Lue keskustelun säännöt.
Olen rikkaan miehen vaimo, masentaa,,, - kysyttävää?
31.03.2014 |
Elän parisuhteessa, jossa en käytännössä tee mitään, mutta saan mitä haluan. Mieheni tienaa erittäin hyvin, meillä on naurettavan hyvin asiat taloudellisesti ja kaikki kulissit koossa. Mutta olen silti yksinäinen ja en edes tiedä mitä kaipaan, mutta jotain puuttuu. Kaikki on liian täydellistä ja "siloteltua", oma elämä tuntuu pelleilyltä. En jaksa enää yhtäkään kesää shampanjalasit käsissä veneellä naureskellen ihmisten kanssa, joista en edes pidä. Lapset eivät taida oikein edes tuntea isäänsä, miehelläni pysyy niin usein tietty "rooli" päällä kotonakin, tekee niin paljon töitä. Minä kyllä tunnen hänet ja rakastankin, ei ole itsekäs vaan ajattelee paljon perhettään, mutta tuntuu kurjalta katsoa miten kömpelösti hän on omien lastensa kanssa.
Välillä tuntuu, että tämä on loputon suo ja kuilu, jonne vaan yhdessä tipahdetaan ja esitetään jotain loppuun asti... En voi vaatia miestäni vähentämään töitään, se ei vaan onnistu, mutten osaa kohta enää olla tasapainoinen äiti lapsillenikaan, kun ahdistaa, miten vähän mies on mukana näissä luksuspuitteissa. Tuntuu kamalalta välillä omat ajatukset, että miksi en nuorempana miettinyt paremmin (Huom: RAKASTAN YLI KAIKEN lapsiani, en kadu heitä sekuntiakaan), ottanut jotain ikäistäni miestä (oma mieheni siis 17 vuotta itseäni vanhempi), joka samassa elämäntilanteessa kuin minä. Nyt tuntuu, että elän vain toisille, enkä osaa elää oikein edes heille joita rakastan, kuten lapsilleni...
Kommentit (105)
[quote author="Vierailija" time="01.04.2014 klo 23:39"]
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 23:31"]
Eipä mitään. Muuta kuin että meillä ei ole rahaa yhtään, vituttaa yhtäpaljon kuin suakin, niinkuin pientä oravaa. Kasvatan kukkia ja kasveja, olisin halunnut ostaa Lidlistä LED-valoja niille. Vaan ei sekään onnistunut kun ei ole rahaa, olisi tullut maksamaan 20 euroa.
Aika ihmeellistä. Joskus ajattelen, että ihmisten surujen summa on varmaan kuitenkin vakio. Muuten olen ihan tyytyväinen elämääni, mulla on hyvä mies, ihanat lapset enkä ole koskaan ollut varsinaisesti onneton.
[/quote]
Voi hitto sentään kun alan kaikesta kai itkemään. Minä niin haluaisin laittaa kaikki rahani teille ja toivoa teille hyvää sen kautta. Meille ei kyllä raha ainakaan hyviä asioita ole tuonut.
Tiedän, että ei ole hyvä sanoa omista lapsistaan tällä tavallla, mutta ei tunnu hyvällä kun tämä 4-v. kiukkuaa sen uuden mönkijän kanssa. Menin vaan hiljaisessa. En osaa häneen reagoida. Sydän rikki kun oma lapsi neljä vuotiaana jo kyllästynyt elämässä ja kaikessa, ei kiinnosta mikään. Olen huolissani lapsistani. ap
[/quote]
Äh apua anteeks kirjoitusvirheet. Osaan kyllä hyvin kirjoittaa kun vähän mietin. Tosi huono tekstiä. Sorry! ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja väärä laina... no mutta kuitenkin, toivottavasti joku viesti meni perille silti.. ap
[quote author="Vierailija" time="01.04.2014 klo 00:19"]
Mä näen suurimpana ongelmananne liian ison ikäeron.
