Lue keskustelun säännöt.
Nettideitti sanoi ettei tästä taida tulla mitään kun on niin harvakseen tapailtu
29.11.2020 |
Nettideitti sanoi ettei tästä taida tulla mitään kun on niin harvakseen tapailtu. Olin vähän ihmeissäni ja ajattelin miten usein sitä pitäisi tavata. Olen toisella kierroksella, minulla on lapsia ja kiireinen työ. Tavattiin kuitenkin kerran viikossa.
Joten miten usein teitä naiset pitäisi tavata alkuvaiheessa jotta kiinnostus säilyy yllä ja jottei vaikuta yli-innokkaalta? Ja ehdottaako naiset tässä elämänvaiheessa itse tapaamisia jos ovat kiinnostuneita?
Eli oliko vaan kohtelias harjaus (eli ei kiinnosta) tuo harva tapailu?
Kommentit (164)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.
Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla.
Arvostan! Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi nähdä tuon huonona asiana.
En halua tuhlata puolta vuotta tapailuun. Ensimmäisen kuukauden aikana sen verran useasti tapaamisia, että voi päättää onko kyse seurustelusta vai ei. Ja seurustelukumppania ei piilotella muilta. Lapsille ei tietenkään "esitellä" minään uutena äiti/isäpuolena vaan iästä ja kypsyydestä riippuen ystävänä. Ja kun sanotaan että pitää joko ottaa tai jättää koko paketti, niin ne lapset pitää tavata, heihin pitää tutustua jotta selviää henkilökohtaiset kemiat. Kaikki eivät pidä kaikista, en lähde suhteeseen, jos huomaan etten pidä lapsista sitten kuitenkaan.
Mitä se sinulle tarkoittaa, kun aletaan seurustella? Kysyn siksi, että ainakin itse ymmärrän, että seurustelu on sitä että oppii tuntemaan toisen tietääkseen, haluaako häneen sitoutua (loppuelämäkseen). Olen itse elämäni aikana joutunut useamman kerran toteamaan muutamien kuukausien seurustelun jälkeen, että ero tuli joko toisen tai molempien toiveesta. Huomattiin, että emme sovi yhteen, emme halua samoja asioita, meitä ei ole tarkoitettu toisillemme loppuelämän kumppaneiksi.
Ajan viettämistä yhdessä, seksin harrastamista, runsasta läheisyyttä, yhteistä huumoria, hyviä keskusteluja, lohduttavia halauksia, yhdessä kokattuja aterioita, hauskanpitoa.
Seurustelu on minulle sama asia kuin parisuhteessa olo.
t. eri
Kiinnostavaa. Mitä sitten on parisuhteessa olo ja miten siis seurustelu vaihtuu parisuhteessa olemiseksi? Minusta kun seurustelu ja parisuhteessa oleminen ovat nimenomaan sama asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.
Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla.
Arvostan! Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi nähdä tuon huonona asiana.
Sinun on vaikea ymmärtää, koska et ole joutunut suhteeseen, jossa olet joutunut piiaksi with benefits. Koska sellaisen tuollainen mies sitten yllättävän usein haluaa. Integriteettiä on vain lasten suuntaan, parisuhdetaidot ovat my way or the highway.
Onneksi olkoon jos olet tavannut miehen, jolta luonnistuu lojaalius ja uskollisuus sekä lasten että uuden parisuhteen suuntaan, ja vieläpä niin etteivät nämä joudu tarpeettomasti kilpailuasetelmaan. Kysymys kuuluu, miksi niin taitava mies edes olisi joutunut rikkomaan perheensä.
Kyse on sitten varmaan asenteesta. On luotaantyöntävää puhua kilpailuasetelmasta lasten ja uuden parisuhteen välillä. Minusta kipailuasetelmaa ei ole, tai jos sellaisen haluaa nähdä niin uusi parisuhde jää oikeutetusti "jalkoihin". Tämä on minulle eronneena naisena aivan selvää ja odotan että se on selvää myös tulevalle kumppanille. Jos näillä spekseillä ei löydy niin jääköön löytymättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.
Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla.
Arvostan! Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi nähdä tuon huonona asiana.
En halua tuhlata puolta vuotta tapailuun. Ensimmäisen kuukauden aikana sen verran useasti tapaamisia, että voi päättää onko kyse seurustelusta vai ei. Ja seurustelukumppania ei piilotella muilta. Lapsille ei tietenkään "esitellä" minään uutena äiti/isäpuolena vaan iästä ja kypsyydestä riippuen ystävänä. Ja kun sanotaan että pitää joko ottaa tai jättää koko paketti, niin ne lapset pitää tavata, heihin pitää tutustua jotta selviää henkilökohtaiset kemiat. Kaikki eivät pidä kaikista, en lähde suhteeseen, jos huomaan etten pidä lapsista sitten kuitenkaan.
Mitä se sinulle tarkoittaa, kun aletaan seurustella? Kysyn siksi, että ainakin itse ymmärrän, että seurustelu on sitä että oppii tuntemaan toisen tietääkseen, haluaako häneen sitoutua (loppuelämäkseen). Olen itse elämäni aikana joutunut useamman kerran toteamaan muutamien kuukausien seurustelun jälkeen, että ero tuli joko toisen tai molempien toiveesta. Huomattiin, että emme sovi yhteen, emme halua samoja asioita, meitä ei ole tarkoitettu toisillemme loppuelämän kumppaneiksi.
Ajan viettämistä yhdessä, seksin harrastamista, runsasta läheisyyttä, yhteistä huumoria, hyviä keskusteluja, lohduttavia halauksia, yhdessä kokattuja aterioita, hauskanpitoa.
Seurustelu on minulle sama asia kuin parisuhteessa olo.
t. eri
Kiinnostavaa. Mitä sitten on parisuhteessa olo ja miten siis seurustelu vaihtuu parisuhteessa olemiseksi? Minusta kun seurustelu ja parisuhteessa oleminen ovat nimenomaan sama asia.
Luitko nyt viimeisen virkkeeni ihan oikein? :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oho. Oonkohan erakko.. kerran viikossa on minulle jo aika reipas tahti kun on vuorotyö ja lapsi. Kaatuikohan viimeisin tapailuni tähän. Tunsin ahdistuksen puristuksen kurkussani kun mies ehdottikin tapaamista jo taas seuraavana iltana, näimme sitäpaitsi muissa merkeissä jo muutenkin keskellä viikkoa. Tarvitsen aina muutaman päivän sulatteluaikaa yhden treffi-tapaamisen päätteeksi, ja tämä myös mieluiten ilman mitään viestittelyä. Olo on aina treffien jälkeen jotenkin hengästynyt. Yksi toinen tapailumies tunnusti rakkautensa kahden kuukauden tuntemisen jälkeen ja lähetti aamuviestejä - kiinnostukseni kuoli sinä päivänä, se oli liikaa liian pian. Minä alan siinä vaiheessa vasta harkitsemaan haluanko tuon miehen kuuluvan elämääni, päästänkö hänet henkisesti lähelleni.
Muutaman kerran viikossa voisi viestitellä tai vaihtaa yhdet lyhyet viestit. Tiivis tahti jo ajatuksena ahdistaa ja 2-3 kertaa viikossa tuntuu ettei siinä ehtisi työn lisäksi enää mitään omia juttuja väsäämään. Ehkä mun täytyy vain pysyä erossa parisuhteista.
