Teini erosi eilen. On valvonut ja itkenyt varmaan koko yön. Olenko huono äiti kun pakotin kouluun.

Ekan , tokankin päivän antaisin jäädä. Eihän siellä koulussa edes tulisi mistään mitään tuollaisen yön jälkeen.Totta kai elämään kuuluu vastoinkäymisiä niinkuin täällä kirjoitetaan mutta sitte taas eri juttu on Niistä toipuminen: jokainen omaan tahtiinsa . Toisiin sattuu herkemmin kuin toisiin , toiset lamaantuu tällaisesta pahemmin kuin toiset.. eri asia jos vajoaa niin syvälle vielä pitkän ajan jälkeen jolloin ammattiavun hakeminen olisi ehkä avuksi ja poissaoloja vain kertyisi. Mutta pointsit tuolle äidille tässä ketjussa joka antoi jäädä ja vähän toi kaupasta herkkuja. Tossa tilanteessa tarviikin vähän pientä extra huomioimista ja huolenpitoa .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Ja yhden päivän lepo nyt tuskin aiheuttaa masennusta.

No, minä en puhunutkaan suoraan ap:n pojan tapauksesta, vaan yleisemmin siitä, kun tuomitaan ”puurtajat” roboteiksi ja tunnekylmiksi tunteiden pakoilijoiksi 🙄.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki nämä "mies voi menettää henkensä eron seurauksena"- ylikierroksilla kävijöille... kannattaako niin alavireisenä jäädä kotiin vai kentiea hakeutua kavereiden pariin ja normaaliin elämään?

Kyllä, eroja on tullut koettua ja ne ovat sattuneet. Empatiakykyni on normaali ja koen, että menee aika laukalle draama tässä ketjussa.

Ainiin. Ystävä(mies) myös tappoi itsensä kun jäi yksin ja nykyinen mieheni on joutunut osastolle ja yrittänyt itsemrhaa eron takia. Kuten itsekin yritin nuorena kun erosin ensimmäisestä pitkästä suhteesta. Tunnen myös niitä, jotka ovat ottaneet eron vaan elämänkokemuksena ja jatkaneet ihan hyvillä mielin.

Kyllä, kyllä mä otan muiden surut vakavasti, koska jotkut tuntevat vaan niin voimakkaasti. Hyvä et sua ei liikuta mut kaikki ei koe elämää kuten sä, älä vähättele muiden surua.

Se ei ole ylikierroksilla käymistä, vaan ihan todellista elämää. Silloin toki kannattaisi tukeutua ystäviin mutta pakolla itku kurkussa paahtaminen rikkoo vaan enemmän.

Kerro ihmeessä kuinka tuo kovuus opetellaan, koska haluaisin oikeasti tietää?

T tuo isänsä menettänyt

Ei kovuutta opetella, sellaisilta ihmisiltä vaan puuttuu jotakin mitä muilla on.

Tunteiden tukahduttamista kyllä oppii. Sehän on ihan osa suomalaista sodan jälkeistä kulttuuria opettaa sitä lapsille. Nyt vasta kasvamassa ensimmäinen sukupolvi aikuiseksi, jolle on kerrottu että heitä rakastetaan ja heitä on halattu ja kosketus on ollut luonnollista.

No riippuu kyllä vähän tilanteesta kumminko tekisin. Sydänsuru on teinille ehkä vielä musertavampi kuin aikuiselle, mutta siinä tilanteessa nuori tarvitsee myös turvaa ja tietoa siitä, että elämä jatkuu erosta huolimatta. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että kouluun vaan, en haluaisi opettaa, että muu eläminen kannattaa lopettaa surun sattuessa. Käytännössä en tiedä kuitenkaan raaskisinko, jos toinen olisi aivan romuna. Pidempään en kyllä antaisi olla pois kuin yhden päivän. Surussa auttaa se, että muu osa elämästä pysyy rutiineissa.

