Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen pilannut suhteeni miniään ja poikaani :( Mitään tehtävissä?
29.03.2014 |
En uskonut, että joku päivä minusta tulee tämmöinen anoppi. Esikoiseni löysi tyttöystävän ja ajattelin, että toivottavasti hän on kiva pojalleni ja toivoin, että voisin myös tulla läheiseksi miniän kanssa, minulla ei ole ollut yhtään tytärtä. Jotenkin tämä tyttö ei ollut ollenkaan samanhenkinen kuin minä. Hyväksyin jo sen, että ei olla samalla aaltopituudella, mutta oikein mukava tyttö hän on ja ilmeisesti tekee poikani onnelliseksi. Hyvin nopeasti poikani kosi tyttösytäväänsä ja kolmen vuoden aikana taphtunut seuraavat asiat: ensi tapaaminen, yhteenmuutto, kihlat, häät ja nyt odottavat esikoistaan.
Jotenkin tää kaikki on tullut niin nopeasti minullekin, ei ole ollut kunnolla aikaa sopeutua kaikkii uutisiin. Tuntuu siltä, että joka kerta kun poikani ja miniä tulevat kylään niin aina on jokin suuri uutinen kerrottavana.
Olen oikeasti tosi onnellinen, että poikani on löytänyt puolison, jota rakastaa ja ylpeä, että hänestä tulee pian isä, mutta mun mielessäni mun poika on vielä hädintuskin aikuinen, jotenkin tuo kotoa poismuutto meni niin yllättävän nopeasti. Silloin ajattelin, että totta kai tämä suhde kaatuu ja pian poikani varmaankin tulee häntä koipien välissä takaisin. En edes viitsinyt suunnitella mitäán muutosta pojan huoneeseen, koska alitajuisesti ajattelin, ettei tämä ole lopullista.
Yli kuukausi sitten poikani tuli käymään kotona vaimonsa kanssa ja kertoivat innostuneena raskaudesta. En ymmärrä omaa káyttäytymistäni, mutta en tiedä miksi, mutta niin vain kävi että tulin tosi surulliseksi. Jotenkin vielä häidenkin aikaan ajattelin, että niin ne ihmiset menee naimisiin ja yli puolet eroaa, ei tämä vielä lopullista ole, mutta nyt kun kuulin, että pojastani tulee isä, se tuntui niin lopulliselta.
Käyttäydyin tosi tyhmästi, en onnitellut, olin todella kylmä. Siitä poikani sitten loukkaantui ja kysyi, että mikä mua vaivaa? En osannut yhtäán suoltaa ajatuksiani ja niin sanotusti päästin kaiken ulos. En edes muista kovin hyvin mitä sanoin mutta sanoin että en pidä siitä, että kaikki on tapahtunut niin nopeaan, pelkään heidän puolesta ja mulla on huono fiilis näistä heidän ilouutisistaan ja taisin sanoa, että en todellakaan haluaisi isoäidiksi ainakaan tuolle miniälle.
Poikani oli ihan raivoissaan, miniä itki ja lähtivät ulos...
En ymmärrä mikä muhun meni. Voi kun vaan voisin mennä ajassa taaksepäin ja pistää suun suppuun. Ihan totta en edes ajattele noin mitä sanoin ääneen. Ne olivat vaan sellaisia huonon mielen purskahteluja. Oma vanhentumiseni harmittaa minua, menopaussikin on alkanut, asumme pian kahdestaan miehen kanssa kotona. Mielessäni vaan mulla on kaksi pientä poikaa kotona, joilla ei ole vielä omia lapsia ja vakavia tyttóystäviä saatikka vaimoja.
Nyt olen yrittänyt soittaa pojalleni, mutta hän ei vastaa puheluihin eikä viesteihin. Olen laittanut jopa työsähköpostiin viestiä, ei vastauksia. Sama homma miniän kanssa. Ainoo vastaus minkä sain oli, että ei suosittele tulemaan heille kylään.
Menin mokaaman kaiken. Nyt miniäni sisällä kasvaa lapsi, jota en ehkä koskaan saa edes tuntea.
