Lue keskustelun säännöt.
18v ja toimiiko mielestäsi vanhempani oikein kohdallani?
14.04.2014 |
Mun vanhemmat on nyt 48 ja 47v. Isä 48 ja äiti 47. Isällä on ollu päihdeongelmaa ja tää päihdeongelma on selkeästi seuraus ehkä masentuneisuudesta, isällä myös narsistisia piirteitä käytöksessä. Millon haukutaan äitiä, äidin vanhempia, muita sukulaisia, omia sukulaisia ja yleensä tekee sitä mun kanssa ja sitten pitää sen kanssa naureskella siihen päälle.
No äiti taas sitten semmonen mielenterveysongelmainen. En tiedä mitä mielenterveysongelmia hällä on, mut hänellä on hirveä tarve aina haastaa riitaa kaikesta, nalkuttaa. Saa yhtäkkiä sellasia riidan haastamis ja nalkuttamiskohtauksia, jotka yleensä kohdistuu isään. Joskus mun ollessa pieni myös huusi kotona kovaan ääneen millon mitäkin paskaa, kiroili, haukkui isää hirveillä nimillä, hajotti nyrkein laseja ja ovia. Tämä jälkimmäinen toiminta loppunut joskus 4v sitten.
Olen aina kokenut kotini rumaksi. Ehkä siksi että asutaan vanhassa omakotitalossa, jonka kylpytilat ja yksi makuuhuone on homeessa. Vessan seinistä rapisee maalit alas ja siitä yhdestä makuuhuoneesta joka on kylpyhuonetta vastapäätä, koska sitä vastapäätä on pesuhuone ja siinä makuunhuoneen ja pesuhuoneen seinän välissä on ehkä jonkinlainen vesivaurio, joka aiheuttaa sitten sitä homehtumista ja et ne maalit kuplii seinissä ja rapisee sitten kuivana alas.
No toiset ihmiset jotka ovat olleet vahvasti läsnä mun elämässä niin on ollu mun isovanhemmat äitin puolelta. Isän puolelta en ukkia kerenny tuntea ollenkaan, koska kuoli jo ennen mun syntymää ja mummonkin vain joten kuten 8-vuotiaaksi kunnes hänkin kuoli. Äitin vanhemmat taas oli semmosia hirmu tiukkoja ja jos en totellut, sain lapsena myös fyysistä kurittamista. Eli lyömistä, tukkapöllyä, luunappia, sit mikskä sanotaan sitä korvanlehdestä kurittamista... kerran sain kuuman ruuan naamaan myös ja joskus mummo väitti mun nussineen ja tunki alushousuja naamalleni kun olin jotain 11v koska niissä oli valkovuotoa. Katkasin isovanhempiini välit joskus 12-vuotiaana kokonaan.
Kotona mulla ei ollu minkäänlaista kuria tai rajoja.
Sit yläkoulussa jouduin kiusatuks ja sillon kaikki asiat kasaantu päällekkäin ja voin tosi huonosti ja mulla ei elämässä oikeen enää tasapaino pitäny.
No 16-vuotiaana pääsin muuttamaan omilleen, mun vanhemmat makso vuokraa, mut eivät sinne asuntoon hommanneet mulle sitten ollenkaan huonekaluja vaikka pyysin. Ei kuulemma ollut varaa. Niin mulla meni päälle vuoden hyvin siinä omassa asunnossa, kunnes en jaksanu enää siivota, kun mua masensi ja hukuin sitten roskien keskelle, ennen kun jäin siitä sitten kiinni kun rappukäytävässä oli toukkia ja kärpäsiä.
