Lue keskustelun säännöt.
18v ja toimiiko mielestäsi vanhempani oikein kohdallani?
14.04.2014 |
Mun vanhemmat on nyt 48 ja 47v. Isä 48 ja äiti 47. Isällä on ollu päihdeongelmaa ja tää päihdeongelma on selkeästi seuraus ehkä masentuneisuudesta, isällä myös narsistisia piirteitä käytöksessä. Millon haukutaan äitiä, äidin vanhempia, muita sukulaisia, omia sukulaisia ja yleensä tekee sitä mun kanssa ja sitten pitää sen kanssa naureskella siihen päälle.
No äiti taas sitten semmonen mielenterveysongelmainen. En tiedä mitä mielenterveysongelmia hällä on, mut hänellä on hirveä tarve aina haastaa riitaa kaikesta, nalkuttaa. Saa yhtäkkiä sellasia riidan haastamis ja nalkuttamiskohtauksia, jotka yleensä kohdistuu isään. Joskus mun ollessa pieni myös huusi kotona kovaan ääneen millon mitäkin paskaa, kiroili, haukkui isää hirveillä nimillä, hajotti nyrkein laseja ja ovia. Tämä jälkimmäinen toiminta loppunut joskus 4v sitten.
Olen aina kokenut kotini rumaksi. Ehkä siksi että asutaan vanhassa omakotitalossa, jonka kylpytilat ja yksi makuuhuone on homeessa. Vessan seinistä rapisee maalit alas ja siitä yhdestä makuuhuoneesta joka on kylpyhuonetta vastapäätä, koska sitä vastapäätä on pesuhuone ja siinä makuunhuoneen ja pesuhuoneen seinän välissä on ehkä jonkinlainen vesivaurio, joka aiheuttaa sitten sitä homehtumista ja et ne maalit kuplii seinissä ja rapisee sitten kuivana alas.
No toiset ihmiset jotka ovat olleet vahvasti läsnä mun elämässä niin on ollu mun isovanhemmat äitin puolelta. Isän puolelta en ukkia kerenny tuntea ollenkaan, koska kuoli jo ennen mun syntymää ja mummonkin vain joten kuten 8-vuotiaaksi kunnes hänkin kuoli. Äitin vanhemmat taas oli semmosia hirmu tiukkoja ja jos en totellut, sain lapsena myös fyysistä kurittamista. Eli lyömistä, tukkapöllyä, luunappia, sit mikskä sanotaan sitä korvanlehdestä kurittamista... kerran sain kuuman ruuan naamaan myös ja joskus mummo väitti mun nussineen ja tunki alushousuja naamalleni kun olin jotain 11v koska niissä oli valkovuotoa. Katkasin isovanhempiini välit joskus 12-vuotiaana kokonaan.
Kotona mulla ei ollu minkäänlaista kuria tai rajoja.
Sit yläkoulussa jouduin kiusatuks ja sillon kaikki asiat kasaantu päällekkäin ja voin tosi huonosti ja mulla ei elämässä oikeen enää tasapaino pitäny.
No 16-vuotiaana pääsin muuttamaan omilleen, mun vanhemmat makso vuokraa, mut eivät sinne asuntoon hommanneet mulle sitten ollenkaan huonekaluja vaikka pyysin. Ei kuulemma ollut varaa. Niin mulla meni päälle vuoden hyvin siinä omassa asunnossa, kunnes en jaksanu enää siivota, kun mua masensi ja hukuin sitten roskien keskelle, ennen kun jäin siitä sitten kiinni kun rappukäytävässä oli toukkia ja kärpäsiä.
Vanhemmat sit syytti mua et mä vähän tein niinku tahalleen sen et sotkin sen asunnon siihen kuntoon, et ei mua oikeesti voi masentaa tai mitään. Ja sit mua rangaistiin siitä asiasta vähän niinku koko kesä, olin just tullu täys-ikäseks mut musta tuntu et mua silti estettiin muuttamasta seuraavaa kertaa omilleen, kun olisin halunnu heti lähtee sen jälkeen uudestaan omilleen ja vanhempani taas maksavan kaiken. Sit ne yritti tuon mun omilla asumisen aikana, kerran tai 2 kertaa tyrkyttää jotain etsivää nuorisotyötä tai et hankisin sinne ja sinne opiskelee tai menisin työkkäriin. Mä en halunnu, koska en sen kiusaamisen jälkeen uskaltanu lähtee. En ollu valmis. Muuten oisin kyl halunnu. Alunperin mä sain sen takii muuttaa omilleen kun olisin päässy opiskelee yhteen kouluun ja huijasin vanhempiani et meen sinne opiskelemaan, minkä takia sain sitten sen kämpänkin alle, mut mä tein sen takia niin koska halusin kotoa ja siltä paikkakunnalta pois. Tuntu et kotona mulla on paha olla ja sit ne kiusaajat oli sillä edellisellä paikkakunnalla. Mut nyt mä kuulemma oon sitten vanhempieni mielestä vaan myös pelkkä kusipäinen huijari...
Nyt yritän taas nousta ja tällä kertaa lähtee opiskelemaan toiselle uudelle paikkakunnalle. Oppisopimuksella. Mut mä mietin et mistä mä saan takuuvuokriin esim. rahat, pitääkö mun huorata?
Ja vanhempieni kanssa mä en oo enää missään väleissä. Mä haukun vaan niitä ja ne haukkuu mua. Enkä kehtaa niiltä enää apua pyytää kun tuntuu ettei ne siitä tykkää ja mulle tulee siitä vaan sit nii kiusaantunu olo, et vaikee ees pyytää sitä... tuntuu et etenkin äiti haluaa vaan päästä musta eroon, meinas kieltää multa terapiaankin menon, koska oma perse on sille vaan tärkein ja kaikki äidillinen rakkaus loppunu. Jos sitä ikinä oikeasti olikaan. Ahdistuu vaan minusta nykyisin. Ja isää kun ajattelen nii tuntuu et se yrittää vaan sen takia olla mulle mukava, mut estellä kuitenkin mun muuttoja, sen vaan vaistoo, vaikka oon yli täys-ikänen! mut mukava sen takia et sais pidettyy mut tässä sen narsisti kuviossa kiinni ja kiusattua minua ja äitiä koko meidän loppuelämän! ja minä oon huutanu et jos et maksa mulle palkkaa, niin minä en saatana siihen ilmaseks ainakaan suostu!
