Nettideitti sanoi ettei tästä taida tulla mitään kun on niin harvakseen tapailtu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.

Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista  lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla. 

Ei mekään alkuun pariin kuukauteen nähty pääosin kuin miehen vapailla viikoilla. Silloin tosin vietettiin aina se viikko yhdessä. Lapsiviikoilla saatettiin nähdä yhdessä isommalla porukalla niin, että minä olin miehen lapsille isän kaveri. Ehkä pari neljä kertaa nähtiin näin. Mutta ei me mitään puolta vuotta todellakaan haluttu ihmetellä ja katsella, ollaanko tosissaan. Kyllä se sen parin kuukauden aikana tuli selväksi. Eikä mieskään halunnut minua sen pidempään piilotella lapsiltaan, kun tiesi ja tunsi sen, että hän on rakastumassa. Asiat eteni aika luontevasti. Sen parin kuukauden jälkeen lapset saivat tietää, että olen isän tyttöystävä, vietettiin varovasti aikaa yhdessä lastenkin kanssa ja katsottiin, miten itse kukin reagoi ja miltä mikäkin tuntuu. Minä tulen hyvin toimeen lasten kanssa, pidän mieheni lapsista ja lapset minusta. Koko ajan tarkkailtiin, miten lapset reagoivat minun läsnäoloon, mutta silti tiedettiin, että tässä oltiin nyt ihan oikeasti vakavissaan toistemme kanssa. Hengailut ja kattellaan on molemmilla jääny teini-ikään, ei sellaisia aikuisena enää jaksa.

Kun se oikeasti kolahtaa, se kolahtaa eikä silloin halua pitää toista erillään omasta elämästä. Puoli vuotta on aika pitkä aika kattellaan-meininkiin. Itse en jaksaisi sellaista, jos olen tosissani liikenteessä. Pelkän panosuhteen kanssa tuollainen onnistuisi, tosin rinnalla olisi muitakin, koska pari kertaa kuukaudessa ei riitä.

Jos ihminen on kunnolla ihastunut ja kiinnostunut, niin ei se puolta vuotta emmi ja katsele, haluaako nyt ja mitä haluaa. Ihan huolimatta siitä onko lapsia vai ei. Tai sitten ihminen ei tiedä mitä haluaa ja millaisessa suhteessa haluaa olla. Ei tunne itseään eikä osaa lukea toista. Molemmat vaihtoehdot ihan yhtä huonoja kestävän parisuhteen kannalta.

Niinhän se varmaan on. Parisuhteen haluaminen on myös aina päätös. Haluat sellaisen ja toisenkin pitää haluta sellaista, ja haluat lähteä siihen juuri tämän kyseisen elämääsi osuneen yksilön kohdalla. Miten tuollaisen voi tietää? Oikeasti? Lopulta, korostan lopulta, se kuitenkin on ihan se ja sama kuka siinä vierellä on. Ja olen seurustellut vain kahdesti. Mulle kolahtaa niin moni mies ja oon ihastunut kyllä täysillä ja seurustellut sielunkumppanin kanssa ja ties mitä mutten silti oikein haluaisi parisuhteeseen sen lopullisuuden takia, ja viime kerralla valkkasin kolmesta sen joka asui lähimpänä - lopulta sekin parisuhde kuitenkin päättyi onneksi. Taidan olla tunne-elämältäni jotenkin turta. Kyllä mulla on aina ollut erillään mun elämä ja mun miesseikkailut.

T. se erakko-nainen

No en minä kenellekään voi loppuelämää luvata. Ei sellaista voi luvata. Kohdallani vakavat suhteet kestävät aina useita vuosia, edellinen kunnon suhde 9 vuotta. Kyllä sen tietää, milloin ihminen ja suhde on sellainen, että siihen haluaa panostaa pitkällä tähtäimellä. Tietää jos tuntee itsensä, on tutustunut riittävästi toiseen ja nähnyt sen, miten toinen käyttäytyy parisuhteessa ja kuinka kohtelee läheisiään. Mulle ei läheskään kuka tahansa kolahda, vaan aika monen asian pitää natsata, että ihastun ja kiinnostun todella. Sama tilanne omalla miesystävällä, kiinnostuu ja rakastuu todella harvoin.

Mulle se kuulostaa aika oudolle, jos lähes kuka tahansa voisi kelvata ja voi ihastua tyyliin joka toiseen.

Huutelen nyt täysin sivusta, mutta minulle ihastuminen on todella helppoa. Maailmassa on todella paljon kauniita, fiksuja, ihania, hyväntahtoisia, lahjakkaita ihmisiä. Ihastumisen tunteita on minulla melkein koko ajan.

Tunteet eivät ole koskaan olleet ongelmani vaan yhteensopivuus. Todella harvat ovat lopulta kiinnostuneita sellaisesta suhteesta, jonka minä tarvitsen. (Olen pervo, vapaaehtoisesti lapseton enkä halua asua yhdessä kumppanini kanssa.)

Minä taas en ihastu, ellei ole yhteensopivuutta. Vaikka maailmassa on paljon fiksuja ja kivoja ihmisiä, mutta niin harva oikeasti kolahtaa. En ehkä ihan täysin ymmärrä ihmisiä, jotka ihastuvat helposti, ehkä siksi, kun itse ihastun paljon harvemmin :D. Ja suhdetta taas en voi aloittaa, ellen ole ihastunut.

Se rakkauden ja ihastumisen tunne tulee ihmisestä itsestään. Se on sisäinen voimavara, jota ei ole mitää tarvetta säästellä. Se, että ihastuu toiseen, ei ole mikään toisen ominaisuus. Rakkaudellisuus on ennen muuta asenne, josta käsin lähestyy muita ihmisiä.

Olen rakkaudellinen muita kohtaan. Teen työtä, missä autan syrjäytymisvaarassa olevia, itsetuhoisia ihmisiä. Teen työtä sydämellä ja aidosti välitän asiakkaistani. Autan läheisiäni, tutustun helposti uusiin ihmisiin, minulla on useita ystäviä ja kavereita. Pidän monista ihmisistä, mutta en silti ihastu, kuin harvoin.

Mielestäni jaottelet asiaa turhan mustavalkoisesti. Ihminen voi olla rakkaudellinen, kyetä rakastamaan, olla empaattinen jne. mutta silti ihastuu harvoin. Vaikka pitäisi lähtökohtaisesti ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos aitoa kiinnostusta on, niin kerta viikossa on liian vähän. Ellei ole todella vahvasti introvertti. Eks mieheni on erityisherkkä introvertti, mutta todella kiinnostunut minusta. Nähtiin alussa todella usein ja kohta ei pystytty olemaan öitä erossa. Lapsetkin ovat huono tekosyy, ellei ole yh. Mikäli on yhteishuoltajuus, niin kyllä sitä aikaa pitäisi löytyä enemmän, jos on aidosti kiinnostunut toisesta. Nykyisellä miehelläni on lapsia, alkuun nähtiin vain joka toinen viikko, mutta sillonkin usein. On hyvä isä ja pitää huolta lapsistaan, ei ole siitä kyse.

Jos haluaa parisuhteen, niin siihen pitää panostaa. Toiseen ihmiseen pitää panostaa, pitää raivata tilaa ja pitää olla halua nähdä. Suhdetta ei voi repiä kasaan tyhjästä. Ihan huolimatta siitä onko lapsia tai ei. Lapset eivät estä tapailua tai seurustelua, jos OIKEASTI haluaa nähdä.

Nainen joka jäkättää panostamisesta ja tilojen raivaamisesta on aikamoinen turnoff. Ainakin minua kiinnostaa vain ihminen jonka kanssa on mukava olla ilman että tämä tuntuu tienrakennusprojektilta.

Kyllä mun romanttisia tunteita ruokkii se, jos huomaan, että toinen panostaa juttuun. Ei yhteistä aikaa aikuisilla välttämättä löydy itsestään, kun elämässä on muitakin asioita.

Ei se nyt ole kovin kummallista panostamista että katsotaan kalentereista yhteisesti sopiva aika näkemiselle. Aivan normaalia toimintaa.

Rakkaudessa ei kannata katsoa kalenteriin vaan toimia heti.

Hellyyttävän naiivia, taidat olla nuori vailla mitään elämän arkisia velvoitteita jotka on hoidettava oli miten rakastunut tai ei.

Kyllä täällä jo tällainen vanhempi täti on. Yksi aviomies jo haudassakin. Hänkin panosti täysillä tapaamisvaiheessa ja siitä tuli kunnes kuolema erotti -parisuhde. Toinen mies piiritti kanssa ihan yhtä lailla ja hyvin siinä kävi hänellekin. Ei ne arkiset velvoitteet niin tärkeitä ole. Töissä voi käydä rakastuneenakin, mutta sitä torstain jumppaa ei kannata priorisoida uuden ihmisen edelle. 

Toivon todella että trollaat tai sitten tämä on ihan hirveä neuvo. Nimenomaan toitotetaan että puolison löytääkseen ei saa olla tylsä, pitää elää, kehittää itseään, harrastaa jne. Sitten kun joku lähettää muutaman viestin ja käydään vähän kahvilla niin se oma elämä pitäisi perua?

Jos jätän menemättä liikuntaharrastukseeni, menetän rahaa ja kehitykseni tyssää. Ja muutaman viikon päästä mies päättää ettei kiinnostakaan ja mitä mulle jää käteen?

Tietenkin näen miestä josta olen kiinnostunut, sovin enemmän iltoja hänen kuin vaikka tyttökaverien kanssa. Mutta en todellakaan jätä "torstaijumppaa" välistä jonkun piirittäjän takia. Enkä katsoisi hyvällä jos mies peruisi elämänsä minun takiani.

Itse ainakin arvostan ihanan ihmisen seuraa, viinin lipittämistä ja hyvää seksiä sen verran, että jätän kyllä menemättä johonkin jonninjoutavaan jumppaan, jos tuollaiseen avautuu mahdollisuus. Haluan seurustella sellaisen ihmisen kanssa, jonka prioriteetit vastaavat suurin piirtein omiani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.

Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista  lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla. 

Arvostan! Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi nähdä tuon huonona asiana. 

En halua tuhlata puolta vuotta tapailuun.  Ensimmäisen kuukauden aikana sen verran useasti tapaamisia, että voi päättää onko kyse seurustelusta vai ei.  Ja seurustelukumppania ei piilotella muilta. Lapsille ei tietenkään "esitellä" minään uutena äiti/isäpuolena vaan iästä ja kypsyydestä riippuen ystävänä. Ja kun sanotaan että pitää joko ottaa tai jättää koko paketti, niin ne lapset pitää tavata, heihin pitää tutustua jotta selviää henkilökohtaiset kemiat. Kaikki eivät pidä kaikista, en lähde suhteeseen, jos huomaan etten pidä lapsista sitten kuitenkaan. 

Mitä se sinulle tarkoittaa, kun aletaan seurustella? Kysyn siksi, että ainakin itse ymmärrän, että seurustelu on sitä että oppii tuntemaan toisen tietääkseen, haluaako häneen sitoutua (loppuelämäkseen). Olen itse elämäni aikana joutunut useamman kerran toteamaan muutamien kuukausien seurustelun jälkeen, että ero tuli joko toisen tai molempien toiveesta. Huomattiin, että emme sovi yhteen, emme halua samoja asioita, meitä ei ole tarkoitettu toisillemme loppuelämän kumppaneiksi.

Tapailuvaiheessa en esimerkiksi vielä mene pientä flirttailua pidemmälle,  enkä ole erityisen kiintynyt ehdokkaaseen. Kuukausi on ihan maksimi, ellei tapailusta tule seurustelua, niin jäljelle jää joko ei mitään tai kaverisuhde.  Seurustelu alkaa mielestäni siitä, että fyysinen kosketus ja seksi tulevat mukaan. Siinä vaiheessa haluan että olemme ihan julkisesti seurusteleva pari, ei sitä tarvitse kertoa erikseen (esim. Fasessa), muttei salaillakaan.  Seurustellessa ei enää vilkuilla muualle, molemmat ovat tervetulleita toistensa koteihin, aluksi kutsuttaessa mutta puolen vuoden kohdalla jo ihan omastakin aloitteesta. Ja koska seksi maistuu noin kahdesti viikossa (joo, ihan keskiverto kansalainen siis)  niin soisin että yökyläilyäkin olisi usein. Ja joka kerta ei olisi sitä seksiä, vaan ihan yhdessä nukkumista ja läheisyyttä myös.  Puolen vuoden kohdilla soisin, että olemme jo aika lailla selvillä toistemme elämistä ja tuttuja, on luontevaa keskustella raha-asioista, menneisyydestä, tulevaisuudenhaaveista, arvoista jne. Ja mieluiten ihan livekontaktissa. Ihastuminen/rakastuminen pikkuhiljaa vaihtuu toisen tuntemiseen ja oikeaan rakastamiseen vikoineen päivineen, tai joskus toki myös päättyy, jos arvot eivät kohtaa tai tulevaisuudenhaaveet eivät ole edes lähellä toisiaan tms. 

