Lue keskustelun säännöt.
Olen pilannut suhteeni miniään ja poikaani :( Mitään tehtävissä?
29.03.2014 |
En uskonut, että joku päivä minusta tulee tämmöinen anoppi. Esikoiseni löysi tyttöystävän ja ajattelin, että toivottavasti hän on kiva pojalleni ja toivoin, että voisin myös tulla läheiseksi miniän kanssa, minulla ei ole ollut yhtään tytärtä. Jotenkin tämä tyttö ei ollut ollenkaan samanhenkinen kuin minä. Hyväksyin jo sen, että ei olla samalla aaltopituudella, mutta oikein mukava tyttö hän on ja ilmeisesti tekee poikani onnelliseksi. Hyvin nopeasti poikani kosi tyttösytäväänsä ja kolmen vuoden aikana taphtunut seuraavat asiat: ensi tapaaminen, yhteenmuutto, kihlat, häät ja nyt odottavat esikoistaan.
Jotenkin tää kaikki on tullut niin nopeasti minullekin, ei ole ollut kunnolla aikaa sopeutua kaikkii uutisiin. Tuntuu siltä, että joka kerta kun poikani ja miniä tulevat kylään niin aina on jokin suuri uutinen kerrottavana.
Olen oikeasti tosi onnellinen, että poikani on löytänyt puolison, jota rakastaa ja ylpeä, että hänestä tulee pian isä, mutta mun mielessäni mun poika on vielä hädintuskin aikuinen, jotenkin tuo kotoa poismuutto meni niin yllättävän nopeasti. Silloin ajattelin, että totta kai tämä suhde kaatuu ja pian poikani varmaankin tulee häntä koipien välissä takaisin. En edes viitsinyt suunnitella mitäán muutosta pojan huoneeseen, koska alitajuisesti ajattelin, ettei tämä ole lopullista.
Yli kuukausi sitten poikani tuli käymään kotona vaimonsa kanssa ja kertoivat innostuneena raskaudesta. En ymmärrä omaa káyttäytymistäni, mutta en tiedä miksi, mutta niin vain kävi että tulin tosi surulliseksi. Jotenkin vielä häidenkin aikaan ajattelin, että niin ne ihmiset menee naimisiin ja yli puolet eroaa, ei tämä vielä lopullista ole, mutta nyt kun kuulin, että pojastani tulee isä, se tuntui niin lopulliselta.
Käyttäydyin tosi tyhmästi, en onnitellut, olin todella kylmä. Siitä poikani sitten loukkaantui ja kysyi, että mikä mua vaivaa? En osannut yhtäán suoltaa ajatuksiani ja niin sanotusti päästin kaiken ulos. En edes muista kovin hyvin mitä sanoin mutta sanoin että en pidä siitä, että kaikki on tapahtunut niin nopeaan, pelkään heidän puolesta ja mulla on huono fiilis näistä heidän ilouutisistaan ja taisin sanoa, että en todellakaan haluaisi isoäidiksi ainakaan tuolle miniälle.
Poikani oli ihan raivoissaan, miniä itki ja lähtivät ulos...
En ymmärrä mikä muhun meni. Voi kun vaan voisin mennä ajassa taaksepäin ja pistää suun suppuun. Ihan totta en edes ajattele noin mitä sanoin ääneen. Ne olivat vaan sellaisia huonon mielen purskahteluja. Oma vanhentumiseni harmittaa minua, menopaussikin on alkanut, asumme pian kahdestaan miehen kanssa kotona. Mielessäni vaan mulla on kaksi pientä poikaa kotona, joilla ei ole vielä omia lapsia ja vakavia tyttóystäviä saatikka vaimoja.
Nyt olen yrittänyt soittaa pojalleni, mutta hän ei vastaa puheluihin eikä viesteihin. Olen laittanut jopa työsähköpostiin viestiä, ei vastauksia. Sama homma miniän kanssa. Ainoo vastaus minkä sain oli, että ei suosittele tulemaan heille kylään.
Menin mokaaman kaiken. Nyt miniäni sisällä kasvaa lapsi, jota en ehkä koskaan saa edes tuntea.
