Introvertti puoliso ja lapsiperhearki - pää hajoaa

Vierailija kirjoitti:

Aivan kuin omasta elämästä! Lapsen syntymän jälkeen muutama vuosi sitten, miehelle iski yhtäkkiä kamala väsymys, työt painoivat päälle ja kaipasi hiljaisuutta. Lapsen kasvaessa asiat vain hankaloituivat. Jos on lapsen kanssa kaksin, laittaa tämän katsomaan padia ja itse oikaisee sohvalle. Oletti minun kotona lapsen kanssa ollessa että hänen ei tarvitse siivota tai laittaa ruokaa. Minun kyllä piti osallistua aivan samalla lailla perheen kustannuksiin, sama päti myös ollessani äitysvapaalla. Hoitovapaalla sentään sain vähän helpotusta kun rahaa tuli rapiat 300 euroa tilille kuussa.

Ei halua nähdä ketään, ei halua meille ketään, ei halua tehdä mitään, ei halua mennä mihinkään koska hän on aivan poikki siitä että on päivät töissä ja joutuu puhumaan ihmisten kanssa. Töissä olen minäkin mutta eihän molemmilla ole varaa olla poikki. Kerran meillä molemmilla oli oksennustauti samaan aikaan ja lapsi pieni. Mies linnottautui ämpärin kanssa makkariin ja ilmoitti että täytyy levätä älkää häiritkö. 

Hyvä ap, tee kuin minä. Prosessoin mielessäni että olen yksinhuoltaja, sillä plussalla etten yksi maksa laskuja ja lainaa. Jos suljen silmäni niin kuvittelen vain minut ja lapseni kotiin. Hoidan lastani niin kuin olisin yksinhuoltaja, minä hoidan aamu- ja iltatoimet, ruoat, siivoukset, kamppeet, puistoon menot jne. En myöskään tee mitään parisuhteen eteen vaan kohtelen niin kuin käymässä olevaa ystävää, levätköön mies ajattelin. Olen tehnyt lapsen kanssa pari reissuakin niin, että vain ilmoitin että varasin meille matkan ja heippa. Tätä on kestänyt nyt vajaa vuosi ja vaikka minä olen ihan tyytyväinen ja kerään pesämunaa lähtöä varten niin mies on alkanut herätä tilanteeseen. Liian myöhään, minä hyvästelin hänet jo vuosi sitten. Ja kyllä, olen yrittänyt puhua ja saada meille tai hänelle ammattiapua. Mutta ei.

Oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaisia avauksia lukiessa tulee aina nostettua hattua totaali yksinhuoltajille.

Totaaliyksinhuoltaja kiittää ja kumartaa. :D

Mutta mun mielestäni yksi totaaliyksinhuoltajuuden henkisesti helpoimpia asioita on nimenomaan tämä, ettei tartte olla katkera siitä, ettei joku muu tee ns. omaa osuuttaan. Taakkani on ehkä raskas, mutta ainakaan en kanna kenenkään muun taakkaa. Meidän perheessä ei ole vapaamatkustajia. On vain minä ja lapseni.

Näin se on. On hämmästyttävästi eri tuntuista ajatella "Tietenkin juuri minä laitan ruoan joka ikinen ilta,  siivoan keittiön yksin ja nukuttelen lapsen. (Eihän täällä asu muita!)" kuin "Miksi juuri minä laitan ruoan joka ikinen ilta, siivoan keittiön yksin ja nukuttelen lapsen? (Vaikka tuo toinenkin asuu täällä.)"

Noissa on ihan älytön henkinen ero, vaikka lopputulos on siis se sama, että yksin hoidan kaikki hommat. :D

Suosittelen siis sitä yksinhuoltajan mentaliteettia, jonka yksi kommentoija pari kommenttia ylempänä oli omaksunut! Elät kuin olisit yksinhuoltaja, jonka nurkissa pyörii puolituttu kämppis. Muista tehdä myös se puoli, että sovit sinulle ja lapselle mukavat viikonloppu- ja lomamenot mieheltä kysymättä ja miestä mukaan pyytämättä. Eiköhän se pikkuhiljaa herää. Tai jos ei herää, et ole menettänyt mitään, koska mitään menetettävää ei ollut.

Vierailija kirjoitti:

Muista tehdä myös se puoli, että sovit sinulle ja lapselle mukavat viikonloppu- ja lomamenot mieheltä kysymättä ja miestä mukaan pyytämättä.

Jos mies kyseenalaistaa tätä tai loukkaantuu kun häneltä ei kysytty, sanot mahdollisimman pokkana ja neutraalin ystävällisesti, että AI olisitko jaksanut lähteä mukaan? Ajattelin sun haluavan levätä, kuten tavallista.

Kuulostaa siltä, että ap:n puolisolla ei ole kyse enää pelkästään introversiosta. Introversio harvemmin ainoana tekijänä vie terapiaan. Jos väsyy noin, kyseessä on uupumusta, masennusta ym.