Onneksi teinit yleensä myös surevat nopeammin :) Elämä jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Mutta tuo ”tekeminen auttaa” on oikeasti vain sitä, että työnnät tunteet syrjään etkä tunne niitä, et käsittele niitä. Tuollaisella toimintatavalla oppii lähinnä tunteettomaksi zombiksi. Voi toki työelämässä olla hyvä piirre, mutta yksityiselämässä sillä saa hankaluuksia.

Itse olen myös sellainen, jolle työ on oikeasti myös terapiaa - ei siksi, että sysäisin tunteeni kylmästi sivuun, vaan koska minulla ei ole arjessa juurikaan kavereita tai sukulaisia, kelle puhua. Työkaverini ovat myös kavereitani, joiden kanssa oman elämän suruja ja iloja sekä solmuja avataan puolin ja toisin. Jos olisin jäänyt kotiin oman eroni hetkellä, makaisin sängyn pohjalla mitään puhumattomana ja työkyvyttömänä, koska en olisi päässyt kellekään puhumaan. En minä peiton alta mene varaamaan itselleni terapia-aikaa. Mutta koska menin töihin ihan normaalisti, sain siellä puhuttua ja puitua omaa eroani läpi saaden sekä kuuntelijan että uusia näkökantojakin tilanteeseen. Meillä on töissä myös ihmisiä, jotka oli käyneet saman riitaisan eron läpi. 

En sano, että ap teki väärin jättäessään teinin kotiin eron vuoksi, koska ei mielestäni tehnyt, mutta haluaisin muistuttaa, että ei elämä ole niin mustavalkoista. 

Vierailija kirjoitti:

Onkohan tyttö pettänyt? Ei poika muuten noin rikki erosta voi mennä

Voi vaikka olisi itse jättänytkin

Ihan tällainen pieni mutu-tuntuma; olisikohan _mitenkään_ mahdollista, että tästäkin ketjusta paistava mentaliteetti olisi osasyy siihen, miksi masennus, alkoholismi ja muut mt-ongelmat ovat suorastaan suomalaisten kansantauti?

Suorastaan kilpaillaan kuka on marttyyreista marttyyrein kirkkaimmalla kruunulla ja oikein kehuskellaan sillä, että syöpäsairaanakin ensimmäisenä prioriteettina on ollut pitää kapitalismin rattaat pyörimässä. Ei ymmärretä, että sairaus ei ulotu pelkästään fyysisiin oireisiin saati sitä, että ihmiset on erilaisia. Ei se, että sinulle itsellesi surun keskellä auttaa ihmisten ilmoille meneminen, tarkoita että esimerkiksi introvertille toimisi samainen toimintamalli. 

Ei voi muuta sanoa, kuin että on kyllä aivopesu hyvin toiminut. 

Olisin antanut olla kotona. Ei se elämä siitä heilahda. Empaattisuus toimii paremmin kuin pakko.

Ja kyllä normaalinlapsi ymmärtää ettei niin aina tapahdu vaan on poikkeus.

Mun lapsella oli tosi vaikeita öitä- paljon kipuja ja valveilla oloa meidän vanhempien eron aikaan.

Aina silloin tällöin annoin nukkua päivällä ja hoivasin surevaa lasta. Opettajaan olin yhteydessä tietty myös.

On nyt aikuisena kertonut että se oli tosi tärkeetä että häntä ymmärrettiin ja annettiin silloin levätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Mutta tuo ”tekeminen auttaa” on oikeasti vain sitä, että työnnät tunteet syrjään etkä tunne niitä, et käsittele niitä. Tuollaisella toimintatavalla oppii lähinnä tunteettomaksi zombiksi. Voi toki työelämässä olla hyvä piirre, mutta yksityiselämässä sillä saa hankaluuksia.