Vanhemmat sit syytti mua et mä vähän tein niinku tahalleen sen et sotkin sen asunnon siihen kuntoon, et ei mua oikeesti voi masentaa tai mitään. Ja sit mua rangaistiin siitä asiasta vähän niinku koko kesä, olin just tullu täys-ikäseks mut musta tuntu et mua silti estettiin muuttamasta seuraavaa kertaa omilleen, kun olisin halunnu heti lähtee sen jälkeen uudestaan omilleen ja vanhempani taas maksavan kaiken. Sit ne yritti tuon mun omilla asumisen aikana, kerran tai 2 kertaa tyrkyttää jotain etsivää nuorisotyötä tai et hankisin sinne ja sinne opiskelee tai menisin työkkäriin. Mä en halunnu, koska en sen kiusaamisen jälkeen uskaltanu lähtee. En ollu valmis. Muuten oisin kyl halunnu. Alunperin mä sain sen takii muuttaa omilleen kun olisin päässy opiskelee yhteen kouluun ja huijasin vanhempiani et meen sinne opiskelemaan, minkä takia sain sitten sen kämpänkin alle, mut mä tein sen takia niin koska halusin kotoa ja siltä paikkakunnalta pois. Tuntu et kotona mulla on paha olla ja sit ne kiusaajat oli sillä edellisellä paikkakunnalla. Mut nyt mä kuulemma oon sitten vanhempieni mielestä vaan myös pelkkä kusipäinen huijari...
Nyt yritän taas nousta ja tällä kertaa lähtee opiskelemaan toiselle uudelle paikkakunnalle. Oppisopimuksella. Mut mä mietin et mistä mä saan takuuvuokriin esim. rahat, pitääkö mun huorata?
Ja vanhempieni kanssa mä en oo enää missään väleissä. Mä haukun vaan niitä ja ne haukkuu mua. Enkä kehtaa niiltä enää apua pyytää kun tuntuu ettei ne siitä tykkää ja mulle tulee siitä vaan sit nii kiusaantunu olo, et vaikee ees pyytää sitä... tuntuu et etenkin äiti haluaa vaan päästä musta eroon, meinas kieltää multa terapiaankin menon, koska oma perse on sille vaan tärkein ja kaikki äidillinen rakkaus loppunu. Jos sitä ikinä oikeasti olikaan. Ahdistuu vaan minusta nykyisin. Ja isää kun ajattelen nii tuntuu et se yrittää vaan sen takia olla mulle mukava, mut estellä kuitenkin mun muuttoja, sen vaan vaistoo, vaikka oon yli täys-ikänen! mut mukava sen takia et sais pidettyy mut tässä sen narsisti kuviossa kiinni ja kiusattua minua ja äitiä koko meidän loppuelämän! ja minä oon huutanu et jos et maksa mulle palkkaa, niin minä en saatana siihen ilmaseks ainakaan suostu!
Ja tiedän että mussa on myös itsessäni vikaa, mutta vanhemmat aina väittää et mä syytän pelkästään niitä siitä et mun elämä on tuntunu menneen persiilleen. Ja niin mä aika usein syytänki ja sit ne vaan vastaa et ei se kuule kaikki vika meissä vanhemmissa voi olla! et älä aina syytä meitä! ja sit kun emmä pelkästään sinne terapiaan ois menny sen takia, et menisin puhuu mitä ajattelen meidän perheestä, vaan myös niiden koulukiusaamistraumojen takia et saisin purettuu ne. Mut äiti vaan hätäili oman perseensä puolesta, et tuleekohan niitä kohtaan isän kanssa joku poliisi juttu jos mä meen ja kerron siellä avoimesti meidän perhe-elämästä ja mitä ajattelen. Et tuntu oikeen kivalta toi...
Ja sit mun pitäis kuulemma muistaa meidän perhe-elämästä jotain hyviä hetkiä, joita äitini ja isäni kuulemma muistaa hirmu paljon. Minä en ainakaan enää muista oikeen mitään hyvää, ehkä jotain teennäistä hyvää, mutta en sellaista aitoa hyvää jota mun mielestä pitäisi normaaleissa perheissä olla?
Ja mä kärsin jo unettomuudesta ja kaikista muistakin mielenterveysongelmista, eikä ne tunnu huolestuttavan vanhempiani yhtään. Ikinä ei näistä asioista keskustella. Eivät ees kysyneet et minkälaiset tropit sain lääkäristä, eli ei siis oikeen kiinnosta. Tai asiaa ei ainakaan oteta kovin vakavasti. Tuntuu et ollaan silleen et ihan sama, antaa mennä vaan, antaa loppuvauhdin kiihtyä ja sit kun se tyttö on kuollu (kuolee vaikka siihen unettomuuteen, katkee joku verisuoni päästä tms. tulee aivoverenvuoto...) nii humps. heitetään se hautaan. Ja jatketaan omaa paskaa elämänmenoamme niin kauan kun tätä meilläkin kestää ja sit tipahellaan yksinään pois, ilman et ees yritetään parantaa oman elämän laatua.