Itse olen introvertti, ja minulla on mielenterveysongelmia. Introverttina elämä on joskus raskasta ja tarvitsen omaa tilaa kyllä, mutta jos arjen pyöritys on joskus jäänyt enemmän puolison harteille, syynä on ollut ennemminkin masennus tai ahdistus, ei introverttiys. Introversio ei estä normaalielämää.

Kun toinen on introvertti, niin suosittelen kirjeen kirjoittamista. Introverteille voi se jutteleminenkin olla jo rasite, mutta jos saavat rauhassa lukea kirjeen, jossa on rauhallisesti selitetty ongelmat, niin lopputulos voi olla parempi.

Minun mieheni on introvertti ja minä olen sairaseläkeläinen ekstrovertti. Ennen laste meillä oli yksi kriisi, jonka sain ratkenemaan juuri niin, että kirjoitin kirjeen ja mies sitä rauhassa luki.

Lapsen kanssa jaksamisesta olen monasti keskustellut ja oppinut jo keskustelemaan niin rauhallisesti, että mies ei ylikuormitu ja lukkiudu. Vaikka tietysti meilläkin on riitamme. Kun riita tulee, mies lukkiutuu ja muuttuu kylmäksi kun muuten on empaattinen ihminen.

Olen huomannut, että kannattaa analysoida tilanne huolella monelta kantilta ennen kuin alkaa puhumaan. Sekä miehen tilanne, että oma ja sitten kysyä, että mitä ME yhdessä voisimme tehdä, koska tilanne on kestämätön sellaisenaan.

Meillä ekstroverteilla on helposti tapana lähteä näihin parisuhdekeskusteluihin kuin oikeudenkäyntiin tms niin että meidän energiatasomme siinä keskusteluvaiheessa on niin korkea, että se introvertti ei kerta kaikkiaan kestä sitä ja ihan sama mitä sanomme, niin lopputulos on lukkiutuminen.

Kannattaa myös pyrkiä konkretiaan eli kertoa kuinka paljon aikaa menee siihen ja siihen, ihan paperilla ja analyyttisesti kertoa, että ei jaksa enää itse.

Mitäpä, jos miehesi jäisi puoleksi vuodeksi hoitovapaalle? Ja sinä menisit töihin. Vaikka taloudellisesti se olisi vaikeaa, niin se todennäköisesti pelastaisi aloittajan ja monen muunkin parisuhteen. Sinänsähän on ihmisillä oikeus jäädä hoitovapaalle, vaikka sitten joutuisi sossusta hakemaan avustusta. Kannattaa tämä vaihtoehto miettiä ihan viimeiseen pisaraan saakka loppuun. Liian helposti tilanteiden vain annetaan kehittyä ja luovutetaan lopulta henkisesti, kun ei jakseta. Ilman lomamatkoja ja virkistyksiä kyllä pärjää, mutta on erittäin tuhoavaa ihmisen sisukselle luovuttaa parisuhteessa, mutta jatkaa sitä ns yksinhuoltajana. Minun äitini teki niin ja lopulta sitten erosi ja sitä määrää kyynisyyttä ja katkeruutta en toivoisi kellekään. Voi tuntua helpolta ratkaisulta siihen yhteen hetkeen, mutta voi pilata oman sisuksen.

Kun tiesit miehen luonteen niin miksi lisäännyit hänen kanssaan?

Ja hei, ihan oikeasti ei voi yhden lapsen kanssa olla noin  vaikeeta

En jaksanut lukea viestiketjua, mutta olen introvertti, mutta en mikään laiskuri. Hommat hoituu töissä ja kotona. Välttelevan vain sosiaalisia tilanteita ulkopuolisten kanssa enkä hyppele missään kissanristiäisissä. 

Täällä introverttinainen, jolla myös AS-tyyppisiä piirteitä. Elän ns. normaalia elämää. Samastun vahvasti mieheesi, myös itselläni on taipumusta kokea tietyt arkeen liittyvät toiminnot ja ilmiöt kuormittavina. Esimerkiksi muuttuvat suunnitelmat, kiire, melu, kaaos ja häslinki, multitaskaus sekä äkilliset mukautumista ja improvisointia vaativat tilanteet ovat minulle raskaita. En ole uskaltanut hankkia lapsia tämän takia. :(

Pystyisitkö ulkoistamaan miehelle lisää selkeitä ja rutiiniluonteisia kotitöitä ja vastuualueita? Ainakin itselleni on epätodennäköistä ryhtyä toimeen spontaanisti, mutta kun jokin vastuu on omaksuttu ja ohjelmoitu rutiineihin, se tulee kyllä hoidettua.

