Nettideitti sanoi ettei tästä taida tulla mitään kun on niin harvakseen tapailtu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni 2-3 kertaa/vko alussa on minimi, jos ei pysty yötä olemaan yhdessä. Alussa sitä haluaa kyllä nähdä suht usein, jos on kemiat kohdannut.

Mutta kyllä naisetkin voisivat olla aloitteellisia tapaamisten ehdottelujen suhteen, ettei miesten tarvisi aina olla aloitteellinen. Kyllä jokainen meistä haluaa olla haluttu, se on universaali ja kokonaisvaltainen tunne.

Ei helvetti, parissa viikossa kiipeilisin seinille jos jonkun ihan uuden tuntemattomuuden kanssa tuota tahtia pitäisi nähdä. Ihan riippumatta siitä miten mukavalta hän vaikuttaa.

t. introvertti

Jos on ihastunut ja kiinnostunut, niin kerta viikossa torppaa ne tunteet aika hyvin. Tulee vaikutelma, että toista ei kiinnosta.

Hyvänen aika, riippuuhan tuo etäisyyksistäkin! Ei minulla olisi ollut realistista mahdollisuutta tavata nykyistä puolisoani arkisin kuin satunnaisesti välimatkan takia. Mutta viikonloppuja aloimme viettää yhdessä aika nopeasti.

Etäsuhteet eivät toimi läheskään kaikilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni 2-3 kertaa/vko alussa on minimi, jos ei pysty yötä olemaan yhdessä. Alussa sitä haluaa kyllä nähdä suht usein, jos on kemiat kohdannut.

Mutta kyllä naisetkin voisivat olla aloitteellisia tapaamisten ehdottelujen suhteen, ettei miesten tarvisi aina olla aloitteellinen. Kyllä jokainen meistä haluaa olla haluttu, se on universaali ja kokonaisvaltainen tunne.

Ei helvetti, parissa viikossa kiipeilisin seinille jos jonkun ihan uuden tuntemattomuuden kanssa tuota tahtia pitäisi nähdä. Ihan riippumatta siitä miten mukavalta hän vaikuttaa.

t. introvertti

Jos on ihastunut ja kiinnostunut, niin kerta viikossa torppaa ne tunteet aika hyvin. Tulee vaikutelma, että toista ei kiinnosta.

Sitten sinun kannattaa jättää introvertit väliin. Voi aivan hyvin olla ihastunut ja kiinnostunut mutta oma psyyke ei kertakaikkiaan jaksa sitä että on liikaa uutta koko ajan joka päivä jonkun toisen henkilön kanssa.

Yhteyksiä voi toki pitää päivittäin muulla tavoin, ainakin minulle se naamatusten näkeminen ottaa voimille jos sitä on "liikaa".

Olen introvertti, ja pari kolme kertaa viikossa on silti minulle minimi hyvin korkealibidoisena ihmisenä. Kuulostat enemmän erakolta kuin introvertilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.

Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista  lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla. 

Arvostan! Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi nähdä tuon huonona asiana. 

En halua tuhlata puolta vuotta tapailuun.  Ensimmäisen kuukauden aikana sen verran useasti tapaamisia, että voi päättää onko kyse seurustelusta vai ei.  Ja seurustelukumppania ei piilotella muilta. Lapsille ei tietenkään "esitellä" minään uutena äiti/isäpuolena vaan iästä ja kypsyydestä riippuen ystävänä. Ja kun sanotaan että pitää joko ottaa tai jättää koko paketti, niin ne lapset pitää tavata, heihin pitää tutustua jotta selviää henkilökohtaiset kemiat. Kaikki eivät pidä kaikista, en lähde suhteeseen, jos huomaan etten pidä lapsista sitten kuitenkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Sinun on vaikea ymmärtää, koska et ole joutunut suhteeseen, jossa olet joutunut piiaksi with benefits. Koska sellaisen tuollainen mies sitten yllättävän usein haluaa. Integriteettiä on vain lasten suuntaan, parisuhdetaidot ovat my way or the highway.