Kuulostaa siltä, että sulla on jonkinasteinen kiintymyssuhdehäiriö ja vaikeus päästää toinen lähelle, vaikeus kiintyä. Kuulostaa myös siltä, että et halua toista ihmistä elämääsi ja arkeasi sotkemaan, joten onkohan deittailu ihan järkevää? Miksi edes haluat tapailla muita ihmisiä? Kieltämättä tuollaiset asiat olisi hyvä hoitaa terapiassa kuntoon ennen ihmissuhteita. Toki kiintymyssuhdehäiriöihin voi saada apua suhteen aikanakin, mutta silloin pitäisi olla omaa halua olla suhteessa ja sulta kuulostaa puuttuvan tuo halu. Tai halusi suojella itseäsi menee kaiken edelle, jopa sen, että pystyisit antamaan kenellekään aitoa mahdollisuutta.
Varmasti näin on, kiintymyssuhdehäiriö on. Jotenkin ehkä odotan mieheltäkin kärsivällisyyttä ja sitkeyttä, kokeilen myös pelottaa heidät pois tunnustamalla epämiellyttäviä piirteitäni ekalla tapaamisella, kuten suojaksi kehitelty omahyväisyys ja ylpeys. Jopa etäinen ystävänikin sanoi että olen liian saavuttamaton, itse koen itseni jotenkin nurinkurisesti takertuvana ihmisenä, varmaan koska kuitenkin ihastun ja haaveilen näistä miehistä. Kuitenkin, kun haaveet realisoituvat, minä dissosioin itseni toiseen ulottuvuuteen. Olen valehdellut suurelle ihastukselleni etten halua vakavaa suhdetta vaikka halusin sitä enemmän kuin mitään muuta ja oli haaveideni täyttymys kun hän varovaisesti sitä ehdotti (oli itsekin emotionaalisesti saavuttamaton), kun hän sitä ehdotti ja kutsui minua omakseen. Se oli itsesuojeluni huippu.. tai pohjakosketus, miten sen nyt ottaa. Tämä kaduttaa toisinaan vieläkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oho. Oonkohan erakko.. kerran viikossa on minulle jo aika reipas tahti kun on vuorotyö ja lapsi. Kaatuikohan viimeisin tapailuni tähän. Tunsin ahdistuksen puristuksen kurkussani kun mies ehdottikin tapaamista jo taas seuraavana iltana, näimme sitäpaitsi muissa merkeissä jo muutenkin keskellä viikkoa. Tarvitsen aina muutaman päivän sulatteluaikaa yhden treffi-tapaamisen päätteeksi, ja tämä myös mieluiten ilman mitään viestittelyä. Olo on aina treffien jälkeen jotenkin hengästynyt. Yksi toinen tapailumies tunnusti rakkautensa kahden kuukauden tuntemisen jälkeen ja lähetti aamuviestejä - kiinnostukseni kuoli sinä päivänä, se oli liikaa liian pian. Minä alan siinä vaiheessa vasta harkitsemaan haluanko tuon miehen kuuluvan elämääni, päästänkö hänet henkisesti lähelleni.
Muutaman kerran viikossa voisi viestitellä tai vaihtaa yhdet lyhyet viestit. Tiivis tahti jo ajatuksena ahdistaa ja 2-3 kertaa viikossa tuntuu ettei siinä ehtisi työn lisäksi enää mitään omia juttuja väsäämään. Ehkä mun täytyy vain pysyä erossa parisuhteista.
Kahden kuukauden jälkeen vasta alat harkitsemaan, päästätkö toisen ihmisen lähelleni?
Miten kukaan normaali ihminen pystyy seurustelemaan kanssasi? Luulen, että tulevat vetämään puoleesi aika paljon rikkinäisiä, kokemattomia tai suhdetaidoiltaan vajavaisia ihmisiä, sillä useimmille tuollainen ei vain vetele.
Rikkinäisiä oli nämä kaksi edellistä miestä, kyllä, juuri eronneita. Kyllähän minussa jotain häikkää on, jos muutun suolapatsaaksi ja lakkaan hengittämästä kun toinen koskettaa jalkaani tai sanoo ihanaksi En vastannut rakastavaan halaukseen, en halunnut pitää kädestä. Olen jotenkin oppinut että vähäisenkin kiintymyksen osoittamisesta rangaistaan hylkäämisellä, joten en enää kykene näyttämään sellaista. Seksi on ainoa kiintymyksen muoto jota pystyn miehille osoittamaan. En tiedä mitä tehdä ja kannattaakokaan enää. Missään Tinderissä tai deittipalvelussa en todellakaan ole, mutta nämä lähestyvät ihan live-elämässä ja itsekin kaipaan seksiä joten ruumiita tulee.
Terapia voisi tehdä ihan hyvää. Sekä omien traumojen ja hylkäämiskokemusten käsittely. Jos haluat prosessin aikana seksiä, niin hae pelkkää seksiseuraa ja sano se suoraan toiselle ihmiselle, että siitä tässä on kyse, minulta et pysty saamaan muuta. Parisuhdetta ei kannata yrittää ennen kuin on valmis siihen. Olet oikeassa siinä, että ei ole normaali reaktio kylmettyä, kun suhde syvenee eikä ole normaalia pelätä läheisyyttä ja kiintymistä. Ja sanoititkin jo sitä, että olet kokenut hylkäämistä, joten osittain ainakin tiedät, mistä reaktiosi saattavat johtua. Traumojen käsittely on aina oma prosessinsa, palkitsee monesti lopussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.
Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla.
Ei mekään alkuun pariin kuukauteen nähty pääosin kuin miehen vapailla viikoilla. Silloin tosin vietettiin aina se viikko yhdessä. Lapsiviikoilla saatettiin nähdä yhdessä isommalla porukalla niin, että minä olin miehen lapsille isän kaveri. Ehkä pari neljä kertaa nähtiin näin. Mutta ei me mitään puolta vuotta todellakaan haluttu ihmetellä ja katsella, ollaanko tosissaan. Kyllä se sen parin kuukauden aikana tuli selväksi. Eikä mieskään halunnut minua sen pidempään piilotella lapsiltaan, kun tiesi ja tunsi sen, että hän on rakastumassa. Asiat eteni aika luontevasti. Sen parin kuukauden jälkeen lapset saivat tietää, että olen isän tyttöystävä, vietettiin varovasti aikaa yhdessä lastenkin kanssa ja katsottiin, miten itse kukin reagoi ja miltä mikäkin tuntuu. Minä tulen hyvin toimeen lasten kanssa, pidän mieheni lapsista ja lapset minusta. Koko ajan tarkkailtiin, miten lapset reagoivat minun läsnäoloon, mutta silti tiedettiin, että tässä oltiin nyt ihan oikeasti vakavissaan toistemme kanssa. Hengailut ja kattellaan on molemmilla jääny teini-ikään, ei sellaisia aikuisena enää jaksa.
Kun se oikeasti kolahtaa, se kolahtaa eikä silloin halua pitää toista erillään omasta elämästä. Puoli vuotta on aika pitkä aika kattellaan-meininkiin. Itse en jaksaisi sellaista, jos olen tosissani liikenteessä. Pelkän panosuhteen kanssa tuollainen onnistuisi, tosin rinnalla olisi muitakin, koska pari kertaa kuukaudessa ei riitä.