Velvollisuus kannattaa myös pilkkoa ymmärrettävään muotoon esim. tarkistuslistaksi tai tiettynä ajankohtana toistuvaksi toiminnoksi. Esim. "huolehdi keittiöstä" on liian abstrakti, mutta "klo 21 mennessä huolehdi likaiset astiat koneeseen tai pese ne, pyyhi pinnat, katso onko lattialla roskaa ja jos on, käytä rikkaimuria" on selkeä. "Laita ruokaa" on helppo jos toinen on valmiiksi tulostanut netistä ohjeen asenteella "tee tätä", niin ei tarvitse ruveta vatvomaan mitä tekisi ja vertailemaan mikä kymmenestä eri makaroonilaatikkoreseptistä on paras.

Olisiko mahdollista lähteä lapsen kanssa miehen töiden jälkeen vaikka kävelylle, kerhoon tai kauppaan niin että mies saisi sen tunnin-pari omaa tilaa ja hiljaisuutta, mutta sopia että mies käyttää sen ajan jonkin kotityön tekemiseen? Se voisi olla vaikka asunnon siistiminen ja ruoan laitto. Teidän olisi sitten kiva tulla siistiin kotiin ruoan ääreen.

Jos rahatilanne mitenkään sallii, niin hankkikaa palkattua apua. Mies hoitakoon osansa yhteisen kodin hoidosta joko itse tai rahan avulla, kunhan hoitaa. 

Meillä oli sama. Erottiin juuri tuon tyyppisistä syisä lapsen ollessa 1,5v.

Kokemuksesta visastuneena tekisin joitakin tai kaikki näistä:

- Selitä miehelle, että säilyäkseen hengissä seuraavat 5 v, ei hänen tarvitse aina (koskaan) olla ns. täydessä vedossa. On täysin ok olla väsynyt ja nuutunut. Varsinkin työpaikalla.

- Miehen rajat tulevatkin hienosti esille. Onko sinulle selvät omat jaksamisen rajasi? Tätä tietoa tarvitset seuraavassa kohdassa.

- Lapsen hankkimisen suhteen olen kuullut näiden sanojenolevan erityisen tehokkaat: "Minulla ei ole mitään periaateellista toista lasta vastaan, mutta minulla on tunne, että jäisin kovin yksin lasten hoitamisen kanssa ja uupuisin.  Jos sinä pystyt ottamaan nykyisestä lapsen hoidosta nämä ja nämä (sekä nämä ja nämä) tehtävät hoitaaksesi jatkossa, voisimme alkaa suunnitella toista lasta." (Ja kas, mies ei enää ikinä mainitse lastenhankintaa.)

- Lapsi päivähoitoon, ja molemmat vanhemmat tekee 80% työaikaa. Olettaen, että työpaikat on.

- Oli äiti kotona tai töissä, äidin "työpäivä" kestää yhtä kauan kuin isänkin. Loput vuorokaudesta lasta hoidetaan puoliksi tai (kun se ei tule kyseeseen) kukin kykyjensä mukaan ja lopulle ajalle hankitaan hoitaja lapselle. Mahdollise tkustannukset nettotulojen suhteessa.

-Niin kauan, kun itse olet päivät kotona, ensin alkuun voisit jättää yöheräämiset miehelle viikonloppuisin tai niihin öihin, kun hänellä ei ole aikaista herätystä työn takia. Menet vaikka kaverille yöksi, jos ei toimi muutoin.

- Kun kerran osaatte kuitenkin keskustella, muta ratkaisua ei löydy, suosittelen keskusteluun ammattiapua. Voisi olla tehokkaampaa kunjoku ukopuolinen sanoo miehelle, että hän tekee liikaa töitä ja tilastojen mukaan, jos sama meno jatkuu, hän on kohta etäisä.

- Yksi tapa hivuttaa isälle lapsenhoitoa on, kun hän makaa sohvalla tai tekee mitä tekee, huikkaat "lähde kauppaan" ja palaat pari tuntiamyöhemmin.

Tuossa on varmaan muiden juttujen lisäksi pitkälti siitä kyse että diagnosoimaton add tai asperger usein on tottunut tiedostamattaan optimoimaan jaksamistaan äärimmäisyyksiin asti koska luulee että on vaan pikkasen helposti väsyvämpi. Korjailee väsymistä loputtomiin oman kykynsä mukaan omilla sisäisillä säännöillään kokien että jaksaa vain jos ei vaippoja aamulla, ei sitä eikä tätä silloin ja tällöin. Uupumus on tottakin mutta se miten mies säätelee jaksamistaan on hänen itse luoma konsepti ennen perhe-elämää eikä ole tajunnut päivittää sääntöjään huomioimaan lapsen, ehkä ei pysty eikä haluakaan koska se kuormittaisi.

Yksin eläessä ja parisuhteessakin tuo onnistuu vielä jossain määrin ja kumppani ja muut saatta pitää sitä optimointia laiskuutena, itsekkyytenä, vähän hassuna sääntöinä ja tapoina ja vähän omalaatuisena vaan. Mutta tuo toinen tekee sitä henkensä pitimiksi selviytymismoodissa vaikka ei sitä itsekään tajua. Ja jatkaa sitä ihan samaa vaikka on lapsikin koska uupumus on todellista.