On niin paljon helpompaa kasvaa yhdessä tasa-arvoisina kun ikäeroa ei juuri ole. Siis sun mieheshän on ollut lähes aikuinen kun sinä vasta synnyit!
Ja haukkukaa vaan ikärasistiksi...
Oma isäni oli äitiäni juurikin 17 vuotta vanhempi ja koin sen juuri tuollaiseksi, mutta lapsen näkökulmasta. Muistan joskus kiukuspäissäni huutaneeni (ja usein ajatelleeni), että äitini oli tyhmä kun otti itselleen niin vanhan miehen.
Äitini vaikutti kiukuttelevalta kakaralta (meidän lasten kanssa :D ) ja isäni ei jaksanut olla henkisesti läsnä.
Hassua, että siskoni teki saman "virheen" ja samat ongelmat olivat erittäin näkyvissä kunnes erosivat.
Älkää aliarvioiko elämänkokemusta!
Itse en ainakaan jaksaisi ikinä seurustella itseäni melkein parikymmentä vuotta nuoremman kanssa!!! Ajattele ap: sun tuleva miehesi olisi nyt alle 10 v...
[/quote]
Jep, mä tiedostan tän. Mutta ei enää jossittelut auta, kun rakkauden (tai jonkun muun) huumassa on lapset tehty. Se on niin iso vastuu, haluan olla hyvä kaikille.
Mulla ei oikein ole enää kavereitakaan, kun kaikki tuntuvat puhuvan kuin jollekin "presidentille": Olen huutanut mun kavereille, että olen kyllä ihan sama ihminen kuin aina olen ollut, mutta en tiedä miksi ne suhtautuu noin. Menen mielummin itse muille kylään kuin pyydän meille, koska mulle tulee tosi kiusallis olo kun kaverit kiertelee ja hämmästelee, että "voi miten siisti uus tämä ja tämä ja wau toi ja toi vitsi tää on niin siistiä". Mä en kuule mitään muuta enää kuin, että kaikki on niin siistiä.
Mä sanoin jo tässä mun miehelle, että jos vielä lapsi tulee, ne rahat laitetaan suorana lapsiperheiden tukiin. Ja mitä teki mies. No se nauro, että "hahahh, no joo! Laitetaan kuule vaikka tonni! Joku yks lapsilisä nyt ei kulta meidän taloutta hajota..."...
Äh, puhun itteni pussiin. Ehkä mun mies ei olekaan unelma. Se taitaa aika miettiä vain rahaa ja itseään. Mä olen oikeasti nyt tosi ahdistunut. Ja tosi yksin. ap
[quote author="Vierailija" time="01.04.2014 klo 00:27"]
Voi kumpa voisin heittää näitä rahoja ympäriinsä, tuntuu että kun tietty taso on niin sitten rahasta alkaa olla vaan enemmän haittaa kuin hyötyä.
[/quote]
Mun äiti oli samanlaisessa tilanteessa aikoinaan kuin sä, ja ei kestänyt sitä, että isäni näytti rakkautta perheeseen hankkimalla kaiken taloudellisesti (menestymällä töissä).
Haukkui loppujen lopuksi isääni kylmäksi työnarkomaaniksi jne. yritti saada tätä vaihtamaan alaa kokonaan jne.
No, kohtalo on siitä huvittava, että sitä yleensä saa mitä toivoo, ja äitini sai toiveensa ja päätyi todella köyhäksi avioeron jälkeen, varsinkin nyt kaikkien lasten lähdettyä myös omilleen.
Tyhjyyden tunne ei ole sillä hävinnyt mihinkään, vaikka sai haluamansa köyhyyden, ja nykyään se on vaan katkera elämästään, köyhyys ei tuonutkaan sitä onnea, mutta ainakaan sen ei enää tarvitse hävetä sitä, että sillä olisi rahaa, koska sitä ei tosiaan sillä enää ole.
Tarkoitan tällä ettei se köyhyys tuo sisältöä elämään jotenkin maagisesti, ja kannattaa miettiä mitä ihan oikeasti haluaa, koska se voi toteutua.