Onneksi olkoon jos olet tavannut miehen, jolta luonnistuu lojaalius ja uskollisuus sekä lasten että uuden parisuhteen suuntaan, ja vieläpä niin etteivät nämä joudu tarpeettomasti kilpailuasetelmaan. Kysymys kuuluu, miksi niin taitava mies edes olisi joutunut rikkomaan perheensä.

Ratkaisevaa onkin koska voi puhua uudesta parisuhteesta. Jos tapaamme yhtenä arki-iltana joka toinen viikko kummankin lapsirytmien osuessa kohdalle, niin ei jutusta mitään parisuhdetta tai muutakaan suhdetta kehity. Vaikka tapaamisia olisikin tarpeeksi ja tunteet syttyy, niin silti haluan odottaa lapsille esittelyn kanssa, ettei tarvitse parin tapaamisen jälkkeen kertoa lapsille ettei tavattu ihminen enää käykään meillä. 

Kun sitten kyseessä parisuhde ja usko suhteeseen olemassa, niin voin sekoittaa arjen ja suhteen. Nainen tapaa minun lapset ja minä hänen lapset.

Kun hyväksyy sen, että suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan ole kanssasi yhteensopivia, teit sinä mitä tahansa, seurustelukuviot helpottuvat kummasti.

Oho. Oonkohan erakko.. kerran viikossa on minulle jo aika reipas tahti kun on vuorotyö ja lapsi. Kaatuikohan viimeisin tapailuni tähän. Tunsin ahdistuksen puristuksen kurkussani kun mies ehdottikin tapaamista jo taas seuraavana iltana, näimme sitäpaitsi muissa merkeissä jo muutenkin keskellä viikkoa. Tarvitsen aina muutaman päivän sulatteluaikaa yhden treffi-tapaamisen päätteeksi, ja tämä myös mieluiten ilman mitään viestittelyä. Olo on aina treffien jälkeen jotenkin hengästynyt. Yksi toinen tapailumies tunnusti rakkautensa kahden kuukauden tuntemisen jälkeen ja lähetti aamuviestejä - kiinnostukseni kuoli sinä päivänä, se oli liikaa liian pian. Minä alan siinä vaiheessa vasta harkitsemaan haluanko tuon miehen kuuluvan elämääni, päästänkö hänet henkisesti lähelleni.

Muutaman kerran viikossa voisi viestitellä tai vaihtaa yhdet lyhyet viestit. Tiivis tahti jo ajatuksena ahdistaa ja 2-3 kertaa viikossa tuntuu ettei siinä ehtisi työn lisäksi enää mitään omia juttuja väsäämään. Ehkä mun täytyy vain pysyä erossa parisuhteista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.

Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista  lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla. 

Ei mekään alkuun pariin kuukauteen nähty pääosin kuin miehen vapailla viikoilla. Silloin tosin vietettiin aina se viikko yhdessä. Lapsiviikoilla saatettiin nähdä yhdessä isommalla porukalla niin, että minä olin miehen lapsille isän kaveri. Ehkä pari neljä kertaa nähtiin näin. Mutta ei me mitään puolta vuotta todellakaan haluttu ihmetellä ja katsella, ollaanko tosissaan. Kyllä se sen parin kuukauden aikana tuli selväksi. Eikä mieskään halunnut minua sen pidempään piilotella lapsiltaan, kun tiesi ja tunsi sen, että hän on rakastumassa. Asiat eteni aika luontevasti. Sen parin kuukauden jälkeen lapset saivat tietää, että olen isän tyttöystävä, vietettiin varovasti aikaa yhdessä lastenkin kanssa ja katsottiin, miten itse kukin reagoi ja miltä mikäkin tuntuu. Minä tulen hyvin toimeen lasten kanssa, pidän mieheni lapsista ja lapset minusta. Koko ajan tarkkailtiin, miten lapset reagoivat minun läsnäoloon, mutta silti tiedettiin, että tässä oltiin nyt ihan oikeasti vakavissaan toistemme kanssa. Hengailut ja kattellaan on molemmilla jääny teini-ikään, ei sellaisia aikuisena enää jaksa.