Ymmärrän että ap on terapeutin vinkkien takia katkera miehelle siitäkin että mies siellä terapiassa käy mutta jos tuon uupumuksen kannalta miettii niin mies saattaa todella kokea olevansa äärirajoilla vaikka uupumus ei tule siitä että tekisi paljoakaan konkreettisesti perheen arjen eteen.

Tavallaan ymmärrettävää mutta koska on sen lapsen saattanut maailmaan niin pitäisi ehkä pikkuhiljaa tulla sieltä yhden ihmisen selviytymismoodista siihen todellisuuteen että elämässä on nykyään se lapsikin ja sillä lapsella äiti jotka pitäisi ottaa mukaan siihen optimointiin ja priorisointiin. Kysymysmerkki on myös että onko terapiassa tiedostettu noita neuroasioita vai keskustellaanko sillä mentaliteetilla että normaalia tuoretta perheenisää väsyttää. Oli miten oli niin miehen kokonaiskuormitusta saattaa pidemmän päälle helpottaa se että saa omia solmujaan auki, lisää uupumusta älyttömällä tavalla jos kantaa lapsuudesta asti vahingollisia toimintatapoja mukanaan.

Sen vinkin kuitenkin antaisin että tulipa uupumus mistä vaan niin lepo auttaa tiettyyn pisteeseen asti mutta hermostoa tulisi myös tukea ja auttaa kestämään paremmin aktiivisesti. Ravinto, palauttava liikunta, hengitysharjoitukset, suoliston hoitaminen, toiminnan tukemiseen tähtäävä terapia yms on ihan kriittisessä roolissa. Pelkästään sillä että ottaa stressiä vastaan ja lepää sitä pois tilanne vaan pahenee koska lapsiperheessä totaalilepoa ei ole luvassa ja lepäämällä ei poistu ne toimintatavat jotka osaltaan johtaa kuormittumiseen, sen puoleen terapia on ollut askel oikeaan suuntaan.

Ikävää tietysti että ei tilanne varmaankaan ole sellainen mihin ap ajatteli ryhtyvänsä kun miehen kanssa perheen perusti. Hyvä juttu kuitenkin on se ettei terveellisen ruoan, lapsen kanssa ulkoilun, aamulla ja illalla tehtävien hengitysharjoitusten ynnä muun tarvitse olla mikään sairaan ihmisen hoitoprojekti vaan niitä voi tehdä arjen lomassa. As-piirteinen tosin luultavasti yrittää tehdä tuostakin projektin jonka aikana puolison pitäisi taas kannatella kaikkea muuta ja on hyvä asettaa rajat sille paljonko koko muun perheen elämä pyörii assin ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Täällä introverttinainen, jolla myös AS-tyyppisiä piirteitä. Elän ns. normaalia elämää. Samastun vahvasti mieheesi, myös itselläni on taipumusta kokea tietyt arkeen liittyvät toiminnot ja ilmiöt kuormittavina. Esimerkiksi muuttuvat suunnitelmat, kiire, melu, kaaos ja häslinki, multitaskaus sekä äkilliset mukautumista ja improvisointia vaativat tilanteet ovat minulle raskaita. En ole uskaltanut hankkia lapsia tämän takia. :(

Pystyisitkö ulkoistamaan miehelle lisää selkeitä ja rutiiniluonteisia kotitöitä ja vastuualueita? Ainakin itselleni on epätodennäköistä ryhtyä toimeen spontaanisti, mutta kun jokin vastuu on omaksuttu ja ohjelmoitu rutiineihin, se tulee kyllä hoidettua.

Velvollisuus kannattaa myös pilkkoa ymmärrettävään muotoon esim. tarkistuslistaksi tai tiettynä ajankohtana toistuvaksi toiminnoksi. Esim. "huolehdi keittiöstä" on liian abstrakti, mutta "klo 21 mennessä huolehdi likaiset astiat koneeseen tai pese ne, pyyhi pinnat, katso onko lattialla roskaa ja jos on, käytä rikkaimuria" on selkeä. "Laita ruokaa" on helppo jos toinen on valmiiksi tulostanut netistä ohjeen asenteella "tee tätä", niin ei tarvitse ruveta vatvomaan mitä tekisi ja vertailemaan mikä kymmenestä eri makaroonilaatikkoreseptistä on paras.

Olisiko mahdollista lähteä lapsen kanssa miehen töiden jälkeen vaikka kävelylle, kerhoon tai kauppaan niin että mies saisi sen tunnin-pari omaa tilaa ja hiljaisuutta, mutta sopia että mies käyttää sen ajan jonkin kotityön tekemiseen? Se voisi olla vaikka asunnon siistiminen ja ruoan laitto. Teidän olisi sitten kiva tulla siistiin kotiin ruoan ääreen.