Joten missä meni pieleen...?
Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?
Mielipiteitä.
Ja kiitos teille jotka jaksoitte lukea pitkän viestini alusta loppuun huolella ja ajatuksen kanssa.
Kommentit (117)
[quote author="Vierailija" time="15.04.2014 klo 10:57"]
Voi läpäläpä sentään sun kanssas. Miks ees mietit tommosia? Niille ei vaan voi enää mitään, joten pitäskö alkaa kattoo eteenpäin? Ja mitä jos sun vanhemmat myöntää ny olleensa "väärässä ja huonoja" ni mitä se auttaa? Saamaan hyvän mielen ja elämä alkaa rullaan?
Btw, täällä sun on turha kiillottaa omaa pintaas ja hyveitäs nostaa esille. Jos oot niin epäitsekäs ettet haluu jonon ohi terapiaan ni sun suo ei oo vielä liian syvä. Masentunu ja elämänhalun menettäny ei kyl ajattele tuntemattomia noin teennäisesti et se pitää keskustelypalstoilla tuoda julki.
Ja kokeile sitä huoraamista mitä mainostat, se voi olla ihan kivaakin! :)
[/quote]
Kuuleppa pentu. Huoraaminen ei ole ikinä kivaa.
Eikä kukaan halua ekan kertansa olevansa 60v sedän kanssa, maksusta!
Tuntuu vaan että ei ole muita keinoja ansaita rahaa, saadakseen hyvän elintason kuin tuo huoraaminen.
Ja kysytäämpä näin päin: mitenkä syvä sitten tuon minun suon pitäisi vielä olla, jotta sullekin riittäisi? miten paljon minun pitäisi vielä kärsiä ja mistä syystä?
Osaatko vastata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut nyt ihan jokaista viestiä lukea. Mutta.
Tiedät itsekin, ettei elämäsi ole ollut sellaista, kuin ihmisarvolle kuuluisi. Vanhempasi eivät ole olleet hyvät vanhemmat. Se on erittäin surullista, eikä kenenkään pitäisi joutua sellaista kokemaan. Lapsuudet traumat vaikuttavat vielä aikuisenakin. Kiusaaminen ja kaltoinkohtelu jättävät jälkensä.
Mutta se, miten loppuelämäsi muotoutuu, riippuu todella paljon siitä, miten siihen itse suhtaudut. Kyllä, vanhempasi ovat suuri tekijä siinä, ettei sinulla mene hyvin. On äärettömän surullista, että et ole saanut sellaista tukea, mitä olisit tarvinnut. Mutta et voi jäädä ikuisiksi ajoiksi menneisyyteen vellomaan, koska muuten et koskaan pääse eteenpäin.
Tämä ei siis ole pahalla sanottu. Olen itsekin kokenut rankkoja asioita lapsuudessa. Äitini on alkoholisti ja kotona oli välillä aivan kamalaa. Minua kiusattiin koulussa, koska olin pahasti ylipainoinen. Minulla ei ollut yhtään ystäviä. Tunsin itseni erittäin huonoksi ihmiseksi, vihasin itseäni ja elämääni. Halusin lakata olemasta ja kuolla. Nuo kaikki asiat vaikuttavat edelleen elämääni, vaikka olenkin jo aikuinen. Huono itsetunto ja järjetön yksinjäämisen pelko ovat suurimmat.
Vaikka nuo asiat vaikuttavat elämääni vieläkin, olen silti jatkanut eteenpäin. Kyllä, välillä tulee katkeruuden puuskia ja kiroan vanhempiani siitä, että he eivät antaneet minulle hyviä eväitä elämään. He eivät koskaan edes kysyneet, mitä minulle kuuluu. Mutta sen tiedostaminen, että menneisyys on ohi, on erittäin tärkeää. En voi velloa katkeruudessa ikuisesti.