Ja tiedän että mussa on myös itsessäni vikaa, mutta vanhemmat aina väittää et mä syytän pelkästään niitä siitä et mun elämä on tuntunu menneen persiilleen. Ja niin mä aika usein syytänki ja sit ne vaan vastaa et ei se kuule kaikki vika meissä vanhemmissa voi olla! et älä aina syytä meitä! ja sit kun emmä pelkästään sinne terapiaan ois menny sen takia, et menisin puhuu mitä ajattelen meidän perheestä, vaan myös niiden koulukiusaamistraumojen takia et saisin purettuu ne. Mut äiti vaan hätäili oman perseensä puolesta, et tuleekohan niitä kohtaan isän kanssa joku poliisi juttu jos mä meen ja kerron siellä avoimesti meidän perhe-elämästä ja mitä ajattelen. Et tuntu oikeen kivalta toi...
Ja sit mun pitäis kuulemma muistaa meidän perhe-elämästä jotain hyviä hetkiä, joita äitini ja isäni kuulemma muistaa hirmu paljon. Minä en ainakaan enää muista oikeen mitään hyvää, ehkä jotain teennäistä hyvää, mutta en sellaista aitoa hyvää jota mun mielestä pitäisi normaaleissa perheissä olla?
Ja mä kärsin jo unettomuudesta ja kaikista muistakin mielenterveysongelmista, eikä ne tunnu huolestuttavan vanhempiani yhtään. Ikinä ei näistä asioista keskustella. Eivät ees kysyneet et minkälaiset tropit sain lääkäristä, eli ei siis oikeen kiinnosta. Tai asiaa ei ainakaan oteta kovin vakavasti. Tuntuu et ollaan silleen et ihan sama, antaa mennä vaan, antaa loppuvauhdin kiihtyä ja sit kun se tyttö on kuollu (kuolee vaikka siihen unettomuuteen, katkee joku verisuoni päästä tms. tulee aivoverenvuoto...) nii humps. heitetään se hautaan. Ja jatketaan omaa paskaa elämänmenoamme niin kauan kun tätä meilläkin kestää ja sit tipahellaan yksinään pois, ilman et ees yritetään parantaa oman elämän laatua.
Joten missä meni pieleen...?
Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?
Mielipiteitä.
Ja kiitos teille jotka jaksoitte lukea pitkän viestini alusta loppuun huolella ja ajatuksen kanssa.
Kommentit (117)
No nythän ne vanhemmat asettaa sinulle rajoja kun kieltäytyvät elättämästä enää sinua. Kun kerta olit vailla sitä, enjoy!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 20:57"]
Ap ei tarvitse neuvoja, vaan edunvalvojan. Toivottavasti saat pääsi kuntoon. Monelle ihmisille ei elämä ole antanut parhaita kortteja, mutta silti asiat ovat järjestyneet parhain päin. Oma aloitekyky ja realistisuus kunniaan. vaikka harmittaisikin että vanhemmat ei osta hienoja huonekaluja niin mikäli asia niin on ettei apua heru, niin ole hyvä ja hyväksy se. Et ole ainoa kenelle joku muu ei kustanna luksuselämää. Sitten tuumasta toimeen, haet töitä ja alat säästämään.
Muiden syyttely ja menneiden vatvominen ei muuta mitään, vain sinä itse voit vaikuttaa tulevaisuuteesi. Ei vanhempasi, eikä tämä av-palsta.
[/quote]
Miksi minä tarvitsen muka edunvalvojan? en ole enää alaikäinen, eikä minulla ole suurta omaisuutta jonka edunvalvojan tulisi valvoa??
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 20:58"]
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 20:49"]
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 20:39"]
Et koskaan pääse normaaliin elämään jos haet vain syytä vanhemmistasi.
Sovitaan näin et sun vanhemmissa on vikaa eli nyt sun on vaan pakko hoitaa itsesi kuntoon, muuta vaihtoehtoa ei ole.
Myös vanhempiesi huonot geeenit on voinut periytyä sinulle, ei ne sun mahdollista persoonallisuushäiriötä ole voineet aiheuttaa.
[/quote]
Eipä, jos on ikänsä eläny tälläsissä oloissa.
Ja mitä vikaa niissä minun vanhemmissa sitten oli?
[/quote]
Ai mitenniin mitä vikaa? Sähän olet jo monta sivullista eri keskusteluissa kertonut, mitä vikaa sun vanhemmissa on.
Vai tääkö näiden keskuteluiden pointti on? Että meidän pitää tunnustaa sulle, että sun vanhemmat on perseestä? Ja sitten silitellä sun päätä? No ne on ihan kamalia, mutta sun vanhempien persoonallisuuden ruotiminen keskustelupalstoilla ei mitenkään auta sun tilannetta.
[/quote]
No kun mä haluan kuulla onko muiden mielestä mun vanhemmissa vikaa, vai olenko mä paha ihminen ja kuvittelenko vaan kaiken. Ja haluan tietää mitä vikaa on ulkopuolisten mielestä.
Koska tuntuu että itse en kykene enää asiaa käsittämään.
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 21:08"]
Suomessa on paljon ihmisiä joilla on vähintäänkin yhtä huonot ulkoiset lähtökohdat kuin sinulla, mutta silti ovat onnistuneet ottamaan oman elämänsä haltuun, selvinneet ilman katkeruutta. Siksi olen sitä mieltä että sinun on kertakaikkiaan haettava apua mielenterveystoimistosta, pelkkä lääkkeiden syönti ei riitä. Tällä hetkellä kuvitelmasi hyvätasoisen asunnon hankkimisesta ja kauniista huonekaluista ei kuulosta realistiselta. Ensin täytyy olla ammatti, sitten saada töitä ja vasta sitten kun on omat tulot, voi alkaa asettaa laatuvaatimuksia. Hyvä elämä ei ole kiinni ulkoisista puitteista vaan ensisijaisesti terveydestä. Mene terapiaan.
[/quote]
Sinne kun ei vaan rakas ihminen mennä.
Joutuu odottamaan jonossa aikaa... ja minä olen jo odottamassa...
Menisin kyllä vaikka heti jos pääsisin. Kutsua ei ole vielä vaan kotiin postissa saapunut.
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 21:14"]
Alkuun tunsin paljonkin empatiaa ap:tä kohtaan, itsellä saman suuntaisia kokemuksia: koko peruskoulun aika kiusattu, väkivaltaa perheessä, masennusta, itsevihaa, pelkoa. jaksoin monta tsemppiviestiä kirjoittaakin.