Jos rahatilanne mitenkään sallii, niin hankkikaa palkattua apua. Mies hoitakoon osansa yhteisen kodin hoidosta joko itse tai rahan avulla, kunhan hoitaa. 

Ihan ok ehdotus toi, että sovitaan selkeät hommat, mitä kumpainenkin tekee. Mutta ei se tosiaan ole puolison tehtävä tehdä tuota "pilkkomista selkeämpään muotoon": tuollaista tehdään lapsille, ei toisille aikuisille. Toki nuo voidaan keskustella kerran läpi, että mitä kuuluisi keittiön arkisiivoukseen iltaisin, mutta kyllä se on ihan aikuisen ihmisen itse hoidettava asia itselleen sopivalla tavalla.

Toinen hyvä esimerkki tuo, ettei kestä melua: miehen pitää tämäkin asia itse ratkaista parhaaksi näkemällään tavalla. Kuten täälläkin jo kirjoitettu, niin itsekin pidän vastamelukuulokkeita päässä silloin kun kotona on meteliä (esim. nyt remontin aikaan tai jos mies haluaa katsoa jotain räiskintä elokuvaa tms). Se, etten kestä kovia ääniä, on mun oma ongelma, ei miehen.

Asioista kannattaa siis keskustella yhdessä, mutta lähtökohtaisesti miehen pitää itse keksiä ratkaisuja arjen haasteisiinsa.

T. toinen introverttinainen

Kiitos ap:lle ja muille asiallisille kirjoittajille tästä ketjusta. Murehdin itse teinkö virheen kun päästin ap:n miehen kaltaisen miehen menemään aikanaan aika alkuvaiheessa koska koin että juuri näin se lopulta tulisi menemään. Melkeinpä olisin voinut luulla että kyseessä on sama mies jos en tietäisi että hänellä ei ole lapsia. Nyt tiedän että arvio luultavasti oli oikea.

Oli niin pitkä ketju, etten jaksanut kokonaan lukea. Luulen, ettei tämä pohjimmiltaan ole mikään introverttiys/esktroverttiysasia. Olen itse introvertti nainen, hoitanut kaksi lasta ilman että seinät olisivat kaatuneet päälle. Toinen lapseni on muuten Asperger ja olen siitä sen takia jonkin verran lukenut ja voihan olla, että miehelläsi on jotain tällaista. Toinen mitä mietin on, että olisi masentunut tai burn outissa. Jos on autismin kirjolla, on masentunut tai muuta, niin on mahdollisimman hedelmätöntä huudella, että ei tuo ole nykyaikaa, on patalaiska ja ties mitä. Se ei ratkaise ongelmaa, että toteaa kaiken olevan periaatteessa väärin ja lietsotaan miesvihaa. Toki jos ap on sitä mieltä, että hän ei tätä sulata, eikä mies muutu, niin sitten eroatte.

Tuntuu, että ap on liian pitkään synkistellyt yksin näitä asioita, koska nyt kaikki tuntuu olevan väärin: jos mies käy kaupassa, hän tekee sen väärin sen sijaan, että ap voisi tyytyväisenä todeta, että mies hoitaa sen asian. Jos mies on vaikka autisti ja hidas hoitamaan kauppa-asioita niin sitten on niin, ei siihen asiaan täältä mitään ratkaisua saa. Jos mies on syystä tai toisesta voimiensa äärirajoilla, ei se asia sillä korjaannu, että hän alkaa heräillä öisin. Asia korjaantuu sillä, että mietitään miksi on äärirajoilla. Ilmeisesti mies on asiaa yrittänytkin korjata käymällä terapeutilla, mikä on minusta hyvä ratkaisu, mutta sekin on nyt ap:n mielestä väärin. Jos olette alun alkaenkin olleet ihan erilaisia, miksi ihmeessä kuvittelit teidän muuttuvan samanlaisiksi sitten vanhempina?

Ja vaikka sinulla ap olisi huipputyö mihin palaat ja olet kaikin puolin nykyaikainen, niin TÄLLÄ HETKELLÄ olet kotona ja minusta on ihan kohtuullista, että hoidat esim. yöheräilyt. Tietysti pitää miettiä mitä teette sitten, kun palaat töihin ja työnjakoa kotona täytyy tasapuolistaa, mutta se on asia erikseen. 