Jos ihminen on kunnolla ihastunut ja kiinnostunut, niin ei se puolta vuotta emmi ja katsele, haluaako nyt ja mitä haluaa. Ihan huolimatta siitä onko lapsia vai ei. Tai sitten ihminen ei tiedä mitä haluaa ja millaisessa suhteessa haluaa olla. Ei tunne itseään eikä osaa lukea toista. Molemmat vaihtoehdot ihan yhtä huonoja kestävän parisuhteen kannalta.
Niinhän se varmaan on. Parisuhteen haluaminen on myös aina päätös. Haluat sellaisen ja toisenkin pitää haluta sellaista, ja haluat lähteä siihen juuri tämän kyseisen elämääsi osuneen yksilön kohdalla. Miten tuollaisen voi tietää? Oikeasti? Lopulta, korostan lopulta, se kuitenkin on ihan se ja sama kuka siinä vierellä on. Ja olen seurustellut vain kahdesti. Mulle kolahtaa niin moni mies ja oon ihastunut kyllä täysillä ja seurustellut sielunkumppanin kanssa ja ties mitä mutten silti oikein haluaisi parisuhteeseen sen lopullisuuden takia, ja viime kerralla valkkasin kolmesta sen joka asui lähimpänä - lopulta sekin parisuhde kuitenkin päättyi onneksi. Taidan olla tunne-elämältäni jotenkin turta. Kyllä mulla on aina ollut erillään mun elämä ja mun miesseikkailut.
T. se erakko-nainen
No en minä kenellekään voi loppuelämää luvata. Ei sellaista voi luvata. Kohdallani vakavat suhteet kestävät aina useita vuosia, edellinen kunnon suhde 9 vuotta. Kyllä sen tietää, milloin ihminen ja suhde on sellainen, että siihen haluaa panostaa pitkällä tähtäimellä. Tietää jos tuntee itsensä, on tutustunut riittävästi toiseen ja nähnyt sen, miten toinen käyttäytyy parisuhteessa ja kuinka kohtelee läheisiään. Mulle ei läheskään kuka tahansa kolahda, vaan aika monen asian pitää natsata, että ihastun ja kiinnostun todella. Sama tilanne omalla miesystävällä, kiinnostuu ja rakastuu todella harvoin.
Mulle se kuulostaa aika oudolle, jos lähes kuka tahansa voisi kelvata ja voi ihastua tyyliin joka toiseen.
Huutelen nyt täysin sivusta, mutta minulle ihastuminen on todella helppoa. Maailmassa on todella paljon kauniita, fiksuja, ihania, hyväntahtoisia, lahjakkaita ihmisiä. Ihastumisen tunteita on minulla melkein koko ajan.
Tunteet eivät ole koskaan olleet ongelmani vaan yhteensopivuus. Todella harvat ovat lopulta kiinnostuneita sellaisesta suhteesta, jonka minä tarvitsen. (Olen pervo, vapaaehtoisesti lapseton enkä halua asua yhdessä kumppanini kanssa.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.
Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla.
Arvostan! Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi nähdä tuon huonona asiana.
En halua tuhlata puolta vuotta tapailuun. Ensimmäisen kuukauden aikana sen verran useasti tapaamisia, että voi päättää onko kyse seurustelusta vai ei. Ja seurustelukumppania ei piilotella muilta. Lapsille ei tietenkään "esitellä" minään uutena äiti/isäpuolena vaan iästä ja kypsyydestä riippuen ystävänä. Ja kun sanotaan että pitää joko ottaa tai jättää koko paketti, niin ne lapset pitää tavata, heihin pitää tutustua jotta selviää henkilökohtaiset kemiat. Kaikki eivät pidä kaikista, en lähde suhteeseen, jos huomaan etten pidä lapsista sitten kuitenkaan.
Mitä se sinulle tarkoittaa, kun aletaan seurustella? Kysyn siksi, että ainakin itse ymmärrän, että seurustelu on sitä että oppii tuntemaan toisen tietääkseen, haluaako häneen sitoutua (loppuelämäkseen). Olen itse elämäni aikana joutunut useamman kerran toteamaan muutamien kuukausien seurustelun jälkeen, että ero tuli joko toisen tai molempien toiveesta. Huomattiin, että emme sovi yhteen, emme halua samoja asioita, meitä ei ole tarkoitettu toisillemme loppuelämän kumppaneiksi.
Ajan viettämistä yhdessä, seksin harrastamista, runsasta läheisyyttä, yhteistä huumoria, hyviä keskusteluja, lohduttavia halauksia, yhdessä kokattuja aterioita, hauskanpitoa.
Seurustelu on minulle sama asia kuin parisuhteessa olo.
t. eri
Kiinnostavaa. Mitä sitten on parisuhteessa olo ja miten siis seurustelu vaihtuu parisuhteessa olemiseksi? Minusta kun seurustelu ja parisuhteessa oleminen ovat nimenomaan sama asia.
Luitko nyt viimeisen virkkeeni ihan oikein? :D
Sori, silmäni hyppäsivät riviltä toiselle ja luin että seurustelu on sinulle eri kuin parisuhteessa olo. Minun virheeni, anteeksi.
Se pohjimmainen kysymykseni joka tapauksessa liittyi tuohon kommenttiin, että "En halua tuhlata puolta vuotta tapailuun. Ensimmäisen kuukauden aikana sen verran useasti tapaamisia, että voi päättää onko kyse seurustelusta vai ei." Oman ymmärrykseni mukaan se seurustelun lopettaminen kun sujuu ihan yhtä nopeasti kuin tapailunkin lopettaminen eli mikä niissä siis on se ero. Pariskunta voi sopia tänään, että he alkavat seurustella ja viikonloppuna heille voi tulla riita jostain merkittävästä asiasta ja suhde päättyy siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.
Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla.
Arvostan! Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi nähdä tuon huonona asiana.
Sinun on vaikea ymmärtää, koska et ole joutunut suhteeseen, jossa olet joutunut piiaksi with benefits. Koska sellaisen tuollainen mies sitten yllättävän usein haluaa. Integriteettiä on vain lasten suuntaan, parisuhdetaidot ovat my way or the highway.
Onneksi olkoon jos olet tavannut miehen, jolta luonnistuu lojaalius ja uskollisuus sekä lasten että uuden parisuhteen suuntaan, ja vieläpä niin etteivät nämä joudu tarpeettomasti kilpailuasetelmaan. Kysymys kuuluu, miksi niin taitava mies edes olisi joutunut rikkomaan perheensä.
Kyse on sitten varmaan asenteesta. On luotaantyöntävää puhua kilpailuasetelmasta lasten ja uuden parisuhteen välillä. Minusta kipailuasetelmaa ei ole, tai jos sellaisen haluaa nähdä niin uusi parisuhde jää oikeutetusti "jalkoihin". Tämä on minulle eronneena naisena aivan selvää ja odotan että se on selvää myös tulevalle kumppanille. Jos näillä spekseillä ei löydy niin jääköön löytymättä.