Mikä avuksi? Onko kelläkään kokemusta? Olen oikeasti ihan neuvoton. Toivon kuulevani edes jotain pojastani, pahinta on, ettei hän reagoi mihinkään. Oikeasti jo kaipaan poikaani ja miniääni ja jos he jotenkin voisivat antaa anteeksi minulle en varmasti ikinä sanoisi tai tekisi mitään miká loukkaisi heitä. Tää koko tilanne vaikuttaa muhun niin etten saa edes kunnolla nukutuksi tai syödyksi.
Kommentit (441)
Yritä jo nyt uskoa, että se "lapsen paras" on sinun tulkintasi, oikeastaan se mikä on sinulle paras. Kuuntele aidosti poikaasi ja yritä tutustua häneen aikuisena ihmisenä. Ei se että on jonkun synnyttänyt tarkoita mitään telepaattista yhteyttä loppuelämäksi. Eipä ainakaan näytä siltä, kun poikasi laittoi välit poikki. Saatoitpa myötävaikuttaakin hänen itsenäistymiseensä, kun oli pakko lähteä kodin tukahduttavasta ilmapiiristä. Minä muutin ulkomaille samassa tilanteessa.
Itsellä juuri samanlaiset appivanhemmat ja omat vanhemmat, aina tietävät paremmin mitä meidän pitäis tehdä ja mikä on "parasta". Siksipä en juurikaan vietä pitkiä aikoja heidän kanssaan. En voi olla oma itseni. Se on raskasta. Ei kysytä mitä kuuluu, mitä aikeita meillä on elämässä. Tulee tunne, että pilaamme jotkut valmiit suunnitelmat joita meidän varalle on vaivalla tehty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totuus on tarua ihmeellisempää. Kirjoittaja paljasti tahtomattaan jotain itsestään vaikka luuli esittävänsä koko ajan. Ja moni lukija kertoi todellisista kokemuksistaa. Monia tarinoita siitä miten välit voivat oikeasti mennä lopullisesti poikki.
Itse olen anoppini nähnyt hieman yli viisi vuotta sitten. Tuolloin esikoinen oli 7kk ja sen jälkeen anoppi ei ole häntä nähnyt, eikä pari vuotta myöhemmin syntynyttä kuopusta ikinä. Mies katkaisi välit itse äitiinsä kun näki että tilanne vain pahenee, ja helpompaa on elämä ollut. Koskaan en olisi niillä "oireilla" uskaltanut viedä esim lapsiamme hänen hoitoon, aina olisi saanut vahtia mitä hullua keksii. Anoppi mokasi pahan kerran esikoisensa kanssa, keskimmäinen kärsi 30 vuotiaaksi asti ennenkuin pääsi pois kotoa ja nuorin otti opiksi eikä koskaan ikinä vie naista äitilleen näytille. Ovatko kaikki kolme siis väärässä vai olisiko anopissa oikeasti jotain vialla. Todellisessa elämässä näitä tarunomaisia ap;itä on oikeasti olemassa ja se on surullista ja kammottavaa.
Kamalaa, kuinka moni on sitä mieltä että on hyvä jos ap:n poika ja miniä eivät anna koskaan anteeksi. Kyllä, ap teki todella väärin, mutta hän sentään katuu puheitaan ja tiedostaa ajatustensa olevan väärin. Ja jos hän vielä hakee itselleen ammattiapua, niin kyllähän se osoittaa todellista katumusta. En sano, että pojan ja miniän pitäisi antaa välittömästi anteeksi ja pyyhkäistä koko juttu mielestä, mutta olisi todella kohtuutonta katkaista välit kokonaan. Ihan sitä tulevaa lastakin ajatellen.
Tässä ketjussa tulee hyvin ilmin, keitä ovat av:lla käyvä enemmistö.
Lapsellisia, mustavalkoisesti ajattelevia ja yksinkertaisia. Humaanius loistaa poissaolollaan.
Mun pojat on mun elämäni miehet ja ne omat pojat pysyy lähelläni, kun kohtelen hyvin heidän vaimojaan. Tämä kannattaa tajuta tarpeeksi ajoissa.
On vaan pakko luopua niistä pojista, mutta kivaa ja tukea antavaa mammaa kyllä tullaan katsomaan.
Ei me voida sille mitään, jos ap ei saa anteeksi vaikka toivon että saisikin.