Mikä avuksi? Onko kelläkään kokemusta? Olen oikeasti ihan neuvoton. Toivon kuulevani edes jotain pojastani, pahinta on, ettei hän reagoi mihinkään. Oikeasti jo kaipaan poikaani ja miniääni ja jos he jotenkin voisivat antaa anteeksi minulle en varmasti ikinä sanoisi tai tekisi mitään miká loukkaisi heitä. Tää koko tilanne vaikuttaa muhun niin etten saa edes kunnolla nukutuksi tai syödyksi.
Kommentit (441)
Jep, joku tekee hyvän provon, joillakin se elämä ei ole provoa vaan totista totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni tästä ketjusta, tuosta kuvitteellisesta ap:sta (anopista) ja ketjun oikeasta aloittajasta (provoilija) välittyy niin yhdenmukainen sielunmaisema että jotain vikaa täytyy tällä aloittajalla olla päässä kun tällaisia tehtailee, etenkin jos tämä ei ole ensimmäinen tämäntyyppinen ketju. Joko tämä ihminen on häijy, kiusaajatyyppi joka pitää tällaisilla asioilla provoilua hauskana viihteenä, tai oikeasti todellisuudentajunsa menettänyt yksilö joka ei itsekään tiedä kuka on. Kaikissa tapauksissa säälittävää. Ap on saanut päähänsä että me olemme pahoittaneet mielemme koska uskoimme provoon ja nyt meitä "harmittaa". Miten sairas täytyy ihmisen olla että "lällättelee" tällaisella? Jotkut ovat kertoneet omista kipeistä kokemuksistaan ja ap on pitänyt sitäkin viihteenä.
Mielestäni tällainen provo kertoo hyvin suurista ongelmista. Ap on "taistelukentällä" ja seuraa "hyvin läheltä" tällaista draamaa ja värittää tarinaa saadakseen ihmiset tarttumaan siihen jotta saa apua tuon kyseisen ihmissuhdedraaman ratkaisemiseen - joka tuskin hänelle edes kuuluu enkä usko että ap:lla on siinä kovinkaan suurta osaa vaikka tällainen draama lähipiirisssä todella olisi.
Ap on varma siitäkin että kumpikaan draaman osapuolista ei ole oikeassa (anoppi eikä miniä). Mikä vitun besserwisser tämä ap kuvittelee olevansa? Koko tarina on aivan absurdi. Ensin anoppiversio ja nyt tämä oikea ap. Kumpikin on yhtä vikapää ja kummallakin on aivan samat defenssit: mitään palautetta ei oteta vastaan ja jankataan vastaan joka asiassa koska "ap" ja ap tietävät asiat paremmin. Aloittajalle suosittelen ihan ammattiterapeuttia niin ei tarvitse kääriä ongelmia noin monimutkaisiin kääreisiin, varsinkaan kun hän niihin itsekin jo sekoaa.
Pisti silmään se että "anoppi" oikeutti tarinassa toimintansa aina sillä ettei tarkoittanut pahaa vaan pikemminkin hyvää ja nyt tämä ap, aloittaja, tekee ihan samaa: ei tarkoittanut pahaa tällaisella provolla. Kumpikin pyytelee anteeksi ja on pahoillaan mutta jatkaa silti porskuttelua ja on aina oikeassa, asiassa kuin asiassa. Minunkin mielestäni on erikoista että ap kykenee noin hyvin asettumaan tämän anopin pään sisään - suorastaan liian hyvin.
Aika creepy juttu kaikenkaikkiaan.
Eikö tällä ap:lla ole muuta tekemistä kuin väsätä tämäntyyppisiä aloituksia (joita ilmeisesti on muitakin kuin tämä) ja huvin vuoksi, omaa tylsistymistään poistaakseen kirjoittaa "ap:n" elämää eteenpäin?
Ei tämä ihan terveeltä touhulta vaikuta.
En usko hetkeäkään, että tämä olisi ollut trolli. Kaikki on vain anopin jälkikäteen keksimää selittelyä, kun kukaan ei ollutkaan hänen puolellaan. Häpeä saa ihmisen venymään uskomattomiinkin peittely-yrityksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulosta PELOTTAVAN paljon mun anopilta... oletko Itä-Suomalaisia?