Neuvoisin, että menette pariterapiaan ja keskustelette. Mietitte, mikä parantaisi juuri teidän elämää. Joku taisi kirjoittaa autisminkirjolaisten hyötyvän paperille kirjoitetuista selkeistä ohjeista (tyyliin "Laita puhtaat pyykit kaappiin") ja vaikka ne tottakai kuulostavat vähän lapsellisilta, niin mitä siitä, jos se toimii? Kenelle teidän täytyy esiintyä? Ja jos mahdollista, palkatkaa lastenhoitoapua, jotta voitte kumpikin rentoutua. Älkää kilpailko siitä, kummalla on rankempaa ja juuttuko siihen, miten asiat muilla yleensä tehdään (ainakin kuulopuheiden mukaan), tehkää teidän oma elämä. Kyllä siihen yhdessä elämiseen ja sitoutumiseen kuuluu se, että auttaa toista silloin, kun tällä on vaikeaa. Ja jotakin miehelläsi nyt ilmeisesti on, jos ei ole tuollainen aina ollut. Jos et halua auttaa ja joustaa, sitten eroatte. Ei tarvitse katsella enempää kuin sietää. Mutta jos haluatte olla yhdessä, sitten mars terapiaan ja lakkaat vertaamasta teidän elämää toisten elämään. En väheksy ap sinun väsymystäsi, mutta luulen, että miehesi ei tällä hetkellä sinua pysty auttamaan. Omaan väsymykseesi suosittelen juuri sitä palkattua lastenhoitajaa, lapsen viemistä edes osapäivähoitoon tai muuta.

Introvertit tutkitusti parempia sängyssä

https://open.spotify.com/track/0ul4GKB08DgsgY7geSLtN2?si=5-Kd9rMMSBqrx2…

Vierailija kirjoitti:

"Laita ruokaa" on helppo jos toinen on valmiiksi tulostanut netistä ohjeen asenteella "tee tätä", niin ei tarvitse ruveta vatvomaan mitä tekisi ja vertailemaan mikä kymmenestä eri makaroonilaatikkoreseptistä on paras.

Jos ihminen itse tietää, että ruuanlaitto on raskasta, kun ei osaa koskaan päättää, mitä tekisi, niin miten hän voisi tehdä tämän asian helpommaksi itselleen? Mitä jos ihan itse kokoaisi vaikkapa viisi erilaista reseptiä (tyyliin yksi pasta, yksi keitto, yksi kalaruoka...) ja laatisi ostoslistat niitä varten, ja sitten kun tulee oma ruuanlaittovuoro, on selkeä lista mistä valita. Jos ei ole varma, mitä keittiön siivoukseen kuuluu, voisiko alkaa itse tehdä listaa tehtävistä, ja kysäsitä vielä lopuksi puolisolta, onko listassa hänen mielestään kaikki tarpeellinen?

Vähän hei aikuiset ihmiset vastuunottoa omista asioista. Puolisolle raskasta, jos pitää ajatella toisen puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Ap, tähän olemassa ihan helppo ratkaisu - antakaa lapsi pois.

Kyllä, mä voin ottaa sen!

Ap[/quote]

Mun lasteni isä, diagnostisesti narsistisen persoonallisuushäiriön omaava, väkivaltainen ja hulluuteen asti itsekeskeinen sekopää [/quote]

Miksi joku tekee tällaisen kanssa vieläpä useita lapsia?????????

Vierailija kirjoitti:

Kun toinen on introvertti, niin suosittelen kirjeen kirjoittamista. Introverteille voi se jutteleminenkin olla jo rasite, mutta jos saavat rauhassa lukea kirjeen, jossa on rauhallisesti selitetty ongelmat, niin lopputulos voi olla parempi.

Minun mieheni on introvertti ja minä olen sairaseläkeläinen ekstrovertti. Ennen laste meillä oli yksi kriisi, jonka sain ratkenemaan juuri niin, että kirjoitin kirjeen ja mies sitä rauhassa luki.

Lapsen kanssa jaksamisesta olen monasti keskustellut ja oppinut jo keskustelemaan niin rauhallisesti, että mies ei ylikuormitu ja lukkiudu. Vaikka tietysti meilläkin on riitamme. Kun riita tulee, mies lukkiutuu ja muuttuu kylmäksi kun muuten on empaattinen ihminen.

Olen huomannut, että kannattaa analysoida tilanne huolella monelta kantilta ennen kuin alkaa puhumaan. Sekä miehen tilanne, että oma ja sitten kysyä, että mitä ME yhdessä voisimme tehdä, koska tilanne on kestämätön sellaisenaan.

Meillä ekstroverteilla on helposti tapana lähteä näihin parisuhdekeskusteluihin kuin oikeudenkäyntiin tms niin että meidän energiatasomme siinä keskusteluvaiheessa on niin korkea, että se introvertti ei kerta kaikkiaan kestä sitä ja ihan sama mitä sanomme, niin lopputulos on lukkiutuminen.

Kannattaa myös pyrkiä konkretiaan eli kertoa kuinka paljon aikaa menee siihen ja siihen, ihan paperilla ja analyyttisesti kertoa, että ei jaksa enää itse.