Olen huomannut, että ajan kanssa asiat helpottavat. Arvet jäävät, mutta ne eivät ole enää niin rumasti esillä. Elämästä täytyy etsiä jotain positiivisia asioita. Minulle suuri "valaistumisen" hetki oli se, kun tajusin, että elämä on oikeasti sitä, miksi sen itse tekee. Jos asennoituminen on negatiivinen, tulee elämästäkin negatiivista. Negatiivisuus vetää negatiivisiä asioita puoleensa ja positiivisuus positiivisia. Tämä oli aluksi mielestäni erittäin epäreilua. En ollut itse aiheuttanut ongelmiani. Minun oli erittäin vaikeaa ajatella elämästä positiivisesti. Enkö edes joskus ansaitsisi rakkautta ja huolenpitoa? Kaikki paska tuntui vain kerääntyvän niskaani. Ajattelepa siinä sitten positiivisesti
Mutta jotenkin jatkoin elämääni. Ehkä kuitenkin pelkäsin kuolemista, enkä loppujen lopuksi halunnutkaan sitä. Muutin toiselle paikkakunnalle, annoin olla. Aloin etsiä jokaisesta päivästä yhden syyn elää. Tajusin, että jossain vaiheessa minulle oli tullut muutama hyvä ystävä, jotka seisoivat vierelläni horjumatta. Se oli todella suuri apu. Heidän avullaan ymmärsin, että voin itse rakentaa elämästäni sellaisen, kuin haluan. Lapsuuden ikävät asiat ovat totta, mutta ne eivät saa estää valoisaa tulevaisuutta.
Uskon, että sinäkin pystyt jossain vaiheessa päästämään menneisyydestä irti. Olet kokenut paljon epäreiluja asioita, eikä sinua ole kohdeltu hyvin, mutta et voi jäädä odottelemaan anteeksipyyntöä. Sitä ei välttämättä koskaan tule, vaikka syytä olisikin.
Tulipa pitkä teksti, ja menee varmaan ihan aiheen vierestä, mutta tällaisia ajatuksia minussa heräsi.
[quote author="Vierailija" time="15.04.2014 klo 11:40"]
[quote author="Vierailija" time="15.04.2014 klo 10:57"]
Voi läpäläpä sentään sun kanssas. Miks ees mietit tommosia? Niille ei vaan voi enää mitään, joten pitäskö alkaa kattoo eteenpäin? Ja mitä jos sun vanhemmat myöntää ny olleensa "väärässä ja huonoja" ni mitä se auttaa? Saamaan hyvän mielen ja elämä alkaa rullaan?
Btw, täällä sun on turha kiillottaa omaa pintaas ja hyveitäs nostaa esille. Jos oot niin epäitsekäs ettet haluu jonon ohi terapiaan ni sun suo ei oo vielä liian syvä. Masentunu ja elämänhalun menettäny ei kyl ajattele tuntemattomia noin teennäisesti et se pitää keskustelypalstoilla tuoda julki.
Ja kokeile sitä huoraamista mitä mainostat, se voi olla ihan kivaakin! :)
[/quote]
Kuuleppa pentu. Huoraaminen ei ole ikinä kivaa.
Eikä kukaan halua ekan kertansa olevansa 60v sedän kanssa, maksusta!
Tuntuu vaan että ei ole muita keinoja ansaita rahaa, saadakseen hyvän elintason kuin tuo huoraaminen.
Ja kysytäämpä näin päin: mitenkä syvä sitten tuon minun suon pitäisi vielä olla, jotta sullekin riittäisi? miten paljon minun pitäisi vielä kärsiä ja mistä syystä?
Osaatko vastata.
[/quote]
Miten olis vaikka opiskelu? Ei täällä kukaan muukaan ole saanut hyvää elintasoa vain sormia napsauttamalla. Kyllä sen eteen on pitänyt opiskella ja tehdä töitä. Jos sulle ei opiskelu maita niin sitten varmaan se huoraaminen on ainut tie siihen hyvään elintasoon. Kenenkään muun sitä elintasoa ei sulle tarvi eteen tuoda. Ei yhteiskunnan eikä vanhempien. Ei vaikka ne olis ollut miten paskoja tahansa.