Tuntuu pahalta sun miniän puolesta. Muutenkin voi olla pelottavaa ja stressaavaa olla raskaana ja vielä noin hirveä vastaanotto..
Toivottavasti hän ei ole liian herkkä ihminen että pääsee tästä yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, saattaa mennä kauan ennenkuin poika vaimoineen suostuu olemaan sinuun yhteydessä. Latasit nimittäin niin rajua ja kovaa tekstiä (ei isoäidiksi tälle miniälle, kunpa poikaa ei olisi olemassakaan jne...) että yhdessäkin olisi ollut tarpeeksi ainesta välien rikkoutumiseen. Saati kaikissa yhteensä..!!
Vuosisadan vähättelyä sinulta kuitata sanomiset olkia kohautellen "kaikkihan tekee virheitä" tavalla ja olettaa että poika ja miniä ovat automaattisesti heti valmiita sovintoon. Asettuisit heidän asemaansa omien tunteidesi jauhamisen sijaan, tilannetta ei lähdetä purkamaan SINUN lähtökohdista käsin vaan sitten kun vastapuoli on valmis. Ei tule tapahtumaan ihan heti, olit kuin mustasukkainen kilpailijatar etkä onnellinen anoppi ja pian-myös-mummo.
Ettei kukaan nyt ymmärrä väärin niin olen sisimmässäni ylpeä pojastani. Hän on kasvanut ilman isää ja muutenkin ollut itsenäinen pienestä pitäen, maksanut omat kulut, laskut jo 16-vuotiaasta lähtien, vaikka kotona vielä asuikin. Pääsi mieluisaan kouluun, sai ammatin, vakiityön, löysi vaimon ja tulee nyt isäksi. Hienoja asioitahan nuo on, mutta siinä mielentilassa kun viimeksi näin poikaani, en vaan osannut iloita ja päälimmäinen fiilis oli vaan, että tässäkö se minun elämäni nyt oli. Kuten sanoin aiemmin siinä hetkessä tunsin vain oloni vanhaksi ja tarpeettomaksi. Olin kyllä aavistellut, että koskakohan tulee vauvauutisia, mutta mulla oli vielä sulattelua siinä, että poika on mennyt naimisiin. Sitten tulikin sanottua asioita mitä en oikeasti tarkoittanut ja joita nyt kadun. Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja sen myös ymmärrän. Olen odottanut anteeksiantoa varmasti ihan liian varhaisessa vaiheessa.
Tiedän hyvin, että asiat mitä sanoin olivat kauheita ja loukkasivat miniää ja poikaani syvästi. Yksi asia mietityttää, että kokisitteko te miniät loukkaavana sen, jos anoppi riidan aikana sanoisi miniälle, että et voi ymmärtää minun ja poikani suhdetta, koska minä olen äiti pojalle, olen hänet synnyttänyt ja kasvattanut ja sinä olet tuntenut poikani vasta 3 vuotta ja minä olen tuntenut pojan jo lähemmäs 25 vuotta.
Kokisitteko tuon loukkaavana sanomisena? Olen nimittäin aiemmin sanonut tuolla tavalla miniälle. Mulle tuli tunne, että hän loukkaantui, mutta ei silloin sanonut sanaakaan ja tämä siis tapahtui paljon ennen tuota isoa riitaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä ap, että olet hiukan huono ottamaan uutisia vastaan naamatusten. Kuten sanoitkin, että pojallasi ja miniällä oli aina tavatessa "liian suuria uutisia". Ja ensi reaktio niitä kuullessasi on sitten sellainen, mitä ei ikinä kenellkään pitäisi suustansa päästää, reagoit, et ajattele.
Olisiko sinun helpompi ottaa uutiset vastaan vähitellen, tai muuten kuin kasvotusten? Niin että kasvotusten voisit sitten jo ilmaista myös ilosi, kun ensijärkytyksistä on päästy ohi? Jos tahdot olla poikasi ja hänen perheensä puolesta ja elämän ratkaisuista myös iloinen, varmasti tämän ajattelutyön voit itsesi kanssa käydä, ja voisit jatkossa tämän kertoa myös heille. Ei heidän puutteenaan, vaan sinun puutteena, heikkoutena, jonka et kuitenkaan tahdo antaa vaikuttaa väleihinne.