Mutta en vaan enää jaksa tuntea empatiaa. Opikseen ei ota.
Minäkin olisin voinut jäädä itseäni säälimään ja tallaamaan jalalla maata, koska elämä on niin epäreilu. Mutta halusinkin näyttää mihin pystyn, purin hampaat pystyyn ja aloin tehdä töitä paremman elämän eteen.
Mieti ap tätä kysymystä tarkaan: kumman elämän valitset:
1) tämän saman itsesäälisen elämän, jonka aikana vaadit itsellesi asioita, joihin sinulla ei ole realistisesti mahdollista
vai
2) elämän, joka alkaa vähän vaatimattomammin: käytetyt huonekalut, opiskelijakämppä, mutta suuri potenttiaali parempaan.
ja ennen kuin vastaan niin sanon tämän: vastaukseesi ei saa sisältyä valitusta vanhemmista eikä MITÄÄN JOSSITTELUA. Valitse numero ja ala tekemään töitä sen eteen. Niin minäkin tein.
[/quote]
No 2 sitten. Mutta alan opiskelemaan oppisopimuksella, saan siitä palkkaa, muutan sellaiseen asuntoon kun haluan, ostan huonekaluja jos minulla on niihin varaa, jos ei, pyydän sossusta apua ja katson saanko ja katson millaisiin huonekaluihin minulla on varaa, mutta jos ei ole varaa kun ränsistyneisiin ja huonoihin, voi olla siis että käytetyistä löytyy hyviäkin, kuka tietää, ennen kun katsoo... :) mutta kunnostaminenkin maksaa. Niin jos ei kuitenkaan löydy hyviä, pakko myydä vaikka sitten itseään että saa ne huonekalut...
Ja takuuvuokraan rahat yritän pyytää joltain kaverilta, jolle maksaa myöhemmin palkasta osittain takasin sen takuuvuokran tai vanhemmilta ja jos kumpikaan vaihtoehto ei käy, asia käy helpoiten ja satuttavammin huoraamalla.
Mutta elämä on.
Niin on joutunut moni muukin suomessa huoraamaan, kun totuus lyö vasten kasvoja. Nuorilla on etenkin joku ihme oletus siitä että sossu maksaa kaiken, asunnon, elämisen, ruuan pöytään ja vielä jotain lisukkeitakin päälle, et oikeen luksus elämää, mutta ei se läheskään mee todellisuudessa aina ainakaan näin...
Ei meillä muuten ois ihmisiä jotka asuu oikeesti SUOMESSAKIN kadulla. Ei olisi itseään myyviä ihmisiä jne. Kun kukaanhan ei halua oikeasti tuollaista työtä tehdä. Harmittaa vaan että minun eka kerta on sitten maksusta jonkun 60v papparaisen kanssa. Tuntuu että alamäki kiihtyy vaan kiihtymistään. :-D
Oikeasti tämä asia ei naurata. Enemmänkin itkettää. Mutta naurattaa sarkastisesti, mitenkä jonkun ihmisen elämä voi mennä näin persiilleen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 21:17"]
Voi vittu ap. Mitä sinä tältä keskustelulta haluat? Puhu suoraan äläkä vihjaile. Mitä odotat meidän sanovan, mihin olisit tyytyväinen?
Eikä ole pakko vastata minulle, vastaa itsellesi ja ole perkele rehellinen.
[/quote]
Se näkyy varmaan otsikossa. Ja vastasin täällä kyllä yhteen samantapaiseen kysymykseen jo, joten lueppas se vastaus.
Ap on aivan ihastuttavan järkyttävän sekaisin! Ja itsepäisesti jankuttaa vastaan ja kiihtyy vääränlaisista vastauksista! Aivan käsittämättömän sekaisin ja lapsellinen. Kuitenkin hän osaa kirjoittaa aika sujuvasti, hyvää kieltä. Vaikka välillä romahtaa tuonne teinix-kirjoilu asteelle.
Siitäpä tulikin mieleeni, että voisiko ap ollakin joku kirjoittelija-harjoittelija, joka tuuttaa ongelmaansa ja teksitään tänne palstalle harjoitteluksi ja omaksi ilokseen. Ja meidänkin. Vähän niinkuin se minttis kehitteli verkossa ihan omaa elämäänsä elävän tarinan.
Tarina on välillä looginen ja välillä ihan ufoa. Se kyllä puolustaa sitä, että pieleen on mennyt ap:llä sekä lapsuus että kasvaminen aikuisuuteen. Jota 18 v ei vielä missään nimessä olekaan.
Ehkä joku mielenterveyden ammattilainen voisi tässä palstalla hieman arvioida ap:n mielentasapainoa. Sekaisin se on kyllä. Persoonallisuus kovin lapsellinen. Ja sitten tuo yksiin asioihin jumittuminen on kyllä myös oire hulluudesta.
Laita ap tänne viestiä vielä. Kerro sitten heti, että miten joku arvauskeskuksen psyk. hoitaja, jonka kanssa alkukartoitusta ja pikku keskustelulla aloitellaan, sai sulle mitään terapiaan alkuun. Eppäilen, että siinä sitä onkin hoitsulle työmaata.
Kiitos kaikille muille vastaajille. Kivasti on annettu neuvoja tsemmpiä.Jotkut jopa avanneet omasta lapsuudestaan ikäviä asioita ja koettaneet näillä saada jotain viestiä ap:lle perille. Eihän se onnistu, mutta kiitokset yrittäneille.
Ap:lle tsemppiä valitsemallasi tiellä. Voisiko jo tästä ketjusta saada oman enkkarin, että kuinka pitkälle saat sitä venytettyä. Täytyy jäädä seurailemaan, vaikka olis töitäkin tehtävänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, mä voin ymmärtää sua kyllä jollain tavalla, vaikka olen samaa mieltä muiden kanssa monesta jutusta.
Ei sun perheessä tapahtuneet asiat ole normaaleja, olet kokenut vääryyttä, sulla olis voinu olla paremmat vanhemmat ja onnellisempi lapsuus. Mutta se on ohi. Sun ei tarvi syyllistää vanhempiasi eikä itseäsi. Ei kukaan voi muuttaa sun lapsuutta mitenkään enää. Siitä on hyvä puhua terapiassa, mutta lopeta nyt syypään etsiminen ja jossittelu.