[quote author="Vierailija" time="15.04.2014 klo 11:48"]
En jaksanut nyt ihan jokaista viestiä lukea. Mutta.
Tiedät itsekin, ettei elämäsi ole ollut sellaista, kuin ihmisarvolle kuuluisi. Vanhempasi eivät ole olleet hyvät vanhemmat. Se on erittäin surullista, eikä kenenkään pitäisi joutua sellaista kokemaan. Lapsuudet traumat vaikuttavat vielä aikuisenakin. Kiusaaminen ja kaltoinkohtelu jättävät jälkensä.
Mutta se, miten loppuelämäsi muotoutuu, riippuu todella paljon siitä, miten siihen itse suhtaudut. Kyllä, vanhempasi ovat suuri tekijä siinä, ettei sinulla mene hyvin. On äärettömän surullista, että et ole saanut sellaista tukea, mitä olisit tarvinnut. Mutta et voi jäädä ikuisiksi ajoiksi menneisyyteen vellomaan, koska muuten et koskaan pääse eteenpäin.
Tämä ei siis ole pahalla sanottu. Olen itsekin kokenut rankkoja asioita lapsuudessa. Äitini on alkoholisti ja kotona oli välillä aivan kamalaa. Minua kiusattiin koulussa, koska olin pahasti ylipainoinen. Minulla ei ollut yhtään ystäviä. Tunsin itseni erittäin huonoksi ihmiseksi, vihasin itseäni ja elämääni. Halusin lakata olemasta ja kuolla. Nuo kaikki asiat vaikuttavat edelleen elämääni, vaikka olenkin jo aikuinen. Huono itsetunto ja järjetön yksinjäämisen pelko ovat suurimmat.
Vaikka nuo asiat vaikuttavat elämääni vieläkin, olen silti jatkanut eteenpäin. Kyllä, välillä tulee katkeruuden puuskia ja kiroan vanhempiani siitä, että he eivät antaneet minulle hyviä eväitä elämään. He eivät koskaan edes kysyneet, mitä minulle kuuluu. Mutta sen tiedostaminen, että menneisyys on ohi, on erittäin tärkeää. En voi velloa katkeruudessa ikuisesti.
Olen huomannut, että ajan kanssa asiat helpottavat. Arvet jäävät, mutta ne eivät ole enää niin rumasti esillä. Elämästä täytyy etsiä jotain positiivisia asioita. Minulle suuri "valaistumisen" hetki oli se, kun tajusin, että elämä on oikeasti sitä, miksi sen itse tekee. Jos asennoituminen on negatiivinen, tulee elämästäkin negatiivista. Negatiivisuus vetää negatiivisiä asioita puoleensa ja positiivisuus positiivisia. Tämä oli aluksi mielestäni erittäin epäreilua. En ollut itse aiheuttanut ongelmiani. Minun oli erittäin vaikeaa ajatella elämästä positiivisesti. Enkö edes joskus ansaitsisi rakkautta ja huolenpitoa? Kaikki paska tuntui vain kerääntyvän niskaani. Ajattelepa siinä sitten positiivisesti
Mutta jotenkin jatkoin elämääni. Ehkä kuitenkin pelkäsin kuolemista, enkä loppujen lopuksi halunnutkaan sitä. Muutin toiselle paikkakunnalle, annoin olla. Aloin etsiä jokaisesta päivästä yhden syyn elää. Tajusin, että jossain vaiheessa minulle oli tullut muutama hyvä ystävä, jotka seisoivat vierelläni horjumatta. Se oli todella suuri apu. Heidän avullaan ymmärsin, että voin itse rakentaa elämästäni sellaisen, kuin haluan. Lapsuuden ikävät asiat ovat totta, mutta ne eivät saa estää valoisaa tulevaisuutta.
Uskon, että sinäkin pystyt jossain vaiheessa päästämään menneisyydestä irti. Olet kokenut paljon epäreiluja asioita, eikä sinua ole kohdeltu hyvin, mutta et voi jäädä odottelemaan anteeksipyyntöä. Sitä ei välttämättä koskaan tule, vaikka syytä olisikin.