Sinulla ei ole mitään oikeutta sanella minulle minun puolesta sitä, mikä minulla toimii ja mikä ei. Kyllä minä tunteita osaan käsitellä, vaikka pyrin pitämään arjen kasassa, ei nämä ole mitenkään poissulkevia asioita. Anteeksi mutta tuollainen toisen ihmisen kokemuksen ja itsetuntemuksen mitätöinti ja minun puolestani päättäminen, mitä minä tunnen ja tunnenko ollenkaan on törkeää ja epäempaattista :(. Sinä päätät minun puolestani, että olen tunteeton robotti, kun toimin sillä tyylillä minkä olen kokenut parhaimmaksi minun kohdalla. Sinäkö olet oikea ihminen määräämään minun puolestani, kuinka minun tulee toimia?

Ihan turhaan siinä närkästyt. Itsehän sinä kerrot että tekeminen auttaa siihen ettet jumahda, eli että et tunne niitä tunteita. Hyvä tietenkin jos sitten jossain vaiheessa annat tunteiden tulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Niin minäkin olin tuollainen ja sitten tuli täydellinen romahdus ja jouduin pitemmälle sairauslomalle ja terapiaan. En ole ollut käsitellyt läheisten kuolemia ja eroja vaan puurtanut eteenpäin. Työkaverit olivat ihmeissään, kun kerran läheisen kuolinvuoteella valvottuani koko yön menin suoraan vaan töihin. Ehkä olin vielä sokissa. Mutta jouduin käsittelemään kaikki asiat menneisyydestä, koska en ollut niitä koskaan käsitellyt. Ja eka kertaa jouduin puhumaan tunteista ja se olikin vaikeaa alussa kertoa miltä tuntuu, kun ei koskaan niin ollut tehnyt. Olin aina pitänyt itseäni vahvana ja sitten vaan lähti kaikki voimat totaalisesti eikä siitä itkusta tahtonut tulla loppua. 

Minä en ole sinä. Sinä et ole samanlainen mitä minä. Olen kohdannut isoja kriisejä elämässä ja kokeillut molempaa tapaa: jäänyt kotiin sekä tehnyt edes pienesti jotain. Olen samanaikaisesti tapahtumien luonteen takia ollut ammattiauttajan ja lääkärin avun varassa ja ihan yhdessä ollaan ammattilaisten kanssa todettu, että juuri minun kohdallani toimii se, että teen pienesti jotain. Vähennän kriisien aikana todella paljon työkuormaa, pystyn tarvittaessa tekemään vaikka vain 2 tuntia etänä töitä. Se ei ole liikaa, mutta auttaa minua pitämään arkea kasassa samalla kun prosessoin tapahtuneita. Minä en ole koskaan pitänyt itseäni ”vahvana” olen jo nuoresta lähtien käynyt puhumassa murheistani koulukuraattorille ja terkalle. Purkanut mieltäni ystäville, minua ei myöskään hävetä itkeä esim. bussissa tai kaupungilla, koska suru ja itku kuuluu elämään.

Sinä olit tunnistavinasi minusta itsesi, mutta kannattaa aina muistaa, että vaikka sinä LUULET, että kyse on samanlaisesta tapauksesta, et voi kysymättä tietää toisen ihmisen taustoja ja elämäntarinaa. Et voi minun puolestani päättää, että kyse on samasta mitä sinun tilanteessasi. Ymmärrän että oma oivalluksesi on varmasti ollut sinulle iso juttu elämässäsi, mutta silti on tärkeä oppia kuuntelemaan aidosti muita. Ei päättää heidän puolestaan, että koska minunkin elämässäni tuo meni noin siitä ja siitä syystä, niin sinunkin elämässäsi se tarkoittaa samaa. Tarinoita ja tapauksia on lukuisia erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Siis miten helposti te mut saatte oikein sairaslomia, jos lemmikin kuolemankin takia koko perhe poissa? Kuinka paljon ihmiset saikuttelee ylipäätään?

Minulla kuoli isä, jonka omaishoitaja olin töiden ohella, ei puhettakaan että sairaslomaa olisin saanut vaikka sitä kysyin. Isä kuoli pe töitteni jälkeen, joten maanantaina minun piti ottaa palkatonta, koska en kokenut olevani työkuntoinen vielä. 

