"Itse sain lahjaksi vain suklaalevyn, villasukat, avaimenperän ja kuulakärkikynän ja katselin kun pikkusisko avasi paketista kalliita merkkivaatteita ja taas uuden älypuhelimen"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kateus ja katkeruus on rumaa käytöstä. On varmasti asetelmia, missä yhtä sisarusta on suosittu tai sorsittu, mutta moni on myös omaa ajatusharhaa. Tai esimerkiksi sitä, että vanhemmilla voi olla erilaisia taloudellisia haasteita eri kohdissa elämänkaarta.

Katkeruuden viljelyllä ei kuitenkaan saa aikaiseksi kuin itselle pahaa mieltä. Hyväksyy asian ja jatkaa eteenpäin on minun neuvoni.

Kateus ja katkeruus on tunteita, ei käytöstä.

Valitettavasti niille on toisinaan ihan perusteltavissa oleva aito syy.

Totta kai asiaan on vain sopeuduttava (en pidä sanasta "hyväksyä," koska ko. asiaa ei missään mielessä tarvitse pitää hyvänä asiana) ja on kuljettava elämäntietä eteenpäin.  Hyvitystä on yleensä turha hakea.  Johtuen juuri tuosta mainitsemastasi ajatusharhasta, joka esiintyy kylläkin sillä katkeruuden aiheuttajan puolella.  Jos ajatellaan lasten eriarvoista kohtelua perheessä, sitä ei vanhemmat juuri ikinä näe tai eivät ole näkevinään.  Eivät edes vanhoinakaan, vaan voivat aivan surutta velvoittaa yhden lapsistaan hoitamaan heitä iankaikkisuuteen asti, mutta toista sitä aina muutenkin suosimaansa lastaan eivät millään tavoin halua rasittaa, vaan etsivät ja esittävät miljoonia syitä, miksi tämä toinen lapsi ei nyt mitenkään voi olla tähän velvoitettu.  

Joskus tällainen hymistely siitä, kuinka "katkeruutta ei saa kantaa ja pitää aina vain tyytyä osaansa ja kääntää toinenkin poski jne." aiheuttaa vain lisää katkeruutta.  Eiköhän asian suoraan myöntäminen ja sen ymmärtäminen olisi kuitenkin se oikeampi ja toista kenties jopa helpottavampi tie.  

Mä en ajattele asian hyväksymistä noin.

Ajattelen vain niin, että jokaisella on rankkoja kokemuksia - toisilla enemmän, toisilla vähemmän - mutta omassa elämässä jaksamista auttaa se, jos pyrkii käsittelemään asian ja lopulta toteamaan itselleen, että "näin se asia nyt vaan on, ei voi mitään, jatketaan eteenpäin". Ei se tarkoita toisen posken kääntämistä, ja joissain tilanteissa se voi myös edellyttää välien lopullista katkaisua haitallisiin ihmisiin, jos ihmissuhteessa tuollainen asetelma toistuu jatkuvasti. Se joka oikeasti räikeää epätasa-arvoa harjoittaa esimerkiksi suhteessa lapsiinsa tai vaikka lapsenlapsiin ei nimittäin tule myöntämään virheitään tms, se on perustavaa laatua oleva persoonallisuuden ongelma.

Koska lopulta se katkeruus ei haittaa muuta kuin itseä. Tunteena se voi olla olemassa, tekojen tasolla voimme vaikuttaa siihen siten, että luomme olosuhteet joissa pääsee eteenpäin.

Lapsia oli kaksi, sitten oli äiti ja isä. Paljon oli ongelmia, mutta minusta vanhimpana lapsena tehtiin aina syntipukki kaikkeen. Taloudellisen tilanteen ja muidenkin vaikeuksien edessä minä olin kuitenkin se, joka aina uhrattiin. Muilta ei vaadittu mitään. Siskoni sai kyllä harrastaa kallista harrastustaan, mutta minä en saanut edes uutta talvitakkia kun oli liian kallis tai edes uusia vaatteita silloin kun olisin niitä oikeasti tarvinnut. Useammankin kylmän talven jouduin käyttämään ohutta ja rikkinäistä kesätakkia ja palelemaan. Äiti myös valitti minun näyttävän rähkäiseltä. Myöskään mustia vaatteita en olisi saanut käyttää. Sitten heti täysi-ikäisenä kun vihdoin uskalsin aloin ostamaan lähinnä mustia vaatteita. Niin, ja itse en tietenkään saanut harrastaa mitään. En todellakaan olisi halunnut paljoa, siis tyyliin tavallisen mustan talvitakin ja riittävästi alushousuja, sukkia ja hygieniatarvikkeita.

Minä ostan yhdelle lapselleni (1). Mies ostaa omilleen (3). Yksi näistä siis yhteinen. Mies paljon paremmin tienaava ettei se rahasta jää kiinni mutta viitseliäisyydestä. Ja ostaahan se näiden kahden lapsen äitikin niille omilleen. Eli miksi minun kolmantena pitäisi vielä osallistua, en käsitä.

Ja toiseksi, lapsilla sen verran ikäeroa, että isot lapset saavat kalliimpia lahjoja mutta määrällisesti paljon vähemmän; meidän yksi yhteinen saa useamman mutta halpaa. Silti aina naama norsun viturallaan on mieheni esikoislapsella kun laskee pakettien määriä eikä muista, että pari kk sitten sai taas uuden kännykän tai kalliin pelikoneen.