Montako lasta sinulla on ja minkä ikäisiä he ovat? Kauanko on kulunut siitä kun erosit heidän isästään?

Eri ikäiset ja eri aikoina eronnut molempien isistä. Mutta lapset eivät silti mitenkään määrittele tätä tapaamiskuvioita. Jos on ollut energiaa vieviä vuosia (on ollut molempien kanssa) en ole aloittanut uutta seurustelua. Tapailuun on jäänyt, sillä olen tajunnut että energia ei riitä uuteen ihmiseen.  Lapset ovat niin iso osa elämää, että pitäisin epäreiluna salailla heitä kumppanilta tai heiltä kumppania.  Ja kahdesti on ollut pitkä suhde, muut lähinnä tapaamisia, joista ei tullut joko mitään tai jäi kaverisuhde. Eli ei ole mitään mieslaumaa tuossa jonossa ovesta kulkenut, jos sitä epäilet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.

Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista  lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla. 

Ei mekään alkuun pariin kuukauteen nähty pääosin kuin miehen vapailla viikoilla. Silloin tosin vietettiin aina se viikko yhdessä. Lapsiviikoilla saatettiin nähdä yhdessä isommalla porukalla niin, että minä olin miehen lapsille isän kaveri. Ehkä pari neljä kertaa nähtiin näin. Mutta ei me mitään puolta vuotta todellakaan haluttu ihmetellä ja katsella, ollaanko tosissaan. Kyllä se sen parin kuukauden aikana tuli selväksi. Eikä mieskään halunnut minua sen pidempään piilotella lapsiltaan, kun tiesi ja tunsi sen, että hän on rakastumassa. Asiat eteni aika luontevasti. Sen parin kuukauden jälkeen lapset saivat tietää, että olen isän tyttöystävä, vietettiin varovasti aikaa yhdessä lastenkin kanssa ja katsottiin, miten itse kukin reagoi ja miltä mikäkin tuntuu. Minä tulen hyvin toimeen lasten kanssa, pidän mieheni lapsista ja lapset minusta. Koko ajan tarkkailtiin, miten lapset reagoivat minun läsnäoloon, mutta silti tiedettiin, että tässä oltiin nyt ihan oikeasti vakavissaan toistemme kanssa. Hengailut ja kattellaan on molemmilla jääny teini-ikään, ei sellaisia aikuisena enää jaksa.

Kun se oikeasti kolahtaa, se kolahtaa eikä silloin halua pitää toista erillään omasta elämästä. Puoli vuotta on aika pitkä aika kattellaan-meininkiin. Itse en jaksaisi sellaista, jos olen tosissani liikenteessä. Pelkän panosuhteen kanssa tuollainen onnistuisi, tosin rinnalla olisi muitakin, koska pari kertaa kuukaudessa ei riitä.

Jos ihminen on kunnolla ihastunut ja kiinnostunut, niin ei se puolta vuotta emmi ja katsele, haluaako nyt ja mitä haluaa. Ihan huolimatta siitä onko lapsia vai ei. Tai sitten ihminen ei tiedä mitä haluaa ja millaisessa suhteessa haluaa olla. Ei tunne itseään eikä osaa lukea toista. Molemmat vaihtoehdot ihan yhtä huonoja kestävän parisuhteen kannalta.

Niinhän se varmaan on. Parisuhteen haluaminen on myös aina päätös. Haluat sellaisen ja toisenkin pitää haluta sellaista, ja haluat lähteä siihen juuri tämän kyseisen elämääsi osuneen yksilön kohdalla. Miten tuollaisen voi tietää? Oikeasti? Lopulta, korostan lopulta, se kuitenkin on ihan se ja sama kuka siinä vierellä on. Ja olen seurustellut vain kahdesti. Mulle kolahtaa niin moni mies ja oon ihastunut kyllä täysillä ja seurustellut sielunkumppanin kanssa ja ties mitä mutten silti oikein haluaisi parisuhteeseen sen lopullisuuden takia, ja viime kerralla valkkasin kolmesta sen joka asui lähimpänä - lopulta sekin parisuhde kuitenkin päättyi onneksi. Taidan olla tunne-elämältäni jotenkin turta. Kyllä mulla on aina ollut erillään mun elämä ja mun miesseikkailut.

T. se erakko-nainen

No en minä kenellekään voi loppuelämää luvata. Ei sellaista voi luvata. Kohdallani vakavat suhteet kestävät aina useita vuosia, edellinen kunnon suhde 9 vuotta. Kyllä sen tietää, milloin ihminen ja suhde on sellainen, että siihen haluaa panostaa pitkällä tähtäimellä. Tietää jos tuntee itsensä, on tutustunut riittävästi toiseen ja nähnyt sen, miten toinen käyttäytyy parisuhteessa ja kuinka kohtelee läheisiään. Mulle ei läheskään kuka tahansa kolahda, vaan aika monen asian pitää natsata, että ihastun ja kiinnostun todella. Sama tilanne omalla miesystävällä, kiinnostuu ja rakastuu todella harvoin.

Mulle se kuulostaa aika oudolle, jos lähes kuka tahansa voisi kelvata ja voi ihastua tyyliin joka toiseen.

Huutelen nyt täysin sivusta, mutta minulle ihastuminen on todella helppoa. Maailmassa on todella paljon kauniita, fiksuja, ihania, hyväntahtoisia, lahjakkaita ihmisiä. Ihastumisen tunteita on minulla melkein koko ajan.

Tunteet eivät ole koskaan olleet ongelmani vaan yhteensopivuus. Todella harvat ovat lopulta kiinnostuneita sellaisesta suhteesta, jonka minä tarvitsen. (Olen pervo, vapaaehtoisesti lapseton enkä halua asua yhdessä kumppanini kanssa.)

Minä taas en ihastu, ellei ole yhteensopivuutta. Vaikka maailmassa on paljon fiksuja ja kivoja ihmisiä, mutta niin harva oikeasti kolahtaa. En ehkä ihan täysin ymmärrä ihmisiä, jotka ihastuvat helposti, ehkä siksi, kun itse ihastun paljon harvemmin :D. Ja suhdetta taas en voi aloittaa, ellen ole ihastunut.

Se rakkauden ja ihastumisen tunne tulee ihmisestä itsestään. Se on sisäinen voimavara, jota ei ole mitää tarvetta säästellä. Se, että ihastuu toiseen, ei ole mikään toisen ominaisuus. Rakkaudellisuus on ennen muuta asenne, josta käsin lähestyy muita ihmisiä.

Olen rakkaudellinen muita kohtaan. Teen työtä, missä autan syrjäytymisvaarassa olevia, itsetuhoisia ihmisiä. Teen työtä sydämellä ja aidosti välitän asiakkaistani. Autan läheisiäni, tutustun helposti uusiin ihmisiin, minulla on useita ystäviä ja kavereita. Pidän monista ihmisistä, mutta en silti ihastu, kuin harvoin.

Mielestäni jaottelet asiaa turhan mustavalkoisesti. Ihminen voi olla rakkaudellinen, kyetä rakastamaan, olla empaattinen jne. mutta silti ihastuu harvoin. Vaikka pitäisi lähtökohtaisesti ihmisistä.

En tuomitse ketään. Toin vain esille, mistä johtuu se ero, että toiset kykenevät ihastumaan helposti, ja toisille se on vaikeampaa. Se, että ihastuminen vaatii luoton siihen, että toinen on yhteensopiva, voi olla järkevää ja varmasti auttaa minimoimaan sydänsurut, mutta toisinkin voi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos aitoa kiinnostusta on, niin kerta viikossa on liian vähän. Ellei ole todella vahvasti introvertti. Eks mieheni on erityisherkkä introvertti, mutta todella kiinnostunut minusta. Nähtiin alussa todella usein ja kohta ei pystytty olemaan öitä erossa. Lapsetkin ovat huono tekosyy, ellei ole yh. Mikäli on yhteishuoltajuus, niin kyllä sitä aikaa pitäisi löytyä enemmän, jos on aidosti kiinnostunut toisesta. Nykyisellä miehelläni on lapsia, alkuun nähtiin vain joka toinen viikko, mutta sillonkin usein. On hyvä isä ja pitää huolta lapsistaan, ei ole siitä kyse.

Jos haluaa parisuhteen, niin siihen pitää panostaa. Toiseen ihmiseen pitää panostaa, pitää raivata tilaa ja pitää olla halua nähdä. Suhdetta ei voi repiä kasaan tyhjästä. Ihan huolimatta siitä onko lapsia tai ei. Lapset eivät estä tapailua tai seurustelua, jos OIKEASTI haluaa nähdä.

Nainen joka jäkättää panostamisesta ja tilojen raivaamisesta on aikamoinen turnoff. Ainakin minua kiinnostaa vain ihminen jonka kanssa on mukava olla ilman että tämä tuntuu tienrakennusprojektilta.

Kyllä mun romanttisia tunteita ruokkii se, jos huomaan, että toinen panostaa juttuun. Ei yhteistä aikaa aikuisilla välttämättä löydy itsestään, kun elämässä on muitakin asioita.

Ei se nyt ole kovin kummallista panostamista että katsotaan kalentereista yhteisesti sopiva aika näkemiselle. Aivan normaalia toimintaa.

Rakkaudessa ei kannata katsoa kalenteriin vaan toimia heti.

Hellyyttävän naiivia, taidat olla nuori vailla mitään elämän arkisia velvoitteita jotka on hoidettava oli miten rakastunut tai ei.

Kyllä täällä jo tällainen vanhempi täti on. Yksi aviomies jo haudassakin. Hänkin panosti täysillä tapaamisvaiheessa ja siitä tuli kunnes kuolema erotti -parisuhde. Toinen mies piiritti kanssa ihan yhtä lailla ja hyvin siinä kävi hänellekin. Ei ne arkiset velvoitteet niin tärkeitä ole. Töissä voi käydä rakastuneenakin, mutta sitä torstain jumppaa ei kannata priorisoida uuden ihmisen edelle. 

Toivon todella että trollaat tai sitten tämä on ihan hirveä neuvo. Nimenomaan toitotetaan että puolison löytääkseen ei saa olla tylsä, pitää elää, kehittää itseään, harrastaa jne. Sitten kun joku lähettää muutaman viestin ja käydään vähän kahvilla niin se oma elämä pitäisi perua?

Jos jätän menemättä liikuntaharrastukseeni, menetän rahaa ja kehitykseni tyssää. Ja muutaman viikon päästä mies päättää ettei kiinnostakaan ja mitä mulle jää käteen?

Tietenkin näen miestä josta olen kiinnostunut, sovin enemmän iltoja hänen kuin vaikka tyttökaverien kanssa. Mutta en todellakaan jätä "torstaijumppaa" välistä jonkun piirittäjän takia. Enkä katsoisi hyvällä jos mies peruisi elämänsä minun takiani.

Mulla ainakin omaa elämää on joka päivä. Huolimatta siitä olenko sinkku vai en. Yhden päivän liikunnan siirtäminen ei minulle olisi koko elämän perumista, liikun sen verran aktiivisesti muutenkin. Ehkä vähän surullista, jos sun elämä rajoittuu siihen ”torstain jumppaan”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos aitoa kiinnostusta on, niin kerta viikossa on liian vähän. Ellei ole todella vahvasti introvertti. Eks mieheni on erityisherkkä introvertti, mutta todella kiinnostunut minusta. Nähtiin alussa todella usein ja kohta ei pystytty olemaan öitä erossa. Lapsetkin ovat huono tekosyy, ellei ole yh. Mikäli on yhteishuoltajuus, niin kyllä sitä aikaa pitäisi löytyä enemmän, jos on aidosti kiinnostunut toisesta. Nykyisellä miehelläni on lapsia, alkuun nähtiin vain joka toinen viikko, mutta sillonkin usein. On hyvä isä ja pitää huolta lapsistaan, ei ole siitä kyse.