Kun se oikeasti kolahtaa, se kolahtaa eikä silloin halua pitää toista erillään omasta elämästä. Puoli vuotta on aika pitkä aika kattellaan-meininkiin. Itse en jaksaisi sellaista, jos olen tosissani liikenteessä. Pelkän panosuhteen kanssa tuollainen onnistuisi, tosin rinnalla olisi muitakin, koska pari kertaa kuukaudessa ei riitä.

Jos ihminen on kunnolla ihastunut ja kiinnostunut, niin ei se puolta vuotta emmi ja katsele, haluaako nyt ja mitä haluaa. Ihan huolimatta siitä onko lapsia vai ei. Tai sitten ihminen ei tiedä mitä haluaa ja millaisessa suhteessa haluaa olla. Ei tunne itseään eikä osaa lukea toista. Molemmat vaihtoehdot ihan yhtä huonoja kestävän parisuhteen kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Oho. Oonkohan erakko.. kerran viikossa on minulle jo aika reipas tahti kun on vuorotyö ja lapsi. Kaatuikohan viimeisin tapailuni tähän. Tunsin ahdistuksen puristuksen kurkussani kun mies ehdottikin tapaamista jo taas seuraavana iltana, näimme sitäpaitsi muissa merkeissä jo muutenkin keskellä viikkoa. Tarvitsen aina muutaman päivän sulatteluaikaa yhden treffi-tapaamisen päätteeksi, ja tämä myös mieluiten ilman mitään viestittelyä. Olo on aina treffien jälkeen jotenkin hengästynyt. Yksi toinen tapailumies tunnusti rakkautensa kahden kuukauden tuntemisen jälkeen ja lähetti aamuviestejä - kiinnostukseni kuoli sinä päivänä, se oli liikaa liian pian. Minä alan siinä vaiheessa vasta harkitsemaan haluanko tuon miehen kuuluvan elämääni, päästänkö hänet henkisesti lähelleni.

Muutaman kerran viikossa voisi viestitellä tai vaihtaa yhdet lyhyet viestit. Tiivis tahti jo ajatuksena ahdistaa ja 2-3 kertaa viikossa tuntuu ettei siinä ehtisi työn lisäksi enää mitään omia juttuja väsäämään. Ehkä mun täytyy vain pysyä erossa parisuhteista.

Kahden kuukauden jälkeen vasta alat harkitsemaan, päästätkö toisen ihmisen lähelleni?

Miten kukaan normaali ihminen pystyy seurustelemaan kanssasi? Luulen, että tulevat vetämään puoleesi aika paljon rikkinäisiä, kokemattomia tai suhdetaidoiltaan vajavaisia ihmisiä, sillä useimmille tuollainen ei vain vetele.

Vierailija kirjoitti:

Oho. Oonkohan erakko.. kerran viikossa on minulle jo aika reipas tahti kun on vuorotyö ja lapsi. Kaatuikohan viimeisin tapailuni tähän. Tunsin ahdistuksen puristuksen kurkussani kun mies ehdottikin tapaamista jo taas seuraavana iltana, näimme sitäpaitsi muissa merkeissä jo muutenkin keskellä viikkoa. Tarvitsen aina muutaman päivän sulatteluaikaa yhden treffi-tapaamisen päätteeksi, ja tämä myös mieluiten ilman mitään viestittelyä. Olo on aina treffien jälkeen jotenkin hengästynyt. Yksi toinen tapailumies tunnusti rakkautensa kahden kuukauden tuntemisen jälkeen ja lähetti aamuviestejä - kiinnostukseni kuoli sinä päivänä, se oli liikaa liian pian. Minä alan siinä vaiheessa vasta harkitsemaan haluanko tuon miehen kuuluvan elämääni, päästänkö hänet henkisesti lähelleni.