Et ole hirviö. Olet hyvä ihminen ja ansaitset hyvän elämän, niinkuin me kaikki, mutta kukaan ei tee sitä sulle. Kieriskely ongelmissa ei auta. Ja kiusaaminen ei ollut sun vika, vika on aina kiusaajassa..
Vastuun ottaminen itsestäsi tarkoittaa nyt sitä, että OPETTELET siivoamaan ja hoitamaan asioitasi. Sun vanhemmat ei opettanu niitä sulle, mutta et voi nyt vaan sanoa että sori, en siivoa kun vanhemmat ei koskaan pakottanu. Eikö ole olemassa jotain nuorille tarkoitettuja taloudenhallintakursseja?
Tsemppiä. Mun neuvo on, että älä rupea huoraamaan. Sun itsearvostus saattaa romahtaa.. Etkä tule onnelliseksi hyvällä asunnolla, vaikka tietty sekin vaikuttaa hyvinvointiin. Minä siivosin just asuntoni ekaa kertaa tänä vuonna ja huomasin taas kuinka rakastan asuntoani, vaikka huonekaluni ovat halvinta mitä löytyy.
Vastoinkäymiset vahvistaa. Ajattele, että sitten kun olet päässyt tästä yli, olet varmasti vahva ihminen.
Eikö sinulle kukaan ole koskaan kertonut SOSIAALITOIMISTOSTA?
Kun lapsuutesi oli niin perin pohjin ankea, olisi luullut sinun päätyneen ajat sitten sossun kanta-asiakkaaksi.
Miksi et mennyt johonkin ammattikouluun, jossa on asuntola? No ehkä sittenkin oli parempi että et mennyt, ei niihin kaivata sinun kaltaisiasi.
Oma valinta se on, jos nyt päättelet olevasi niin syrjäytynyt. Kyllä täällä itse kukin voisi jäädä ruikuttamaan kamalaa lapsuuttaan, mutta ei se niin mene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei,
ikävältä kuulostaa miten teidän perheessä on tähän asti toimittu.
Minun mielestäni vaikuttaa siltä että teidän perheessä on paljon käsittelemättömiä asioita jonka takia niistä on vaikea puhua.
Vaikeista asioista on vaikea puhua, niin se vain on.
Oli sitte minkälainen perhe vaan.
Suosittelisin teidän perheellenne ammatillista apua, mm. perheterapeutilla käynti koko perheen kanssa voisi olla hyvä.
Mikäli voit mahdollistaa semmosen niin kirjottele asioita paperille mitkä sinun mielestäsi on huonoja asioita perheessäsi ja tietenkin positiivisia asioita myös.
Voi valita jos haluaa nähdä positiiviset asiat taikka negatiiviset asiat, kirjotelmassasi on positiivisiakin asioita.
Esim. he maksoivat vuokrasi, tämä ei tapahdu kauhean useasti ja siitä pitäisi olla kiitollinen.
Toivon että sinä käsittelisit asioita jotka sinua vaivaa ja antaa myös ymmärrystä vanhemmillesi.
Niinkuin tossa kirjottelit niin vanhemillasikaan ei ilmeisesti ole ollut "helppoa" lapsuutta.
"Jokainen ihminen tekee parhaansa mukaan juuri sillä hetkellä, myöhemmin hän saattaa huomata että tekisi tänä päivänä aivan päinvastoin kuin silloin"
Anna ihmisille tilaa muuttua ja anna myös itsellesi tilaa muuttua.
Älä leimaa itseäsi mielisairaaksi vaan kuntouta itsesi hyvään kuntoon, irti mielisairaudesta.
Terveisin,
Yhteisöpedagogiopiskelija
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 21:20"]
Minä olin aloittajan kaltainen idioottimainen marttyyri. Kaikki oli minäminäminä. Syy oli aina muissa, joka ikisessä asiassa. En kyennyt ylläpitämään ihmissuhteita - se oli vanhempieni syy. En pärjännyt koulussa - vanhempieni syy. Työpaikalla sain nuhteita - jälleen pohjimmiltaan vanhempien syy.
Elin siivottomassa asunnossa jonka vuokrista en huolehtinut, vanhempani pelastivat minut useaan otteeseen rahallisessa ahdingossani. Silti käyttäydyin kuin mikäkin marttyyri, aina minulla oli muka oikeus ja oli vähintäänkin reilua "kovan elämän" takia että minä teen näin ja muut tanssivat pillini mukaan. Kuulostaa ihan teini-ikäisen angstilta - mutta tein tätä vielä parikymppisenäkin!
Kunnes vanhemmat päättivät että nyt loppuu. Katkaisivat välit, josta toki aluksi murisin, syytin ja raivosin. Mutta yhtäkkiä olin yksin, oli pakko nousta sieltä minäminälandiasta, lopettaa itsesääli ja ottaa itseäni niskasta kiinni. Hain apua eri tahoilta (sekä juttelu- että raha-apua) ja asiat alkoivat hitaasti järjestymään.
Samaan tahtiin myös silmät aukesivat. Aloin kantaa vastuun elämästäni, jonka jokainen normaali ihminen tekee alusta asti. Aloin ymmärtämään, ettei mikään oikeasti koskaan ollut edes vanhempieni syytä - vika oli tasan minussa ja oman pääni sisällä. Aloin tunnistamaan sen, kuinka masentunut ja eksynyt olin ollut puhumattakaan kuvainnollisesta sokeudesta omia virheitäni kohtaan.
Hoidin elämäni raiteilleen ja otin yhteyttä vanhempiini myöhemmin. Emme riitele enää, en ole heiltä jotain koko ajan pyytämässä (itseasiassa en enää mitään), vaan olen kuin muutkin normaalit yli parikymppiset lapset - elän omaa elämääni mutta rakastan vanhempiani.
Aloittaja - avaa ne silmät. Ei se syy vain aina ole muissa, ja vaikka olisikin, syyttelyllä ja itsesäälillä et voita yhtään mitään. Voit valita nyt itse haluatko elää surkeaa, lapsellista ja katkeraa elämää vai kääntää kelkkaasi ja alkaa elää omaa elämääsi. Ja olen minäkin, köyhä opiskelija saanut huonekalut asuntooni - en kalleinta ja hienointa, mutta itse hankkimalla (aiemmassa asunnossa ei ollut huonekaluja, koska vanhempien lainaamat rahat törkeästi tuhlasin muihin huvituksiin aikoinaan) ja kotini näyttää minun kodiltani.