Tulipa pitkä teksti, ja menee varmaan ihan aiheen vierestä, mutta tällaisia ajatuksia minussa heräsi.
[/quote]
Kiitos! :) kirjotit aivan ihanan tekstin. :) ja voimia myös sinulle. <3
[quote author="Vierailija" time="15.04.2014 klo 11:40"][quote author="Vierailija" time="15.04.2014 klo 10:57"]
Voi läpäläpä sentään sun kanssas. Miks ees mietit tommosia? Niille ei vaan voi enää mitään, joten pitäskö alkaa kattoo eteenpäin? Ja mitä jos sun vanhemmat myöntää ny olleensa "väärässä ja huonoja" ni mitä se auttaa? Saamaan hyvän mielen ja elämä alkaa rullaan?
Btw, täällä sun on turha kiillottaa omaa pintaas ja hyveitäs nostaa esille. Jos oot niin epäitsekäs ettet haluu jonon ohi terapiaan ni sun suo ei oo vielä liian syvä. Masentunu ja elämänhalun menettäny ei kyl ajattele tuntemattomia noin teennäisesti et se pitää keskustelypalstoilla tuoda julki.
Ja kokeile sitä huoraamista mitä mainostat, se voi olla ihan kivaakin! :)
[/quote]
Kuuleppa pentu. Huoraaminen ei ole ikinä kivaa.
Eikä kukaan halua ekan kertansa olevansa 60v sedän kanssa, maksusta!
Tuntuu vaan että ei ole muita keinoja ansaita rahaa, saadakseen hyvän elintason kuin tuo huoraaminen.
Ja kysytäämpä näin päin: mitenkä syvä sitten tuon minun suon pitäisi vielä olla, jotta sullekin riittäisi? miten paljon minun pitäisi vielä kärsiä ja mistä syystä?
Osaatko vastata.
[/quote]
vai että pentu :D
Oon tuo 54, ikää 25, nykyään oma lapsi ja toinen tulossa. Sellanen joka kasvo alkkisäidin hoivissa tehden töitä lapsena et ois jotenki sovelias koti meillä. Ite lähin 16- vuotiaana palkkatöihin jotta saisin rahaa omiin menoihin ja pääsisin pois kotoo.
Ei ollu ekana mielessä hienot kalusteet. Ja suomessa saa toimeentulotukee, käytä sitä googlee ja puhelinta muutenki ku täällä palstalla säälin hakemiseen.
Kaikki tuo on sun omasta päästä kiinni, lopeta se itsesäälissä kieriskely ja ala ajatteleen omaa elämääs ja tulevaisuutta jotta pärjäät ees jotenki. Aikaa se vie, tiedän ite kokemuksesta. 3 vuotta psykologilla käyntiä autto ymmärtään ettei kukaan tee hyvää elämää valmiiks jollei ite :) eli kannattaa vähä muuttaa ajattelutapaa, kullanmuru ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.04.2014 klo 11:50"]
[quote author="Vierailija" time="15.04.2014 klo 11:40"]
[quote author="Vierailija" time="15.04.2014 klo 10:57"]
Voi läpäläpä sentään sun kanssas. Miks ees mietit tommosia? Niille ei vaan voi enää mitään, joten pitäskö alkaa kattoo eteenpäin? Ja mitä jos sun vanhemmat myöntää ny olleensa "väärässä ja huonoja" ni mitä se auttaa? Saamaan hyvän mielen ja elämä alkaa rullaan?
Btw, täällä sun on turha kiillottaa omaa pintaas ja hyveitäs nostaa esille. Jos oot niin epäitsekäs ettet haluu jonon ohi terapiaan ni sun suo ei oo vielä liian syvä. Masentunu ja elämänhalun menettäny ei kyl ajattele tuntemattomia noin teennäisesti et se pitää keskustelypalstoilla tuoda julki.
Ja kokeile sitä huoraamista mitä mainostat, se voi olla ihan kivaakin! :)
[/quote]
Kuuleppa pentu. Huoraaminen ei ole ikinä kivaa.