Muutaman kerran viikossa voisi viestitellä tai vaihtaa yhdet lyhyet viestit. Tiivis tahti jo ajatuksena ahdistaa ja 2-3 kertaa viikossa tuntuu ettei siinä ehtisi työn lisäksi enää mitään omia juttuja väsäämään. Ehkä mun täytyy vain pysyä erossa parisuhteista.

Kuulostaa siltä, että sulla on jonkinasteinen kiintymyssuhdehäiriö ja vaikeus päästää toinen lähelle, vaikeus kiintyä. Kuulostaa myös siltä, että et halua toista ihmistä elämääsi ja arkeasi sotkemaan, joten onkohan deittailu ihan järkevää? Miksi edes haluat tapailla muita ihmisiä? Kieltämättä tuollaiset asiat olisi hyvä hoitaa terapiassa kuntoon ennen ihmissuhteita. Toki kiintymyssuhdehäiriöihin voi saada apua suhteen aikanakin, mutta silloin pitäisi olla omaa halua olla suhteessa ja sulta kuulostaa puuttuvan tuo halu. Tai halusi suojella itseäsi menee kaiken edelle, jopa sen, että pystyisit antamaan kenellekään aitoa mahdollisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni 2-3 kertaa/vko alussa on minimi, jos ei pysty yötä olemaan yhdessä. Alussa sitä haluaa kyllä nähdä suht usein, jos on kemiat kohdannut.

Mutta kyllä naisetkin voisivat olla aloitteellisia tapaamisten ehdottelujen suhteen, ettei miesten tarvisi aina olla aloitteellinen. Kyllä jokainen meistä haluaa olla haluttu, se on universaali ja kokonaisvaltainen tunne.

Ei helvetti, parissa viikossa kiipeilisin seinille jos jonkun ihan uuden tuntemattomuuden kanssa tuota tahtia pitäisi nähdä. Ihan riippumatta siitä miten mukavalta hän vaikuttaa.

t. introvertti

Jos on ihastunut ja kiinnostunut, niin kerta viikossa torppaa ne tunteet aika hyvin. Tulee vaikutelma, että toista ei kiinnosta.

Hyvänen aika, riippuuhan tuo etäisyyksistäkin! Ei minulla olisi ollut realistista mahdollisuutta tavata nykyistä puolisoani arkisin kuin satunnaisesti välimatkan takia. Mutta viikonloppuja aloimme viettää yhdessä aika nopeasti.

Etäsuhteet eivät toimi läheskään kaikilla.

Olisin itse ollut sinkku 1990-luvun alkupuolelta alkaen, jos olisin jatkanut tutustumista vain lähellä asuviin miehiin. Ja olen asunut suurimman osan ajasta sentään Helsingissä, loput Suomen toiseksi tai kolmanneksi suurimmassa kaupungissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni 2-3 kertaa/vko alussa on minimi, jos ei pysty yötä olemaan yhdessä. Alussa sitä haluaa kyllä nähdä suht usein, jos on kemiat kohdannut.

Mutta kyllä naisetkin voisivat olla aloitteellisia tapaamisten ehdottelujen suhteen, ettei miesten tarvisi aina olla aloitteellinen. Kyllä jokainen meistä haluaa olla haluttu, se on universaali ja kokonaisvaltainen tunne.

Ei helvetti, parissa viikossa kiipeilisin seinille jos jonkun ihan uuden tuntemattomuuden kanssa tuota tahtia pitäisi nähdä. Ihan riippumatta siitä miten mukavalta hän vaikuttaa.

t. introvertti

Jos on ihastunut ja kiinnostunut, niin kerta viikossa torppaa ne tunteet aika hyvin. Tulee vaikutelma, että toista ei kiinnosta.