[/quote]
No minä kyllä koen että vanhemmissani on vikaa, sori nyt vain. Tuo aloitus minkä kirjoitin, en voi mitenkään ymmärtää että se on normaalia perhearkea. Ja se mikä minun mielestä on normaalia perhearkea, pyrin omille lapsilleni tarjoamaan sitten sellaisen lapsuuden.
Valitettavasti minä en ole sellainen lapsi joka osaisi loppupeleissä arvostaa vaan rahaa, vapautta ilman rajoja jne. Olisinkin niin itsekäs, sillon en varmaan kokisi näin mitä koen nyt ja olisi masentunut ja mielenterveysongelmainen.
Mä olen luonteeltani kuitenkin äidillinen ja perheellinen ihminen ja kun olen joutunut elämässä kärsimään perheen osalta, kiusaamisen osalta, olen tullut siihen tulokseen että kyllä loppujenlopuksi rahan sijasta tärkeämpiä arvoja olisi olleet ne että koti on hyvä, perhe tasapainoinen ja onnelliset toisiaan rakastavat vanhemmat, sisaruksia, vaikka oltaisiinkin oltu sitten vähän köyhempiä, no köyhiä me nyt kyllä ollaan, mutta sillon oli parempi rahatilanne ja niin jos kanssa olisi ollut rajoja ehkä se olisi ollut vaan hyvä juttu... sillon en ehkä olisi ollut joka viikonloppu 13-vuotiaana yli 20-vuotiaiden miesten kanssa juomassa alkoholia ja tullut oksennukset rinnuksilla kotiin. Mutta kun olen tästäkin asiasta vanhemmilleni sanonut, HE SANOVAT ETTÄ EI OLE VANHEMPIEN TEHTÄVÄ JUOSTA EDES TUON IKÄISEN LAPSEN PERÄSSÄ PITKIN KYLIÄ, ETTÄ PITÄÄ ITSE TAJUTA!
Ja mä en ymmärrä tollasta. Siis miten 13v vois itte tajuta? eihän sen ikänen oo kypsä kasvattamaan ite ihteänsä, eikä kuuluiskaan... se on vanhempien tehtävä. Ja joo, joku 13v voi tajuta et tollanen alaikäsenä ja aikuisten kanssa ryyppäily, on VÄÄRIN. Mut hyvin moni teini, jos se saa vapaat kädet, niin lähtee kyllä tekemään tuollasta. Ja niin ois lähteny minunkin kaveriporukasta. Mutta kun vanhemmat ei antanu lupaa, niin ne säästy monelta harmilta. Ja empä viitti sanoa mitä iljettäviä asioita noiden yli 20-vuotiaiden kännisten, äijien, kanssa sillon kävi, kun mä olin just se vasta ala-asteelta päässyt tyttö kuitenkin, joka kuvitteli, huom. VAAN KUVITTELI, olevansa niin aikuinen nainen ja kypsä elämään tässä maailmassa...
Että jos lapsia tekee. Niin niistä on kyllä velvollisuus huolehtia 18v asti. Ja todellakin, jos sun 13v lapsi ryyppää viikonloppuja, pitkin yötä, aamuyölle, tuolla ulkona, niin sun velvollisuus vanhempana on todellakin juosta sen lapsen perässä ja asettaa sille rajoja, laittaa kotiarestiin, takavarikoida tavaroita, mitä rangaistuksia ikinä keksiikään jos esim. ryyppäillään ja jäädään siitä kiinni, on tuon ikäsellä vielä kotiintulo ajat muutenkin, ei olla klo 4 aamuyöllä ulkona, katotaan vähän minkä ikästen kanssa liikkuu ja millasia ne tyypit on. Ja jos ei uskota kodin sääntöjä, niin sitten joku ulkopuolinen tulee asettamaan lapselle rajoja.
Näin mun mielestä normaaleissa kodeissa pitäisi esimerkiksi teinin kanssa tuollaisten asioiden suhteen toimia. Meillä ei toimittu niin, eikä oo rangaistu mistään ikinä.
Ja kuten sanoin minussa itsessäkin on vikaa.
Esimerkiks. Se että se asunto meni siihen kuntoon, on täysin minun vika. Koska, minähän se siellä asuin, ei kukaan muu.
Mutta sitten se. Millaset perhe olot on ollu, onko ne voinu vaikuttaa muhun. Kiusaaminen, onko se voinu vaikuttaa muhun. Vanhemmat ties jo sillon mun tilanteen, olin vielä ala-ikänen, oisko heidän pitäny hankkia mulle psykiatrista keskusteluapua että oisin selvinny näistä asioista mahdollisimman vähin jäljin. Oisko ajat sitten pitäny mun vanhempienkin tehdä suhteellensa jotain ja meidän kotioloille. Mut vikahan tulee siinä että ne ei nää että meidän kotioloissa ja niiden parisuhteessa vois ees olla suuremmin vikaa... ja se lyö aikamoisia umpikujia monille asioille.
Et kaikista paras mitä ois voinu tapahtua, niin että mut ois annettu vauvasta pitäen jo huostaan ja sellaseen perheeseen mikä on normaali ja onnellinen. Niin faktahan on se, että asiat vois olla aika toisella tavalla. Mut mä tiedän et tän pohtiminen ei hyödytä mitään, mutta pohdin silti..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 21:31"]
Minusta tuntuu, että ne sun vanhemmat antaa sulle juuri nyt ihan oikeaa rakkautta, laittavat sut kokeilemaan ihan omia taitojasi omassa elämässäsi.
Hae tukea, mutta kyllä se jokainen vastaa omasta itsestään, vaikka olis huonompikin elämä.
[/quote]
Höpö höpö..
Ihan päin vittua menee tuommonen homma. Kai sä tajuat itekkin, et ei tarvii mun ruveta perustelemaan ihan joka viestiin.
Mä oon avoin kyllä jokaselle viestille ja oon lukenu ne huolella ajatuksen kanssa läpi, mut silti se ei poista sitä et tässä meidän perheessä ei oo lähellekkään kaikki asiat menny ihan normaalisti...
Ja minusta ei oo vaikeeta ja raskasta rakentaa normaalia perhe-arkea.
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 21:36"]
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 21:20"]Minä olin aloittajan kaltainen idioottimainen marttyyri. Kaikki oli minäminäminä. Syy oli aina muissa, joka ikisessä asiassa. En kyennyt ylläpitämään ihmissuhteita - se oli vanhempieni syy. En pärjännyt koulussa - vanhempieni syy. Työpaikalla sain nuhteita - jälleen pohjimmiltaan vanhempien syy.