Mitäpä, jos miehesi jäisi puoleksi vuodeksi hoitovapaalle? Ja sinä menisit töihin. Vaikka taloudellisesti se olisi vaikeaa, niin se todennäköisesti pelastaisi aloittajan ja monen muunkin parisuhteen. Sinänsähän on ihmisillä oikeus jäädä hoitovapaalle, vaikka sitten joutuisi sossusta hakemaan avustusta. Kannattaa tämä vaihtoehto miettiä ihan viimeiseen pisaraan saakka loppuun. Liian helposti tilanteiden vain annetaan kehittyä ja luovutetaan lopulta henkisesti, kun ei jakseta. Ilman lomamatkoja ja virkistyksiä kyllä pärjää, mutta on erittäin tuhoavaa ihmisen sisukselle luovuttaa parisuhteessa, mutta jatkaa sitä ns yksinhuoltajana. Minun äitini teki niin ja lopulta sitten erosi ja sitä määrää kyynisyyttä ja katkeruutta en toivoisi kellekään. Voi tuntua helpolta ratkaisulta siihen yhteen hetkeen, mutta voi pilata oman sisuksen.

Hieno kirjoitus! Tiedän erään, joka laittelee tekstiviesteinä tärkeät asiat! Ei ainakaan tule: sanoinpas, etpäs, kylläpäs, valehtelet, enpäs....

Vierailija kirjoitti:

Oli niin pitkä ketju, etten jaksanut kokonaan lukea. Luulen, ettei tämä pohjimmiltaan ole mikään introverttiys/esktroverttiysasia. Olen itse introvertti nainen, hoitanut kaksi lasta ilman että seinät olisivat kaatuneet päälle. Toinen lapseni on muuten Asperger ja olen siitä sen takia jonkin verran lukenut ja voihan olla, että miehelläsi on jotain tällaista. Toinen mitä mietin on, että olisi masentunut tai burn outissa. Jos on autismin kirjolla, on masentunut tai muuta, niin on mahdollisimman hedelmätöntä huudella, että ei tuo ole nykyaikaa, on patalaiska ja ties mitä. Se ei ratkaise ongelmaa, että toteaa kaiken olevan periaatteessa väärin ja lietsotaan miesvihaa. Toki jos ap on sitä mieltä, että hän ei tätä sulata, eikä mies muutu, niin sitten eroatte.

Tuntuu, että ap on liian pitkään synkistellyt yksin näitä asioita, koska nyt kaikki tuntuu olevan väärin: jos mies käy kaupassa, hän tekee sen väärin sen sijaan, että ap voisi tyytyväisenä todeta, että mies hoitaa sen asian. Jos mies on vaikka autisti ja hidas hoitamaan kauppa-asioita niin sitten on niin, ei siihen asiaan täältä mitään ratkaisua saa. Jos mies on syystä tai toisesta voimiensa äärirajoilla, ei se asia sillä korjaannu, että hän alkaa heräillä öisin. Asia korjaantuu sillä, että mietitään miksi on äärirajoilla. Ilmeisesti mies on asiaa yrittänytkin korjata käymällä terapeutilla, mikä on minusta hyvä ratkaisu, mutta sekin on nyt ap:n mielestä väärin. Jos olette alun alkaenkin olleet ihan erilaisia, miksi ihmeessä kuvittelit teidän muuttuvan samanlaisiksi sitten vanhempina?

Ja vaikka sinulla ap olisi huipputyö mihin palaat ja olet kaikin puolin nykyaikainen, niin TÄLLÄ HETKELLÄ olet kotona ja minusta on ihan kohtuullista, että hoidat esim. yöheräilyt. Tietysti pitää miettiä mitä teette sitten, kun palaat töihin ja työnjakoa kotona täytyy tasapuolistaa, mutta se on asia erikseen. 

Neuvoisin, että menette pariterapiaan ja keskustelette. Mietitte, mikä parantaisi juuri teidän elämää. Joku taisi kirjoittaa autisminkirjolaisten hyötyvän paperille kirjoitetuista selkeistä ohjeista (tyyliin "Laita puhtaat pyykit kaappiin") ja vaikka ne tottakai kuulostavat vähän lapsellisilta, niin mitä siitä, jos se toimii? Kenelle teidän täytyy esiintyä? Ja jos mahdollista, palkatkaa lastenhoitoapua, jotta voitte kumpikin rentoutua. Älkää kilpailko siitä, kummalla on rankempaa ja juuttuko siihen, miten asiat muilla yleensä tehdään (ainakin kuulopuheiden mukaan), tehkää teidän oma elämä. Kyllä siihen yhdessä elämiseen ja sitoutumiseen kuuluu se, että auttaa toista silloin, kun tällä on vaikeaa. Ja jotakin miehelläsi nyt ilmeisesti on, jos ei ole tuollainen aina ollut. Jos et halua auttaa ja joustaa, sitten eroatte. Ei tarvitse katsella enempää kuin sietää. Mutta jos haluatte olla yhdessä, sitten mars terapiaan ja lakkaat vertaamasta teidän elämää toisten elämään. En väheksy ap sinun väsymystäsi, mutta luulen, että miehesi ei tällä hetkellä sinua pysty auttamaan. Omaan väsymykseesi suosittelen juuri sitä palkattua lastenhoitajaa, lapsen viemistä edes osapäivähoitoon tai muuta.