Ap sano suoraan sille minijällesi ettei sulla ole mitään sitä vastaan vaan olit niin katkera siitä että menetit poikasi hänelle. Kerro tunteistasi rehellisesti että miniäsi ymmärtää ettei oikeesti ollut kyse hänestä vaan ongelmat on sinulla itsellään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun anoppi on monesti loukannut mua. Kertaakaan ei ole pyytänyt anteeksi, kerran tuli halaamaan ja höpisi jotain "ei muistella pahalla" tyyliin. . Mä en pysty luottamaan anoppiin yhtään mutta olen ymmärtänyt että en pysty häntä muuttamaan. Meillä on"sivistyneet" välit, jutellaan niitä näitä jos tavataan. Kyläilllä ei yleensä mutta lapsia näkee säännöllisesti, asutaan lähekkäin.
En jaksanut lukea koko viestiketjua. Joitakin kommentteja sieltä täältä ja selvästi niillä ihmisillä, joilla ei ole omakohtaista kokemusta, on suurin tarve tylyttää.
Meillä oli tuo tilanne anopin kanssa. Hän oli hyvin kiinni lapsissaan ja kun nuorimmainen (mieheni) tapasi minut, kaikki kävi nopeaan. Parissa vuodessa olimme saaneet ensimmäisen lapsestamme ja menimme naimisiin ja muutimme yhteen.
Anoppi sotkeutui asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet ja jotka koimme loukkaavina. En jaksa sen tarkemmin lähteä luettelemaan, niitä oli niin paljon.
Tilanne kärjistyi viime keväänä. Mieheni sai tarpeekseen eräästä asiasta, soitti ja sanoi mielipiteensä. Anoppi loukkaantui ja laittoi välit poikki.
Mies oli sanojensa mukaan tyytyväinen kun ei tarvinnut olla enää lähellä äitiään. Itsekin olin aluksi samaa mieltä, mutta kyllähän tuollainen välirikko syö ihmistä -mielummin laiha sopu kuin ei välejä ollenkaan. Lasten takia vaikka, jollei muuten.
Anopista ei kuulunut mitään tai jos kuului, saattoi soittaa kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kysyä tarvitsemmeko jotakin tavaraa. Mies lopetti puhelun lyhyeen ja oli oikeasti hyvin pahoillaan, ettei anoppi pyytänyt anteeksi.
Kun toinen lapsi syntyi, anoppi ja appi tulivat käymään. Tuolloin anoppi sai viimein kakistettua anteeksipyynnön; taatusti ollut erittäin vaikea asia hänen kaltaiselleen ihmiselle.
Nyt tilanne on se, että olemme eniten tekemisissä lasten takia. Mutta sekin on tarpeeksi. Voimme viettää aikaa yhdessä, mutta henkilökohtaisista asioista emme puhu. Hyvä tilanne siis edelliseen kevääseen verrattuna :)
Älä heitä kirvestä kaivoon. Itse olisimme kaivanneet juuri anteeksipyyntöä jo aiemmin, se olisi riittänyt. ja tietysti se, että tiettyihin asioihin ei puututa.
Neuvoksi en osaa sanoa kuin että jatka viestittelyä ja soittelua anteeksipyynnön merkeissä. Myönnä virheesi ja kerro kuinka "tyhjä pesä" on saanut sinut hieman sekaisin, asia jota et olisi uskonut tapahtuvan. Pyydä anteeksi mielipahaa jonka olet aiheuttanut ja kerro kuinka iloinen oikeasti olet, että poikasi on löytänyt noin hyvän naisen ja kuinka ihanaa on, että heille tulee vauva.
Äitinä ymmärrän, että ei ole varmasti helppoa joutua "kakkosnaisen" paikalle, joten eihän se ole ihme, että tuollainen kriisi tulee.
Tsemppiä, kyllä teidän vaälit varmasti korjaantuu :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieti, ap, asiaa niin päin että poikaasi olisi kivitetty samaan tapaan miniän vanhempien taholta kuin miten sinä kohtelit miniääsi. Miltä se sinusta äitinä tuntuisi, se että poikasi on niin kelvoton ja riittämätön appivanhempiensa silmissä? Ettei hän ole kelvollinen heidän lapsenlapsensa isäksi?