Itselläni on sukulainen, jonka kanssa taas toinen sukulaiseni (äitini) ottaa yhteen. Äitini tapa kommunikoida sukulaisemme kanssa onkin useissa tilanteissa väärä, liian suora, liian hyökkäävä, liian painostava. Konflikti on heti valmis. Tiedän, että ko. henkilölle on parempi aloittaa vähitellen: kevysti sivunmennen, pohtien, ikään kuin yhdessä asiaa kevyesti tarkastellen. Ehkä sinäkin olet tälläinen kommunikointitilanteissa herkkä ihminen? Koet asiat ensin hyökkäyksinä, vaikket haluaisi? Reagoit vastahyökkäyksellä tai näyttämällä pettymyksesi, vaikke se edes ole lopullinen tunnetilasi asiasta, jos annat hetken kulua? Voisiko sinulle sopia kommunikointi poikasi kanssa muulla tavoin? Tekstarilla, sähköpostilla, niin että voit rauhassa käydä oman mylläkkäsi asian kanssa läpi, ennen kuin kohtaat kasvotusten tai viestit takaisin päin? Jos tunnistat että tämä toimisi paremmin, ehkä voit sen kertoa pojallesikin? Että HALUAT osoittaa heille iloasi asioista, et purkauksiasi. Että haluat olla heidän elämässään mukana ja tukena, et kivenä kantapäässä. Että haluat etsiä kommunikointitavan, joka toimii molemmin puolin, ja jossa et loukkaa, kun et sitä loppujen lopuksi tarkoita? Kerro se pojallesi. Pyydä että voisitte kirjoitella, että sinua kiinnostaa kuulla poikasi ajatuksia ja hänen ja perheensä elämästä.
Toivon että poikasi ja miniäsi voivat antaa anteeksi, ja voisitte löytää jatkossa toimivat tavat kommunikointiin. Ole sinä kärsivällinen ja osoita hyvää tahtoasi harmin sijasta.
Oman irrottautumisprosessisi tueksi on hyvä hakea apua. Lapset ovat vain lainaa, niin julmalta kuin se saattaa kuulostaakaan.
Ap, loukkaantuisin mutta myös nauraisin selän takana lapsellisuudellesi.
Minullakin anoppi joka kehui minun ja mieheni ilmoituksesta vaihtaa paikkakuntaa että tunnen oman poikani paremmin kuin sinä, ei hän ole tähänkään mennessä halunnut muuttaa pois kotipaikkakunnaltaan, nyt hän lähtee vain koska käsket.. kun kuulin tämän niin en sanonut mitään, ihmettelin typeryyttä vain.
Mieheni halusi lähteä opiskelemaan uutta alaa toiselle paikkakunnalle nyt koska hänellä olisi tuki siellä, ei ole rohkeimpaa sorttia tekemään uusia elämänmuutoksia.
Mutta tosiaan, anoppi tiesi paremmin kuin minä mitä hänen poikansa haluaa :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 17:10"]
Kuulostaa siltä ap, että olet hiukan huono ottamaan uutisia vastaan naamatusten. Kuten sanoitkin, että pojallasi ja miniällä oli aina tavatessa "liian suuria uutisia". Ja ensi reaktio niitä kuullessasi on sitten sellainen, mitä ei ikinä kenellkään pitäisi suustansa päästää, reagoit, et ajattele.
Olisiko sinun helpompi ottaa uutiset vastaan vähitellen, tai muuten kuin kasvotusten? Niin että kasvotusten voisit sitten jo ilmaista myös ilosi, kun ensijärkytyksistä on päästy ohi? Jos tahdot olla poikasi ja hänen perheensä puolesta ja elämän ratkaisuista myös iloinen, varmasti tämän ajattelutyön voit itsesi kanssa käydä, ja voisit jatkossa tämän kertoa myös heille. Ei heidän puutteenaan, vaan sinun puutteena, heikkoutena, jonka et kuitenkaan tahdo antaa vaikuttaa väleihinne.