Hyvänen aika, riippuuhan tuo etäisyyksistäkin! Ei minulla olisi ollut realistista mahdollisuutta tavata nykyistä puolisoani arkisin kuin satunnaisesti välimatkan takia. Mutta viikonloppuja aloimme viettää yhdessä aika nopeasti.

Etäsuhteet eivät toimi läheskään kaikilla.

Olisin itse ollut sinkku 1990-luvun alkupuolelta alkaen, jos olisin jatkanut tutustumista vain lähellä asuviin miehiin. Ja olen asunut suurimman osan ajasta sentään Helsingissä, loput Suomen toiseksi tai kolmanneksi suurimmassa kaupungissa.

Juu, olet kertonut.

On kyllä erikoista, jos jopa yksittäinen viesti tapaamista seuraavana päivänä koetaan ahdistavaksi. Meitä on moneen junaan.

Minuakin ihmetyttää myös se, jos seksiä ei tosiaan edes suhteen alussa haluta kuin harvakseltaan, siis tapaamisten yhteydessä. Kerta viikossa parissa on melko vähän. Mielestäni olen kuitenkin libidolta ihan normaali nainen :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.

Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista  lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla. 

Ei mekään alkuun pariin kuukauteen nähty pääosin kuin miehen vapailla viikoilla. Silloin tosin vietettiin aina se viikko yhdessä. Lapsiviikoilla saatettiin nähdä yhdessä isommalla porukalla niin, että minä olin miehen lapsille isän kaveri. Ehkä pari neljä kertaa nähtiin näin. Mutta ei me mitään puolta vuotta todellakaan haluttu ihmetellä ja katsella, ollaanko tosissaan. Kyllä se sen parin kuukauden aikana tuli selväksi. Eikä mieskään halunnut minua sen pidempään piilotella lapsiltaan, kun tiesi ja tunsi sen, että hän on rakastumassa. Asiat eteni aika luontevasti. Sen parin kuukauden jälkeen lapset saivat tietää, että olen isän tyttöystävä, vietettiin varovasti aikaa yhdessä lastenkin kanssa ja katsottiin, miten itse kukin reagoi ja miltä mikäkin tuntuu. Minä tulen hyvin toimeen lasten kanssa, pidän mieheni lapsista ja lapset minusta. Koko ajan tarkkailtiin, miten lapset reagoivat minun läsnäoloon, mutta silti tiedettiin, että tässä oltiin nyt ihan oikeasti vakavissaan toistemme kanssa. Hengailut ja kattellaan on molemmilla jääny teini-ikään, ei sellaisia aikuisena enää jaksa.

Kun se oikeasti kolahtaa, se kolahtaa eikä silloin halua pitää toista erillään omasta elämästä. Puoli vuotta on aika pitkä aika kattellaan-meininkiin. Itse en jaksaisi sellaista, jos olen tosissani liikenteessä. Pelkän panosuhteen kanssa tuollainen onnistuisi, tosin rinnalla olisi muitakin, koska pari kertaa kuukaudessa ei riitä.

Jos ihminen on kunnolla ihastunut ja kiinnostunut, niin ei se puolta vuotta emmi ja katsele, haluaako nyt ja mitä haluaa. Ihan huolimatta siitä onko lapsia vai ei. Tai sitten ihminen ei tiedä mitä haluaa ja millaisessa suhteessa haluaa olla. Ei tunne itseään eikä osaa lukea toista. Molemmat vaihtoehdot ihan yhtä huonoja kestävän parisuhteen kannalta.

Niinhän se varmaan on. Parisuhteen haluaminen on myös aina päätös. Haluat sellaisen ja toisenkin pitää haluta sellaista, ja haluat lähteä siihen juuri tämän kyseisen elämääsi osuneen yksilön kohdalla. Miten tuollaisen voi tietää? Oikeasti? Lopulta, korostan lopulta, se kuitenkin on ihan se ja sama kuka siinä vierellä on. Ja olen seurustellut vain kahdesti. Mulle kolahtaa niin moni mies ja oon ihastunut kyllä täysillä ja seurustellut sielunkumppanin kanssa ja ties mitä mutten silti oikein haluaisi parisuhteeseen sen lopullisuuden takia, ja viime kerralla valkkasin kolmesta sen joka asui lähimpänä - lopulta sekin parisuhde kuitenkin päättyi onneksi. Taidan olla tunne-elämältäni jotenkin turta. Kyllä mulla on aina ollut erillään mun elämä ja mun miesseikkailut.