Mietin, ap, sinun tilannettasi vielä äsken ja lisään, että ihan ensimmäiseksi päätä, haluatko jatkaa miehesi kanssa vai et. Jos et, saat pohdinnoillesi täältä runsaasti taustatukea, koska valtaosa viesteistä on "jätä se sika"-tyylisiä. Jos taas haluat jatkaa, sitoudut siihen. Hakeudutte terapiaan, luet aiheesta kirjoja. Mietit, mikä sinua oikeasti eniten surettaa. Ennen kaikkea haet ratkaisuja. Omien vanhempieni avioliitto oli onneton. Olin äidintyttö ja omaksuin äidin näkökannan: vika oli isässäni. Vasta aikuisena tajusin alkaa kyseenalaistaa tätä. Äitini oli katkeroitunut, mutta ei halunnut erota. Kun löysin mieheni, äitini vaikutti suorastaan pettyneeltä, kun en halunnut vatvoa hänen kanssaan miten kauheita miehet ovat. Pointtini on siis, että ratkaise ongelma, älä vain nauti siitä. 

Yksi asia mitä myös mietin on, että kirjoitit lapsen olevan 1-vuotias ja että sinä hoidat kaikki yöheräilyt ja nukuttaminen illalla on jaettu ensin miehellesi ja sitten sinulle (jos muistan oikein). Miksi näin? Mietipä, jos lapsi ei heräisi yöllä ja nukuttaminen olisi mukava yhteinen iltasatuhetki tms.? En tiedä tilannettasi, mutta noin ylipäänsä lapsentahtisuus on Suomessa ehkä vähän äärimmilleen vietyä. Suomessa nousi jokunen vuosi sitten kohu Druckermannin (?) kirjoista, joissa hän kertoi, että Ranskassa vauvat opetetaan jo pieninä nukkumaan hyvin. En nyt tyrkytä mitään, mutta olisiko viisasta miettiä, miten saisitte lapsen nukkumaan paremmin? Samaten monessa perheessä nukuttaminen illalla ei ole mikään kiva yhteinen hetki vaan sitä, että vanhempi makaa pari tuntia lapsen vieressä esittäen nukkuvaa tai hyräilee yhtä ja samaa laulua uudestaan ja uudestaan, muuten lapsi pomppaa ylös. Miltä sinun elämäsi ja parisuhteesi tuntuisi, jos olisit saanut nukkua eikä elämä ehkä muutenkaan pyörisi vain ja ainoastaan lapsen tarpeiden mukaan? En nyt mitään natsimeininkiä kaipaa, mutta on meilläkin esim. ollut vieraana mies, joka kesken illan lähti kotiin, koska heillä on lapsennukutusaika, ja siinä on pakko olla kummankin vanhemman paikalla. Oikeasti.

Ja edelleen mieti, mitä on se kaikki "uuvuttava pakko" elämässä. Onko taloudellisesti mahdollista ostaa siivousapua, laittaa nopeampaa ruokaa ym. Siis mietit ihan teidän perheen kannalta nämä jutut. Mikä on jollekin tärkeää, ei toiselle ole. 

Ennen kaikkea tee päätös ja sitoudu siihen. 

Vierailija kirjoitti:

Ja vaikka sinulla ap olisi huipputyö mihin palaat ja olet kaikin puolin nykyaikainen, niin TÄLLÄ HETKELLÄ olet kotona ja minusta on ihan kohtuullista, että hoidat esim. yöheräilyt.

Muuten olen samaa mieltä kirjoituksestasi, mutta tähän on pakko tarttua. En tiedä, kuinka paljon yöheräilyjä on, mutta jos niitä on usein, niin ei missään tapauksessa ole kohtuullista, että ap hoitaa kaikki yöheräilyt ja herää joka ikinen aamu klo 6 lapsen kanssa.

Uni on ihmisen perustarve riippumatta siitä, onko kotona vai töissä. Jos ei koskaan ole mahdollisuutta nukkua riittävästi katkeamatonta yöunta, se alkaa vaikuttaa terveyteen, jaksamiseen ja yleiseen hyvinvointiin, ja minusta on suorastaan julmaa vaatia toista tinkimään yöunista kuukaudesta toiseen (mahdollisesti vuosien ajan) sillä perusteella, että tämä on lapsen kanssa kotona. Kotona olevalla on ehkä mahdollisuus nukkua päiväunet, joten on ihan ok, että hän ottaa päävastuun heräilyistä, mutta hänellekin pitää suoda joskus mahdollisuus nukkua katkeamattomat yöunet.