Jos haluaa parisuhteen, niin siihen pitää panostaa. Toiseen ihmiseen pitää panostaa, pitää raivata tilaa ja pitää olla halua nähdä. Suhdetta ei voi repiä kasaan tyhjästä. Ihan huolimatta siitä onko lapsia tai ei. Lapset eivät estä tapailua tai seurustelua, jos OIKEASTI haluaa nähdä.

Nainen joka jäkättää panostamisesta ja tilojen raivaamisesta on aikamoinen turnoff. Ainakin minua kiinnostaa vain ihminen jonka kanssa on mukava olla ilman että tämä tuntuu tienrakennusprojektilta.

Kyllä mun romanttisia tunteita ruokkii se, jos huomaan, että toinen panostaa juttuun. Ei yhteistä aikaa aikuisilla välttämättä löydy itsestään, kun elämässä on muitakin asioita.

Ei se nyt ole kovin kummallista panostamista että katsotaan kalentereista yhteisesti sopiva aika näkemiselle. Aivan normaalia toimintaa.

Rakkaudessa ei kannata katsoa kalenteriin vaan toimia heti.

Hellyyttävän naiivia, taidat olla nuori vailla mitään elämän arkisia velvoitteita jotka on hoidettava oli miten rakastunut tai ei.

Kyllä täällä jo tällainen vanhempi täti on. Yksi aviomies jo haudassakin. Hänkin panosti täysillä tapaamisvaiheessa ja siitä tuli kunnes kuolema erotti -parisuhde. Toinen mies piiritti kanssa ihan yhtä lailla ja hyvin siinä kävi hänellekin. Ei ne arkiset velvoitteet niin tärkeitä ole. Töissä voi käydä rakastuneenakin, mutta sitä torstain jumppaa ei kannata priorisoida uuden ihmisen edelle. 

Toivon todella että trollaat tai sitten tämä on ihan hirveä neuvo. Nimenomaan toitotetaan että puolison löytääkseen ei saa olla tylsä, pitää elää, kehittää itseään, harrastaa jne. Sitten kun joku lähettää muutaman viestin ja käydään vähän kahvilla niin se oma elämä pitäisi perua?

Jos jätän menemättä liikuntaharrastukseeni, menetän rahaa ja kehitykseni tyssää. Ja muutaman viikon päästä mies päättää ettei kiinnostakaan ja mitä mulle jää käteen?

Tietenkin näen miestä josta olen kiinnostunut, sovin enemmän iltoja hänen kuin vaikka tyttökaverien kanssa. Mutta en todellakaan jätä "torstaijumppaa" välistä jonkun piirittäjän takia. Enkä katsoisi hyvällä jos mies peruisi elämänsä minun takiani.

Sun käsityksesi siitä, että ei olisi tylsä on se torstaijumppa ja siitä ei voi mitenkään edes intohimon takia luopua? Wow, nyt tuli supertylsäihminen kehiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.

Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista  lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla. 

Ei mekään alkuun pariin kuukauteen nähty pääosin kuin miehen vapailla viikoilla. Silloin tosin vietettiin aina se viikko yhdessä. Lapsiviikoilla saatettiin nähdä yhdessä isommalla porukalla niin, että minä olin miehen lapsille isän kaveri. Ehkä pari neljä kertaa nähtiin näin. Mutta ei me mitään puolta vuotta todellakaan haluttu ihmetellä ja katsella, ollaanko tosissaan. Kyllä se sen parin kuukauden aikana tuli selväksi. Eikä mieskään halunnut minua sen pidempään piilotella lapsiltaan, kun tiesi ja tunsi sen, että hän on rakastumassa. Asiat eteni aika luontevasti. Sen parin kuukauden jälkeen lapset saivat tietää, että olen isän tyttöystävä, vietettiin varovasti aikaa yhdessä lastenkin kanssa ja katsottiin, miten itse kukin reagoi ja miltä mikäkin tuntuu. Minä tulen hyvin toimeen lasten kanssa, pidän mieheni lapsista ja lapset minusta. Koko ajan tarkkailtiin, miten lapset reagoivat minun läsnäoloon, mutta silti tiedettiin, että tässä oltiin nyt ihan oikeasti vakavissaan toistemme kanssa. Hengailut ja kattellaan on molemmilla jääny teini-ikään, ei sellaisia aikuisena enää jaksa.

Kun se oikeasti kolahtaa, se kolahtaa eikä silloin halua pitää toista erillään omasta elämästä. Puoli vuotta on aika pitkä aika kattellaan-meininkiin. Itse en jaksaisi sellaista, jos olen tosissani liikenteessä. Pelkän panosuhteen kanssa tuollainen onnistuisi, tosin rinnalla olisi muitakin, koska pari kertaa kuukaudessa ei riitä.

Jos ihminen on kunnolla ihastunut ja kiinnostunut, niin ei se puolta vuotta emmi ja katsele, haluaako nyt ja mitä haluaa. Ihan huolimatta siitä onko lapsia vai ei. Tai sitten ihminen ei tiedä mitä haluaa ja millaisessa suhteessa haluaa olla. Ei tunne itseään eikä osaa lukea toista. Molemmat vaihtoehdot ihan yhtä huonoja kestävän parisuhteen kannalta.

Niinhän se varmaan on. Parisuhteen haluaminen on myös aina päätös. Haluat sellaisen ja toisenkin pitää haluta sellaista, ja haluat lähteä siihen juuri tämän kyseisen elämääsi osuneen yksilön kohdalla. Miten tuollaisen voi tietää? Oikeasti? Lopulta, korostan lopulta, se kuitenkin on ihan se ja sama kuka siinä vierellä on. Ja olen seurustellut vain kahdesti. Mulle kolahtaa niin moni mies ja oon ihastunut kyllä täysillä ja seurustellut sielunkumppanin kanssa ja ties mitä mutten silti oikein haluaisi parisuhteeseen sen lopullisuuden takia, ja viime kerralla valkkasin kolmesta sen joka asui lähimpänä - lopulta sekin parisuhde kuitenkin päättyi onneksi. Taidan olla tunne-elämältäni jotenkin turta. Kyllä mulla on aina ollut erillään mun elämä ja mun miesseikkailut.

T. se erakko-nainen

No en minä kenellekään voi loppuelämää luvata. Ei sellaista voi luvata. Kohdallani vakavat suhteet kestävät aina useita vuosia, edellinen kunnon suhde 9 vuotta. Kyllä sen tietää, milloin ihminen ja suhde on sellainen, että siihen haluaa panostaa pitkällä tähtäimellä. Tietää jos tuntee itsensä, on tutustunut riittävästi toiseen ja nähnyt sen, miten toinen käyttäytyy parisuhteessa ja kuinka kohtelee läheisiään. Mulle ei läheskään kuka tahansa kolahda, vaan aika monen asian pitää natsata, että ihastun ja kiinnostun todella. Sama tilanne omalla miesystävällä, kiinnostuu ja rakastuu todella harvoin.

Mulle se kuulostaa aika oudolle, jos lähes kuka tahansa voisi kelvata ja voi ihastua tyyliin joka toiseen.

Huutelen nyt täysin sivusta, mutta minulle ihastuminen on todella helppoa. Maailmassa on todella paljon kauniita, fiksuja, ihania, hyväntahtoisia, lahjakkaita ihmisiä. Ihastumisen tunteita on minulla melkein koko ajan.

Tunteet eivät ole koskaan olleet ongelmani vaan yhteensopivuus. Todella harvat ovat lopulta kiinnostuneita sellaisesta suhteesta, jonka minä tarvitsen. (Olen pervo, vapaaehtoisesti lapseton enkä halua asua yhdessä kumppanini kanssa.)

Minä taas en ihastu, ellei ole yhteensopivuutta. Vaikka maailmassa on paljon fiksuja ja kivoja ihmisiä, mutta niin harva oikeasti kolahtaa. En ehkä ihan täysin ymmärrä ihmisiä, jotka ihastuvat helposti, ehkä siksi, kun itse ihastun paljon harvemmin :D. Ja suhdetta taas en voi aloittaa, ellen ole ihastunut.

Se rakkauden ja ihastumisen tunne tulee ihmisestä itsestään. Se on sisäinen voimavara, jota ei ole mitää tarvetta säästellä. Se, että ihastuu toiseen, ei ole mikään toisen ominaisuus. Rakkaudellisuus on ennen muuta asenne, josta käsin lähestyy muita ihmisiä.

Olen rakkaudellinen muita kohtaan. Teen työtä, missä autan syrjäytymisvaarassa olevia, itsetuhoisia ihmisiä. Teen työtä sydämellä ja aidosti välitän asiakkaistani. Autan läheisiäni, tutustun helposti uusiin ihmisiin, minulla on useita ystäviä ja kavereita. Pidän monista ihmisistä, mutta en silti ihastu, kuin harvoin.

Mielestäni jaottelet asiaa turhan mustavalkoisesti. Ihminen voi olla rakkaudellinen, kyetä rakastamaan, olla empaattinen jne. mutta silti ihastuu harvoin. Vaikka pitäisi lähtökohtaisesti ihmisistä.

En tuomitse ketään. Toin vain esille, mistä johtuu se ero, että toiset kykenevät ihastumaan helposti, ja toisille se on vaikeampaa. Se, että ihastuminen vaatii luoton siihen, että toinen on yhteensopiva, voi olla järkevää ja varmasti auttaa minimoimaan sydänsurut, mutta toisinkin voi tehdä.

Et sä tuo esille eroa, vaan yksinkertaistat asioita. Näet turhan mustavalkoisesti. Se että ihastuu harvoin ei todellakaan ole välttämättä merkki mistään luottamusongelmasta eikä siitä, että ei pidä ihmisistä. Kyse on monien kohdalla ihan siitäkin, että tuntee itsensä ja tietää mitä haluaa. Ja kun tietää mitä haluaa, niin ei ihastu kehen tahansa, koska kuka tahansa ei kolahda. Ei vaikka ihmisenä olisikin oikein mukava ja fiksu. Mulle ei parisuhteessa riitä se, että on vain joku mukava ja fiksu. Pitää olla paljon muutakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.

Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista  lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla. 

Ei mekään alkuun pariin kuukauteen nähty pääosin kuin miehen vapailla viikoilla. Silloin tosin vietettiin aina se viikko yhdessä. Lapsiviikoilla saatettiin nähdä yhdessä isommalla porukalla niin, että minä olin miehen lapsille isän kaveri. Ehkä pari neljä kertaa nähtiin näin. Mutta ei me mitään puolta vuotta todellakaan haluttu ihmetellä ja katsella, ollaanko tosissaan. Kyllä se sen parin kuukauden aikana tuli selväksi. Eikä mieskään halunnut minua sen pidempään piilotella lapsiltaan, kun tiesi ja tunsi sen, että hän on rakastumassa. Asiat eteni aika luontevasti. Sen parin kuukauden jälkeen lapset saivat tietää, että olen isän tyttöystävä, vietettiin varovasti aikaa yhdessä lastenkin kanssa ja katsottiin, miten itse kukin reagoi ja miltä mikäkin tuntuu. Minä tulen hyvin toimeen lasten kanssa, pidän mieheni lapsista ja lapset minusta. Koko ajan tarkkailtiin, miten lapset reagoivat minun läsnäoloon, mutta silti tiedettiin, että tässä oltiin nyt ihan oikeasti vakavissaan toistemme kanssa. Hengailut ja kattellaan on molemmilla jääny teini-ikään, ei sellaisia aikuisena enää jaksa.

Kun se oikeasti kolahtaa, se kolahtaa eikä silloin halua pitää toista erillään omasta elämästä. Puoli vuotta on aika pitkä aika kattellaan-meininkiin. Itse en jaksaisi sellaista, jos olen tosissani liikenteessä. Pelkän panosuhteen kanssa tuollainen onnistuisi, tosin rinnalla olisi muitakin, koska pari kertaa kuukaudessa ei riitä.

Jos ihminen on kunnolla ihastunut ja kiinnostunut, niin ei se puolta vuotta emmi ja katsele, haluaako nyt ja mitä haluaa. Ihan huolimatta siitä onko lapsia vai ei. Tai sitten ihminen ei tiedä mitä haluaa ja millaisessa suhteessa haluaa olla. Ei tunne itseään eikä osaa lukea toista. Molemmat vaihtoehdot ihan yhtä huonoja kestävän parisuhteen kannalta.