Lapsellinen ihminen, joka ei halua tosissaan parisuhdetta eikä ole aidosti kiinnostunut, vetoaa lapsiin kun ei halua panostaa ja nähdä. Vetoaa lapsiin silloinkin, kun siihen ei ole mitään tarvetta tai järkeä. Koska olet oikeassa siinä, että kilpailuasetelma on luonnoton. Suhde lapsiin on eri asia kuin parisuhde, nämä eivät ole kilpailuasetelmassa. Joten jos tuntuu siltä, että toinen jatkuvasti hakee etäisyyttä lapsiinsa vedoten ja epäsuorasti kilpailuttaa sillä orastavan suhteen, niin silloin kannattaa suosiolla lopettaa, koska toinen ei ole tosissaan.
Lapset eivät estä parisuhdetta, jos halua on ja aitoja tunteita. Näin minä tuon asian ymmärsin.
Ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.
Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla.
Arvostan! Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi nähdä tuon huonona asiana.
En halua tuhlata puolta vuotta tapailuun. Ensimmäisen kuukauden aikana sen verran useasti tapaamisia, että voi päättää onko kyse seurustelusta vai ei. Ja seurustelukumppania ei piilotella muilta. Lapsille ei tietenkään "esitellä" minään uutena äiti/isäpuolena vaan iästä ja kypsyydestä riippuen ystävänä. Ja kun sanotaan että pitää joko ottaa tai jättää koko paketti, niin ne lapset pitää tavata, heihin pitää tutustua jotta selviää henkilökohtaiset kemiat. Kaikki eivät pidä kaikista, en lähde suhteeseen, jos huomaan etten pidä lapsista sitten kuitenkaan.
Mitä se sinulle tarkoittaa, kun aletaan seurustella? Kysyn siksi, että ainakin itse ymmärrän, että seurustelu on sitä että oppii tuntemaan toisen tietääkseen, haluaako häneen sitoutua (loppuelämäkseen). Olen itse elämäni aikana joutunut useamman kerran toteamaan muutamien kuukausien seurustelun jälkeen, että ero tuli joko toisen tai molempien toiveesta. Huomattiin, että emme sovi yhteen, emme halua samoja asioita, meitä ei ole tarkoitettu toisillemme loppuelämän kumppaneiksi.
Ajan viettämistä yhdessä, seksin harrastamista, runsasta läheisyyttä, yhteistä huumoria, hyviä keskusteluja, lohduttavia halauksia, yhdessä kokattuja aterioita, hauskanpitoa.
Seurustelu on minulle sama asia kuin parisuhteessa olo.
t. eri
Kiinnostavaa. Mitä sitten on parisuhteessa olo ja miten siis seurustelu vaihtuu parisuhteessa olemiseksi? Minusta kun seurustelu ja parisuhteessa oleminen ovat nimenomaan sama asia.
Luitko nyt viimeisen virkkeeni ihan oikein? :D
Sori, silmäni hyppäsivät riviltä toiselle ja luin että seurustelu on sinulle eri kuin parisuhteessa olo. Minun virheeni, anteeksi.
Se pohjimmainen kysymykseni joka tapauksessa liittyi tuohon kommenttiin, että "En halua tuhlata puolta vuotta tapailuun. Ensimmäisen kuukauden aikana sen verran useasti tapaamisia, että voi päättää onko kyse seurustelusta vai ei." Oman ymmärrykseni mukaan se seurustelun lopettaminen kun sujuu ihan yhtä nopeasti kuin tapailunkin lopettaminen eli mikä niissä siis on se ero. Pariskunta voi sopia tänään, että he alkavat seurustella ja viikonloppuna heille voi tulla riita jostain merkittävästä asiasta ja suhde päättyy siihen.
Juu, tuohon en osaa oikein sanoa mitään. Minulle seurustelu ja parisuhteessa oleminen ovat sama asia, enkä ole koskaan oikein tapaillut (deittaillut) ketään. Seurustelusuhteet ovat alkaneet siitä, että on harrastettu seksiä ja sitten havaittu, että tässähän voisi olla muuhunkin aineksia.
Minulla ei kylläkään ole mitään kiinnostusta avioliittoa tai perheen perustamista kohtaan. Jos olisi, saattaisin nähdä seurustelun nimenomaan koeaikana ennen elämänmittaista sitoutumista, jonka viimeistään yhteinen lapsi luo. Omien suhteideni ei tarvitse mitenkään "edetä" tai "kehittyä" ensimmäisen puolen vuoden jälkeen. Sen kuin jatketaan vain nautiskelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.
Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla.
Ei mekään alkuun pariin kuukauteen nähty pääosin kuin miehen vapailla viikoilla. Silloin tosin vietettiin aina se viikko yhdessä. Lapsiviikoilla saatettiin nähdä yhdessä isommalla porukalla niin, että minä olin miehen lapsille isän kaveri. Ehkä pari neljä kertaa nähtiin näin. Mutta ei me mitään puolta vuotta todellakaan haluttu ihmetellä ja katsella, ollaanko tosissaan. Kyllä se sen parin kuukauden aikana tuli selväksi. Eikä mieskään halunnut minua sen pidempään piilotella lapsiltaan, kun tiesi ja tunsi sen, että hän on rakastumassa. Asiat eteni aika luontevasti. Sen parin kuukauden jälkeen lapset saivat tietää, että olen isän tyttöystävä, vietettiin varovasti aikaa yhdessä lastenkin kanssa ja katsottiin, miten itse kukin reagoi ja miltä mikäkin tuntuu. Minä tulen hyvin toimeen lasten kanssa, pidän mieheni lapsista ja lapset minusta. Koko ajan tarkkailtiin, miten lapset reagoivat minun läsnäoloon, mutta silti tiedettiin, että tässä oltiin nyt ihan oikeasti vakavissaan toistemme kanssa. Hengailut ja kattellaan on molemmilla jääny teini-ikään, ei sellaisia aikuisena enää jaksa.
Kun se oikeasti kolahtaa, se kolahtaa eikä silloin halua pitää toista erillään omasta elämästä. Puoli vuotta on aika pitkä aika kattellaan-meininkiin. Itse en jaksaisi sellaista, jos olen tosissani liikenteessä. Pelkän panosuhteen kanssa tuollainen onnistuisi, tosin rinnalla olisi muitakin, koska pari kertaa kuukaudessa ei riitä.
Jos ihminen on kunnolla ihastunut ja kiinnostunut, niin ei se puolta vuotta emmi ja katsele, haluaako nyt ja mitä haluaa. Ihan huolimatta siitä onko lapsia vai ei. Tai sitten ihminen ei tiedä mitä haluaa ja millaisessa suhteessa haluaa olla. Ei tunne itseään eikä osaa lukea toista. Molemmat vaihtoehdot ihan yhtä huonoja kestävän parisuhteen kannalta.
Niinhän se varmaan on. Parisuhteen haluaminen on myös aina päätös. Haluat sellaisen ja toisenkin pitää haluta sellaista, ja haluat lähteä siihen juuri tämän kyseisen elämääsi osuneen yksilön kohdalla. Miten tuollaisen voi tietää? Oikeasti? Lopulta, korostan lopulta, se kuitenkin on ihan se ja sama kuka siinä vierellä on. Ja olen seurustellut vain kahdesti. Mulle kolahtaa niin moni mies ja oon ihastunut kyllä täysillä ja seurustellut sielunkumppanin kanssa ja ties mitä mutten silti oikein haluaisi parisuhteeseen sen lopullisuuden takia, ja viime kerralla valkkasin kolmesta sen joka asui lähimpänä - lopulta sekin parisuhde kuitenkin päättyi onneksi. Taidan olla tunne-elämältäni jotenkin turta. Kyllä mulla on aina ollut erillään mun elämä ja mun miesseikkailut.