Elin siivottomassa asunnossa jonka vuokrista en huolehtinut, vanhempani pelastivat minut useaan otteeseen rahallisessa ahdingossani. Silti käyttäydyin kuin mikäkin marttyyri, aina minulla oli muka oikeus ja oli vähintäänkin reilua "kovan elämän" takia että minä teen näin ja muut tanssivat pillini mukaan. Kuulostaa ihan teini-ikäisen angstilta - mutta tein tätä vielä parikymppisenäkin!
Kunnes vanhemmat päättivät että nyt loppuu. Katkaisivat välit, josta toki aluksi murisin, syytin ja raivosin. Mutta yhtäkkiä olin yksin, oli pakko nousta sieltä minäminälandiasta, lopettaa itsesääli ja ottaa itseäni niskasta kiinni. Hain apua eri tahoilta (sekä juttelu- että raha-apua) ja asiat alkoivat hitaasti järjestymään.
Samaan tahtiin myös silmät aukesivat. Aloin kantaa vastuun elämästäni, jonka jokainen normaali ihminen tekee alusta asti. Aloin ymmärtämään, ettei mikään oikeasti koskaan ollut edes vanhempieni syytä - vika oli tasan minussa ja oman pääni sisällä. Aloin tunnistamaan sen, kuinka masentunut ja eksynyt olin ollut puhumattakaan kuvainnollisesta sokeudesta omia virheitäni kohtaan.
Hoidin elämäni raiteilleen ja otin yhteyttä vanhempiini myöhemmin. Emme riitele enää, en ole heiltä jotain koko ajan pyytämässä (itseasiassa en enää mitään), vaan olen kuin muutkin normaalit yli parikymppiset lapset - elän omaa elämääni mutta rakastan vanhempiani.
Aloittaja - avaa ne silmät. Ei se syy vain aina ole muissa, ja vaikka olisikin, syyttelyllä ja itsesäälillä et voita yhtään mitään. Voit valita nyt itse haluatko elää surkeaa, lapsellista ja katkeraa elämää vai kääntää kelkkaasi ja alkaa elää omaa elämääsi. Ja olen minäkin, köyhä opiskelija saanut huonekalut asuntooni - en kalleinta ja hienointa, mutta itse hankkimalla (aiemmassa asunnossa ei ollut huonekaluja, koska vanhempien lainaamat rahat törkeästi tuhlasin muihin huvituksiin aikoinaan) ja kotini näyttää minun kodiltani.
[/quote]
komppaan täysin tuota! Ja lisäisin vielä et josset oikeesti ota ittees niskasta kiinni ja hanki itsekuria, siirrät vielä joku päivä kaiken paskan katkeruuksissas omille mahollisille lapsilles!
[/quote]
Sitä en varmasti tee.
Joko jätän lisääntymättä, valitettavasti, jos psyykkeeni ei parane... tai sitten hankin lapsia vasta kun olen oikeasti kunnolla aikuinen iällisestikkin ja kunnossa.
Mulle mun lapset tulisivat olemaan kaikki kaikessa.
Rakastaisin heitä koko sydämmeni pohjasta ja haluaisin tarjota nätin, hyvän, kodin oli sitten kerrostalo asunnossa tai omakotitalossa. Haluan että ne saa parisuhteesta sellasen mallin, jota ne pystyy ihailemaan ja sanomaan että mä haluan samanlaisen parisuhteen kun mun äidillä ja isällä. Ja että lapset pystyy muutenkin ihailemaan äitiä tai isää, ettei niiden täydy ajatella että mä häpeän mun vanhempaa ja meidän perhe on jotenkin epänormaali. Mä haluan myös pystyä tarjoamaan mun lapselle edes yhden sisaruksen myös, koska sisaruus on musta aivan upea lahja yleensä. Ja mun lapsilla tulee olemaan sopivasti rajoja ikään nähden ja hyvä kasvatus, minkä olen oppinut kaverin perheistä ja tv ohjelmista ja mitkä tulee mun itseni sisältä kun olen äidillinen henkilö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 21:44"]
Mitä ikinä teetkin, älä tee lapsia ennen kuin olet käsitellyt ongelmasi perusteellisesti psykoterapiassa ja terapeuttisi tmv. asioistasi pohjamutia myöten tietävä ulkopuolinen taho puoltaa ajatusta. Kiitos.
[/quote]
Mistä kiität?
Mutta olen täysin sinun kanssa tästä asiasta kyllä samaa mieltä.
Ja jos minulla ei parisuhde sen miehen kanssa toimisi, niin minä kyllä ottaisin eron!
Ja jos meidän talo on homeessa niin me mennään kyllä ihan minne muualle tahansa ja ihan millä tahansa keinolla, mutta mä en rupee kyllä mun lapsia kasvattamaan vuositolkulla sellasessa riskiloukussa ja ottamaan vastuuta siitä jos mun lasten terveys menee pilalle sen asian takia! kun se on fakta, et se on aika epäterveellistä. Ja minä en rupea sellasten asioiden kanssa leikkimään.
Tämän vielä olisin voinut lisätä.
Voi läpäläpä sentään sun kanssas. Miks ees mietit tommosia? Niille ei vaan voi enää mitään, joten pitäskö alkaa kattoo eteenpäin? Ja mitä jos sun vanhemmat myöntää ny olleensa "väärässä ja huonoja" ni mitä se auttaa? Saamaan hyvän mielen ja elämä alkaa rullaan?
Btw, täällä sun on turha kiillottaa omaa pintaas ja hyveitäs nostaa esille. Jos oot niin epäitsekäs ettet haluu jonon ohi terapiaan ni sun suo ei oo vielä liian syvä. Masentunu ja elämänhalun menettäny ei kyl ajattele tuntemattomia noin teennäisesti et se pitää keskustelypalstoilla tuoda julki.
Ja kokeile sitä huoraamista mitä mainostat, se voi olla ihan kivaakin! :)
[quote author="Vierailija" time="15.04.2014 klo 10:20"]
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 21:14"]
Alkuun tunsin paljonkin empatiaa ap:tä kohtaan, itsellä saman suuntaisia kokemuksia: koko peruskoulun aika kiusattu, väkivaltaa perheessä, masennusta, itsevihaa, pelkoa. jaksoin monta tsemppiviestiä kirjoittaakin.