Sen sijaan minusta vaikuttaa siltä että poika on hyväksytty perheeseen lämpimästi, perheenjäseneksi. Siitä kertoo jo poikasi ihmettely että eiväthän appivanhemmat mitään vieraita ole (kun kysyit miten voi olla vieraiden nurkissa niin kauan). Hänellä on nyt uusi perhe, se oma perhe ja lisäksi vaimonsa suku, ja kuten joku tuolla sanoi aiemmin, tuntuu siltä että katsot poikasi olevan velkaa sinulle siitä että olit yh. Teit hänestä "elämänkumppanin". Et kasvanut missään vaiheessa yli siitä tiimistä, edes silloin kun uusi kumppani tuli elämääsi. Hän, toinen poikasi ja muut ihmiset ovat vain statisteja suuressa näytelmässä jossa sinun pojallasi on pääosa.
Kolme vuotta on aivan kohtuullinen aika totutella siihen että lapsi muuttaa kotoa, kihlautuu, menee naimisiin ja saa lapsen. Et ole iloinnut missään vaiheessa heidän onnestaan, et avioliitosta, et lapsesta, et siitä että heillä on asiat hyvin. Tuollainen negatiivisuus syö ihmistä yllättävän paljon. Sellaisen ihmisen kanssa ei halua olla tekemisissä. Poikasi olisi toivonut että osaat iloita hänen puolestaan hänen elämänsä suurissa taitekohdissa mutta sen sijaan lyöt kapulaa rattaisiin.
En sano että peli on menetetty mutta tällä hetkellä en jatkaisi anteeksipyytelyä ja viestittelyä, asia on jo varmaan tullut selväksi ja he haluavat nyt keskittyä rakentamaan kotia vauvalle. Jos arvostat heitä, laitat oman mielipahasi nyt taka-alalle ja annat heille rauhaa ja sen tilan jota he kaipaavat. Heillekin on ollut kova paikka kohdata se tosiasia ettet osaa iloita heidän puolestaan.
Toisen mummun onnittelu hänen facebook-seinällään (jos oikein muistan) on aika irvokas veto sen jälkeen miten kohtelit hänen tytärtään. Älä sekoita tähän soppaan enää enempää ihmisiä, olet loukannut paitsi miniääsi, myös hänen vanhempiaan. Vetoat vaihdevuosiin ym selitelläksesi käytöstäsi mutta mieti miten herkässä tilassa miniäsi on; raskaana, ensimmäistä kertaa, ja saa tuollaista kuraa niskaansa. He eivät ole kuitenkaan hyökänneet sinua vastaan äitinä tai anoppina vaan ilmeisesti pyrkineet rakentamaan tervettä suhdetta kunnes itse olet vesittänyt kaiken omalla käytökselläsi. Tällä hetkellä miniäsi tuskin pystyy olemaan kanssasi tekemisissä ja poikasi hänen aviomiehenään ja heidän yhteisen lapsensa isänä on luonnollisesti puolensa valinnut.
Kaikki sympatiani sinulle AP! Vaikka omat poikani ovat vielä pieniä, tunnen jo nyt haikeutta heidän kasvustaan ja siitä, että jossain vaiheessa he lähtevät.
Tässä tiivistettynä omat ajatukseni:
- Mitään ei ole menetetty, kaikki on vielä mahdollista.
- Pääasia on se, että olet tajunnut, että jotain on pielessä SINUSSA. Siis että kyse on omasta ongelmastasi. Oikeastihan poikasi elämä ei edes "kuulu" sinulle siinä mielessä, että voisit lähteä kommentoimaan hänen ratkaisujaan tuohon tyyliin.
- Hieno juttu, että ymmärrät hyvin mitä teit. Ehkä tällaista piti tapahtua, ennen kuin tajusit itse, että sinulla on paljon selvitettävää omassa menneisyydessäsi.
- En lukenut koko viestiketjua, mutta ehkä kerroit jotain omasta lapsuudestasi ja lapsuudenkotisi asetelmista. Yleensä ratkaisut löytyvät sieltä.
- Suosittelen ehdottomasti sinulle terapiaa, jos vain onnistut sellaiseen pääsemään. Pidä huoli siitä, että nuorempi poikasi saa terveet ja normaalit lähtökohdat omalle aikuisen elämälleen.
