Teini erosi eilen. On valvonut ja itkenyt varmaan koko yön. Olenko huono äiti kun pakotin kouluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Mutta tuo ”tekeminen auttaa” on oikeasti vain sitä, että työnnät tunteet syrjään etkä tunne niitä, et käsittele niitä. Tuollaisella toimintatavalla oppii lähinnä tunteettomaksi zombiksi. Voi toki työelämässä olla hyvä piirre, mutta yksityiselämässä sillä saa hankaluuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Ja yhden päivän lepo nyt tuskin aiheuttaa masennusta.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki nämä "mies voi menettää henkensä eron seurauksena"- ylikierroksilla kävijöille... kannattaako niin alavireisenä jäädä kotiin vai kentiea hakeutua kavereiden pariin ja normaaliin elämään?

Kyllä, eroja on tullut koettua ja ne ovat sattuneet. Empatiakykyni on normaali ja koen, että menee aika laukalle draama tässä ketjussa.

Olen tukevasti aikuinen ihminen ja hyvin sosiaalinen. Olen kokenut isoja kriisejä ja viho viimeisenä haluan akuutissa vaiheessa ketään lähelleni. Minun pitää saada järjestää asiat ensiksi omassa päässäni, vasta sitten voin jakaa asian läheisteni kanssa. Eli sinunkin kuvittelemasi empatiakyky rajoittuu siihen, mistä vinkkelistä katsot itse maailmaa. Joskus on hyvä pohtia asioita myös muiden kannalta, eikä soveltaa toimintamalleja, jotka toimivat itseensä. Se on jo ihan empatian määritelmä.

Kauheeta, olen kolmikymppisenä ollut pomon luvalla pois töistä yhden päivän kun kissa piti lopettaa. Olin raskaana ja kai ne hormoonit vaikutti, että olin ihan rikki. Asiakkaiden vastaanottoa koko päivää en olisi pystynyt tekemään.

Pomo sai minusta tuon jälkeen entistä tunnollisemman ja joustavamman työntekijän. Firma ei mennyt konkurssiin ja asiakkaiden elämäkin jatkui ennallaan, vaikka olin päivän ”turhaan” pois.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki nämä "mies voi menettää henkensä eron seurauksena"- ylikierroksilla kävijöille... kannattaako niin alavireisenä jäädä kotiin vai kentiea hakeutua kavereiden pariin ja normaaliin elämään?

Kyllä, eroja on tullut koettua ja ne ovat sattuneet. Empatiakykyni on normaali ja koen, että menee aika laukalle draama tässä ketjussa.

Ainiin. Ystävä(mies) myös tappoi itsensä kun jäi yksin ja nykyinen mieheni on joutunut osastolle ja yrittänyt itsemrhaa eron takia. Kuten itsekin yritin nuorena kun erosin ensimmäisestä pitkästä suhteesta. Tunnen myös niitä, jotka ovat ottaneet eron vaan elämänkokemuksena ja jatkaneet ihan hyvillä mielin.

Kyllä, kyllä mä otan muiden surut vakavasti, koska jotkut tuntevat vaan niin voimakkaasti. Hyvä et sua ei liikuta mut kaikki ei koe elämää kuten sä, älä vähättele muiden surua.

Se ei ole ylikierroksilla käymistä, vaan ihan todellista elämää. Silloin toki kannattaisi tukeutua ystäviin mutta pakolla itku kurkussa paahtaminen rikkoo vaan enemmän.

Kerro ihmeessä kuinka tuo kovuus opetellaan, koska haluaisin oikeasti tietää?

T tuo isänsä menettänyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin laittanut kouluun. Ihan jo siksi että elämässä nyt vaan pitää mennä eteen päin eikä jäädä sängyn pohjalle märehtimään. Kavereiden seura todennäköisesti toimii paremmin kuin yksin itkeminen.

Hyvä että sinua suojaa tuo suunnaton kyynisyys, niin et tule koskaan kokemaan oikeita tunteita. Kaikki ei toivu erosta pelkästään kavereiden seurassa, vaan tarvii sen oman ajan.

Kyse ei ole kyynisyydestä vaan elämän faktoista. Ylös&ulos. Kotona makaamalla se vasta surkea olo onkin.

Ainaki itselle se suurin tosifakta on elämäs että oma psyykkinen- ja fyysinen hyvinvointi prioriteettien 1. Ei todellakaan duunit. Se on vältyämätön paha muttei elämän tarkoitus.

Vierailija kirjoitti:

Oma aikuinen poika oli pahassa onnettomuudessa ja seuraavana päivänä sairaalasta päästyään meni jo töihin.