Mutta en vaan enää jaksa tuntea empatiaa. Opikseen ei ota.
Minäkin olisin voinut jäädä itseäni säälimään ja tallaamaan jalalla maata, koska elämä on niin epäreilu. Mutta halusinkin näyttää mihin pystyn, purin hampaat pystyyn ja aloin tehdä töitä paremman elämän eteen.
Mieti ap tätä kysymystä tarkaan: kumman elämän valitset:
1) tämän saman itsesäälisen elämän, jonka aikana vaadit itsellesi asioita, joihin sinulla ei ole realistisesti mahdollista
vai
2) elämän, joka alkaa vähän vaatimattomammin: käytetyt huonekalut, opiskelijakämppä, mutta suuri potenttiaali parempaan.
ja ennen kuin vastaan niin sanon tämän: vastaukseesi ei saa sisältyä valitusta vanhemmista eikä MITÄÄN JOSSITTELUA. Valitse numero ja ala tekemään töitä sen eteen. Niin minäkin tein.
[/quote]
No 2 sitten. Mutta alan opiskelemaan oppisopimuksella, saan siitä palkkaa, muutan sellaiseen asuntoon kun haluan, ostan huonekaluja jos minulla on niihin varaa, jos ei, pyydän sossusta apua ja katson saanko ja katson millaisiin huonekaluihin minulla on varaa, mutta jos ei ole varaa kun ränsistyneisiin ja huonoihin, voi olla siis että käytetyistä löytyy hyviäkin, kuka tietää, ennen kun katsoo... :) mutta kunnostaminenkin maksaa. Niin jos ei kuitenkaan löydy hyviä, pakko myydä vaikka sitten itseään että saa ne huonekalut...
Ja takuuvuokraan rahat yritän pyytää joltain kaverilta, jolle maksaa myöhemmin palkasta osittain takasin sen takuuvuokran tai vanhemmilta ja jos kumpikaan vaihtoehto ei käy, asia käy helpoiten ja satuttavammin huoraamalla.
Mutta elämä on.
Niin on joutunut moni muukin suomessa huoraamaan, kun totuus lyö vasten kasvoja. Nuorilla on etenkin joku ihme oletus siitä että sossu maksaa kaiken, asunnon, elämisen, ruuan pöytään ja vielä jotain lisukkeitakin päälle, et oikeen luksus elämää, mutta ei se läheskään mee todellisuudessa aina ainakaan näin...
Ei meillä muuten ois ihmisiä jotka asuu oikeesti SUOMESSAKIN kadulla. Ei olisi itseään myyviä ihmisiä jne. Kun kukaanhan ei halua oikeasti tuollaista työtä tehdä. Harmittaa vaan että minun eka kerta on sitten maksusta jonkun 60v papparaisen kanssa. Tuntuu että alamäki kiihtyy vaan kiihtymistään. :-D
Oikeasti tämä asia ei naurata. Enemmänkin itkettää. Mutta naurattaa sarkastisesti, mitenkä jonkun ihmisen elämä voi mennä näin persiilleen...
[/quote]
Sä olet nykyään ottanut tuon "joudun varmaan huoraamaan"-kortin käyttöön. Jos koet, että se on ainoa tapa saada rahaa, niin siitä vaan. Se on täysin sinun valintasi. Siitä on turha syyllistää vanhempia tai yhteiskuntaa. Huoraaminen ei ole rikollista, ja voit maksaa siitä myös verot, jos perustat toiminimen.
Mutta hyvä, että valitsit numeron. Ala nyt tehdä töitä sen eteen, JOKA PÄIVÄ. Älä odota, että oppisopimuspaikka varmistuu vaan ala tänään kerämään pulloja jne, miten voit saada rahaa, etsiskele hiljalleen niitä huonekaluja jne. Päätä, että teet joka päivä jotain sen elämän eteen, minkä haluat. Se ei putoa taivaalta sinulle.
[quote author="Vierailija" time="15.04.2014 klo 03:15"]
No nythän ne vanhemmat asettaa sinulle rajoja kun kieltäytyvät elättämästä enää sinua. Kun kerta olit vailla sitä, enjoy!
[/quote]
Kuule H-A-I-S-T-A S-I-N-Ä P-A-S-K-A!
LAPSIA EI KATO KASVATETA NOIN.
Kato minäkin tiedän sen, vaikka vasta oon 18v. Niitä rajoja tulee lähteä taaperosta lähtien pikkuhiljaa, aina ikää katsoen ja sopivasti. Vauva nyt ei vielä mitään rajoja tarvitse, kun se ei ymmärrä vielä mistään mitään.
Jos ihminen kasvatetaan niin, että se saa täys-ikäseks asti tehdä mitä lystää! ja sit yhtäkkiä ruvetaankin silleen että nytpä mä rupeankin kasvattamaan ja laitan esim. kaikki pellit kiinni! niin ensinnäkin, on jo lopullisesti myöhässä. Koska se ihminen on nyt aikuinen, ei enää lapsi. Ja toisekseen noin ei kasva kuin EPÄTASAPAINOISEKSI. Koska ei se kovin tasapainoseks kasvata et ensiks saa tehdä mitä vaan ja sit yhtäkkiä ei saakkaan.
Niin tämä on niinku karhunpalvelus loppupeleissä. Ensiks on tosi kivaa kun ei oo rajoja, sitten lyökin se todellinen elämä vasten kasvoja ja se kiva loppuu, niin kyllä sitä myöhemmin ja loppupeleissä ne lapset kiittää joilla on ollu terve koti, onnelliset vanhemmat ja rajoja, että kiitos äiti ja isä kun annoitte mulle normaalin lapsuuden vaikka olinkin sillon niin kateellinen siitä kun se Anna sai tehdä mitä halusi, mut tänä päivänä se on todella pahassa jamassa.
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 21:55"]
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 20:09"]
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 20:00"]
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 19:23"]
[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 18:57"]
Yksinkertaista. Jos asut vanhempiesi luona. osallistut siellä kodin pyöritykseen sekä rahalla että työllä. Jos haluat asua omillasi, olet omillasi. Vanhemmillasi ei ole enää elatusvalvollisuutta.
[/quote]
Ja minähän en noille paskiaisille maksa yhtään mitään ! tai tee heidän eteensä enää YHTÄÄN mitään.
Mitä vittua sinäkin kuvittelet????