Niinhän se varmaan on. Parisuhteen haluaminen on myös aina päätös. Haluat sellaisen ja toisenkin pitää haluta sellaista, ja haluat lähteä siihen juuri tämän kyseisen elämääsi osuneen yksilön kohdalla. Miten tuollaisen voi tietää? Oikeasti? Lopulta, korostan lopulta, se kuitenkin on ihan se ja sama kuka siinä vierellä on. Ja olen seurustellut vain kahdesti. Mulle kolahtaa niin moni mies ja oon ihastunut kyllä täysillä ja seurustellut sielunkumppanin kanssa ja ties mitä mutten silti oikein haluaisi parisuhteeseen sen lopullisuuden takia, ja viime kerralla valkkasin kolmesta sen joka asui lähimpänä - lopulta sekin parisuhde kuitenkin päättyi onneksi. Taidan olla tunne-elämältäni jotenkin turta. Kyllä mulla on aina ollut erillään mun elämä ja mun miesseikkailut.

T. se erakko-nainen

No en minä kenellekään voi loppuelämää luvata. Ei sellaista voi luvata. Kohdallani vakavat suhteet kestävät aina useita vuosia, edellinen kunnon suhde 9 vuotta. Kyllä sen tietää, milloin ihminen ja suhde on sellainen, että siihen haluaa panostaa pitkällä tähtäimellä. Tietää jos tuntee itsensä, on tutustunut riittävästi toiseen ja nähnyt sen, miten toinen käyttäytyy parisuhteessa ja kuinka kohtelee läheisiään. Mulle ei läheskään kuka tahansa kolahda, vaan aika monen asian pitää natsata, että ihastun ja kiinnostun todella. Sama tilanne omalla miesystävällä, kiinnostuu ja rakastuu todella harvoin.

Mulle se kuulostaa aika oudolle, jos lähes kuka tahansa voisi kelvata ja voi ihastua tyyliin joka toiseen.

Huutelen nyt täysin sivusta, mutta minulle ihastuminen on todella helppoa. Maailmassa on todella paljon kauniita, fiksuja, ihania, hyväntahtoisia, lahjakkaita ihmisiä. Ihastumisen tunteita on minulla melkein koko ajan.

Tunteet eivät ole koskaan olleet ongelmani vaan yhteensopivuus. Todella harvat ovat lopulta kiinnostuneita sellaisesta suhteesta, jonka minä tarvitsen. (Olen pervo, vapaaehtoisesti lapseton enkä halua asua yhdessä kumppanini kanssa.)

Minä taas en ihastu, ellei ole yhteensopivuutta. Vaikka maailmassa on paljon fiksuja ja kivoja ihmisiä, mutta niin harva oikeasti kolahtaa. En ehkä ihan täysin ymmärrä ihmisiä, jotka ihastuvat helposti, ehkä siksi, kun itse ihastun paljon harvemmin :D. Ja suhdetta taas en voi aloittaa, ellen ole ihastunut.

Se rakkauden ja ihastumisen tunne tulee ihmisestä itsestään. Se on sisäinen voimavara, jota ei ole mitää tarvetta säästellä. Se, että ihastuu toiseen, ei ole mikään toisen ominaisuus. Rakkaudellisuus on ennen muuta asenne, josta käsin lähestyy muita ihmisiä.

Olen rakkaudellinen muita kohtaan. Teen työtä, missä autan syrjäytymisvaarassa olevia, itsetuhoisia ihmisiä. Teen työtä sydämellä ja aidosti välitän asiakkaistani. Autan läheisiäni, tutustun helposti uusiin ihmisiin, minulla on useita ystäviä ja kavereita. Pidän monista ihmisistä, mutta en silti ihastu, kuin harvoin.

Mielestäni jaottelet asiaa turhan mustavalkoisesti. Ihminen voi olla rakkaudellinen, kyetä rakastamaan, olla empaattinen jne. mutta silti ihastuu harvoin. Vaikka pitäisi lähtökohtaisesti ihmisistä.

En tuomitse ketään. Toin vain esille, mistä johtuu se ero, että toiset kykenevät ihastumaan helposti, ja toisille se on vaikeampaa. Se, että ihastuminen vaatii luoton siihen, että toinen on yhteensopiva, voi olla järkevää ja varmasti auttaa minimoimaan sydänsurut, mutta toisinkin voi tehdä.

Et sä tuo esille eroa, vaan yksinkertaistat asioita. Näet turhan mustavalkoisesti. Se että ihastuu harvoin ei todellakaan ole välttämättä merkki mistään luottamusongelmasta eikä siitä, että ei pidä ihmisistä. Kyse on monien kohdalla ihan siitäkin, että tuntee itsensä ja tietää mitä haluaa. Ja kun tietää mitä haluaa, niin ei ihastu kehen tahansa, koska kuka tahansa ei kolahda. Ei vaikka ihmisenä olisikin oikein mukava ja fiksu. Mulle ei parisuhteessa riitä se, että on vain joku mukava ja fiksu. Pitää olla paljon muutakin.

Vaan kun ihastumisen ja rakkauden tunteita voi kokea ja niistä nauttia myös tilanteissa, joissa parisuhde ei ole millään tavalla mahdollinen tai edes relevantti kysymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.

Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista  lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla. 

Ei mekään alkuun pariin kuukauteen nähty pääosin kuin miehen vapailla viikoilla. Silloin tosin vietettiin aina se viikko yhdessä. Lapsiviikoilla saatettiin nähdä yhdessä isommalla porukalla niin, että minä olin miehen lapsille isän kaveri. Ehkä pari neljä kertaa nähtiin näin. Mutta ei me mitään puolta vuotta todellakaan haluttu ihmetellä ja katsella, ollaanko tosissaan. Kyllä se sen parin kuukauden aikana tuli selväksi. Eikä mieskään halunnut minua sen pidempään piilotella lapsiltaan, kun tiesi ja tunsi sen, että hän on rakastumassa. Asiat eteni aika luontevasti. Sen parin kuukauden jälkeen lapset saivat tietää, että olen isän tyttöystävä, vietettiin varovasti aikaa yhdessä lastenkin kanssa ja katsottiin, miten itse kukin reagoi ja miltä mikäkin tuntuu. Minä tulen hyvin toimeen lasten kanssa, pidän mieheni lapsista ja lapset minusta. Koko ajan tarkkailtiin, miten lapset reagoivat minun läsnäoloon, mutta silti tiedettiin, että tässä oltiin nyt ihan oikeasti vakavissaan toistemme kanssa. Hengailut ja kattellaan on molemmilla jääny teini-ikään, ei sellaisia aikuisena enää jaksa.

Kun se oikeasti kolahtaa, se kolahtaa eikä silloin halua pitää toista erillään omasta elämästä. Puoli vuotta on aika pitkä aika kattellaan-meininkiin. Itse en jaksaisi sellaista, jos olen tosissani liikenteessä. Pelkän panosuhteen kanssa tuollainen onnistuisi, tosin rinnalla olisi muitakin, koska pari kertaa kuukaudessa ei riitä.

Jos ihminen on kunnolla ihastunut ja kiinnostunut, niin ei se puolta vuotta emmi ja katsele, haluaako nyt ja mitä haluaa. Ihan huolimatta siitä onko lapsia vai ei. Tai sitten ihminen ei tiedä mitä haluaa ja millaisessa suhteessa haluaa olla. Ei tunne itseään eikä osaa lukea toista. Molemmat vaihtoehdot ihan yhtä huonoja kestävän parisuhteen kannalta.

Niinhän se varmaan on. Parisuhteen haluaminen on myös aina päätös. Haluat sellaisen ja toisenkin pitää haluta sellaista, ja haluat lähteä siihen juuri tämän kyseisen elämääsi osuneen yksilön kohdalla. Miten tuollaisen voi tietää? Oikeasti? Lopulta, korostan lopulta, se kuitenkin on ihan se ja sama kuka siinä vierellä on. Ja olen seurustellut vain kahdesti. Mulle kolahtaa niin moni mies ja oon ihastunut kyllä täysillä ja seurustellut sielunkumppanin kanssa ja ties mitä mutten silti oikein haluaisi parisuhteeseen sen lopullisuuden takia, ja viime kerralla valkkasin kolmesta sen joka asui lähimpänä - lopulta sekin parisuhde kuitenkin päättyi onneksi. Taidan olla tunne-elämältäni jotenkin turta. Kyllä mulla on aina ollut erillään mun elämä ja mun miesseikkailut.

T. se erakko-nainen

No en minä kenellekään voi loppuelämää luvata. Ei sellaista voi luvata. Kohdallani vakavat suhteet kestävät aina useita vuosia, edellinen kunnon suhde 9 vuotta. Kyllä sen tietää, milloin ihminen ja suhde on sellainen, että siihen haluaa panostaa pitkällä tähtäimellä. Tietää jos tuntee itsensä, on tutustunut riittävästi toiseen ja nähnyt sen, miten toinen käyttäytyy parisuhteessa ja kuinka kohtelee läheisiään. Mulle ei läheskään kuka tahansa kolahda, vaan aika monen asian pitää natsata, että ihastun ja kiinnostun todella. Sama tilanne omalla miesystävällä, kiinnostuu ja rakastuu todella harvoin.

Mulle se kuulostaa aika oudolle, jos lähes kuka tahansa voisi kelvata ja voi ihastua tyyliin joka toiseen.

Huutelen nyt täysin sivusta, mutta minulle ihastuminen on todella helppoa. Maailmassa on todella paljon kauniita, fiksuja, ihania, hyväntahtoisia, lahjakkaita ihmisiä. Ihastumisen tunteita on minulla melkein koko ajan.

Tunteet eivät ole koskaan olleet ongelmani vaan yhteensopivuus. Todella harvat ovat lopulta kiinnostuneita sellaisesta suhteesta, jonka minä tarvitsen. (Olen pervo, vapaaehtoisesti lapseton enkä halua asua yhdessä kumppanini kanssa.)

Minä taas en ihastu, ellei ole yhteensopivuutta. Vaikka maailmassa on paljon fiksuja ja kivoja ihmisiä, mutta niin harva oikeasti kolahtaa. En ehkä ihan täysin ymmärrä ihmisiä, jotka ihastuvat helposti, ehkä siksi, kun itse ihastun paljon harvemmin :D. Ja suhdetta taas en voi aloittaa, ellen ole ihastunut.

Se rakkauden ja ihastumisen tunne tulee ihmisestä itsestään. Se on sisäinen voimavara, jota ei ole mitää tarvetta säästellä. Se, että ihastuu toiseen, ei ole mikään toisen ominaisuus. Rakkaudellisuus on ennen muuta asenne, josta käsin lähestyy muita ihmisiä.

Olen rakkaudellinen muita kohtaan. Teen työtä, missä autan syrjäytymisvaarassa olevia, itsetuhoisia ihmisiä. Teen työtä sydämellä ja aidosti välitän asiakkaistani. Autan läheisiäni, tutustun helposti uusiin ihmisiin, minulla on useita ystäviä ja kavereita. Pidän monista ihmisistä, mutta en silti ihastu, kuin harvoin.

Mielestäni jaottelet asiaa turhan mustavalkoisesti. Ihminen voi olla rakkaudellinen, kyetä rakastamaan, olla empaattinen jne. mutta silti ihastuu harvoin. Vaikka pitäisi lähtökohtaisesti ihmisistä.

En tuomitse ketään. Toin vain esille, mistä johtuu se ero, että toiset kykenevät ihastumaan helposti, ja toisille se on vaikeampaa. Se, että ihastuminen vaatii luoton siihen, että toinen on yhteensopiva, voi olla järkevää ja varmasti auttaa minimoimaan sydänsurut, mutta toisinkin voi tehdä.

Et sä tuo esille eroa, vaan yksinkertaistat asioita. Näet turhan mustavalkoisesti. Se että ihastuu harvoin ei todellakaan ole välttämättä merkki mistään luottamusongelmasta eikä siitä, että ei pidä ihmisistä. Kyse on monien kohdalla ihan siitäkin, että tuntee itsensä ja tietää mitä haluaa. Ja kun tietää mitä haluaa, niin ei ihastu kehen tahansa, koska kuka tahansa ei kolahda. Ei vaikka ihmisenä olisikin oikein mukava ja fiksu. Mulle ei parisuhteessa riitä se, että on vain joku mukava ja fiksu. Pitää olla paljon muutakin.

Vaan kun ihastumisen ja rakkauden tunteita voi kokea ja niistä nauttia myös tilanteissa, joissa parisuhde ei ole millään tavalla mahdollinen tai edes relevantti kysymys.