T. se erakko-nainen
No en minä kenellekään voi loppuelämää luvata. Ei sellaista voi luvata. Kohdallani vakavat suhteet kestävät aina useita vuosia, edellinen kunnon suhde 9 vuotta. Kyllä sen tietää, milloin ihminen ja suhde on sellainen, että siihen haluaa panostaa pitkällä tähtäimellä. Tietää jos tuntee itsensä, on tutustunut riittävästi toiseen ja nähnyt sen, miten toinen käyttäytyy parisuhteessa ja kuinka kohtelee läheisiään. Mulle ei läheskään kuka tahansa kolahda, vaan aika monen asian pitää natsata, että ihastun ja kiinnostun todella. Sama tilanne omalla miesystävällä, kiinnostuu ja rakastuu todella harvoin.
Mulle se kuulostaa aika oudolle, jos lähes kuka tahansa voisi kelvata ja voi ihastua tyyliin joka toiseen.
Huutelen nyt täysin sivusta, mutta minulle ihastuminen on todella helppoa. Maailmassa on todella paljon kauniita, fiksuja, ihania, hyväntahtoisia, lahjakkaita ihmisiä. Ihastumisen tunteita on minulla melkein koko ajan.
Tunteet eivät ole koskaan olleet ongelmani vaan yhteensopivuus. Todella harvat ovat lopulta kiinnostuneita sellaisesta suhteesta, jonka minä tarvitsen. (Olen pervo, vapaaehtoisesti lapseton enkä halua asua yhdessä kumppanini kanssa.)
Minä taas en ihastu, ellei ole yhteensopivuutta. Vaikka maailmassa on paljon fiksuja ja kivoja ihmisiä, mutta niin harva oikeasti kolahtaa. En ehkä ihan täysin ymmärrä ihmisiä, jotka ihastuvat helposti, ehkä siksi, kun itse ihastun paljon harvemmin :D. Ja suhdetta taas en voi aloittaa, ellen ole ihastunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.
Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla.
Ei mekään alkuun pariin kuukauteen nähty pääosin kuin miehen vapailla viikoilla. Silloin tosin vietettiin aina se viikko yhdessä. Lapsiviikoilla saatettiin nähdä yhdessä isommalla porukalla niin, että minä olin miehen lapsille isän kaveri. Ehkä pari neljä kertaa nähtiin näin. Mutta ei me mitään puolta vuotta todellakaan haluttu ihmetellä ja katsella, ollaanko tosissaan. Kyllä se sen parin kuukauden aikana tuli selväksi. Eikä mieskään halunnut minua sen pidempään piilotella lapsiltaan, kun tiesi ja tunsi sen, että hän on rakastumassa. Asiat eteni aika luontevasti. Sen parin kuukauden jälkeen lapset saivat tietää, että olen isän tyttöystävä, vietettiin varovasti aikaa yhdessä lastenkin kanssa ja katsottiin, miten itse kukin reagoi ja miltä mikäkin tuntuu. Minä tulen hyvin toimeen lasten kanssa, pidän mieheni lapsista ja lapset minusta. Koko ajan tarkkailtiin, miten lapset reagoivat minun läsnäoloon, mutta silti tiedettiin, että tässä oltiin nyt ihan oikeasti vakavissaan toistemme kanssa. Hengailut ja kattellaan on molemmilla jääny teini-ikään, ei sellaisia aikuisena enää jaksa.
Kun se oikeasti kolahtaa, se kolahtaa eikä silloin halua pitää toista erillään omasta elämästä. Puoli vuotta on aika pitkä aika kattellaan-meininkiin. Itse en jaksaisi sellaista, jos olen tosissani liikenteessä. Pelkän panosuhteen kanssa tuollainen onnistuisi, tosin rinnalla olisi muitakin, koska pari kertaa kuukaudessa ei riitä.
Jos ihminen on kunnolla ihastunut ja kiinnostunut, niin ei se puolta vuotta emmi ja katsele, haluaako nyt ja mitä haluaa. Ihan huolimatta siitä onko lapsia vai ei. Tai sitten ihminen ei tiedä mitä haluaa ja millaisessa suhteessa haluaa olla. Ei tunne itseään eikä osaa lukea toista. Molemmat vaihtoehdot ihan yhtä huonoja kestävän parisuhteen kannalta.
Niinhän se varmaan on. Parisuhteen haluaminen on myös aina päätös. Haluat sellaisen ja toisenkin pitää haluta sellaista, ja haluat lähteä siihen juuri tämän kyseisen elämääsi osuneen yksilön kohdalla. Miten tuollaisen voi tietää? Oikeasti? Lopulta, korostan lopulta, se kuitenkin on ihan se ja sama kuka siinä vierellä on. Ja olen seurustellut vain kahdesti. Mulle kolahtaa niin moni mies ja oon ihastunut kyllä täysillä ja seurustellut sielunkumppanin kanssa ja ties mitä mutten silti oikein haluaisi parisuhteeseen sen lopullisuuden takia, ja viime kerralla valkkasin kolmesta sen joka asui lähimpänä - lopulta sekin parisuhde kuitenkin päättyi onneksi. Taidan olla tunne-elämältäni jotenkin turta. Kyllä mulla on aina ollut erillään mun elämä ja mun miesseikkailut.
T. se erakko-nainen
No en minä kenellekään voi loppuelämää luvata. Ei sellaista voi luvata. Kohdallani vakavat suhteet kestävät aina useita vuosia, edellinen kunnon suhde 9 vuotta. Kyllä sen tietää, milloin ihminen ja suhde on sellainen, että siihen haluaa panostaa pitkällä tähtäimellä. Tietää jos tuntee itsensä, on tutustunut riittävästi toiseen ja nähnyt sen, miten toinen käyttäytyy parisuhteessa ja kuinka kohtelee läheisiään. Mulle ei läheskään kuka tahansa kolahda, vaan aika monen asian pitää natsata, että ihastun ja kiinnostun todella. Sama tilanne omalla miesystävällä, kiinnostuu ja rakastuu todella harvoin.
Mulle se kuulostaa aika oudolle, jos lähes kuka tahansa voisi kelvata ja voi ihastua tyyliin joka toiseen.
Huutelen nyt täysin sivusta, mutta minulle ihastuminen on todella helppoa. Maailmassa on todella paljon kauniita, fiksuja, ihania, hyväntahtoisia, lahjakkaita ihmisiä. Ihastumisen tunteita on minulla melkein koko ajan.
Tunteet eivät ole koskaan olleet ongelmani vaan yhteensopivuus. Todella harvat ovat lopulta kiinnostuneita sellaisesta suhteesta, jonka minä tarvitsen. (Olen pervo, vapaaehtoisesti lapseton enkä halua asua yhdessä kumppanini kanssa.)