Jos en ole saanut heiltä tasapainoista kotia ja ovat itse lellineet minut rahalla pilalle ja tehneet kaiken aina minun eteensä, ainakin äiti, huoneen siivoamisesta lähtien, eivätkä itse ole osanneet multa vaatia kun tulin kouluikään että siivoan säänöllisin väliajoin oman huoneeni tai tulee jotain rankkua, niin se ei ole minun ongelma! voiskohan tuossa esim. olla syy kanssa sille että mulle tuo siisteys tuottaa nyt aikuisena vähän vaikeuksia kun mitään ei ole tarvinnut itse tehdä????
Ja meidän äiti kun pitää itseään vielä niin yli-ihmisenä että häntä kuulemma ei ole ikinä tarvinnut itse velvoittaa siivoamaan mitään, vaan on itse tarttunut toimeen, niin tuskin minä nyt silti kovin harvinainen lapsi olen jos multa se olisi täytynyt vaatia ja jos en tee, niin sitten sanoa esim. että kavereiden kanssa et lähde koulun jälkeen ulos niin pitkään aikaan ennen kun tuo huone on siivottu.
Eiköhän aika monissa normaaleissa perheissä toimita noin ja kakarat saattaa joskus niskuroida siivoamista yms. vastaan????
[/quote]
Ensin katsoin vain, että mitäs se epävakaa persoonallisuus siellä riehuu. Mutta siis sinänsähän on ihan aiheellista olla kiukkuinen siitä, jos ei ole saanut äidiltä terveitä rajoja käytökselleen, ja sitten kaupan päällisiksi äiti pätee ja syyllistää, kun et ole kasvanut suoraan ilman niitä.
Mutta saatat silti olla jotain velkaakin ja itse vastuussa jostain, vaikka kasvatus ja kohtelu ei ollut priimaa. Toinen vaihtoehto on se, että kyltymättömyytesi vain yltyy, koska koet epäreiluksi joutua itse rajaamaan itseäsi kun äidistä ei siihen ollut. Äiti ei kuitenkaan opi sinua enää käsittelemään niinkuin olisi pitänyt, vaikka miten itse kieltäytyisit tekemästä hänen hommiaan. Et voi voittaa mitään jättäytymällä taantuneeksi. Morkkiskin kasvaa aina vain.
Mietihän sitä, ja sure elämän epäreiluutta vaikka kello 21-22 joka päivä luvan kanssa. Lopun päivää opettelet olemaan.
[/quote]
No kyllä mullakin nyt mielenterveysongelmia on... ja voi olla tuo epävakaa persoonallisuuskin...
Mutta mua kiinostaa, miksi vanhempani eivät ensiksi hoitaneet omia ongelmiaan kuntoon jos niitä oli...? ennen kun hankkivat lapsen?
[/quote]
Se on nykyajan kotkotuksia, joita minun sukupolveni on vasta alkanut miettiä. Siksi uskalsin lisääntyä vasta nelikymppisenä, vaikka omat ongelmani ovat pienenlaiset vanhempiini verrattuna. Heidän sukupolvessaan sellaista kysymystä ei edes nousut. Lapsia hankittiin nuorina, koska niin sen oli tapana mennä. Ja niinkuin itse kerrot, heidän perheessäänhän ei ollut mitään vikaa heidän käsityksensä mukaan. Miksi he silloin olisivat edes uskaltaneet ajatella niinkuin sinä, että jokin mättää, heitä on kohdeltu väärin ja päässäkin on vikaa. Sellainen ajatustapa on lopultakin aika luksusta.
Ehkä et kykene vielä muutamaan vuoteen näkemään asiaa mitenkään muuten kuin sen kautta, että vanhemmat ovat sinulle velkaa ja olisi pitänyt ymmärtää enemmän. Olen itsekin ajatellut jotenkin noin, ja vaatii ensin kiukkuamista ja sitten suremista, että alkaa aidosti ymmärtää vanhempiaan. Ja vaikeaahan se on, jos toiset eivät ollenkaan osaa kuvata, mikä heillä on ollut vaikeutena.
Koetko niin, että jos otat vastuuta elämästäsi ja alat siivota ja hoitaa asiasi, vanhempasi pääsevät pälkähästä - eli kostaaksesikin sinun täytyy alleviivata heille, miten huonosti voit? Se vain ei saa heitä ymmärtämään tarvitsevuuttasi, vaan pitämään sinua yhtä viallisena kuin itsekin taidat osittain pitää. Sitä vähemmän vikaa he ovat valmiita löytämään itsestään. Nopein tie pakottaa heidät peilin eteen olisi se, että löydät itsesi ja alat osoittaa pientä sääliä ja ymmärrystä heille, jolloin he puolustautuvat vähemmän.
Taitaisi olla tosiaan aiheellista ottaa etäisyyttä kotiin, jotta keksit järkevämpiä projekteja. Sinun sukupolvikokemuksesi on se, että vanhempien polvien kieroutuneet perhekuviot nousevat sinun kohdallasi tietoisuuteen ja tulevat näkyviksi, ja sinä olet sitten se näkyvästi oireileva. Et silti ole ollenkaan ainoa, jonka kohdalle tuo nakki napsahti. Osalla se taakka on kevyempi, osalla vielä rajusti pahempi.
[/quote]
No osittain koen noin.
Se toinen puoli mitä sitten tunnen, on yksinkertaisesti se että en vaan tunnu pääsevän elämässä eteenpäin. En tiedä miksi, olen kyllä yrittänyt. Ei vaan jaksaisi aina yrittää kovempaa ja kovempaa, vaikka pakkohan se varmasti on, että saavuttaa ne asiat mitä elämässä haluaa. Tiedän. :)
Elämä on vaan jotenkin uuvuttanut minut. Tuntuu siltä.
Entä jos katkaisen kokonaan vanhempiini välit? enkä ikinä enää näyttäydy ja minusta ei kuulu enää mitään. Mitä he silloin ajattelevat?
54 jatkaa:
ja usko pois, ei se elämä ois siitä helpottunu vaik sulta ois vaadittuki se huoneen siivous 1xvk. Ite lähtösin melko samasta tilanteesta, mut töitä piti tyttölapsena tehä kaksinverroin veljiin nähen sekä kotona että kylässä jotta alkoholisoituneen ja maanis-depressiivisen äidin imago ja maine pysyy puhtosena.
mut kyllä se elämä sutki toivottavasti opettaa.