Onko miehesikin joku purjehduskenkäinen suomenruotsalainen, joka lespaa homomaisesti suomea ja nylkyttää sisäsiististi mamma mielessään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ap varmaan köyhyydestä haaveile ?1?
Vaan rakkaudesta ja kumppanuudesta. Ajasta ja seurasta.
Tuo edellinen vastaaja vaikutti kyllä ilkeältä äitiään kohtaan :(.
Ime mun munaa. Taatusti petyt, ni johan arki alkaa jo maistumaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ap, sä todellakin tarvitset jotain mielekästä tekemistä lasten hoidon lisäksi. vaikka lapsia olisikin kurja jättää hoitajalle, niin ajattele näin, että parempi lapsillekin, että mielenterveytesi pysyy hyvissä kuosissa kuin, että sairastut kunnolla ja lapset joutuisi näkemään sun pahan olon. eikö vanhemmuus ole sitä, että vanhemmat pitää myös itsestään hyvää huolta (henkisesti ja fyysisesti), jotta voisi olla kaikkein paras vanhempi omille lapsilleen kuin mahdollista? teillä rahaa on ja varmasti olet kiitollinen. ehkä et vain vielä ymmärrä, mitä kaikkea fiksuakin sillä rahalla voisi tehdä. sinuna alkaisin tekemään vapaaehtoistyötä (vapaaehtoisenpelastuspalvelu esim.) tai aloittaisin järkevän ja hyödyllisen harrastuksen (ensiapukurssit).
opiskeluiden jatkaminen olisi myös yksi järkevä vaihtoehto, eihän sun tarvitse opiskella hiki päässä niin, että lapset jäisivät pitkäksi aikaa ilman sinua päivisin.
Laita lapset osa-aikaiseen päivähoitoon, vanhempi ainakin. Hyötyisi varmasti siitä ja lapsikontakteista ja kaikesta tavallisuudesta. Ja ihan tavalliseen kunnalliseen, niin saa kontakteja muihinkin lapsiin kuin joihinkin golf-lapsukaisiin. Mun mielestä päiväkoti on aika hyvä, kun siellä kaikki on samalla viivalla ja lapset touhuaa keskenään sellaisia juttuja, joita on aika mahdoton järjestää kotona joillain satunnaisilla puistokontakteilla.
Etenkin jos olet huolestunut siitä, että tavarataivas tylsistyttää lapset ja vaikuttaa heihin apatisoivasti, niin oikeasti se ryhmässä oman tilan ottaminen ja aika vähäisten lelujen jakaminen muiden kanssa on todella hyvää oppia. Oikeasti, tämä ei ole mitään sarkasmia tai muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän tuota elämäntilannetta osaa oikeasti kuvitella, jos siinä ei ole itse elänyt. Elin nuorena elämääni edustusvaimona ja perhe tuntui kaikista arvokeskusteluista huolimatta olevan vain osa uran pönkitystä. Minua pidetiiin hulluna, kun otin lapset ja lähdin. Jälkeen päin vasta olen tajunnut, missä kultaisessa häkissä elin ja omille henkisille näkemisen ja kuulemisen tarpeilleni ei ollut kaikuakaan tuossa liitossa. Jotenkin elämä vain pyöri miehen uran ympärillä, vaikka minullakin alun alkaen oli lupaavat uranäkymät.
Ymmärrän ap:ta siinä, että haluaa itse olla mahdollisimman paljon lasten kanssa, kun mies on niin paljon poissa. Näin itsekin tein aikanaan, mutta vasta myöhemmin tajusin, että vaadin itseltäni liikaa. En äitinä pystynyt/enkä pysty edelleenkään muuttumaan isäksi.