T. se erakko-nainen

Vierailija kirjoitti:

Oho. Oonkohan erakko.. kerran viikossa on minulle jo aika reipas tahti kun on vuorotyö ja lapsi. Kaatuikohan viimeisin tapailuni tähän. Tunsin ahdistuksen puristuksen kurkussani kun mies ehdottikin tapaamista jo taas seuraavana iltana, näimme sitäpaitsi muissa merkeissä jo muutenkin keskellä viikkoa. Tarvitsen aina muutaman päivän sulatteluaikaa yhden treffi-tapaamisen päätteeksi, ja tämä myös mieluiten ilman mitään viestittelyä. Olo on aina treffien jälkeen jotenkin hengästynyt. Yksi toinen tapailumies tunnusti rakkautensa kahden kuukauden tuntemisen jälkeen ja lähetti aamuviestejä - kiinnostukseni kuoli sinä päivänä, se oli liikaa liian pian. Minä alan siinä vaiheessa vasta harkitsemaan haluanko tuon miehen kuuluvan elämääni, päästänkö hänet henkisesti lähelleni.

Muutaman kerran viikossa voisi viestitellä tai vaihtaa yhdet lyhyet viestit. Tiivis tahti jo ajatuksena ahdistaa ja 2-3 kertaa viikossa tuntuu ettei siinä ehtisi työn lisäksi enää mitään omia juttuja väsäämään. Ehkä mun täytyy vain pysyä erossa parisuhteista.

Millä konkreettisilla tavoilla parisuhde parantaisi elämääsi? Mihin tarpeisiisi sellainen vastaisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.

Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista  lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla. 

Arvostan! Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi nähdä tuon huonona asiana. 

En halua tuhlata puolta vuotta tapailuun.  Ensimmäisen kuukauden aikana sen verran useasti tapaamisia, että voi päättää onko kyse seurustelusta vai ei.  Ja seurustelukumppania ei piilotella muilta. Lapsille ei tietenkään "esitellä" minään uutena äiti/isäpuolena vaan iästä ja kypsyydestä riippuen ystävänä. Ja kun sanotaan että pitää joko ottaa tai jättää koko paketti, niin ne lapset pitää tavata, heihin pitää tutustua jotta selviää henkilökohtaiset kemiat. Kaikki eivät pidä kaikista, en lähde suhteeseen, jos huomaan etten pidä lapsista sitten kuitenkaan. 

Mitä se sinulle tarkoittaa, kun aletaan seurustella? Kysyn siksi, että ainakin itse ymmärrän, että seurustelu on sitä että oppii tuntemaan toisen tietääkseen, haluaako häneen sitoutua (loppuelämäkseen). Olen itse elämäni aikana joutunut useamman kerran toteamaan muutamien kuukausien seurustelun jälkeen, että ero tuli joko toisen tai molempien toiveesta. Huomattiin, että emme sovi yhteen, emme halua samoja asioita, meitä ei ole tarkoitettu toisillemme loppuelämän kumppaneiksi.

Vierailija kirjoitti:

On kyllä erikoista, jos jopa yksittäinen viesti tapaamista seuraavana päivänä koetaan ahdistavaksi. Meitä on moneen junaan.