Varmasti ja tässä on ihmisissä ihan luontaisia eroja. Se että ei koe rakkaudellisia tai ihastuksen tunteita muutoin kuin parisuhteessa tai orastavassa parisuhteessa ei tee ihmisestä mitenkään ihmiskammoista. Aika monilla ihmisillä se menee niin :). Ja varmasti tähän vaikuttaa introvertti-ekstrovertti akseli. Minä olen sen verran enemmän kallellaan introvertin suuntaan, etten jaksa säätää ihmissuhteissa ilman aikomusta parisuhteeseen. Niin sanotut turhat kevyet suhteet vievät vain turhaan energiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos aitoa kiinnostusta on, niin kerta viikossa on liian vähän. Ellei ole todella vahvasti introvertti. Eks mieheni on erityisherkkä introvertti, mutta todella kiinnostunut minusta. Nähtiin alussa todella usein ja kohta ei pystytty olemaan öitä erossa. Lapsetkin ovat huono tekosyy, ellei ole yh. Mikäli on yhteishuoltajuus, niin kyllä sitä aikaa pitäisi löytyä enemmän, jos on aidosti kiinnostunut toisesta. Nykyisellä miehelläni on lapsia, alkuun nähtiin vain joka toinen viikko, mutta sillonkin usein. On hyvä isä ja pitää huolta lapsistaan, ei ole siitä kyse.

Jos haluaa parisuhteen, niin siihen pitää panostaa. Toiseen ihmiseen pitää panostaa, pitää raivata tilaa ja pitää olla halua nähdä. Suhdetta ei voi repiä kasaan tyhjästä. Ihan huolimatta siitä onko lapsia tai ei. Lapset eivät estä tapailua tai seurustelua, jos OIKEASTI haluaa nähdä.

Nainen joka jäkättää panostamisesta ja tilojen raivaamisesta on aikamoinen turnoff. Ainakin minua kiinnostaa vain ihminen jonka kanssa on mukava olla ilman että tämä tuntuu tienrakennusprojektilta.

Kyllä mun romanttisia tunteita ruokkii se, jos huomaan, että toinen panostaa juttuun. Ei yhteistä aikaa aikuisilla välttämättä löydy itsestään, kun elämässä on muitakin asioita.

Ei se nyt ole kovin kummallista panostamista että katsotaan kalentereista yhteisesti sopiva aika näkemiselle. Aivan normaalia toimintaa.

Rakkaudessa ei kannata katsoa kalenteriin vaan toimia heti.

Hellyyttävän naiivia, taidat olla nuori vailla mitään elämän arkisia velvoitteita jotka on hoidettava oli miten rakastunut tai ei.

Kyllä täällä jo tällainen vanhempi täti on. Yksi aviomies jo haudassakin. Hänkin panosti täysillä tapaamisvaiheessa ja siitä tuli kunnes kuolema erotti -parisuhde. Toinen mies piiritti kanssa ihan yhtä lailla ja hyvin siinä kävi hänellekin. Ei ne arkiset velvoitteet niin tärkeitä ole. Töissä voi käydä rakastuneenakin, mutta sitä torstain jumppaa ei kannata priorisoida uuden ihmisen edelle. 

Toivon todella että trollaat tai sitten tämä on ihan hirveä neuvo. Nimenomaan toitotetaan että puolison löytääkseen ei saa olla tylsä, pitää elää, kehittää itseään, harrastaa jne. Sitten kun joku lähettää muutaman viestin ja käydään vähän kahvilla niin se oma elämä pitäisi perua?

Jos jätän menemättä liikuntaharrastukseeni, menetän rahaa ja kehitykseni tyssää. Ja muutaman viikon päästä mies päättää ettei kiinnostakaan ja mitä mulle jää käteen?

Tietenkin näen miestä josta olen kiinnostunut, sovin enemmän iltoja hänen kuin vaikka tyttökaverien kanssa. Mutta en todellakaan jätä "torstaijumppaa" välistä jonkun piirittäjän takia. Enkä katsoisi hyvällä jos mies peruisi elämänsä minun takiani.

Itse ainakin arvostan ihanan ihmisen seuraa, viinin lipittämistä ja hyvää seksiä sen verran, että jätän kyllä menemättä johonkin jonninjoutavaan jumppaan, jos tuollaiseen avautuu mahdollisuus. Haluan seurustella sellaisen ihmisen kanssa, jonka prioriteetit vastaavat suurin piirtein omiani.

Tuota mainitsemaasi voi harrastaa vaikka kävisi "torstaijumpassa" - tosin enpä kutsuisi kenenkään tavoitteellista harrastusta jonninjoutavaksi. Toivon todella että pysytkin kaltaistesi seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh huh. Tämä taas vahvistaa sitä tunnetta, etten halua alkaa deittailemaan. En minä ehtisi välttämättä edes kerran viikossa nähdä! Korkeintaan, jos miehelle passaisi yhdessä lenkillä käynti. Kotiini en yhtäkään miestä tuo tapailun alku vaiheessa, enkä minäkään lähes vieraan miehen kotiin ole menossa.

Ystävä hyvä, mikään pakko ei ole deittailla 😊. Jos et halua parisuhdetta, olet tyytyväinen elämääsi ja sinusta tuntuu, että uuden ihmisen tapailu ahdistaisi enemmän, kuin toisi positiivisia asioita, niin nykyään on ihan ok ja normaalia olla ihan vain sinkkuna. Ei ole mitään pakkoa. Deittailua ei kannata aloittaa, jos se ajatuksen tasollakin ahdistaa. Suhdetta ei ole reilua hakea, jos se ahdistaa. On ihan ok olla ihan vain sinkku.

Tämä oli jotenkin hyvän mielen kirjoitus.

Oma tilanne on, etten haluaisi olla loppuikääni yksin, mutta en ole valmis suhteeseen. Tämän sentään tiedostan ja oikeastaan kiitos kuuluu eräälle naiselle, johon olin ihastunut.

Turhautuminen on suurta, kun lapsuuden traumat noussut pintaan. Terapia on aluillaan. Jospa joskus vielä elämä hymyilee. M38

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos aitoa kiinnostusta on, niin kerta viikossa on liian vähän. Ellei ole todella vahvasti introvertti. Eks mieheni on erityisherkkä introvertti, mutta todella kiinnostunut minusta. Nähtiin alussa todella usein ja kohta ei pystytty olemaan öitä erossa. Lapsetkin ovat huono tekosyy, ellei ole yh. Mikäli on yhteishuoltajuus, niin kyllä sitä aikaa pitäisi löytyä enemmän, jos on aidosti kiinnostunut toisesta. Nykyisellä miehelläni on lapsia, alkuun nähtiin vain joka toinen viikko, mutta sillonkin usein. On hyvä isä ja pitää huolta lapsistaan, ei ole siitä kyse.

Jos haluaa parisuhteen, niin siihen pitää panostaa. Toiseen ihmiseen pitää panostaa, pitää raivata tilaa ja pitää olla halua nähdä. Suhdetta ei voi repiä kasaan tyhjästä. Ihan huolimatta siitä onko lapsia tai ei. Lapset eivät estä tapailua tai seurustelua, jos OIKEASTI haluaa nähdä.

Nainen joka jäkättää panostamisesta ja tilojen raivaamisesta on aikamoinen turnoff. Ainakin minua kiinnostaa vain ihminen jonka kanssa on mukava olla ilman että tämä tuntuu tienrakennusprojektilta.

Kyllä mun romanttisia tunteita ruokkii se, jos huomaan, että toinen panostaa juttuun. Ei yhteistä aikaa aikuisilla välttämättä löydy itsestään, kun elämässä on muitakin asioita.

Ei se nyt ole kovin kummallista panostamista että katsotaan kalentereista yhteisesti sopiva aika näkemiselle. Aivan normaalia toimintaa.

Rakkaudessa ei kannata katsoa kalenteriin vaan toimia heti.

Hellyyttävän naiivia, taidat olla nuori vailla mitään elämän arkisia velvoitteita jotka on hoidettava oli miten rakastunut tai ei.

Kyllä täällä jo tällainen vanhempi täti on. Yksi aviomies jo haudassakin. Hänkin panosti täysillä tapaamisvaiheessa ja siitä tuli kunnes kuolema erotti -parisuhde. Toinen mies piiritti kanssa ihan yhtä lailla ja hyvin siinä kävi hänellekin. Ei ne arkiset velvoitteet niin tärkeitä ole. Töissä voi käydä rakastuneenakin, mutta sitä torstain jumppaa ei kannata priorisoida uuden ihmisen edelle. 

Toivon todella että trollaat tai sitten tämä on ihan hirveä neuvo. Nimenomaan toitotetaan että puolison löytääkseen ei saa olla tylsä, pitää elää, kehittää itseään, harrastaa jne. Sitten kun joku lähettää muutaman viestin ja käydään vähän kahvilla niin se oma elämä pitäisi perua?

Jos jätän menemättä liikuntaharrastukseeni, menetän rahaa ja kehitykseni tyssää. Ja muutaman viikon päästä mies päättää ettei kiinnostakaan ja mitä mulle jää käteen?

Tietenkin näen miestä josta olen kiinnostunut, sovin enemmän iltoja hänen kuin vaikka tyttökaverien kanssa. Mutta en todellakaan jätä "torstaijumppaa" välistä jonkun piirittäjän takia. Enkä katsoisi hyvällä jos mies peruisi elämänsä minun takiani.

Itse ainakin arvostan ihanan ihmisen seuraa, viinin lipittämistä ja hyvää seksiä sen verran, että jätän kyllä menemättä johonkin jonninjoutavaan jumppaan, jos tuollaiseen avautuu mahdollisuus. Haluan seurustella sellaisen ihmisen kanssa, jonka prioriteetit vastaavat suurin piirtein omiani.

Tuota mainitsemaasi voi harrastaa vaikka kävisi "torstaijumpassa" - tosin enpä kutsuisi kenenkään tavoitteellista harrastusta jonninjoutavaksi. Toivon todella että pysytkin kaltaistesi seurassa.

On mullakin tavoitteellisia harrastuksia, mutta olen silti saanut järjestettyä aikaa ihmiselle, johon olen todella halunnut tutustua. Silloin kun kiinnostus ei ole kovin suurta, menen ennemmin harrastukseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos aitoa kiinnostusta on, niin kerta viikossa on liian vähän. Ellei ole todella vahvasti introvertti. Eks mieheni on erityisherkkä introvertti, mutta todella kiinnostunut minusta. Nähtiin alussa todella usein ja kohta ei pystytty olemaan öitä erossa. Lapsetkin ovat huono tekosyy, ellei ole yh. Mikäli on yhteishuoltajuus, niin kyllä sitä aikaa pitäisi löytyä enemmän, jos on aidosti kiinnostunut toisesta. Nykyisellä miehelläni on lapsia, alkuun nähtiin vain joka toinen viikko, mutta sillonkin usein. On hyvä isä ja pitää huolta lapsistaan, ei ole siitä kyse.

Jos haluaa parisuhteen, niin siihen pitää panostaa. Toiseen ihmiseen pitää panostaa, pitää raivata tilaa ja pitää olla halua nähdä. Suhdetta ei voi repiä kasaan tyhjästä. Ihan huolimatta siitä onko lapsia tai ei. Lapset eivät estä tapailua tai seurustelua, jos OIKEASTI haluaa nähdä.

Nainen joka jäkättää panostamisesta ja tilojen raivaamisesta on aikamoinen turnoff. Ainakin minua kiinnostaa vain ihminen jonka kanssa on mukava olla ilman että tämä tuntuu tienrakennusprojektilta.

Kyllä mun romanttisia tunteita ruokkii se, jos huomaan, että toinen panostaa juttuun. Ei yhteistä aikaa aikuisilla välttämättä löydy itsestään, kun elämässä on muitakin asioita.

Ei se nyt ole kovin kummallista panostamista että katsotaan kalentereista yhteisesti sopiva aika näkemiselle. Aivan normaalia toimintaa.

Rakkaudessa ei kannata katsoa kalenteriin vaan toimia heti.

Hellyyttävän naiivia, taidat olla nuori vailla mitään elämän arkisia velvoitteita jotka on hoidettava oli miten rakastunut tai ei.