Itselläni on sukulainen, jonka kanssa taas toinen sukulaiseni (äitini) ottaa yhteen. Äitini tapa kommunikoida sukulaisemme kanssa onkin useissa tilanteissa väärä, liian suora, liian hyökkäävä, liian painostava. Konflikti on heti valmis. Tiedän, että ko. henkilölle on parempi aloittaa vähitellen: kevysti sivunmennen, pohtien, ikään kuin yhdessä asiaa kevyesti tarkastellen. Ehkä sinäkin olet tälläinen kommunikointitilanteissa herkkä ihminen? Koet asiat ensin hyökkäyksinä, vaikket haluaisi? Reagoit vastahyökkäyksellä tai näyttämällä pettymyksesi, vaikke se edes ole lopullinen tunnetilasi asiasta, jos annat hetken kulua? Voisiko sinulle sopia kommunikointi poikasi kanssa muulla tavoin? Tekstarilla, sähköpostilla, niin että voit rauhassa käydä oman mylläkkäsi asian kanssa läpi, ennen kuin kohtaat kasvotusten tai viestit takaisin päin? Jos tunnistat että tämä toimisi paremmin, ehkä voit sen kertoa pojallesikin? Että HALUAT osoittaa heille iloasi asioista, et purkauksiasi. Että haluat olla heidän elämässään mukana ja tukena, et kivenä kantapäässä. Että haluat etsiä kommunikointitavan, joka toimii molemmin puolin, ja jossa et loukkaa, kun et sitä loppujen lopuksi tarkoita? Kerro se pojallesi. Pyydä että voisitte kirjoitella, että sinua kiinnostaa kuulla poikasi ajatuksia ja hänen ja perheensä elämästä.
Toivon että poikasi ja miniäsi voivat antaa anteeksi, ja voisitte löytää jatkossa toimivat tavat kommunikointiin. Ole sinä kärsivällinen ja osoita hyvää tahtoasi harmin sijasta.
Oman irrottautumisprosessisi tueksi on hyvä hakea apua. Lapset ovat vain lainaa, niin julmalta kuin se saattaa kuulostaakaan.
[/quote]
Sorry mutta mä en ainakaan oo samaa mieltä!
Mielestäni aikuisen ihmisen pitäisi pystyä ottamaan iloiset uutiset vastaan ihan normaalilla tavalla. Meidän kaikkien reaktiot varmasti vaihtelevat. Amerikassa asunut tätini suunnillen kiljuu ilosta jos kuulee vähääkään iloisia uutisia ja oma äitini taas on tasainen ja rauhallinen viilipytty, mutta osaa kuitenkin kohteliaasti ilmaista onnittelut ja ei ainakaan koskaan sano mitään törkeyksiä kuten ap.
Miehen kanssa ollaan kärsitty lapsettomuudesta ja voin sanoa, että teki TOSI tiukkaa onnitella rakkaita ystäviä ja sukulaisia heidän vauvauutisista. Päässäni oli katkeria ajatuksia, olin kateellinen ja en ollut edes iloinen ystävien puolesta, mutta tiedän että välit säilyttääkseni, mun on nyt vaan nieltävä tunteet hetkeksi ja sanottava ainakin kohteliaasti onnittelut, ei kukaan pakota muta hyppimään kattoon ja kiljumaan onnesta, mutta jos olisin sanonut oikeat tunteeni, että kiitos vaan kertomuksesta haistakaa vain paska! Miksi te saatte lapsen ja me ei vieläkään! en varmasti olisi väleissä ystävien kanssa sen jälkeen.
" että et voi ymmärtää minun ja poikani suhdetta, koska minä olen äiti pojalle, olen hänet synnyttänyt ja kasvattanut ja sinä olet tuntenut poikani vasta 3 vuotta ja minä olen tuntenut pojan jo lähemmäs 25 vuotta."
Voi kyllä. Tuo on niin naurettavaa. Ja nyt vasta mietit voiko tuo loukata?
Olet siis latonut tuollaista kommenttia ennen riitaakin jo?