Eikä kukaan halua ekan kertansa olevansa 60v sedän kanssa, maksusta!
Tuntuu vaan että ei ole muita keinoja ansaita rahaa, saadakseen hyvän elintason kuin tuo huoraaminen.
Ja kysytäämpä näin päin: mitenkä syvä sitten tuon minun suon pitäisi vielä olla, jotta sullekin riittäisi? miten paljon minun pitäisi vielä kärsiä ja mistä syystä?
Osaatko vastata.
[/quote]
Miten olis vaikka opiskelu? Ei täällä kukaan muukaan ole saanut hyvää elintasoa vain sormia napsauttamalla. Kyllä sen eteen on pitänyt opiskella ja tehdä töitä. Jos sulle ei opiskelu maita niin sitten varmaan se huoraaminen on ainut tie siihen hyvään elintasoon. Kenenkään muun sitä elintasoa ei sulle tarvi eteen tuoda. Ei yhteiskunnan eikä vanhempien. Ei vaikka ne olis ollut miten paskoja tahansa.
[/quote]
Etkö sinä lukenut viestejä mitä olen täällä laittanut...
Et tainnut, JOTEN ÄLÄ RUPEA SILLOIN SANOMAAN YHTÄÄN MITÄÄN !
Sanoin että aion ruveta opiskelemaan oppisopimuksella, mutta jos palkka ei riitä hyviä huonekaluja ostamaan. Sanoin vaan että haluan hyvän kodin ja hyvät huonekalut. En mitään luksus rikasta kuitenkaan. Niin sitten täytyy huorata, saadakseen perus hyvän elintason.
Tee päätös nyt paremmasta elämästä. Hae keskusteluapua psykologilta, hanki työ- tai opiskelupaikka ja ala elää arkea. Ota joka aamu yksi päivä kerrallaan ja ota niistä päivistä vastuu itsellesi. Älä enää ajattele menneisyyttä vaan nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Opettele asiat yksi kerrallaan roskien viemisestä kodin suursiivoukseen, keskity siihen mitä milloinkin teet, olkoon se vaikka kuinka yksinkertainen asia tahansa. Ennen kaikkea: tiedosta että sinä ja vain sinä olet nyt vastuussa itsestäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ootko koskaan kuulunut johonki seurakuntaan? luulen että voisit saada kaikkeen tuohon tuskaan sieltä apua. Ota asiasta edes selvää. etsi itselles joku hyvä seurakunta, et tuu katumaan. Älä pelkää, asiat järjestyy ja tuut saamaan parasta mahdollista tukea.
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 20:01"]
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 19:42"]
Kukaan ei ole sinulle mitään velkaa. Ei maailma, yhteiskunta eivätkä myöskään vanhempasi. Olet vastuussa omasta onnestasi kuten jokainen muukin tässä maailmassa. Jos heittäydyt siihen ajatukseen, että olet ansainnut hyvän asunnon, rahaa jne. tulet olemaan täysin umpikujassa kun huomaat, ettet saakaan em. asioita tarjottimella vain koska olet kokenut vääryyksiä. Taidat oikeastaan olla siinä umpikujassa jo nyt.
Ryhdistäydy, ota selvää asioista ja hae mielenterveysapua, opiskele, tee työtä, etsi onneasi ja ansaitse se.
[/quote]
Olen hakenut mielenterveysapua, psykoterapiaan ei pääse noin vaan ja tuskin muuhunkaan terapiaan. Joutuu odottamaan sitä aikaansa.
Syön lääkitystä.
Olen hakenut opiskelemaan.
Ja KYLLÄ, maailma on velkaa!!!! tai ainakin perheeni. Mullakin ois ollu oikeus HYVÄÄN ja TASAPAINOISEEN perheeseen!!! ja vittu piste.