Minä taas en ihastu, ellei ole yhteensopivuutta. Vaikka maailmassa on paljon fiksuja ja kivoja ihmisiä, mutta niin harva oikeasti kolahtaa. En ehkä ihan täysin ymmärrä ihmisiä, jotka ihastuvat helposti, ehkä siksi, kun itse ihastun paljon harvemmin :D. Ja suhdetta taas en voi aloittaa, ellen ole ihastunut.
Hyvä ystäväni ihastuu jopa ihmisiin, joita ei ole koskaan tavannut, tai joita ei ole edes olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.
Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla.
Arvostan! Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi nähdä tuon huonona asiana.
En halua tuhlata puolta vuotta tapailuun. Ensimmäisen kuukauden aikana sen verran useasti tapaamisia, että voi päättää onko kyse seurustelusta vai ei. Ja seurustelukumppania ei piilotella muilta. Lapsille ei tietenkään "esitellä" minään uutena äiti/isäpuolena vaan iästä ja kypsyydestä riippuen ystävänä. Ja kun sanotaan että pitää joko ottaa tai jättää koko paketti, niin ne lapset pitää tavata, heihin pitää tutustua jotta selviää henkilökohtaiset kemiat. Kaikki eivät pidä kaikista, en lähde suhteeseen, jos huomaan etten pidä lapsista sitten kuitenkaan.
Mitä se sinulle tarkoittaa, kun aletaan seurustella? Kysyn siksi, että ainakin itse ymmärrän, että seurustelu on sitä että oppii tuntemaan toisen tietääkseen, haluaako häneen sitoutua (loppuelämäkseen). Olen itse elämäni aikana joutunut useamman kerran toteamaan muutamien kuukausien seurustelun jälkeen, että ero tuli joko toisen tai molempien toiveesta. Huomattiin, että emme sovi yhteen, emme halua samoja asioita, meitä ei ole tarkoitettu toisillemme loppuelämän kumppaneiksi.
Tapailuvaiheessa en esimerkiksi vielä mene pientä flirttailua pidemmälle, enkä ole erityisen kiintynyt ehdokkaaseen. Kuukausi on ihan maksimi, ellei tapailusta tule seurustelua, niin jäljelle jää joko ei mitään tai kaverisuhde. Seurustelu alkaa mielestäni siitä, että fyysinen kosketus ja seksi tulevat mukaan. Siinä vaiheessa haluan että olemme ihan julkisesti seurusteleva pari, ei sitä tarvitse kertoa erikseen (esim. Fasessa), muttei salaillakaan. Seurustellessa ei enää vilkuilla muualle, molemmat ovat tervetulleita toistensa koteihin, aluksi kutsuttaessa mutta puolen vuoden kohdalla jo ihan omastakin aloitteesta. Ja koska seksi maistuu noin kahdesti viikossa (joo, ihan keskiverto kansalainen siis) niin soisin että yökyläilyäkin olisi usein. Ja joka kerta ei olisi sitä seksiä, vaan ihan yhdessä nukkumista ja läheisyyttä myös. Puolen vuoden kohdilla soisin, että olemme jo aika lailla selvillä toistemme elämistä ja tuttuja, on luontevaa keskustella raha-asioista, menneisyydestä, tulevaisuudenhaaveista, arvoista jne. Ja mieluiten ihan livekontaktissa. Ihastuminen/rakastuminen pikkuhiljaa vaihtuu toisen tuntemiseen ja oikeaan rakastamiseen vikoineen päivineen, tai joskus toki myös päättyy, jos arvot eivät kohtaa tai tulevaisuudenhaaveet eivät ole edes lähellä toisiaan tms.
Huh huh. Tämä taas vahvistaa sitä tunnetta, etten halua alkaa deittailemaan. En minä ehtisi välttämättä edes kerran viikossa nähdä! Korkeintaan, jos miehelle passaisi yhdessä lenkillä käynti. Kotiini en yhtäkään miestä tuo tapailun alku vaiheessa, enkä minäkään lähes vieraan miehen kotiin ole menossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huh huh. Tämä taas vahvistaa sitä tunnetta, etten halua alkaa deittailemaan. En minä ehtisi välttämättä edes kerran viikossa nähdä! Korkeintaan, jos miehelle passaisi yhdessä lenkillä käynti. Kotiini en yhtäkään miestä tuo tapailun alku vaiheessa, enkä minäkään lähes vieraan miehen kotiin ole menossa.
Ystävä hyvä, mikään pakko ei ole deittailla 😊. Jos et halua parisuhdetta, olet tyytyväinen elämääsi ja sinusta tuntuu, että uuden ihmisen tapailu ahdistaisi enemmän, kuin toisi positiivisia asioita, niin nykyään on ihan ok ja normaalia olla ihan vain sinkkuna. Ei ole mitään pakkoa. Deittailua ei kannata aloittaa, jos se ajatuksen tasollakin ahdistaa. Suhdetta ei ole reilua hakea, jos se ahdistaa. On ihan ok olla ihan vain sinkku.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.
Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla.
Arvostan! Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi nähdä tuon huonona asiana.
En halua tuhlata puolta vuotta tapailuun. Ensimmäisen kuukauden aikana sen verran useasti tapaamisia, että voi päättää onko kyse seurustelusta vai ei. Ja seurustelukumppania ei piilotella muilta. Lapsille ei tietenkään "esitellä" minään uutena äiti/isäpuolena vaan iästä ja kypsyydestä riippuen ystävänä. Ja kun sanotaan että pitää joko ottaa tai jättää koko paketti, niin ne lapset pitää tavata, heihin pitää tutustua jotta selviää henkilökohtaiset kemiat. Kaikki eivät pidä kaikista, en lähde suhteeseen, jos huomaan etten pidä lapsista sitten kuitenkaan.
Mitä se sinulle tarkoittaa, kun aletaan seurustella? Kysyn siksi, että ainakin itse ymmärrän, että seurustelu on sitä että oppii tuntemaan toisen tietääkseen, haluaako häneen sitoutua (loppuelämäkseen). Olen itse elämäni aikana joutunut useamman kerran toteamaan muutamien kuukausien seurustelun jälkeen, että ero tuli joko toisen tai molempien toiveesta. Huomattiin, että emme sovi yhteen, emme halua samoja asioita, meitä ei ole tarkoitettu toisillemme loppuelämän kumppaneiksi.
Tapailuvaiheessa en esimerkiksi vielä mene pientä flirttailua pidemmälle, enkä ole erityisen kiintynyt ehdokkaaseen. Kuukausi on ihan maksimi, ellei tapailusta tule seurustelua, niin jäljelle jää joko ei mitään tai kaverisuhde. Seurustelu alkaa mielestäni siitä, että fyysinen kosketus ja seksi tulevat mukaan. Siinä vaiheessa haluan että olemme ihan julkisesti seurusteleva pari, ei sitä tarvitse kertoa erikseen (esim. Fasessa), muttei salaillakaan. Seurustellessa ei enää vilkuilla muualle, molemmat ovat tervetulleita toistensa koteihin, aluksi kutsuttaessa mutta puolen vuoden kohdalla jo ihan omastakin aloitteesta. Ja koska seksi maistuu noin kahdesti viikossa (joo, ihan keskiverto kansalainen siis) niin soisin että yökyläilyäkin olisi usein. Ja joka kerta ei olisi sitä seksiä, vaan ihan yhdessä nukkumista ja läheisyyttä myös. Puolen vuoden kohdilla soisin, että olemme jo aika lailla selvillä toistemme elämistä ja tuttuja, on luontevaa keskustella raha-asioista, menneisyydestä, tulevaisuudenhaaveista, arvoista jne. Ja mieluiten ihan livekontaktissa. Ihastuminen/rakastuminen pikkuhiljaa vaihtuu toisen tuntemiseen ja oikeaan rakastamiseen vikoineen päivineen, tai joskus toki myös päättyy, jos arvot eivät kohtaa tai tulevaisuudenhaaveet eivät ole edes lähellä toisiaan tms.