Minuakin ihmetyttää myös se, jos seksiä ei tosiaan edes suhteen alussa haluta kuin harvakseltaan, siis tapaamisten yhteydessä. Kerta viikossa parissa on melko vähän. Mielestäni olen kuitenkin libidolta ihan normaali nainen :)

Monet ajattelevat, että kyllä sitä seksiä tulee sitten enemmän, kun kiireet helpottavat, suhde etenee jne. Mutta ei noin tapahdu. Ei kannata odottaa, että tilanne muuttuu. Kaksi kiimaista, toisistaan viehättynyttä ihmistä löytävät kyllä ajan ja paikan seksille.

Ap taisi hävitä taas kerran keskustelusta eli provohan tämä vain oli.

Vierailija kirjoitti:

Oho. Oonkohan erakko.. kerran viikossa on minulle jo aika reipas tahti kun on vuorotyö ja lapsi. Kaatuikohan viimeisin tapailuni tähän. Tunsin ahdistuksen puristuksen kurkussani kun mies ehdottikin tapaamista jo taas seuraavana iltana, näimme sitäpaitsi muissa merkeissä jo muutenkin keskellä viikkoa. Tarvitsen aina muutaman päivän sulatteluaikaa yhden treffi-tapaamisen päätteeksi, ja tämä myös mieluiten ilman mitään viestittelyä. Olo on aina treffien jälkeen jotenkin hengästynyt. Yksi toinen tapailumies tunnusti rakkautensa kahden kuukauden tuntemisen jälkeen ja lähetti aamuviestejä - kiinnostukseni kuoli sinä päivänä, se oli liikaa liian pian. Minä alan siinä vaiheessa vasta harkitsemaan haluanko tuon miehen kuuluvan elämääni, päästänkö hänet henkisesti lähelleni.

Muutaman kerran viikossa voisi viestitellä tai vaihtaa yhdet lyhyet viestit. Tiivis tahti jo ajatuksena ahdistaa ja 2-3 kertaa viikossa tuntuu ettei siinä ehtisi työn lisäksi enää mitään omia juttuja väsäämään. Ehkä mun täytyy vain pysyä erossa parisuhteista.

Kuulostat ihan mieheltä, jota tapailin. Hänellä ei tosin ole lapsia eikä vuorotyötä.

Oletko miettinyt sitä, että kun se toinen suostuu harvoihin tapaamisiin, vaikka ehkä itse haluaisi nähdä useammin, niin miten sinä puolestasi joustat vastavuoroisesti? Esimerkiksi tuo toisen rakkaudentunnustuksesta pakittaminen kuulostaa aika äkkinäiseltä. Otatko

sinä huomioon, että se toinen ihminen voi olla erilainen tuossa suhteessa, ja voisitko antaa hänen olla oma itsensä? Kuulostaa nimittäin siltä, että kaiken on mentävä sun ehtojesi ja varautuneisuutesi ohjaamana, vaikka ihmissuhteessa on kaksi ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että monilla perheellisillä (miehillä) on tiukkoja näkemyksiä siitä, että pidetään deittailut ja lapset erillään. Oikeasti ei olla halukkaita uuteen parisuhteeseen. Olisi vain kiva saada vakituisesti naista. Saatetaan vielä olla kiinni eksässä ja juostaan hänen asioillaan. Eli jos lapsellinen mies himmaa näkemisissä, niin pistän vaihtoon samantien.

Minulla ei ole mitään aikomusta esitellä naista  lapsilleni, kunnes olen vakuuttunut kyseessä olevan aidon suhteen jonka jatkumista ei tarvitse arpoa. Siksi ekat puoli vuotta ainekin lapsiviikoillani tapaamisia ei joko tapahdu ollenkaan tai ne ovat lyhyitä näkemisiä jossain kaupungilla. 

Arvostan! Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi nähdä tuon huonona asiana. 

En halua tuhlata puolta vuotta tapailuun.  Ensimmäisen kuukauden aikana sen verran useasti tapaamisia, että voi päättää onko kyse seurustelusta vai ei.  Ja seurustelukumppania ei piilotella muilta. Lapsille ei tietenkään "esitellä" minään uutena äiti/isäpuolena vaan iästä ja kypsyydestä riippuen ystävänä. Ja kun sanotaan että pitää joko ottaa tai jättää koko paketti, niin ne lapset pitää tavata, heihin pitää tutustua jotta selviää henkilökohtaiset kemiat. Kaikki eivät pidä kaikista, en lähde suhteeseen, jos huomaan etten pidä lapsista sitten kuitenkaan. 