- Pistä nyt jäitä hattuun, anna nuorelleparille aikaa, pidä välimatkaa. Olet pyytänyt anteeksi ja jonain päivänä he ovat valmiita antamaan sinulle anteeksi. Siihen mennessä sinun täytyy selvittää oman elämäsi sotkut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 09:57"]
Kaikki sympatiani sinulle AP! Vaikka omat poikani ovat vielä pieniä, tunnen jo nyt haikeutta heidän kasvustaan ja siitä, että jossain vaiheessa he lähtevät.
Tässä tiivistettynä omat ajatukseni:
- Mitään ei ole menetetty, kaikki on vielä mahdollista.
- Pääasia on se, että olet tajunnut, että jotain on pielessä SINUSSA. Siis että kyse on omasta ongelmastasi. Oikeastihan poikasi elämä ei edes "kuulu" sinulle siinä mielessä, että voisit lähteä kommentoimaan hänen ratkaisujaan tuohon tyyliin.
- Hieno juttu, että ymmärrät hyvin mitä teit. Ehkä tällaista piti tapahtua, ennen kuin tajusit itse, että sinulla on paljon selvitettävää omassa menneisyydessäsi.
- En lukenut koko viestiketjua, mutta ehkä kerroit jotain omasta lapsuudestasi ja lapsuudenkotisi asetelmista. Yleensä ratkaisut löytyvät sieltä.
- Suosittelen ehdottomasti sinulle terapiaa, jos vain onnistut sellaiseen pääsemään. Pidä huoli siitä, että nuorempi poikasi saa terveet ja normaalit lähtökohdat omalle aikuisen elämälleen.
- Pistä nyt jäitä hattuun, anna nuorelleparille aikaa, pidä välimatkaa. Olet pyytänyt anteeksi ja jonain päivänä he ovat valmiita antamaan sinulle anteeksi. Siihen mennessä sinun täytyy selvittää oman elämäsi sotkut.
[/quote]
Alkoi hymyilyttää tämä viesti :) Kun lapset ovat teini-iässä ja edelleen 18-vuotiaana aikuisia ylläpidettäviä joilla on oikeuksia mutta vain vähän velvollisuuksia jos kotona asuvat, heistä ihan mielellään "pääsee eroon" (with love)
[quote author="Vierailija" time="01.04.2014 klo 19:07"]
Ap täällä taas.
Olen yrittänyt olla ajattelematta poikaani ja miniääni, mutta se on hankalaa ja ihan oikeasti ikävöin heitä molempia. Haluaisin kuulla miten raskaus etenee, mitä hankintoja ovat tehneet tulevalle vauvalle, mutta nyt olen omalla käytökselläni sen aiheuttanut, että mut on jätetty ihan ulkopuolelle. Facebookistakin poistivat kaverilistalta minut. Mieheni tosi on vielä kaveri heidän kummankin kanssaan ja sen verrna kertoi, että facebookissa näkyy ihan tavallisia statuspäivityksiä heiltä, ovat käyneet elokuvissa, ulkona syömässä. Jotenkin tuntuu kamalalle, että niin se heidän elämä vain jatkuu, eikö missään vaiheessa tule minkäänlaisia tunteita pintaan? Voi kun saisin kuulla heistä jotain.
Tytön vanhemmat ovat oikein mukavia ihmisiä, asuvat ihan eri puolella Suomea, mutta olen heidät tavannut useasti, ystävällisiä ja vieraanvaraisia, mutta myönnän että olen ollut kateellinen siitä jo pidempään, että he näyttävät olevan niin läheisissä väleissä poikani ja miniän kanssa.
[/quote]MINÄMINÄMINÄ. Sinä kadut tasan sitä mitä aiheutit ITSELLESI, et sitä mitä aiheutit muille. Ja vielä sinua harmittaa että pojan ja miniän elämä jatkuu eivätkä se ole ihan murheissaan, mitä vi***a nyt oikeasti? Ja olet kateellinen siitä, että perheellä on hyvät välit toisten appivanhempien kanssa? Olisitko siis tyytyväinen jo he voisivat pahoin ja heillä ei olisi läheisiä?