N65

No sinä oletkin vielä jäännettä siitä sairaasta sukupolvesta, joka ei halaa lapsiaan eikä ystäviään eikä osaa sanoa rakastavansa. Lyön vetoa, ettet ole sanonut lapsellesi rakastavasi häntä tai että osaisit silittää tai halata häntä. Kuulostat äidiltäni. Töistä ei jäädä pois, ellei itse ole kuollut tai sairaalassa.

Vain yksi päivä mitä haittaa. Ei ole olemassa vain yhtä kaljaa vain yhtä karkkia tai sipsiä.. Vielä yksi ja yksi. Loputon suo. Ylös niin kuin olis jo!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olivat melkein vuoden yhdessä. Ensimmäinen tyttö ja ensimmäinen ero. On aika rikki. Nyt kun näitä kommentteja luin niin en todellakaan tiedä mitä ajattelin. Vastustan tuota ajattelua että työ on elämä ja sinne mennään vaikka pää kainalossa. Minusta on hyvä kuunnella omaa vointiaan. Meillä ei poika ole koskaan lintsannut ja poissaoloja on aina ollut vähän. Kyllä yhden vapaapäivän voi sallia.

Ap

Jos olisit kertonut nuo tiedot jo aloituksessa, olisi suurinosa todennäköisesti sanonut, että poissaolopäivä ok. 

Pyörrän itsekin oman "kouluun" - ehdotukseni noiden tietojen valossa.

Yleensäkään ei kannata tehdä oletuksia ihmisistä. Sinäkin heti oletit, että ap:n poika on joku velttoilija, joka käyttää vaan tilaisuutta hyväkseen. Tuollaisia ihmisiä on työpaikoillakin, kuvitellaan, että tiedetään miksi joku työkaveri ”saikuttaa” ja sitten nuristaan kuinka ihmiset on turhaan töistä pois. Älkää tehkö mitään oletuksia.

Ohis

Ohis, mutta etkö itse juuri tehnyt olettamuksen, mitä lainauksen alkuperäinen kommentoija kuvitteli aloituksesta?

Täällä moni ajattelee että teinien erot on jotenkin huvittavia ja vähemmän vakavia kuin aikuisten. Oman kokemuksen mukaan se on kyllä päin vastoin. Vahvimmat tunteet olen kokenut teininä, enkä oikeastaan koskaan ole päässyt yli siitä ensimmäisestä teinirakkaudesta. Ei mikään ole jysähtänyt koskaan tajuntaan samanlaisella voimalla kuin ensimmäinen rakastuminen. Kaikki mitä aikuisena olen tuntenut on ollut laimeampaa ja helpommin käsiteltävää. Teiniajan rakkaus käy edelleen nelikymppisenä silloin tällöin mielessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Niin minäkin olin tuollainen ja sitten tuli täydellinen romahdus ja jouduin pitemmälle sairauslomalle ja terapiaan. En ole ollut käsitellyt läheisten kuolemia ja eroja vaan puurtanut eteenpäin. Työkaverit olivat ihmeissään, kun kerran läheisen kuolinvuoteella valvottuani koko yön menin suoraan vaan töihin. Ehkä olin vielä sokissa. Mutta jouduin käsittelemään kaikki asiat menneisyydestä, koska en ollut niitä koskaan käsitellyt. Ja eka kertaa jouduin puhumaan tunteista ja se olikin vaikeaa alussa kertoa miltä tuntuu, kun ei koskaan niin ollut tehnyt. Olin aina pitänyt itseäni vahvana ja sitten vaan lähti kaikki voimat totaalisesti eikä siitä itkusta tahtonut tulla loppua. 

Älä osta sille kaljaa. Juoppo siitä tulee

En itse olisi toiminut noin, mutta ei se sinusta huonoa äitiä tee. Pyytäisin kyllä anteeksi tytöltä.

Onkohan tyttö pettänyt? Ei poika muuten noin rikki erosta voi mennä

Äiti meni kokopäivätöihin, kun olin 2 kk. Kun sairastin, olin ekaluokkalaisena yksin kotona päivät, sitä ennen hoidossa. Työ on tärkeää.

Kun menetin isäni viisivuotiaana siitäkään ei puhuttu sanaakaan. Turha päästää mitään surua pinnalle, elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Epäempaattista kommentointia täällä. Yksi päivä eron takia pois koulusta ei kaada maailmaa, yksi päivä pois töistäkään ei kaada maailmaa. 16-vuotias on lapsi, joka kokee asiat rankemmin kuin aikuinen, jolla on jo kokemuspohjaa ja taitoa käsitellä tällaista asiaa. Paljon tärkeämpää on käyttää teinin kanssa vapaapäivänä aikaa tunteiden sanoittamiseen ja käsittelyyn ja kertoa miten tällaisessa tilanteessa toimitaan ja mitä kaikkia tunteita on vielä odotettavissa. Seuraavana päivänä kouluun sitten. Monet täällä puhuvat, että teinien suhteet kestävät niin lyhyen aikaa ettei voi olla niin paha mieli. Jotkut teinit ovat saattaneet seurustella saman henkilön kanssa 13-vuotiaasta asti eli on jo useamman vuoden suhde takana, kyllä silloin ero kirpaisee. Ihmisen elämä ei ole vain työskentelyä ja "tuottavana" olemista varten. Se on omaa elämää varten ja omaa elämää saa elää niin kuin haluaa kunhan ei vahingoita muita.