Kyllä täällä jo tällainen vanhempi täti on. Yksi aviomies jo haudassakin. Hänkin panosti täysillä tapaamisvaiheessa ja siitä tuli kunnes kuolema erotti -parisuhde. Toinen mies piiritti kanssa ihan yhtä lailla ja hyvin siinä kävi hänellekin. Ei ne arkiset velvoitteet niin tärkeitä ole. Töissä voi käydä rakastuneenakin, mutta sitä torstain jumppaa ei kannata priorisoida uuden ihmisen edelle. 

Toivon todella että trollaat tai sitten tämä on ihan hirveä neuvo. Nimenomaan toitotetaan että puolison löytääkseen ei saa olla tylsä, pitää elää, kehittää itseään, harrastaa jne. Sitten kun joku lähettää muutaman viestin ja käydään vähän kahvilla niin se oma elämä pitäisi perua?

Jos jätän menemättä liikuntaharrastukseeni, menetän rahaa ja kehitykseni tyssää. Ja muutaman viikon päästä mies päättää ettei kiinnostakaan ja mitä mulle jää käteen?

Tietenkin näen miestä josta olen kiinnostunut, sovin enemmän iltoja hänen kuin vaikka tyttökaverien kanssa. Mutta en todellakaan jätä "torstaijumppaa" välistä jonkun piirittäjän takia. Enkä katsoisi hyvällä jos mies peruisi elämänsä minun takiani.

Sun käsityksesi siitä, että ei olisi tylsä on se torstaijumppa ja siitä ei voi mitenkään edes intohimon takia luopua? Wow, nyt tuli supertylsäihminen kehiin. 

Torstaijumppa oli edellisen (sinun?) sana, ei minun.

Harrastan esimerkiksi kilpaurheilua, kieliä ja eri maiden ruoanlaittoa kokkikurssilla. Jos se on mielestäsi tylsää, en voi sille mitään. Itse en jätä menemättä maksulliselle tunnille sen takia että joku mies on muutaman kerran viettänyt iltaa kanssani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos aitoa kiinnostusta on, niin kerta viikossa on liian vähän. Ellei ole todella vahvasti introvertti. Eks mieheni on erityisherkkä introvertti, mutta todella kiinnostunut minusta. Nähtiin alussa todella usein ja kohta ei pystytty olemaan öitä erossa. Lapsetkin ovat huono tekosyy, ellei ole yh. Mikäli on yhteishuoltajuus, niin kyllä sitä aikaa pitäisi löytyä enemmän, jos on aidosti kiinnostunut toisesta. Nykyisellä miehelläni on lapsia, alkuun nähtiin vain joka toinen viikko, mutta sillonkin usein. On hyvä isä ja pitää huolta lapsistaan, ei ole siitä kyse.

Jos haluaa parisuhteen, niin siihen pitää panostaa. Toiseen ihmiseen pitää panostaa, pitää raivata tilaa ja pitää olla halua nähdä. Suhdetta ei voi repiä kasaan tyhjästä. Ihan huolimatta siitä onko lapsia tai ei. Lapset eivät estä tapailua tai seurustelua, jos OIKEASTI haluaa nähdä.

Nainen joka jäkättää panostamisesta ja tilojen raivaamisesta on aikamoinen turnoff. Ainakin minua kiinnostaa vain ihminen jonka kanssa on mukava olla ilman että tämä tuntuu tienrakennusprojektilta.

Kyllä mun romanttisia tunteita ruokkii se, jos huomaan, että toinen panostaa juttuun. Ei yhteistä aikaa aikuisilla välttämättä löydy itsestään, kun elämässä on muitakin asioita.

Ei se nyt ole kovin kummallista panostamista että katsotaan kalentereista yhteisesti sopiva aika näkemiselle. Aivan normaalia toimintaa.

Rakkaudessa ei kannata katsoa kalenteriin vaan toimia heti.

Hellyyttävän naiivia, taidat olla nuori vailla mitään elämän arkisia velvoitteita jotka on hoidettava oli miten rakastunut tai ei.

Kyllä täällä jo tällainen vanhempi täti on. Yksi aviomies jo haudassakin. Hänkin panosti täysillä tapaamisvaiheessa ja siitä tuli kunnes kuolema erotti -parisuhde. Toinen mies piiritti kanssa ihan yhtä lailla ja hyvin siinä kävi hänellekin. Ei ne arkiset velvoitteet niin tärkeitä ole. Töissä voi käydä rakastuneenakin, mutta sitä torstain jumppaa ei kannata priorisoida uuden ihmisen edelle. 

Toivon todella että trollaat tai sitten tämä on ihan hirveä neuvo. Nimenomaan toitotetaan että puolison löytääkseen ei saa olla tylsä, pitää elää, kehittää itseään, harrastaa jne. Sitten kun joku lähettää muutaman viestin ja käydään vähän kahvilla niin se oma elämä pitäisi perua?

Jos jätän menemättä liikuntaharrastukseeni, menetän rahaa ja kehitykseni tyssää. Ja muutaman viikon päästä mies päättää ettei kiinnostakaan ja mitä mulle jää käteen?

Tietenkin näen miestä josta olen kiinnostunut, sovin enemmän iltoja hänen kuin vaikka tyttökaverien kanssa. Mutta en todellakaan jätä "torstaijumppaa" välistä jonkun piirittäjän takia. Enkä katsoisi hyvällä jos mies peruisi elämänsä minun takiani.

Itse ainakin arvostan ihanan ihmisen seuraa, viinin lipittämistä ja hyvää seksiä sen verran, että jätän kyllä menemättä johonkin jonninjoutavaan jumppaan, jos tuollaiseen avautuu mahdollisuus. Haluan seurustella sellaisen ihmisen kanssa, jonka prioriteetit vastaavat suurin piirtein omiani.

Tuota mainitsemaasi voi harrastaa vaikka kävisi "torstaijumpassa" - tosin enpä kutsuisi kenenkään tavoitteellista harrastusta jonninjoutavaksi. Toivon todella että pysytkin kaltaistesi seurassa.

On mullakin tavoitteellisia harrastuksia, mutta olen silti saanut järjestettyä aikaa ihmiselle, johon olen todella halunnut tutustua. Silloin kun kiinnostus ei ole kovin suurta, menen ennemmin harrastukseen.

Etkö siis pysty ymmärtämään että osan ei tarvitse hinkata joka iltaa yhdessä edes ensihuumassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos aitoa kiinnostusta on, niin kerta viikossa on liian vähän. Ellei ole todella vahvasti introvertti. Eks mieheni on erityisherkkä introvertti, mutta todella kiinnostunut minusta. Nähtiin alussa todella usein ja kohta ei pystytty olemaan öitä erossa. Lapsetkin ovat huono tekosyy, ellei ole yh. Mikäli on yhteishuoltajuus, niin kyllä sitä aikaa pitäisi löytyä enemmän, jos on aidosti kiinnostunut toisesta. Nykyisellä miehelläni on lapsia, alkuun nähtiin vain joka toinen viikko, mutta sillonkin usein. On hyvä isä ja pitää huolta lapsistaan, ei ole siitä kyse.

Jos haluaa parisuhteen, niin siihen pitää panostaa. Toiseen ihmiseen pitää panostaa, pitää raivata tilaa ja pitää olla halua nähdä. Suhdetta ei voi repiä kasaan tyhjästä. Ihan huolimatta siitä onko lapsia tai ei. Lapset eivät estä tapailua tai seurustelua, jos OIKEASTI haluaa nähdä.

Nainen joka jäkättää panostamisesta ja tilojen raivaamisesta on aikamoinen turnoff. Ainakin minua kiinnostaa vain ihminen jonka kanssa on mukava olla ilman että tämä tuntuu tienrakennusprojektilta.

Kyllä mun romanttisia tunteita ruokkii se, jos huomaan, että toinen panostaa juttuun. Ei yhteistä aikaa aikuisilla välttämättä löydy itsestään, kun elämässä on muitakin asioita.

Ei se nyt ole kovin kummallista panostamista että katsotaan kalentereista yhteisesti sopiva aika näkemiselle. Aivan normaalia toimintaa.

Rakkaudessa ei kannata katsoa kalenteriin vaan toimia heti.

Hellyyttävän naiivia, taidat olla nuori vailla mitään elämän arkisia velvoitteita jotka on hoidettava oli miten rakastunut tai ei.

Kyllä täällä jo tällainen vanhempi täti on. Yksi aviomies jo haudassakin. Hänkin panosti täysillä tapaamisvaiheessa ja siitä tuli kunnes kuolema erotti -parisuhde. Toinen mies piiritti kanssa ihan yhtä lailla ja hyvin siinä kävi hänellekin. Ei ne arkiset velvoitteet niin tärkeitä ole. Töissä voi käydä rakastuneenakin, mutta sitä torstain jumppaa ei kannata priorisoida uuden ihmisen edelle. 

Toivon todella että trollaat tai sitten tämä on ihan hirveä neuvo. Nimenomaan toitotetaan että puolison löytääkseen ei saa olla tylsä, pitää elää, kehittää itseään, harrastaa jne. Sitten kun joku lähettää muutaman viestin ja käydään vähän kahvilla niin se oma elämä pitäisi perua?

Jos jätän menemättä liikuntaharrastukseeni, menetän rahaa ja kehitykseni tyssää. Ja muutaman viikon päästä mies päättää ettei kiinnostakaan ja mitä mulle jää käteen?

Tietenkin näen miestä josta olen kiinnostunut, sovin enemmän iltoja hänen kuin vaikka tyttökaverien kanssa. Mutta en todellakaan jätä "torstaijumppaa" välistä jonkun piirittäjän takia. Enkä katsoisi hyvällä jos mies peruisi elämänsä minun takiani.

Itse ainakin arvostan ihanan ihmisen seuraa, viinin lipittämistä ja hyvää seksiä sen verran, että jätän kyllä menemättä johonkin jonninjoutavaan jumppaan, jos tuollaiseen avautuu mahdollisuus. Haluan seurustella sellaisen ihmisen kanssa, jonka prioriteetit vastaavat suurin piirtein omiani.

Tuota mainitsemaasi voi harrastaa vaikka kävisi "torstaijumpassa" - tosin enpä kutsuisi kenenkään tavoitteellista harrastusta jonninjoutavaksi. Toivon todella että pysytkin kaltaistesi seurassa.

On mullakin tavoitteellisia harrastuksia, mutta olen silti saanut järjestettyä aikaa ihmiselle, johon olen todella halunnut tutustua. Silloin kun kiinnostus ei ole kovin suurta, menen ennemmin harrastukseen.

Eli jätät menemättä maksulliselle kurssille juuri hiljattain tapaamasi miehen takia? Ajan järjestäminen toiselle ei tarkoita oman elämän tauolle laittamista. Osalle meistä ne halveksumasi arkiset velvoitteet ovat myös tärkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos aitoa kiinnostusta on, niin kerta viikossa on liian vähän. Ellei ole todella vahvasti introvertti. Eks mieheni on erityisherkkä introvertti, mutta todella kiinnostunut minusta. Nähtiin alussa todella usein ja kohta ei pystytty olemaan öitä erossa. Lapsetkin ovat huono tekosyy, ellei ole yh. Mikäli on yhteishuoltajuus, niin kyllä sitä aikaa pitäisi löytyä enemmän, jos on aidosti kiinnostunut toisesta. Nykyisellä miehelläni on lapsia, alkuun nähtiin vain joka toinen viikko, mutta sillonkin usein. On hyvä isä ja pitää huolta lapsistaan, ei ole siitä kyse.

Jos haluaa parisuhteen, niin siihen pitää panostaa. Toiseen ihmiseen pitää panostaa, pitää raivata tilaa ja pitää olla halua nähdä. Suhdetta ei voi repiä kasaan tyhjästä. Ihan huolimatta siitä onko lapsia tai ei. Lapset eivät estä tapailua tai seurustelua, jos OIKEASTI haluaa nähdä.

Nainen joka jäkättää panostamisesta ja tilojen raivaamisesta on aikamoinen turnoff. Ainakin minua kiinnostaa vain ihminen jonka kanssa on mukava olla ilman että tämä tuntuu tienrakennusprojektilta.

Kyllä mun romanttisia tunteita ruokkii se, jos huomaan, että toinen panostaa juttuun. Ei yhteistä aikaa aikuisilla välttämättä löydy itsestään, kun elämässä on muitakin asioita.

Ei se nyt ole kovin kummallista panostamista että katsotaan kalentereista yhteisesti sopiva aika näkemiselle. Aivan normaalia toimintaa.

Rakkaudessa ei kannata katsoa kalenteriin vaan toimia heti.