En ole myöskään saanut nuhakuumeen takia sairaslomaa vaikka teen fyysistä työtä, ellen selkeästi ole puolitajuttoman näköinen (mikä tarkoittaa sitä, että 2 viikkoa olen kituillut töissä ja ollaan keuhkoputkentulehduksessa).

Ei meillä saikkuja anneta noin vain ja jos saikuttelee, ohjataan työterveyteen sinne puolelle, jossa arvioidaan onko tekemään töitä laisinkaan.....

Normaaleissa työpaikoissa saa saikkua kun sitä tarvitsee. Kuulostaa sairaalle tuo meininki, että pakotetaan nuhakuumeessakin töihin, ottaisin yhteyttä työsuojeluun ja liittoon että näin ei voi olla.

Vierailija kirjoitti:

Olet. Menisitkö itse töihin?

?

Eroaminen ei kyllä aikuisten oikeasti ole mikään syy sairaslomaan.

Suomessa on vähän tapana, että suru pitää piilottaa. Jos vaikka läheinen on kuollut, töihin ei mennä/voida mennä, ennen kuin varmasti voi olla itkemättä koko päivän. Se on vähän huono juttu, kun kotiin jääminen ei pitkällä tähtäimellä auta surevaa yhtään. Tunteiden pitäisi saada näkyä työpaikalla enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet. Menisitkö itse töihin?

?

Eroaminen ei kyllä aikuisten oikeasti ole mikään syy sairaslomaan.

Kyllä jos menet aikuisena itkuisena työterveyteen ja kerrot että on juuri tullut ero, lääkäri aivan varmasti kirjoittaa sinulle kolme päivää sairauslomaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Mutta tuo ”tekeminen auttaa” on oikeasti vain sitä, että työnnät tunteet syrjään etkä tunne niitä, et käsittele niitä. Tuollaisella toimintatavalla oppii lähinnä tunteettomaksi zombiksi. Voi toki työelämässä olla hyvä piirre, mutta yksityiselämässä sillä saa hankaluuksia.

Sinulla ei ole mitään oikeutta sanella minulle minun puolesta sitä, mikä minulla toimii ja mikä ei. Kyllä minä tunteita osaan käsitellä, vaikka pyrin pitämään arjen kasassa, ei nämä ole mitenkään poissulkevia asioita. Anteeksi mutta tuollainen toisen ihmisen kokemuksen ja itsetuntemuksen mitätöinti ja minun puolestani päättäminen, mitä minä tunnen ja tunnenko ollenkaan on törkeää ja epäempaattista :(. Sinä päätät minun puolestani, että olen tunteeton robotti, kun toimin sillä tyylillä minkä olen kokenut parhaimmaksi minun kohdalla. Sinäkö olet oikea ihminen määräämään minun puolestani, kuinka minun tulee toimia?

Ihan turhaan siinä närkästyt. Itsehän sinä kerrot että tekeminen auttaa siihen ettet jumahda, eli että et tunne niitä tunteita. Hyvä tietenkin jos sitten jossain vaiheessa annat tunteiden tulla.

Tottakai minä närkästyn, jos sinä väität minua tunteettomaksi ja määräilet minun puolestani minua kuulematta, mitä minä tarkoitan ja mikä on minulle hyväksi! Kuka tahansa närkästyisi tuollaisesta määräilemisestä ja toisen itsetuntemuksen yli kävelemisestä, tuollainen on todella ylimielistä ja alentavaa. Eikä kyllä anna sinusta kovin tuntevaa kuvaa, ylimielisyys on yleensä suoja. Minä teen ja tunnen samanaikaisesti, olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että voin ihan huoletta vaikka itkeä kesken työpäivän vaikka tunninkin putkeen ja jatkaa sitten. Nämä asiat eivät sulje toisiaan pois.

Mitä sinä suojelet itsessäsi ylimielisyydellä ja alentavalla käytöksellä? Miksi teet niin?