Montako lasta sinulla on ja minkä ikäisiä he ovat? Kauanko on kulunut siitä kun erosit heidän isästään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.
Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla.
Arvostan! Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi nähdä tuon huonona asiana.
En halua tuhlata puolta vuotta tapailuun. Ensimmäisen kuukauden aikana sen verran useasti tapaamisia, että voi päättää onko kyse seurustelusta vai ei. Ja seurustelukumppania ei piilotella muilta. Lapsille ei tietenkään "esitellä" minään uutena äiti/isäpuolena vaan iästä ja kypsyydestä riippuen ystävänä. Ja kun sanotaan että pitää joko ottaa tai jättää koko paketti, niin ne lapset pitää tavata, heihin pitää tutustua jotta selviää henkilökohtaiset kemiat. Kaikki eivät pidä kaikista, en lähde suhteeseen, jos huomaan etten pidä lapsista sitten kuitenkaan.
Mitä se sinulle tarkoittaa, kun aletaan seurustella? Kysyn siksi, että ainakin itse ymmärrän, että seurustelu on sitä että oppii tuntemaan toisen tietääkseen, haluaako häneen sitoutua (loppuelämäkseen). Olen itse elämäni aikana joutunut useamman kerran toteamaan muutamien kuukausien seurustelun jälkeen, että ero tuli joko toisen tai molempien toiveesta. Huomattiin, että emme sovi yhteen, emme halua samoja asioita, meitä ei ole tarkoitettu toisillemme loppuelämän kumppaneiksi.
Tapailuvaiheessa en esimerkiksi vielä mene pientä flirttailua pidemmälle, enkä ole erityisen kiintynyt ehdokkaaseen. Kuukausi on ihan maksimi, ellei tapailusta tule seurustelua, niin jäljelle jää joko ei mitään tai kaverisuhde. Seurustelu alkaa mielestäni siitä, että fyysinen kosketus ja seksi tulevat mukaan. Siinä vaiheessa haluan että olemme ihan julkisesti seurusteleva pari, ei sitä tarvitse kertoa erikseen (esim. Fasessa), muttei salaillakaan. Seurustellessa ei enää vilkuilla muualle, molemmat ovat tervetulleita toistensa koteihin, aluksi kutsuttaessa mutta puolen vuoden kohdalla jo ihan omastakin aloitteesta. Ja koska seksi maistuu noin kahdesti viikossa (joo, ihan keskiverto kansalainen siis) niin soisin että yökyläilyäkin olisi usein. Ja joka kerta ei olisi sitä seksiä, vaan ihan yhdessä nukkumista ja läheisyyttä myös. Puolen vuoden kohdilla soisin, että olemme jo aika lailla selvillä toistemme elämistä ja tuttuja, on luontevaa keskustella raha-asioista, menneisyydestä, tulevaisuudenhaaveista, arvoista jne. Ja mieluiten ihan livekontaktissa. Ihastuminen/rakastuminen pikkuhiljaa vaihtuu toisen tuntemiseen ja oikeaan rakastamiseen vikoineen päivineen, tai joskus toki myös päättyy, jos arvot eivät kohtaa tai tulevaisuudenhaaveet eivät ole edes lähellä toisiaan tms.
Mikä säätäjä! Kellottaa seurustelunkin
Vierailija kirjoitti:
Huh huh. Tämä taas vahvistaa sitä tunnetta, etten halua alkaa deittailemaan. En minä ehtisi välttämättä edes kerran viikossa nähdä! Korkeintaan, jos miehelle passaisi yhdessä lenkillä käynti. Kotiini en yhtäkään miestä tuo tapailun alku vaiheessa, enkä minäkään lähes vieraan miehen kotiin ole menossa.
Aika teoreettinen huoli, kun ainoastaan hyvin kokematon tai epätoivoinen mies suostuisi tuollaiseen kuvioon. Älä siis ota turhaa stressiä siitä, että vahingossa päätyisit tapailemaan jotakuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.
Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla.
Ei mekään alkuun pariin kuukauteen nähty pääosin kuin miehen vapailla viikoilla. Silloin tosin vietettiin aina se viikko yhdessä. Lapsiviikoilla saatettiin nähdä yhdessä isommalla porukalla niin, että minä olin miehen lapsille isän kaveri. Ehkä pari neljä kertaa nähtiin näin. Mutta ei me mitään puolta vuotta todellakaan haluttu ihmetellä ja katsella, ollaanko tosissaan. Kyllä se sen parin kuukauden aikana tuli selväksi. Eikä mieskään halunnut minua sen pidempään piilotella lapsiltaan, kun tiesi ja tunsi sen, että hän on rakastumassa. Asiat eteni aika luontevasti. Sen parin kuukauden jälkeen lapset saivat tietää, että olen isän tyttöystävä, vietettiin varovasti aikaa yhdessä lastenkin kanssa ja katsottiin, miten itse kukin reagoi ja miltä mikäkin tuntuu. Minä tulen hyvin toimeen lasten kanssa, pidän mieheni lapsista ja lapset minusta. Koko ajan tarkkailtiin, miten lapset reagoivat minun läsnäoloon, mutta silti tiedettiin, että tässä oltiin nyt ihan oikeasti vakavissaan toistemme kanssa. Hengailut ja kattellaan on molemmilla jääny teini-ikään, ei sellaisia aikuisena enää jaksa.
Kun se oikeasti kolahtaa, se kolahtaa eikä silloin halua pitää toista erillään omasta elämästä. Puoli vuotta on aika pitkä aika kattellaan-meininkiin. Itse en jaksaisi sellaista, jos olen tosissani liikenteessä. Pelkän panosuhteen kanssa tuollainen onnistuisi, tosin rinnalla olisi muitakin, koska pari kertaa kuukaudessa ei riitä.
Jos ihminen on kunnolla ihastunut ja kiinnostunut, niin ei se puolta vuotta emmi ja katsele, haluaako nyt ja mitä haluaa. Ihan huolimatta siitä onko lapsia vai ei. Tai sitten ihminen ei tiedä mitä haluaa ja millaisessa suhteessa haluaa olla. Ei tunne itseään eikä osaa lukea toista. Molemmat vaihtoehdot ihan yhtä huonoja kestävän parisuhteen kannalta.