Hellyyttävän naiivia, taidat olla nuori vailla mitään elämän arkisia velvoitteita jotka on hoidettava oli miten rakastunut tai ei.

Kyllä täällä jo tällainen vanhempi täti on. Yksi aviomies jo haudassakin. Hänkin panosti täysillä tapaamisvaiheessa ja siitä tuli kunnes kuolema erotti -parisuhde. Toinen mies piiritti kanssa ihan yhtä lailla ja hyvin siinä kävi hänellekin. Ei ne arkiset velvoitteet niin tärkeitä ole. Töissä voi käydä rakastuneenakin, mutta sitä torstain jumppaa ei kannata priorisoida uuden ihmisen edelle. 

Toivon todella että trollaat tai sitten tämä on ihan hirveä neuvo. Nimenomaan toitotetaan että puolison löytääkseen ei saa olla tylsä, pitää elää, kehittää itseään, harrastaa jne. Sitten kun joku lähettää muutaman viestin ja käydään vähän kahvilla niin se oma elämä pitäisi perua?

Jos jätän menemättä liikuntaharrastukseeni, menetän rahaa ja kehitykseni tyssää. Ja muutaman viikon päästä mies päättää ettei kiinnostakaan ja mitä mulle jää käteen?

Tietenkin näen miestä josta olen kiinnostunut, sovin enemmän iltoja hänen kuin vaikka tyttökaverien kanssa. Mutta en todellakaan jätä "torstaijumppaa" välistä jonkun piirittäjän takia. Enkä katsoisi hyvällä jos mies peruisi elämänsä minun takiani.

Sun käsityksesi siitä, että ei olisi tylsä on se torstaijumppa ja siitä ei voi mitenkään edes intohimon takia luopua? Wow, nyt tuli supertylsäihminen kehiin. 

Torstaijumppa oli edellisen (sinun?) sana, ei minun.

Harrastan esimerkiksi kilpaurheilua, kieliä ja eri maiden ruoanlaittoa kokkikurssilla. Jos se on mielestäsi tylsää, en voi sille mitään. Itse en jätä menemättä maksulliselle tunnille sen takia että joku mies on muutaman kerran viettänyt iltaa kanssani.

Käsittääkseni nyt ei puhuta mistään random jampasta vaan miehest, joka on saanut perhoset vatsaan ja ihastuminen on molemminpuolista. Aika valjua olisi oma iltani ainakin silloin jossain saksankielen kurssilla. Ei rakastuneella riittäisi edes keskittymiskykyä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos aitoa kiinnostusta on, niin kerta viikossa on liian vähän. Ellei ole todella vahvasti introvertti. Eks mieheni on erityisherkkä introvertti, mutta todella kiinnostunut minusta. Nähtiin alussa todella usein ja kohta ei pystytty olemaan öitä erossa. Lapsetkin ovat huono tekosyy, ellei ole yh. Mikäli on yhteishuoltajuus, niin kyllä sitä aikaa pitäisi löytyä enemmän, jos on aidosti kiinnostunut toisesta. Nykyisellä miehelläni on lapsia, alkuun nähtiin vain joka toinen viikko, mutta sillonkin usein. On hyvä isä ja pitää huolta lapsistaan, ei ole siitä kyse.

Jos haluaa parisuhteen, niin siihen pitää panostaa. Toiseen ihmiseen pitää panostaa, pitää raivata tilaa ja pitää olla halua nähdä. Suhdetta ei voi repiä kasaan tyhjästä. Ihan huolimatta siitä onko lapsia tai ei. Lapset eivät estä tapailua tai seurustelua, jos OIKEASTI haluaa nähdä.

Nainen joka jäkättää panostamisesta ja tilojen raivaamisesta on aikamoinen turnoff. Ainakin minua kiinnostaa vain ihminen jonka kanssa on mukava olla ilman että tämä tuntuu tienrakennusprojektilta.

Kyllä mun romanttisia tunteita ruokkii se, jos huomaan, että toinen panostaa juttuun. Ei yhteistä aikaa aikuisilla välttämättä löydy itsestään, kun elämässä on muitakin asioita.

Ei se nyt ole kovin kummallista panostamista että katsotaan kalentereista yhteisesti sopiva aika näkemiselle. Aivan normaalia toimintaa.

Rakkaudessa ei kannata katsoa kalenteriin vaan toimia heti.

Hellyyttävän naiivia, taidat olla nuori vailla mitään elämän arkisia velvoitteita jotka on hoidettava oli miten rakastunut tai ei.

Kyllä täällä jo tällainen vanhempi täti on. Yksi aviomies jo haudassakin. Hänkin panosti täysillä tapaamisvaiheessa ja siitä tuli kunnes kuolema erotti -parisuhde. Toinen mies piiritti kanssa ihan yhtä lailla ja hyvin siinä kävi hänellekin. Ei ne arkiset velvoitteet niin tärkeitä ole. Töissä voi käydä rakastuneenakin, mutta sitä torstain jumppaa ei kannata priorisoida uuden ihmisen edelle. 

Toivon todella että trollaat tai sitten tämä on ihan hirveä neuvo. Nimenomaan toitotetaan että puolison löytääkseen ei saa olla tylsä, pitää elää, kehittää itseään, harrastaa jne. Sitten kun joku lähettää muutaman viestin ja käydään vähän kahvilla niin se oma elämä pitäisi perua?

Jos jätän menemättä liikuntaharrastukseeni, menetän rahaa ja kehitykseni tyssää. Ja muutaman viikon päästä mies päättää ettei kiinnostakaan ja mitä mulle jää käteen?

Tietenkin näen miestä josta olen kiinnostunut, sovin enemmän iltoja hänen kuin vaikka tyttökaverien kanssa. Mutta en todellakaan jätä "torstaijumppaa" välistä jonkun piirittäjän takia. Enkä katsoisi hyvällä jos mies peruisi elämänsä minun takiani.

Itse ainakin arvostan ihanan ihmisen seuraa, viinin lipittämistä ja hyvää seksiä sen verran, että jätän kyllä menemättä johonkin jonninjoutavaan jumppaan, jos tuollaiseen avautuu mahdollisuus. Haluan seurustella sellaisen ihmisen kanssa, jonka prioriteetit vastaavat suurin piirtein omiani.

Tuota mainitsemaasi voi harrastaa vaikka kävisi "torstaijumpassa" - tosin enpä kutsuisi kenenkään tavoitteellista harrastusta jonninjoutavaksi. Toivon todella että pysytkin kaltaistesi seurassa.

Jos naien, johon olen ihastunut, ehdottaa illanviettoa, todellakin siirrän siltä illalta kaikki "tavoitteelliset harrastukset". En olisi yhteensopiva sellaisen ihmisen kanssa, joka ei arvostaisi spontaaniutta, hyvää seuraa, seksiä ja läheisyyttä liikunnan tai vaikka kilpapelaamisen yläpuolelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos aitoa kiinnostusta on, niin kerta viikossa on liian vähän. Ellei ole todella vahvasti introvertti. Eks mieheni on erityisherkkä introvertti, mutta todella kiinnostunut minusta. Nähtiin alussa todella usein ja kohta ei pystytty olemaan öitä erossa. Lapsetkin ovat huono tekosyy, ellei ole yh. Mikäli on yhteishuoltajuus, niin kyllä sitä aikaa pitäisi löytyä enemmän, jos on aidosti kiinnostunut toisesta. Nykyisellä miehelläni on lapsia, alkuun nähtiin vain joka toinen viikko, mutta sillonkin usein. On hyvä isä ja pitää huolta lapsistaan, ei ole siitä kyse.

Jos haluaa parisuhteen, niin siihen pitää panostaa. Toiseen ihmiseen pitää panostaa, pitää raivata tilaa ja pitää olla halua nähdä. Suhdetta ei voi repiä kasaan tyhjästä. Ihan huolimatta siitä onko lapsia tai ei. Lapset eivät estä tapailua tai seurustelua, jos OIKEASTI haluaa nähdä.

Nainen joka jäkättää panostamisesta ja tilojen raivaamisesta on aikamoinen turnoff. Ainakin minua kiinnostaa vain ihminen jonka kanssa on mukava olla ilman että tämä tuntuu tienrakennusprojektilta.

Kyllä mun romanttisia tunteita ruokkii se, jos huomaan, että toinen panostaa juttuun. Ei yhteistä aikaa aikuisilla välttämättä löydy itsestään, kun elämässä on muitakin asioita.

Ei se nyt ole kovin kummallista panostamista että katsotaan kalentereista yhteisesti sopiva aika näkemiselle. Aivan normaalia toimintaa.

Rakkaudessa ei kannata katsoa kalenteriin vaan toimia heti.

Hellyyttävän naiivia, taidat olla nuori vailla mitään elämän arkisia velvoitteita jotka on hoidettava oli miten rakastunut tai ei.

Kyllä täällä jo tällainen vanhempi täti on. Yksi aviomies jo haudassakin. Hänkin panosti täysillä tapaamisvaiheessa ja siitä tuli kunnes kuolema erotti -parisuhde. Toinen mies piiritti kanssa ihan yhtä lailla ja hyvin siinä kävi hänellekin. Ei ne arkiset velvoitteet niin tärkeitä ole. Töissä voi käydä rakastuneenakin, mutta sitä torstain jumppaa ei kannata priorisoida uuden ihmisen edelle. 

Toivon todella että trollaat tai sitten tämä on ihan hirveä neuvo. Nimenomaan toitotetaan että puolison löytääkseen ei saa olla tylsä, pitää elää, kehittää itseään, harrastaa jne. Sitten kun joku lähettää muutaman viestin ja käydään vähän kahvilla niin se oma elämä pitäisi perua?

Jos jätän menemättä liikuntaharrastukseeni, menetän rahaa ja kehitykseni tyssää. Ja muutaman viikon päästä mies päättää ettei kiinnostakaan ja mitä mulle jää käteen?

Tietenkin näen miestä josta olen kiinnostunut, sovin enemmän iltoja hänen kuin vaikka tyttökaverien kanssa. Mutta en todellakaan jätä "torstaijumppaa" välistä jonkun piirittäjän takia. Enkä katsoisi hyvällä jos mies peruisi elämänsä minun takiani.

Itse ainakin arvostan ihanan ihmisen seuraa, viinin lipittämistä ja hyvää seksiä sen verran, että jätän kyllä menemättä johonkin jonninjoutavaan jumppaan, jos tuollaiseen avautuu mahdollisuus. Haluan seurustella sellaisen ihmisen kanssa, jonka prioriteetit vastaavat suurin piirtein omiani.

Tuota mainitsemaasi voi harrastaa vaikka kävisi "torstaijumpassa" - tosin enpä kutsuisi kenenkään tavoitteellista harrastusta jonninjoutavaksi. Toivon todella että pysytkin kaltaistesi seurassa.

On mullakin tavoitteellisia harrastuksia, mutta olen silti saanut järjestettyä aikaa ihmiselle, johon olen todella halunnut tutustua. Silloin kun kiinnostus ei ole kovin suurta, menen ennemmin harrastukseen.

Eli jätät menemättä maksulliselle kurssille juuri hiljattain tapaamasi miehen takia? Ajan järjestäminen toiselle ei tarkoita oman elämän tauolle laittamista. Osalle meistä ne halveksumasi arkiset velvoitteet ovat myös tärkeitä.

Onko sulla niitä maksullisia kursseja joka päivä vai? Anteeksi mutta kuulostaa siltä, että etsit tekosyitä. Olen tosiaan se henkilö, jolla on kaksi eri työtä, opiskelen, olen yrityksen hallituksen jäsen ja mukana aktiivisesti järjestötoiminnassa ja sen lisäksi liikun aktiivisesti ja tavoitteellisesti jopa niin, että reissaan tämän liikuntaharrastukseni perässä ympäri maailmaa. Eikä asuntoni ole läävä, saan laskut hoidettua ja elämä on muutenkin reilassa. Kyllä mä silti saan järjestettyä aikaa treffeille jos haluan jotakin nähdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.

Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista  lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla. 