Vaikka hän on tuntenut poikasi "vasta" 3 vuotta, voit olla varma että hän tuntee poikasi aidosti jopa paremmin kuin sinä. Pariskuntana toisen tuntee aivan eritavalla kuin äiti tuntee poikansa. Poikasi tuskin on kertonut asioita sinulle jota vaimonsa tietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi ap kiva tietää oletko miettinyt asiaa itse omalle kohdallesi?
Kerrot naimisiinmenosta tai vauvauutisesta ja oma äitisi sanoisi että kumpa sinua ei olisikaan? Tai olisit nyt jonkun toisen miehen ottanut. Tai että sinun appivanhempasi olisivat sanoneet näin.
Mieti ihan oikeasti kuinka pahalta se olisi tuntunut.
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 17:22"]
Ap, loukkaantuisin mutta myös nauraisin selän takana lapsellisuudellesi.
Minullakin anoppi joka kehui minun ja mieheni ilmoituksesta vaihtaa paikkakuntaa että tunnen oman poikani paremmin kuin sinä, ei hän ole tähänkään mennessä halunnut muuttaa pois kotipaikkakunnaltaan, nyt hän lähtee vain koska käsket.. kun kuulin tämän niin en sanonut mitään, ihmettelin typeryyttä vain.
Mieheni halusi lähteä opiskelemaan uutta alaa toiselle paikkakunnalle nyt koska hänellä olisi tuki siellä, ei ole rohkeimpaa sorttia tekemään uusia elämänmuutoksia.
Mutta tosiaan, anoppi tiesi paremmin kuin minä mitä hänen poikansa haluaa :D
[/quote]
Arvelinkin, että taisin mennä lapsellisuuden puolelle, kun sanoin tuon. Tämä tapahtui silloin kun poika ja miniä tulivat tuomaan mulle henkilökohtaisesti hääkutsua.
Sitä äitinä ajattelee tietävänsä parhaiten, mikä omalle lapselle on parasta ja ajatus siitä, että yhtäkkiä nuori tyttö, joka on tuntenut poikani vain hetken saa muutettua poikani ajatusmaailman yli ja ympäri ja yhtäkkiä tuntuu kun en enää tuntisi lastani. Ei me äidit mitään pahaa tarkoiteta sanomalla noin, sitä vain haluaa parasta lapselleen.
ap
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 17:10"]
Ettei kukaan nyt ymmärrä väärin niin olen sisimmässäni ylpeä pojastani. Hän on kasvanut ilman isää ja muutenkin ollut itsenäinen pienestä pitäen, maksanut omat kulut, laskut jo 16-vuotiaasta lähtien, vaikka kotona vielä asuikin. Pääsi mieluisaan kouluun, sai ammatin, vakiityön, löysi vaimon ja tulee nyt isäksi. Hienoja asioitahan nuo on, mutta siinä mielentilassa kun viimeksi näin poikaani, en vaan osannut iloita ja päälimmäinen fiilis oli vaan, että tässäkö se minun elämäni nyt oli. Kuten sanoin aiemmin siinä hetkessä tunsin vain oloni vanhaksi ja tarpeettomaksi. Olin kyllä aavistellut, että koskakohan tulee vauvauutisia, mutta mulla oli vielä sulattelua siinä, että poika on mennyt naimisiin. Sitten tulikin sanottua asioita mitä en oikeasti tarkoittanut ja joita nyt kadun. Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja sen myös ymmärrän. Olen odottanut anteeksiantoa varmasti ihan liian varhaisessa vaiheessa.
Tiedän hyvin, että asiat mitä sanoin olivat kauheita ja loukkasivat miniää ja poikaani syvästi. Yksi asia mietityttää, että kokisitteko te miniät loukkaavana sen, jos anoppi riidan aikana sanoisi miniälle, että et voi ymmärtää minun ja poikani suhdetta, koska minä olen äiti pojalle, olen hänet synnyttänyt ja kasvattanut ja sinä olet tuntenut poikani vasta 3 vuotta ja minä olen tuntenut pojan jo lähemmäs 25 vuotta.