Mitä se sinulle tarkoittaa, kun aletaan seurustella? Kysyn siksi, että ainakin itse ymmärrän, että seurustelu on sitä että oppii tuntemaan toisen tietääkseen, haluaako häneen sitoutua (loppuelämäkseen). Olen itse elämäni aikana joutunut useamman kerran toteamaan muutamien kuukausien seurustelun jälkeen, että ero tuli joko toisen tai molempien toiveesta. Huomattiin, että emme sovi yhteen, emme halua samoja asioita, meitä ei ole tarkoitettu toisillemme loppuelämän kumppaneiksi.

Ajan viettämistä yhdessä, seksin harrastamista, runsasta läheisyyttä, yhteistä huumoria, hyviä keskusteluja, lohduttavia halauksia, yhdessä kokattuja aterioita, hauskanpitoa.

Seurustelu on minulle sama asia kuin parisuhteessa olo.

t. eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oho. Oonkohan erakko.. kerran viikossa on minulle jo aika reipas tahti kun on vuorotyö ja lapsi. Kaatuikohan viimeisin tapailuni tähän. Tunsin ahdistuksen puristuksen kurkussani kun mies ehdottikin tapaamista jo taas seuraavana iltana, näimme sitäpaitsi muissa merkeissä jo muutenkin keskellä viikkoa. Tarvitsen aina muutaman päivän sulatteluaikaa yhden treffi-tapaamisen päätteeksi, ja tämä myös mieluiten ilman mitään viestittelyä. Olo on aina treffien jälkeen jotenkin hengästynyt. Yksi toinen tapailumies tunnusti rakkautensa kahden kuukauden tuntemisen jälkeen ja lähetti aamuviestejä - kiinnostukseni kuoli sinä päivänä, se oli liikaa liian pian. Minä alan siinä vaiheessa vasta harkitsemaan haluanko tuon miehen kuuluvan elämääni, päästänkö hänet henkisesti lähelleni.

Muutaman kerran viikossa voisi viestitellä tai vaihtaa yhdet lyhyet viestit. Tiivis tahti jo ajatuksena ahdistaa ja 2-3 kertaa viikossa tuntuu ettei siinä ehtisi työn lisäksi enää mitään omia juttuja väsäämään. Ehkä mun täytyy vain pysyä erossa parisuhteista.

Kahden kuukauden jälkeen vasta alat harkitsemaan, päästätkö toisen ihmisen lähelleni?

Miten kukaan normaali ihminen pystyy seurustelemaan kanssasi? Luulen, että tulevat vetämään puoleesi aika paljon rikkinäisiä, kokemattomia tai suhdetaidoiltaan vajavaisia ihmisiä, sillä useimmille tuollainen ei vain vetele.

Rikkinäisiä oli nämä kaksi edellistä miestä, kyllä, juuri eronneita. Kyllähän minussa jotain häikkää on, jos muutun suolapatsaaksi ja lakkaan hengittämästä kun toinen koskettaa jalkaani tai sanoo ihanaksi En vastannut rakastavaan halaukseen, en halunnut pitää kädestä. Olen jotenkin oppinut että vähäisenkin kiintymyksen osoittamisesta rangaistaan hylkäämisellä, joten en enää kykene näyttämään sellaista. Seksi on ainoa kiintymyksen muoto jota pystyn miehille osoittamaan. En tiedä mitä tehdä ja kannattaakokaan enää. Missään Tinderissä tai deittipalvelussa en todellakaan ole, mutta nämä lähestyvät ihan live-elämässä ja itsekin kaipaan seksiä joten ruumiita tulee.