Kyllä mun kyökkidiagnoosi on että pesunkestävä narsisti siellä päässä on. Ajattelet yhäkin tilannetta vain oman itsesi kautta, sen sijaan että olisit onnellinen pojan perheestä ja siitä että he ovat tyytyväisiä elämäänsä. Et ole sanallakaan murehtinut sitä miltä HEISTÄ tuntuu. Murehdit vain itseäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kyllä luottaisi siihen että poika ja hänen vaimonsa antavat anteeksi. Miniä lienee tavannut töykeää anoppiaan vain pakosta, ei aidosta halusta ja kiintymyksestä, ja pojalle lauotut "totuudet" ovat aika massiivisia dealbreakereita. Aloittajan purkaushan oli täysi sodanjulistus..varsinkin kun hän on tölvinyt nuorta paria sanallisesti ennenkin. On varsin idealistista olettaa että poika ja miniä ovat niin jaloja ihmisiä, että haluavat pitää ap:n elämässään mukana kaiken jälkeen.
[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 12:02"]
[quote author="Vierailija" time="01.04.2014 klo 19:07"]
Ap täällä taas.
Olen yrittänyt olla ajattelematta poikaani ja miniääni, mutta se on hankalaa ja ihan oikeasti ikävöin heitä molempia. Haluaisin kuulla miten raskaus etenee, mitä hankintoja ovat tehneet tulevalle vauvalle, mutta nyt olen omalla käytökselläni sen aiheuttanut, että mut on jätetty ihan ulkopuolelle. Facebookistakin poistivat kaverilistalta minut. Mieheni tosi on vielä kaveri heidän kummankin kanssaan ja sen verrna kertoi, että facebookissa näkyy ihan tavallisia statuspäivityksiä heiltä, ovat käyneet elokuvissa, ulkona syömässä. Jotenkin tuntuu kamalalle, että niin se heidän elämä vain jatkuu, eikö missään vaiheessa tule minkäänlaisia tunteita pintaan? Voi kun saisin kuulla heistä jotain.
Tytön vanhemmat ovat oikein mukavia ihmisiä, asuvat ihan eri puolella Suomea, mutta olen heidät tavannut useasti, ystävällisiä ja vieraanvaraisia, mutta myönnän että olen ollut kateellinen siitä jo pidempään, että he näyttävät olevan niin läheisissä väleissä poikani ja miniän kanssa.
[/quote]MINÄMINÄMINÄ. Sinä kadut tasan sitä mitä aiheutit ITSELLESI, et sitä mitä aiheutit muille. Ja vielä sinua harmittaa että pojan ja miniän elämä jatkuu eivätkä se ole ihan murheissaan, mitä vi***a nyt oikeasti? Ja olet kateellinen siitä, että perheellä on hyvät välit toisten appivanhempien kanssa? Olisitko siis tyytyväinen jo he voisivat pahoin ja heillä ei olisi läheisiä?
Kyllä mun kyökkidiagnoosi on että pesunkestävä narsisti siellä päässä on. Ajattelet yhäkin tilannetta vain oman itsesi kautta, sen sijaan että olisit onnellinen pojan perheestä ja siitä että he ovat tyytyväisiä elämäänsä. Et ole sanallakaan murehtinut sitä miltä HEISTÄ tuntuu. Murehdit vain itseäsi.
[/quote]
Juuri tätä täällä on moni meistä yrittänyt takoa ap:n päähän. Jos poika olisi jättänyt vaimonsa, ap olisi tyytyväinen, riippumatta siitä aiheuttiko mielipahaa miniälle, miniän vanhemmille tai edes pojalleen. Hän on pahoillaan vain oman itsensä takia.