Kokisitteko tuon loukkaavana sanomisena? Olen nimittäin aiemmin sanonut tuolla tavalla miniälle. Mulle tuli tunne, että hän loukkaantui, mutta ei silloin sanonut sanaakaan ja tämä siis tapahtui paljon ennen tuota isoa riitaa.
ap
[/quote]
Jos mun anoppi olisi sanonut noin siitä olisi mies suuttunut vielä enemmän kuin minä. Lapsellista sillä halusit tai et niin suhde puolisoon on normaalille aikuiselle läheisempi kuin vanhempaan.
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 17:10"]
Tiedän hyvin, että asiat mitä sanoin olivat kauheita ja loukkasivat miniää ja poikaani syvästi. Yksi asia mietityttää, että kokisitteko te miniät loukkaavana sen, jos anoppi riidan aikana sanoisi miniälle, että et voi ymmärtää minun ja poikani suhdetta, koska minä olen äiti pojalle, olen hänet synnyttänyt ja kasvattanut ja sinä olet tuntenut poikani vasta 3 vuotta ja minä olen tuntenut pojan jo lähemmäs 25 vuotta.
Kokisitteko tuon loukkaavana sanomisena? Olen nimittäin aiemmin sanonut tuolla tavalla miniälle. Mulle tuli tunne, että hän loukkaantui, mutta ei silloin sanonut sanaakaan ja tämä siis tapahtui paljon ennen tuota isoa riitaa.
ap
[/quote]
Riippuu tietysti riidan aiheesta ja vakavuudesta, mutta ehkä vähän loukkaantuisin, vaikka periaatteessa ymmärrän mitä tarkoitat tällä. Toisaalta sanoisin kyllä takaisinkin, ettei anoppi mitenkään voi ymmärtää minun ja mieheni suhdetta, että se on aivan erilainen kuin äidin ja pojan suhde, kaikilla tasoilla läheisempi ja intiimimpi, sekä tietysti äitisuhdetta tärkeämpi.
Loukkaantuisitko sinä, jos miniäsi sanoisi samoin?
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 17:36"]
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 17:10"]
Tiedän hyvin, että asiat mitä sanoin olivat kauheita ja loukkasivat miniää ja poikaani syvästi. Yksi asia mietityttää, että kokisitteko te miniät loukkaavana sen, jos anoppi riidan aikana sanoisi miniälle, että et voi ymmärtää minun ja poikani suhdetta, koska minä olen äiti pojalle, olen hänet synnyttänyt ja kasvattanut ja sinä olet tuntenut poikani vasta 3 vuotta ja minä olen tuntenut pojan jo lähemmäs 25 vuotta.
Kokisitteko tuon loukkaavana sanomisena? Olen nimittäin aiemmin sanonut tuolla tavalla miniälle. Mulle tuli tunne, että hän loukkaantui, mutta ei silloin sanonut sanaakaan ja tämä siis tapahtui paljon ennen tuota isoa riitaa.
ap
[/quote]
Riippuu tietysti riidan aiheesta ja vakavuudesta, mutta ehkä vähän loukkaantuisin, vaikka periaatteessa ymmärrän mitä tarkoitat tällä. Toisaalta sanoisin kyllä takaisinkin, ettei anoppi mitenkään voi ymmärtää minun ja mieheni suhdetta, että se on aivan erilainen kuin äidin ja pojan suhde, kaikilla tasoilla läheisempi ja intiimimpi, sekä tietysti äitisuhdetta tärkeämpi.
Loukkaantuisitko sinä, jos miniäsi sanoisi samoin?
[/quote]
Kiitos sinullekin mielipiteen kertomisesta.