[/quote]
Kyllä todellakin pääset ja sitä myös suosittelen lämpimästi. Menet paikkakuntasi mielenterveystoimistoon/terveyskeskukseen/sairaalaan ja kysyt aikaa psykiatrille. Tarvitset apua masennukseen ja nykyinen lääkitys ei tunnu auttavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun on nyt pakko sanoa vähän aiheen vierestä, että en käsitä tätä fiksaatiota hyviin huonekaluihin. Ihan kaikki mun tutut, jotka ovat hyvästä, rakastavasta ja tukea antavasta perheestä, ovat sisustaneet ensimmäisen kotinsa vanhoilla, sukulaisilta saaduilla huonekaluilla ja kirppari-tai roskalavalöydöillä. Ja useimmat ovat pitäneet niitä tyylikkäämpinä kuin uusia kamppeita ja olleet ylpeitä siitä, että ovat saaneet sisustettua tyylikkään ja sympaattisen kämpän halvalla. Ja useimmat nuoret joita tunnen arvostavat kodissaan boheemia tyyliä enemmän kuin uutuuttaan kiiltäviä huonekaluja -siksi tää ap:n asenne on musta hyvin hämmästyttävä.
on surullista huomata mitä oot kokenut ja ymmärrän sua täysin. Masennuksesta ei pääse yksin yli ilman apuja. Unohda vanhempasi sillä he eivät sulle enää parempaa elämää voi antaa. Pystyt jatkamaan elämääs ilman vanhempia. Ja suosittelen myös tuota seurakuntaa.:) stemppia ja haleja !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mites se pullojen kerääminen, tavaroiden myyminen netissä, lapsenvahtina olo jne. Huoraaminen ei voi olla ainoa vaihtoehto. Haluat vaan käyttää sitä, että voisit jälleen vaan murehtia itsesäälissä "huoraamaan pitää alkaa...". Ei tarvitse.
Ja hyvät huonekalut eivät ole masennuslääke.
[quote author="Vierailija" time="17.04.2014 klo 16:34"]
Miksi et mennyt johonkin ammattikouluun, jossa on asuntola? No ehkä sittenkin oli parempi että et mennyt, ei niihin kaivata sinun kaltaisiasi.
[/quote]
Miksi te olette noin ilkeitä ap:lle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokainen meistä rakentaa oman hyvän elämänsä. Aika harvalla on ollut täydellinen lapsuus, vaikka se päälle päin siltä näyttäisikin! Sun pitää ottaa vastuu omasta elämästäsi. Jos haluat opiskelemaan oppisopimuksella, niin sitten vain yrität järjestää asian! Kysyt apua sossusta jos sulla ei ole muuta toimeentuloa. Mutta ei ne siellä sossussakaan mitään Vepsäläisen huonekaluja sulle myönnä, yleensä ne on käytettyjä kierrätyskeskuksesta. Sitten kun sulla on varaa niin menet ja ostat sen kahden tonnin sohvan jos niin haluat :)
Menneeseen ei kannata jäädä vellomaan, vaan kääntää katse tulevaisuuteen. Ei kannata olla katkera, se vaan myrkyttää oman mielen.
Lapsuuden kodissa on seinien maali hilseillyt, äidillä on siivousvimma ja isä juo?
Nyt on joku lelliperse jäänyt pahasti rypemään itsesäälisää.
Ihan oikeesti, sä siis asuit joidenkin toukkien keskellä ja syytät vanhempias siitä ettet älynnyt siivota. Ihan oikeesti, kyllä tuossa nyt mättää ihan joku muu kuin se ettei lapsena ole opetettu siivoamaan. Jokainen normaaliälyllä varustettu ihminen ymmärtää siivota kun kämppä on täynnä kärpäsiä ja toukkia. En kehtais alkaa muita syytellä tossa tilanteessa.
Ja nyt sulle pitäis ostaa muiden rahoilla uudet huonekalut ja järkätä uus kiva kämppä kaupungin parhaalta paikalta. Ihmiselle joka ei osaa alkeellisimpia kotihommia, kuten siivoamista.
Paras homma olis järkätä sulle joku paikka jostain tukiasuntolasta. Siellä ne opettais sulle ensin sitä itsenäisyyttä ja omista asioista huolehtimista. Sen jälkeen sä voisit sitten itse hommata sen asunnon ja ne huonekalut ym. Omin avuin ja omin rahoin. Ehk se kämppäkin sitten pysyis asuttavassa kunnossa.