Niinhän se varmaan on. Parisuhteen haluaminen on myös aina päätös. Haluat sellaisen ja toisenkin pitää haluta sellaista, ja haluat lähteä siihen juuri tämän kyseisen elämääsi osuneen yksilön kohdalla. Miten tuollaisen voi tietää? Oikeasti? Lopulta, korostan lopulta, se kuitenkin on ihan se ja sama kuka siinä vierellä on. Ja olen seurustellut vain kahdesti. Mulle kolahtaa niin moni mies ja oon ihastunut kyllä täysillä ja seurustellut sielunkumppanin kanssa ja ties mitä mutten silti oikein haluaisi parisuhteeseen sen lopullisuuden takia, ja viime kerralla valkkasin kolmesta sen joka asui lähimpänä - lopulta sekin parisuhde kuitenkin päättyi onneksi. Taidan olla tunne-elämältäni jotenkin turta. Kyllä mulla on aina ollut erillään mun elämä ja mun miesseikkailut.
T. se erakko-nainen
No en minä kenellekään voi loppuelämää luvata. Ei sellaista voi luvata. Kohdallani vakavat suhteet kestävät aina useita vuosia, edellinen kunnon suhde 9 vuotta. Kyllä sen tietää, milloin ihminen ja suhde on sellainen, että siihen haluaa panostaa pitkällä tähtäimellä. Tietää jos tuntee itsensä, on tutustunut riittävästi toiseen ja nähnyt sen, miten toinen käyttäytyy parisuhteessa ja kuinka kohtelee läheisiään. Mulle ei läheskään kuka tahansa kolahda, vaan aika monen asian pitää natsata, että ihastun ja kiinnostun todella. Sama tilanne omalla miesystävällä, kiinnostuu ja rakastuu todella harvoin.
Mulle se kuulostaa aika oudolle, jos lähes kuka tahansa voisi kelvata ja voi ihastua tyyliin joka toiseen.
Huutelen nyt täysin sivusta, mutta minulle ihastuminen on todella helppoa. Maailmassa on todella paljon kauniita, fiksuja, ihania, hyväntahtoisia, lahjakkaita ihmisiä. Ihastumisen tunteita on minulla melkein koko ajan.
Tunteet eivät ole koskaan olleet ongelmani vaan yhteensopivuus. Todella harvat ovat lopulta kiinnostuneita sellaisesta suhteesta, jonka minä tarvitsen. (Olen pervo, vapaaehtoisesti lapseton enkä halua asua yhdessä kumppanini kanssa.)
Minä taas en ihastu, ellei ole yhteensopivuutta. Vaikka maailmassa on paljon fiksuja ja kivoja ihmisiä, mutta niin harva oikeasti kolahtaa. En ehkä ihan täysin ymmärrä ihmisiä, jotka ihastuvat helposti, ehkä siksi, kun itse ihastun paljon harvemmin :D. Ja suhdetta taas en voi aloittaa, ellen ole ihastunut.
Se rakkauden ja ihastumisen tunne tulee ihmisestä itsestään. Se on sisäinen voimavara, jota ei ole mitää tarvetta säästellä. Se, että ihastuu toiseen, ei ole mikään toisen ominaisuus. Rakkaudellisuus on ennen muuta asenne, josta käsin lähestyy muita ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos aitoa kiinnostusta on, niin kerta viikossa on liian vähän. Ellei ole todella vahvasti introvertti. Eks mieheni on erityisherkkä introvertti, mutta todella kiinnostunut minusta. Nähtiin alussa todella usein ja kohta ei pystytty olemaan öitä erossa. Lapsetkin ovat huono tekosyy, ellei ole yh. Mikäli on yhteishuoltajuus, niin kyllä sitä aikaa pitäisi löytyä enemmän, jos on aidosti kiinnostunut toisesta. Nykyisellä miehelläni on lapsia, alkuun nähtiin vain joka toinen viikko, mutta sillonkin usein. On hyvä isä ja pitää huolta lapsistaan, ei ole siitä kyse.
Jos haluaa parisuhteen, niin siihen pitää panostaa. Toiseen ihmiseen pitää panostaa, pitää raivata tilaa ja pitää olla halua nähdä. Suhdetta ei voi repiä kasaan tyhjästä. Ihan huolimatta siitä onko lapsia tai ei. Lapset eivät estä tapailua tai seurustelua, jos OIKEASTI haluaa nähdä.
Nainen joka jäkättää panostamisesta ja tilojen raivaamisesta on aikamoinen turnoff. Ainakin minua kiinnostaa vain ihminen jonka kanssa on mukava olla ilman että tämä tuntuu tienrakennusprojektilta.
Kyllä mun romanttisia tunteita ruokkii se, jos huomaan, että toinen panostaa juttuun. Ei yhteistä aikaa aikuisilla välttämättä löydy itsestään, kun elämässä on muitakin asioita.
Ei se nyt ole kovin kummallista panostamista että katsotaan kalentereista yhteisesti sopiva aika näkemiselle. Aivan normaalia toimintaa.
Rakkaudessa ei kannata katsoa kalenteriin vaan toimia heti.
Hellyyttävän naiivia, taidat olla nuori vailla mitään elämän arkisia velvoitteita jotka on hoidettava oli miten rakastunut tai ei.
Kyllä täällä jo tällainen vanhempi täti on. Yksi aviomies jo haudassakin. Hänkin panosti täysillä tapaamisvaiheessa ja siitä tuli kunnes kuolema erotti -parisuhde. Toinen mies piiritti kanssa ihan yhtä lailla ja hyvin siinä kävi hänellekin. Ei ne arkiset velvoitteet niin tärkeitä ole. Töissä voi käydä rakastuneenakin, mutta sitä torstain jumppaa ei kannata priorisoida uuden ihmisen edelle.
Toivon todella että trollaat tai sitten tämä on ihan hirveä neuvo. Nimenomaan toitotetaan että puolison löytääkseen ei saa olla tylsä, pitää elää, kehittää itseään, harrastaa jne. Sitten kun joku lähettää muutaman viestin ja käydään vähän kahvilla niin se oma elämä pitäisi perua?
Jos jätän menemättä liikuntaharrastukseeni, menetän rahaa ja kehitykseni tyssää. Ja muutaman viikon päästä mies päättää ettei kiinnostakaan ja mitä mulle jää käteen?
Tietenkin näen miestä josta olen kiinnostunut, sovin enemmän iltoja hänen kuin vaikka tyttökaverien kanssa. Mutta en todellakaan jätä "torstaijumppaa" välistä jonkun piirittäjän takia. Enkä katsoisi hyvällä jos mies peruisi elämänsä minun takiani.
No en minä kenellekään voi loppuelämää luvata. Ei sellaista voi luvata. Kohdallani vakavat suhteet kestävät aina useita vuosia, edellinen kunnon suhde 9 vuotta. Kyllä sen tietää, milloin ihminen ja suhde on sellainen, että siihen haluaa panostaa pitkällä tähtäimellä. Tietää jos tuntee itsensä, on tutustunut riittävästi toiseen ja nähnyt sen, miten toinen käyttäytyy parisuhteessa ja kuinka kohtelee läheisiään. Mulle ei läheskään kuka tahansa kolahda, vaan aika monen asian pitää natsata, että ihastun ja kiinnostun todella. Sama tilanne omalla miesystävällä, kiinnostuu ja rakastuu todella harvoin.
Mulle se kuulostaa aika oudolle, jos lähes kuka tahansa voisi kelvata ja voi ihastua tyyliin joka toiseen.