Ei mekään alkuun pariin kuukauteen nähty pääosin kuin miehen vapailla viikoilla. Silloin tosin vietettiin aina se viikko yhdessä. Lapsiviikoilla saatettiin nähdä yhdessä isommalla porukalla niin, että minä olin miehen lapsille isän kaveri. Ehkä pari neljä kertaa nähtiin näin. Mutta ei me mitään puolta vuotta todellakaan haluttu ihmetellä ja katsella, ollaanko tosissaan. Kyllä se sen parin kuukauden aikana tuli selväksi. Eikä mieskään halunnut minua sen pidempään piilotella lapsiltaan, kun tiesi ja tunsi sen, että hän on rakastumassa. Asiat eteni aika luontevasti. Sen parin kuukauden jälkeen lapset saivat tietää, että olen isän tyttöystävä, vietettiin varovasti aikaa yhdessä lastenkin kanssa ja katsottiin, miten itse kukin reagoi ja miltä mikäkin tuntuu. Minä tulen hyvin toimeen lasten kanssa, pidän mieheni lapsista ja lapset minusta. Koko ajan tarkkailtiin, miten lapset reagoivat minun läsnäoloon, mutta silti tiedettiin, että tässä oltiin nyt ihan oikeasti vakavissaan toistemme kanssa. Hengailut ja kattellaan on molemmilla jääny teini-ikään, ei sellaisia aikuisena enää jaksa.

Kun se oikeasti kolahtaa, se kolahtaa eikä silloin halua pitää toista erillään omasta elämästä. Puoli vuotta on aika pitkä aika kattellaan-meininkiin. Itse en jaksaisi sellaista, jos olen tosissani liikenteessä. Pelkän panosuhteen kanssa tuollainen onnistuisi, tosin rinnalla olisi muitakin, koska pari kertaa kuukaudessa ei riitä.

Jos ihminen on kunnolla ihastunut ja kiinnostunut, niin ei se puolta vuotta emmi ja katsele, haluaako nyt ja mitä haluaa. Ihan huolimatta siitä onko lapsia vai ei. Tai sitten ihminen ei tiedä mitä haluaa ja millaisessa suhteessa haluaa olla. Ei tunne itseään eikä osaa lukea toista. Molemmat vaihtoehdot ihan yhtä huonoja kestävän parisuhteen kannalta.

Niinhän se varmaan on. Parisuhteen haluaminen on myös aina päätös. Haluat sellaisen ja toisenkin pitää haluta sellaista, ja haluat lähteä siihen juuri tämän kyseisen elämääsi osuneen yksilön kohdalla. Miten tuollaisen voi tietää? Oikeasti? Lopulta, korostan lopulta, se kuitenkin on ihan se ja sama kuka siinä vierellä on. Ja olen seurustellut vain kahdesti. Mulle kolahtaa niin moni mies ja oon ihastunut kyllä täysillä ja seurustellut sielunkumppanin kanssa ja ties mitä mutten silti oikein haluaisi parisuhteeseen sen lopullisuuden takia, ja viime kerralla valkkasin kolmesta sen joka asui lähimpänä - lopulta sekin parisuhde kuitenkin päättyi onneksi. Taidan olla tunne-elämältäni jotenkin turta. Kyllä mulla on aina ollut erillään mun elämä ja mun miesseikkailut.

T. se erakko-nainen

No en minä kenellekään voi loppuelämää luvata. Ei sellaista voi luvata. Kohdallani vakavat suhteet kestävät aina useita vuosia, edellinen kunnon suhde 9 vuotta. Kyllä sen tietää, milloin ihminen ja suhde on sellainen, että siihen haluaa panostaa pitkällä tähtäimellä. Tietää jos tuntee itsensä, on tutustunut riittävästi toiseen ja nähnyt sen, miten toinen käyttäytyy parisuhteessa ja kuinka kohtelee läheisiään. Mulle ei läheskään kuka tahansa kolahda, vaan aika monen asian pitää natsata, että ihastun ja kiinnostun todella. Sama tilanne omalla miesystävällä, kiinnostuu ja rakastuu todella harvoin.

Mulle se kuulostaa aika oudolle, jos lähes kuka tahansa voisi kelvata ja voi ihastua tyyliin joka toiseen.

Huutelen nyt täysin sivusta, mutta minulle ihastuminen on todella helppoa. Maailmassa on todella paljon kauniita, fiksuja, ihania, hyväntahtoisia, lahjakkaita ihmisiä. Ihastumisen tunteita on minulla melkein koko ajan.

Tunteet eivät ole koskaan olleet ongelmani vaan yhteensopivuus. Todella harvat ovat lopulta kiinnostuneita sellaisesta suhteesta, jonka minä tarvitsen. (Olen pervo, vapaaehtoisesti lapseton enkä halua asua yhdessä kumppanini kanssa.)

Minä taas en ihastu, ellei ole yhteensopivuutta. Vaikka maailmassa on paljon fiksuja ja kivoja ihmisiä, mutta niin harva oikeasti kolahtaa. En ehkä ihan täysin ymmärrä ihmisiä, jotka ihastuvat helposti, ehkä siksi, kun itse ihastun paljon harvemmin :D. Ja suhdetta taas en voi aloittaa, ellen ole ihastunut.

Se rakkauden ja ihastumisen tunne tulee ihmisestä itsestään. Se on sisäinen voimavara, jota ei ole mitää tarvetta säästellä. Se, että ihastuu toiseen, ei ole mikään toisen ominaisuus. Rakkaudellisuus on ennen muuta asenne, josta käsin lähestyy muita ihmisiä.

Olen rakkaudellinen muita kohtaan. Teen työtä, missä autan syrjäytymisvaarassa olevia, itsetuhoisia ihmisiä. Teen työtä sydämellä ja aidosti välitän asiakkaistani. Autan läheisiäni, tutustun helposti uusiin ihmisiin, minulla on useita ystäviä ja kavereita. Pidän monista ihmisistä, mutta en silti ihastu, kuin harvoin.

Mielestäni jaottelet asiaa turhan mustavalkoisesti. Ihminen voi olla rakkaudellinen, kyetä rakastamaan, olla empaattinen jne. mutta silti ihastuu harvoin. Vaikka pitäisi lähtökohtaisesti ihmisistä.

En tuomitse ketään. Toin vain esille, mistä johtuu se ero, että toiset kykenevät ihastumaan helposti, ja toisille se on vaikeampaa. Se, että ihastuminen vaatii luoton siihen, että toinen on yhteensopiva, voi olla järkevää ja varmasti auttaa minimoimaan sydänsurut, mutta toisinkin voi tehdä.

Et sä tuo esille eroa, vaan yksinkertaistat asioita. Näet turhan mustavalkoisesti. Se että ihastuu harvoin ei todellakaan ole välttämättä merkki mistään luottamusongelmasta eikä siitä, että ei pidä ihmisistä. Kyse on monien kohdalla ihan siitäkin, että tuntee itsensä ja tietää mitä haluaa. Ja kun tietää mitä haluaa, niin ei ihastu kehen tahansa, koska kuka tahansa ei kolahda. Ei vaikka ihmisenä olisikin oikein mukava ja fiksu. Mulle ei parisuhteessa riitä se, että on vain joku mukava ja fiksu. Pitää olla paljon muutakin.

Vaan kun ihastumisen ja rakkauden tunteita voi kokea ja niistä nauttia myös tilanteissa, joissa parisuhde ei ole millään tavalla mahdollinen tai edes relevantti kysymys.

Varmasti ja tässä on ihmisissä ihan luontaisia eroja. Se että ei koe rakkaudellisia tai ihastuksen tunteita muutoin kuin parisuhteessa tai orastavassa parisuhteessa ei tee ihmisestä mitenkään ihmiskammoista. Aika monilla ihmisillä se menee niin :). Ja varmasti tähän vaikuttaa introvertti-ekstrovertti akseli. Minä olen sen verran enemmän kallellaan introvertin suuntaan, etten jaksa säätää ihmissuhteissa ilman aikomusta parisuhteeseen. Niin sanotut turhat kevyet suhteet vievät vain turhaan energiaa.

Pointtini on nimenomaan, että se eros-rakkaus on sisäinen voimavara, ei kuluva resurssi. Se ei vie energiaa vaan antaa sitä. Kun tämän oivaltaa, ei tarvitse jarrutella ihastumisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos aitoa kiinnostusta on, niin kerta viikossa on liian vähän. Ellei ole todella vahvasti introvertti. Eks mieheni on erityisherkkä introvertti, mutta todella kiinnostunut minusta. Nähtiin alussa todella usein ja kohta ei pystytty olemaan öitä erossa. Lapsetkin ovat huono tekosyy, ellei ole yh. Mikäli on yhteishuoltajuus, niin kyllä sitä aikaa pitäisi löytyä enemmän, jos on aidosti kiinnostunut toisesta. Nykyisellä miehelläni on lapsia, alkuun nähtiin vain joka toinen viikko, mutta sillonkin usein. On hyvä isä ja pitää huolta lapsistaan, ei ole siitä kyse.

Jos haluaa parisuhteen, niin siihen pitää panostaa. Toiseen ihmiseen pitää panostaa, pitää raivata tilaa ja pitää olla halua nähdä. Suhdetta ei voi repiä kasaan tyhjästä. Ihan huolimatta siitä onko lapsia tai ei. Lapset eivät estä tapailua tai seurustelua, jos OIKEASTI haluaa nähdä.

Nainen joka jäkättää panostamisesta ja tilojen raivaamisesta on aikamoinen turnoff. Ainakin minua kiinnostaa vain ihminen jonka kanssa on mukava olla ilman että tämä tuntuu tienrakennusprojektilta.

Kyllä mun romanttisia tunteita ruokkii se, jos huomaan, että toinen panostaa juttuun. Ei yhteistä aikaa aikuisilla välttämättä löydy itsestään, kun elämässä on muitakin asioita.

Ei se nyt ole kovin kummallista panostamista että katsotaan kalentereista yhteisesti sopiva aika näkemiselle. Aivan normaalia toimintaa.

Rakkaudessa ei kannata katsoa kalenteriin vaan toimia heti.

Hellyyttävän naiivia, taidat olla nuori vailla mitään elämän arkisia velvoitteita jotka on hoidettava oli miten rakastunut tai ei.

Kyllä täällä jo tällainen vanhempi täti on. Yksi aviomies jo haudassakin. Hänkin panosti täysillä tapaamisvaiheessa ja siitä tuli kunnes kuolema erotti -parisuhde. Toinen mies piiritti kanssa ihan yhtä lailla ja hyvin siinä kävi hänellekin. Ei ne arkiset velvoitteet niin tärkeitä ole. Töissä voi käydä rakastuneenakin, mutta sitä torstain jumppaa ei kannata priorisoida uuden ihmisen edelle. 

Toivon todella että trollaat tai sitten tämä on ihan hirveä neuvo. Nimenomaan toitotetaan että puolison löytääkseen ei saa olla tylsä, pitää elää, kehittää itseään, harrastaa jne. Sitten kun joku lähettää muutaman viestin ja käydään vähän kahvilla niin se oma elämä pitäisi perua?

Jos jätän menemättä liikuntaharrastukseeni, menetän rahaa ja kehitykseni tyssää. Ja muutaman viikon päästä mies päättää ettei kiinnostakaan ja mitä mulle jää käteen?

Tietenkin näen miestä josta olen kiinnostunut, sovin enemmän iltoja hänen kuin vaikka tyttökaverien kanssa. Mutta en todellakaan jätä "torstaijumppaa" välistä jonkun piirittäjän takia. Enkä katsoisi hyvällä jos mies peruisi elämänsä minun takiani.

Itse ainakin arvostan ihanan ihmisen seuraa, viinin lipittämistä ja hyvää seksiä sen verran, että jätän kyllä menemättä johonkin jonninjoutavaan jumppaan, jos tuollaiseen avautuu mahdollisuus. Haluan seurustella sellaisen ihmisen kanssa, jonka prioriteetit vastaavat suurin piirtein omiani.

Tuota mainitsemaasi voi harrastaa vaikka kävisi "torstaijumpassa" - tosin enpä kutsuisi kenenkään tavoitteellista harrastusta jonninjoutavaksi. Toivon todella että pysytkin kaltaistesi seurassa.

On mullakin tavoitteellisia harrastuksia, mutta olen silti saanut järjestettyä aikaa ihmiselle, johon olen todella halunnut tutustua. Silloin kun kiinnostus ei ole kovin suurta, menen ennemmin harrastukseen.

Eli jätät menemättä maksulliselle kurssille juuri hiljattain tapaamasi miehen takia? Ajan järjestäminen toiselle ei tarkoita oman elämän tauolle laittamista. Osalle meistä ne halveksumasi arkiset velvoitteet ovat myös tärkeitä.

Niin, minä näen vaakakupeissa elämäni tärkeimmän ihmissuhteen, sinä kannat huolta kielikurssista ja kokkikoulusta.