Voi olla samalla tiukka ja empaattinen, välittävä. Tiedän että tuntuu pahalta mutta kouluun on mentävä. Mukisten matkaan halausten kera. Elämä jatkuu!

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on vähän tapana, että suru pitää piilottaa. Jos vaikka läheinen on kuollut, töihin ei mennä/voida mennä, ennen kuin varmasti voi olla itkemättä koko päivän. Se on vähän huono juttu, kun kotiin jääminen ei pitkällä tähtäimellä auta surevaa yhtään. Tunteiden pitäisi saada näkyä työpaikalla enemmän.

Ja pakottaisit oman teinisi itkuisena kouluun opettamaan muille tunteiden näyttämistä? Ei yhtään pelottaisi että häntä vaikka kiusattaisiin? Otettaisiin kuvia itkeneistä silmistä ja läheteltäisiin pitkin somea?

Täällä ei nyt nähdä eroa siinä, että lapsi jää _yhdeksi_ päiväksi kotiin lepäämään ja siinä, että lapsi jää märehtimään asiaa kotiin pitkäksi aikaa. Yksi päivä lepoa ja sitten kouluun, yhdessä päivässä ei mitään menetä! Pitemmän päälle ne tutut rutiinit ja kaverit koulussa auttaa, mutta jos on valvonut koko yön niin turha sinne on mennä puolikuntoisena kärsimään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Mutta tuo ”tekeminen auttaa” on oikeasti vain sitä, että työnnät tunteet syrjään etkä tunne niitä, et käsittele niitä. Tuollaisella toimintatavalla oppii lähinnä tunteettomaksi zombiksi. Voi toki työelämässä olla hyvä piirre, mutta yksityiselämässä sillä saa hankaluuksia.

Sinulla ei ole mitään oikeutta sanella minulle minun puolesta sitä, mikä minulla toimii ja mikä ei. Kyllä minä tunteita osaan käsitellä, vaikka pyrin pitämään arjen kasassa, ei nämä ole mitenkään poissulkevia asioita. Anteeksi mutta tuollainen toisen ihmisen kokemuksen ja itsetuntemuksen mitätöinti ja minun puolestani päättäminen, mitä minä tunnen ja tunnenko ollenkaan on törkeää ja epäempaattista :(. Sinä päätät minun puolestani, että olen tunteeton robotti, kun toimin sillä tyylillä minkä olen kokenut parhaimmaksi minun kohdalla. Sinäkö olet oikea ihminen määräämään minun puolestani, kuinka minun tulee toimia?

Ihan turhaan siinä närkästyt. Itsehän sinä kerrot että tekeminen auttaa siihen ettet jumahda, eli että et tunne niitä tunteita. Hyvä tietenkin jos sitten jossain vaiheessa annat tunteiden tulla.

Tottakai minä närkästyn, jos sinä väität minua tunteettomaksi ja määräilet minun puolestani minua kuulematta, mitä minä tarkoitan ja mikä on minulle hyväksi! Kuka tahansa närkästyisi tuollaisesta määräilemisestä ja toisen itsetuntemuksen yli kävelemisestä, tuollainen on todella ylimielistä ja alentavaa. Eikä kyllä anna sinusta kovin tuntevaa kuvaa, ylimielisyys on yleensä suoja. Minä teen ja tunnen samanaikaisesti, olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että voin ihan huoletta vaikka itkeä kesken työpäivän vaikka tunninkin putkeen ja jatkaa sitten. Nämä asiat eivät sulje toisiaan pois.

Mitä sinä suojelet itsessäsi ylimielisyydellä ja alentavalla käytöksellä? Miksi teet niin?

Kiva jos sinulla on tuollainen työ. Omat työni ei koskaan ole olleet tuollaisia. En pidä myöskään yläkoulua sellaisena ympäristönä, jonne kannattaa mennä itkeskelemään.

Vierailija kirjoitti:

Olet. Menisitkö itse töihin?

Mitä? Olisiko sinulle ero lyhyestä suhteesta syy jäädä pois töistä? Häpeä.