Siinä elämäntilanteessa en ehtinyt juurikaan miettiä näitä ongelmia, vaikka tunteet yrittivät kertoa, että jotakin on pahasti pielessä. En osannut edes puhua näistä tunteista ja epäilyistäni edes läheisimmille ystävillenikään, koska koin jotenkin outoa lojaaliutta miestäni kohtaan. Samoin minusta tuntui oudolta, kun mies tuntui kotonakin vetävän jotain roolia ja nimenomaan lastenkin kanssa. Vaikeehan sitä suhdetta on rakentaa omiin lapsiin, jos yhteistä aikaa on niin olemattoman vähän. Samoin lapsemme saivat ihan liian paljon kaikenlaisia leluja ja "härpättimiä", vähempikin materia olisi riittänyt. Eikä niitä oikein osattu arvostaakaan, kun kaikkea oli niin paljon.
Iitse tajusin erota vasta liian myöhään, ehdin sairastua anoreksiaan, kun kaiken piti olla niin täydellistä täydellisessä maailmassamme.Kärsin myös voimakkaasta stressistä ja nukuin todella huonosti. Sain vasta paljon myöhemmin kuulla, että mieheni oli myös pettänyt. Nykyään joka paikassa viljelty termi narsistikin osuisi häneen tai ainakin voimakkaasti narsistiset piirteet... Kyvyttömyys asettua toisten asemaan ja tunnekylmyys. Periaatteessa ex mieheni oli aivan mahtava persoona (varsinkin isommassa seurassa), mutta kahden kesken aivan kuin eri ihminen ja manipuloiva puheissaan. Vaimona olisi saanut vaatia mitään, vaikka elämämme pyöri hänen pillinsä tahtiin..
Kukaan ei voi sanoa toiselle, että eroa, mutta sen voi sanoa kuuntele omia tunteitasi ja vaadi muutosta. Jos perheen arvostus on vain puheiden tasolla, eikä aikaa lapsille ja parisuhteen hoitamiselle jää, niin silloin se on vain pelkkää sanahelinää. Sanahelinä on kuin sumu, joka estää näkemästä asioita sellaisina, kuin ne oikeasti ovat.
Minua pidettiin alkuun hulluna, kun erosin "täydellisestä" miehestä ja valitsin todella köyhän yksinhuoltajan elämän (sekä kuuntelin jatkuvia uhkailua oikeuteen vetämisestä ja, että mies vaatii itselleen lasten yksinhuoltajuuden, vaikkei perusteita siihen ole ollut). Ihmeellisesti olen saanut elämältä toisen tilaisuuden ja nyt olen elänyt jo tusinan vuotta ihanan miehen kanssa, joka arvostaa parisuhteessa tasa-arvoa ja jonka kanssa elämä ei ole vain suorittamista ja loisteliaita kuoria, vaan todellista elävää rakkautta. Suhde, jossa on tilaa olla oma itsensä ja lupa kasvaa. Lapseni ovat oppineet uudelta puolisoltani paljon etenkin tunnetaitoja ja saaneet hyvän parisuhteen mallin.
"Hän oli niin nuori ja kaunis, veri suonissa sykki ja soi... ja niin kauan.." kesti tajuta, että elämän ulkoisille kuorilla ei ole mitään merkitystä. Joku sanoi, että Jaguaarissa on kivempi itkeä, kuin Ladassa... mutta sanoisin, että Ladaa ei edes huomaa, kun on oikeassa seurassa.
Toki keskiluokkaisessa elämässäni on tarvinnut opetella laskemaan mihin rahat riittää, eikä spontaania rahankäyttöä isompien summien yhteydessä harrasteta, mutta se ei oikeasti merkkaa mitään! Kun vierellä on sellainen ihminen jollaista ei voinut edes kuvitella olevan olemassa ja joka jostain ihmeen syystä vielä vuosienkin päästä sanoo ja näyttää rakastavansa.