Ei se ollut mikään kummoinen riitatilanne, missä tuon sammakon päästin suustani. Se oli tilanne, jossa odotin poikaa ja miniää kylään ja olin jo sulatellut kihlauutiset pari viikkoa aiemmin. Nyt oli sitten taas uusi uutinen, hääpäivä päätetty alle vuoden päähän ja taisin kommentoida, että jopas on vauhti kova pariskunnalla ja varovasti yritin ehdotella, jos kihla-aikaa kannattaisi vähän pidentää, ettei nyt hätiköidä. Miniä sitten sanoi, että ei hänelle niin väliksi, että milloin naimisiin, mutta poikani oli halunnut jo ensi talvena. Minä sitten sanoi, että en usko millään, että pojallani on tuollaista hoppua ja talvihäätkin kuulostavat niin hankalilta järjestää. Siinä sitten sanoin tuon kommentin äidin ja pojan suhteesta. Miniä, ei siihen reagoinut mitenkään oikeastaan. Ei ainakaan sanonut mitään. Joskus toivon, että olisipa sanonutkin. Jos olisi vastannut, kuten sinä ehdotit "ettei anoppi mitenkään voi ymmärtää minun ja mieheni suhdetta, että se on aivan erilainen kuin äidin ja pojan suhde, kaikilla tasoilla läheisempi ja intiimimpi, sekä tietysti äitisuhdetta tärkeämpi." niin ehkä tuokin olisi jo herätellyt minua aiemmin, enkä olisi jatkanut vääränlaisissa tunteissa vellomista niin pitkään.
Kiitos miniät mielipiteistänne.
ap
Josko olisi aika lopettaa itsesi ruoskiminen? Tiedät tehneesi väärin ja vielä missä asioissa. Haluat paikata välit ja varmasti et enää tällaista virhettä tee. Aika on armollinen ja parantaa haavat. Ihmisiähän tässä vain ollaan ja synnitön sen ensimmäisen kiven heittäkööt. Olen varma että saat paikattua välit, anna aikaa tunnekuohun laantumiseen. Eiköhän poikasi halua että lapsi oppii tuntemaan mummunsa. Onneksi ihmiset osaavat antaa myös anteeksi, kun aika on kypsä:)
Alue: Aihe vapaa
421: "Jos ap ei kerran ole anoppi, niin osaa hyvin porautua sisään hänen mielenmaisemaan. Osaisin minäkin porautua sairaan äitini mielenmaisemaan, jonka vierellä olen elänyt monta kymmentä vuotta. Ymmärrystä löytyy kummallekin osapuolelle, joten pähkäilin että jos ap olisi miniä tai joku sieltä osapuolelta, niin ymmärrystä ei olisi löytynyt anopin sairasta maailmaa kohtaan..."
Ap on siinä määrin samasta puusta veistetty, että veikkaan hänen olevan anopin tytär.
Viimeisessä ap:n lähettämässä viestissä kiinnitti silmään passiivisaggressiiviset luonnehdinnat tarinan päähenkilöistä. Kun muistetaan, että ap:n mielestä molemmissa osapuolissa oli vikaa, niin oudosti hän nyt luonnehtiikin henkilöt:
A. Painajaisten anopiksi
(Äiti, jossa ap näkee oman tulevaisuutensa. Samasta puusta kun molemmat toisten asioihin puuttujat on veistetty. Mutta älkää silti pliis katkaisko muhun välejä, vaikka olenkin aivan järkyttävä maanvaiva ja juorueukko.)
B. Kauheuksia kokeneeksi pojaksi
(Miten tämä kuulostaa niin kitkerän suolaiselta sisarkateudelta, nyyh!)
C. Viattomasta miniästä
(No vittu kun ei siitä oikeasti mitään vikaa löydy paitsi se, ettei lähde mun ja mutsin kanssa vatvomaan wt-huutokisoihin ja juorukerhoihin mukaan. Mikähän se hienohelma kuvittelee olevansa? Meinaako se tehdä veljestäkin jotenkin meitä paremman ihmisen?)
Ja ihan samalla tavalla kuin äitinsä, nyt ap keksii jotain ihan outoja tunteita ja haluja muille ihmisille omasta päästänsä. Ja sitten potkii kehittämäänsä olkiukkoa, että näin taukkeja nää muut täällä ovat.
"Mutta nyt tämä ap, painajaisten anoppi, tai ehkäpä se viaton miniä tai kuka teitää, jos olenkin se kauheuksia kokenut poika, yhtäkaikki tämä ap nyt jättää tämän ketjun omalta osalta. En tule sepittämään oikeata tarinaa vaikka kuinka sitä tahdotte. Negatiiviset kommenttine vain kertovat siitä mielipahasta, jonka sain aikaan huijaamalla, mutta tarkoitusperäni eivät olleet ilkeät.