Vierailija kirjoitti:

Vain yksi päivä mitä haittaa. Ei ole olemassa vain yhtä kaljaa vain yhtä karkkia tai sipsiä.. Vielä yksi ja yksi. Loputon suo. Ylös niin kuin olis jo!

Että sellainen porttiteoria 😂

Hyvä äiti antaa lapsensa näyttää tunteet ja antaa hänen jäädä kotiin yhdeksi päiväksi (tai useammaksi jos on tarvis) kun on paha olla erosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki nämä "mies voi menettää henkensä eron seurauksena"- ylikierroksilla kävijöille... kannattaako niin alavireisenä jäädä kotiin vai kentiea hakeutua kavereiden pariin ja normaaliin elämään?

Kyllä, eroja on tullut koettua ja ne ovat sattuneet. Empatiakykyni on normaali ja koen, että menee aika laukalle draama tässä ketjussa.

Ainiin. Ystävä(mies) myös tappoi itsensä kun jäi yksin ja nykyinen mieheni on joutunut osastolle ja yrittänyt itsemrhaa eron takia. Kuten itsekin yritin nuorena kun erosin ensimmäisestä pitkästä suhteesta. Tunnen myös niitä, jotka ovat ottaneet eron vaan elämänkokemuksena ja jatkaneet ihan hyvillä mielin.

Kyllä, kyllä mä otan muiden surut vakavasti, koska jotkut tuntevat vaan niin voimakkaasti. Hyvä et sua ei liikuta mut kaikki ei koe elämää kuten sä, älä vähättele muiden surua.

Se ei ole ylikierroksilla käymistä, vaan ihan todellista elämää. Silloin toki kannattaisi tukeutua ystäviin mutta pakolla itku kurkussa paahtaminen rikkoo vaan enemmän.

Kerro ihmeessä kuinka tuo kovuus opetellaan, koska haluaisin oikeasti tietää?

T tuo isänsä menettänyt

Ei kovuutta opetella, sellaisilta ihmisiltä vaan puuttuu jotakin mitä muilla on.

Yksi päivä sinne tai tänne. Jää mieleen teinille kuinka äiti ymmärsi, kuunteli ja antoi luvan hieman hengähtää. Se on kova paikka teinille tuo eka sydänsuru, sitä ei pidä vähätellä. Kun nuoret ihmiset ovat yleensä epävarmoja ja sitten vihdoin joku heistä tykkää niin paljon että rupeaa seurustelemaan heidän kanssaan, niin onhan se ero kova paikka tämmöisessä tilanteessa. Ei ole vielä elämänkokemusta takana silleen, että ymmärtäisi että ei se satu loppuelämää. Hyvä vähän ottaa pieni vapaa, sitten levänneenä takaisin kouluun. 

Kannattaisi muidenkin ihmisten vähän tehdä joskus että ottaisi itselle aikaa ja lepäisi, ehkä osaisi olla itsekin empaattisempi eikä alkaa heti haukkumaan ja väheksymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Mutta tuo ”tekeminen auttaa” on oikeasti vain sitä, että työnnät tunteet syrjään etkä tunne niitä, et käsittele niitä. Tuollaisella toimintatavalla oppii lähinnä tunteettomaksi zombiksi. Voi toki työelämässä olla hyvä piirre, mutta yksityiselämässä sillä saa hankaluuksia.

Sinulla ei ole mitään oikeutta sanella minulle minun puolesta sitä, mikä minulla toimii ja mikä ei. Kyllä minä tunteita osaan käsitellä, vaikka pyrin pitämään arjen kasassa, ei nämä ole mitenkään poissulkevia asioita. Anteeksi mutta tuollainen toisen ihmisen kokemuksen ja itsetuntemuksen mitätöinti ja minun puolestani päättäminen, mitä minä tunnen ja tunnenko ollenkaan on törkeää ja epäempaattista :(. Sinä päätät minun puolestani, että olen tunteeton robotti, kun toimin sillä tyylillä minkä olen kokenut parhaimmaksi minun kohdalla. Sinäkö olet oikea ihminen määräämään minun puolestani, kuinka minun tulee toimia?