p.s. pahoittelen kirjoitusvirheitä, ei ole lukulaseja nyt käsillä tätä kirjoittaessani :)
Myöhemmin
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 23:47"]
Sun ystävät ei kuulosta kovin hyviltä ystäviltä vaan pinnallisilta. Jos sä olisit mun ystävä kuuntelisin sun surut ja ilot. Ei sillä ole mitään väliä onko rikas vai ei. Samoja ongelmia kaikilla.. :)
[/quote]
Tähän vielä kommentoitava, että ihana viesti. Jotenkin oikeesti tuli tosi hyvä mieli tämmösestä. Voi näyttää ulospäin niin upealta, silti olla tosi yksin. Mutta olet oikeassa, me ollaan vain ihmisiä kaikki. Hyvät yöt! ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 00:04"]
Laita lapset osa-aikaiseen päivähoitoon, vanhempi ainakin. Hyötyisi varmasti siitä ja lapsikontakteista ja kaikesta tavallisuudesta. Ja ihan tavalliseen kunnalliseen, niin saa kontakteja muihinkin lapsiin kuin joihinkin golf-lapsukaisiin. Mun mielestä päiväkoti on aika hyvä, kun siellä kaikki on samalla viivalla ja lapset touhuaa keskenään sellaisia juttuja, joita on aika mahdoton järjestää kotona joillain satunnaisilla puistokontakteilla.
Etenkin jos olet huolestunut siitä, että tavarataivas tylsistyttää lapset ja vaikuttaa heihin apatisoivasti, niin oikeasti se ryhmässä oman tilan ottaminen ja aika vähäisten lelujen jakaminen muiden kanssa on todella hyvää oppia. Oikeasti, tämä ei ole mitään sarkasmia tai muuta.
[/quote]
Tämä varmasti kuulostaa oudosti, mutta laitan lapseni nyt ihan tavallisen kunnallinen hoitopaikkaan. Mies haluaisi jonkun yksityinen, mutta minä nyt päätän. Olen iloinen, pitkästä aikaa!
Inhottaa nähdä lapsissa meidän elämän merkit. Tyyliin valittaa ruoasta ja muutakin hienostelemista.
Äh, anteeksi, olen tosi väsyneenä. Toivottavasti mun tekstistä saa selvän, ei jaksa miettiä niin paljoa. (suomi on muuten tosi vaikea kieli!) ap
Olet vielä hyvin nuori. 26vuotiaana ehdit tehdä vielä vaikka mitä. Lapset varmasti pärjäävät muutaman tunnin päivässä päiväkodissa. Ryhdy jatkamaan opintojasi ja nauti nuoruudestasi, kun sinulla sitä vielä on. Nyt on vielä aika hullutella (vaikka perheenä) ja unelmoida tulevasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Mulla ei oikein ole enää kavereitakaan, kun kaikki tuntuvat puhuvan kuin jollekin "presidentille": Olen huutanut mun kavereille, että olen kyllä ihan sama ihminen kuin aina olen ollut, mutta en tiedä miksi ne suhtautuu noin. Menen mielummin itse muille kylään kuin pyydän meille, koska mulle tulee tosi kiusallis olo kun kaverit kiertelee ja hämmästelee, että "voi miten siisti uus tämä ja tämä ja wau toi ja toi vitsi tää on niin siistiä". Mä en kuule mitään muuta enää kuin, että kaikki on niin siistiä."
Vai että kauppatieteitä opiskellut. Voi vittu.
Noh, kai tällasest satuilust jonkinlaista tyydytystä saa.
En ihmettele, et naiset on mieltyneitä herttasarjoihin, kun tääkin uppoaa ihan täysillä. Nyt on alkanu kirjoitusvirheetkin lisääntymään, LOL.
Minusta tuntuu etta aloittaja etsii itseaan ja on loytamassa itsensa uudella tasolla. Halusin vain sanoa etta jotta elamasi voisi tuntua paremmalta, sinun EI tarvitse jattaa miestasi ja elamaa mita nyt elat. Mikali sinusta tuntuu silta, suosittelen etta esim. menet terapiaan ja alat tutustua itseesi syvemmin. Kun tutustut itseesi syvemmin, tutustut myos elamaan ja sen tarkoitukseen syvemmin ja elamasi aukeaa uudessa rikkaudessaan uudella tavalla. Olet siunattu monella tavalla mutta on vaikea "kokea" olevansa siunattu koko ajan. Ihmismieli myos usein tarvitsee jotain uusia innostavia tavoitteita, jotta jaksaa olla innostunut elamasta. Vaikka olisi mimmoiset upeat puitteet mutta ei mitaan missa saa antaa tai luoda jotain uutta, niin helposti kyllastyy ja elama alkaa tuntua turhalta.