Luulen että meidän tapauksessa kyse on siitä, että elintasomme on nykyään perheenä huomattavasti parempi kuin aikoinaan kun mieheni vielä oli exänsä kanssa. Minulla on varaa tarjota pienelle lapselleni sellaisia asioita mitä isompien lasten lapsuudesta heiltä itseltään puuttui, kuten esim uima-allas kesällä (josta nousi kamala haloo). Pitäisikö siis minun lapsenikin vain kärsiä solidaarisuudesta?

Vierailija kirjoitti:

No meillä kävi näin vähän olosuhteiden vuoksi. Kun vanhin lapsi oli pieni, olimme aika köyhiä, hän sai lelut kierrätettynä, paketeissa oli pieniä juttuja lähinnä. Kahden nuoremman aikaan sitten oli taloustilanne paljon parempi ja saivat hienoja juttuja... Toki vanhimmallekin tuolloin ostimme sitten kalliita tavaroita toiveidensa mukaisesti, mutta hänelle on jäänyt katkeruus ja kateus sitä kohtaan, että pikkusisaruksilla oli enemmän ja parempia leluja. Nyt vanhin on siis jo aikuinen, nuoremmat teinejä.

Se on aika ikävää, että näin ajattelee, koska kaikkia olemme tasapuolisesti rakastaneet. Tilanteen suomin resurssein on sitten pitänyt hankintoja tehdä, mutta kyllä vanhintakin edelleen paljon tulee autettua, vaikka on jo asunut monta vuotta omillaan.

No tilannetta ei olevarmasti vaikea korjata. Laita tänä jouluna hänelle oikein reilusti paremman lahjan. Paljon rahaa ja noille teineille, muutamat pikkulahjat. Ja kerrot olevasi pahoillasi ja menneille et voi mitään, mutta tänä jouluna korjaat vanhat vääryydet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmiset jaksaa sääliä itseään jostakin lahjoista vuosia vielä myöhemmin?

Tämä on hyvä kysymys mutta vaikea vastata. Omalla kohdalla tuntuu siltä, että vaikka olen järkevä ja itsetuntoinen aikuinen, sisälläni on sama lapsi, jota vanhemmat sorsivat. Enimmän aikaa en mieti lapsuutta, mutta silloin tällöin muistot aktivoituvat. Ne tunteet ovat niin mustavalkoisia ja voimakkaita, että ikään kuin taannun. 

Toki lapsuuden huonoissa kokemuksissa oli kyse muusta kuin pelkistä lahjoista. Jouluna ja syntymäpäivillä epätasa-arvoisuuden huomasi konkreettisesti. 

Voin samaistua. En mieti lapsuuttani enää aktiivisesti, mutta toisinaan muistot aktivoituvat. Joulu on tällaista aikaa, samoin omat synttärit ja muut juhlat. En osaa oikein juhlia omia synttäreitäni, koska lapsena ja nuorena ne eivät olleet juhlimisen arvoisia. Iloisten perhejuhlien aikaan tuntui siltä, että äitipuoli viihdytti itseään sillä, jos sai minut itkemään ja pahalle mielelle. Rippijuhlia ja lakkiaisia ei meinattu järjestää ennen kuin lastensuojelu sanoi, että tuollaiset juhlat on järjestettävä. Kaltoinkohtelua ja väkivaltaa oli muulloinkin, mutta juhlina se korostui. Ja eron esim. naapureihin ja kavereihin tajusi. Muissa perheissä ei perhejuhlien aikaan tarkoituksella ja omaksi viihdykkeeksi itketetty tiettyjä lapsia samalla, kun toiset nostettiin oikein erityisesti jalustalle. Nämä asiat nousee mieleen toisinaan, vaikka pyrinkin elämään normaalia elämää. Siihen normaaliin elämään vaan vaikuttaa väkisinkin edelleen lapsuus, olen esim. todella ankara ja vaativa itseäni kohtaan, ajan itseni jatkuvasti jaksamisen äärirajoille. Niin minulle tehtiin lapsena ja teen sitä itselleni, vaikka tiedän ja haluan toimia toisin. Olen kuin riivattu ajamaan itseäni piippuun. Onneksi terapia jatkuu...

No ei ole kyllä normaalia tuollainen. Omat vanhempani pitivät aina kiinni siitä, että kaikki lapset saavat tasapuolisesti asioita. En ole kokenut, että heillä muutenkaan olisi ollut suosikkilasta, jos on ollut niin ovat kyllä onnistuneet piilottamaan sen täysin. Ihan järkyttävää, että joku voi kohdella lapsiaan noin.

Vierailija kirjoitti:

Siihen yhden lapsen suosimiseen voi vaikuttaa myös sukupuoli, jos yksi lapsista on sitä toivotumpaa sukupuolta ja muut sitä toista.

Suomessa toivotaan lapseksi yleensä nimenomaa tyttöjä koska nämä ovat niitä "helppija, ihania, herttaisia ja söpöjä lapsia". Pojille sen sijaan saatetaan sanoa päin naamaa katkeralla ja kylmällä sävyllä että olitteko ei toivottuja tai vahinkolapsia ja varsinkin äiti on omille pojilleen hyvin etäinen ja kylmätunteinen.