Tsemppia!
Hei ap! Kuulostaa siltä, että tarvitsisit jonkun, joka kuuntelee oikeasti Sinua. Hae itsellesi keskusteluapua ammattilaiselta. Psykologi tmv voisi auttaa sinua jäsentämään tilannettasi ja tarpeitasi. Lastesi kannaltakin on tärkeää, että Sinä voit hyvin.
Kaikkea hyvää Sinulle ja perheellesi!
t toisenlaisissa vaikeuksissa kamppaileva
Moi!
Täällä on monenlaista kirjoitusta tullut. Myönnän, että kaveri auttoi kun kirjoitin ensimmäinen viestin. Ei minua haittaa vaikka ei usko toiset. Minua harmittaa se tässä myös, että suljetun perheen sisällä olen hyvin unohtanut suomen. Koska vaikka mies on suomenkielinen, puhun ruotsia. Ja myös lapsille ja ystäville. En ole oikein normaali kontaktissa ihmisten kanssa.
Mutta minä olen nyt soittanut yhteen päiväkotiin ja tututustumis käyntillä käyty sen 4-v kanssa. Tykkäsi paikasta ja minä tädeistä, todella nauraa ja hyväsydämisiä :) Ja se on suomenkielinen päiväkoti. Minä pelkään että muuten lapsilla ei tule kontakti suomeen normaaliksi ja yhtä vaikea kuin minulla saada töitä ja niin edelleen.
Mutta vielä en minä ole tehnyt mitään enemmän. Siis vain koittanut puhua miehelle. Mutta hän lähinnä nauraa kun sanon jotain, että vaikka "et voi sanoa tosissas tätä?" No mutta, olen saanut ideoita teidän tekstistä. Esimerkiksi vaatisin eilen mieheltä, että YKSI harrastukseen olen oikeutettu, siis ihan oikeasti. Ja sanoin vielä, että minua itkettää kun minun suomi menee huonommaksi ja huonommaksi, eikö häntä kiinnosta lainkaan? No sitten alkoi kiinnostaa ja sain nyt oikein "vapaa illan" Mutta haluan myös opiskella. TIedän että voi olla hyvä äiti vaikka tekee muutakin.
AP
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 23:31"]
Eipä mitään. Muuta kuin että meillä ei ole rahaa yhtään, vituttaa yhtäpaljon kuin suakin, niinkuin pientä oravaa. Kasvatan kukkia ja kasveja, olisin halunnut ostaa Lidlistä LED-valoja niille. Vaan ei sekään onnistunut kun ei ole rahaa, olisi tullut maksamaan 20 euroa.
Aika ihmeellistä. Joskus ajattelen, että ihmisten surujen summa on varmaan kuitenkin vakio. Muuten olen ihan tyytyväinen elämääni, mulla on hyvä mies, ihanat lapset enkä ole koskaan ollut varsinaisesti onneton.
[/quote]
Voi hitto sentään kun alan kaikesta kai itkemään. Minä niin haluaisin laittaa kaikki rahani teille ja toivoa teille hyvää sen kautta. Meille ei kyllä raha ainakaan hyviä asioita ole tuonut.
Tiedän, että ei ole hyvä sanoa omista lapsistaan tällä tavallla, mutta ei tunnu hyvällä kun tämä 4-v. kiukkuaa sen uuden mönkijän kanssa. Menin vaan hiljaisessa. En osaa häneen reagoida. Sydän rikki kun oma lapsi neljä vuotiaana jo kyllästynyt elämässä ja kaikessa, ei kiinnosta mikään. Olen huolissani lapsistani. ap