Ap, olet kuullut poikasi uutisia mutta ne eivät ole sinulle kelvanneet: ei avioliitto, ei lapsi, ei matkat appivanhempien kanssa. Ei kelpaa sekään että heidän elämänsä jatkuu. Tosiasiassa sinua ei kiinnosta tippaakaan mitä HEILLE kuuluu. Haluat vaan että kaikki on niin kuin ennen, sinun kannaltasi mukavasti. Todellisuus on nyt kuitenkin se että heillä menee hyvin. Sinulla ei mene, ja se on ihan omaa syytäsi. He eivät ole sinulle mitään velkaa. Kohtelit heitä ala-arvoisesti, nyt keräät itsesi kasaan, hankit apua ja jos suodaan, he ottavat sinuun yhteyttä kun ovat siihen valmiita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 05:13"]
[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 17:44"]
Nyt oli sitten taas uusi uutinen, hääpäivä päätetty alle vuoden päähän ja taisin kommentoida, että jopas on vauhti kova pariskunnalla ja varovasti yritin ehdotella, jos kihla-aikaa kannattaisi vähän pidentää, ettei nyt hätiköidä. Miniä sitten sanoi, että ei hänelle niin väliksi, että milloin naimisiin, mutta poikani oli halunnut jo ensi talvena. Minä sitten sanoi, että en usko millään, että pojallani on tuollaista hoppua ja talvihäätkin kuulostavat niin hankalilta järjestää. Siinä sitten sanoin tuon kommentin äidin ja pojan suhteesta. Miniä, ei siihen reagoinut mitenkään oikeastaan.[/quote]
Hyi miten itsekästä ajattelua sinulta. Et näe todellisuutta muutoin kuin stereotypioiden kautta (kavala miniä vie ja äidin kultapoika vikisee) vaikka nimenomaan poikasi on suhteen eteenpäin ajava voima. Olet koko ajan haukkunut väärää puuta kun tahdot pitää kynsin ja hampain kiinni illuusiostasi siitä, kuinka muodostatte yhdessä pojan kanssa vankan tiimin pahaa maailmaa vastaan. Ja poikahan ei tietenkään voi haluta toimia äidin mielipiteitä ja tahtoa vastaan oma-aloitteisesti. Ovela miniä on tietenkin kääntänyt pojan äitimuoria vastaan, niin sen täytyy olla! Kamalasta naikkosesta on päästävä eroon niin kaikki palaa taas entiselleen...paitsi ettei palannutkaan. Kupla puhkesi, mutta näin olisi käynyt ennemmin tai myöhemmin.
[/quote]
joo-o, sairasta. Hitostako sinä ap tiedät poikasi avioitumishalun? Eihän se ole sellainen asia joka tulee vastaan ÄIDIN ja POJAN välisessä suhteessa. Hyväksy se että hän tapasi elämänsä naisen, tahtoi naimisiin ja perustaa perheen tämän ihmisen kanssa.
Suorastaan kuvottavaa että vertaat vuosia jotka olette tunteneet. Nämä kaksi ihmissuhdetta, sinun ja pojan välinen ja pojan sekä vaimonsa välinen eivät ole millään tavalla rinnastettavissa toisiinsa.
Hullummaksi tämän kuvion tekee se että sinulla on toinenkin lapsi ja miesystävä. Laiminlyötkö heitä täysin? Vaikuttaa siltä että he eivät merkitse sinulle mitään.
Turha selitellä myöskään yksinhuoltajuudella sitä että teistä tuli niin hyvä tiimi. Lapsi ei ole kumppanin korvike. Hänellä on oikeus lapsuuteensa ja sen jälkeen hänellä on oikeus myös aikuisuuteensa.
En tunne yhtään yksinhuoltajaa joka olisi noin kiinni pojassaan.
Onpa kätevää sysätä vastuu omasta käytöksestä ulkopuolisille (kun poika ja miniä eivät ikinä pistäneet hanttiin niin en tajunnut hillitä itseäni..). Tasapainoinen ja tervejärkinen ihminen ymmärtää vallan oma-aloitteisesti ettei mustimpia ajatuksiaan kannata huudella ilmoille täysin pidäkkeettä. Ja osaa myös kontrolloida käytöstään. Poika ja miniä ovat takuulla keskustelleet aloittajan, hmh, erikoisista tavoista ja sopineet etteivät heitä bensaa liekkeihin väittämällä vastaan.
Luin ketjua parin päivän tauon jälkeen, ja ei voi muuta sanoa kuin huh huh! Ap:n ajatusmaailma on kyllä niin kieroutunut, että on todellakin terapian tarpeessa!
Olet ap todellakin pahoillasi vain itsesi puolesta, ja siitä mitä tästä on SINULLE aiheutunut. Et ole yhtään miettinyt, miltä pojastasi tuntuu? Miltä minästä tuntuu? Vaikka toisaalta luulen, että ovat vain helpottuneita, kun lopulta tuli sellainen riita, jonka takia voi laittaa välit poikki noin takertuvaan, tökeröön ja mielenvikaiseen äitiin/anoppiin. Ovat varmasti nämä kolme vuotta kestäneet tölväisyjäsi (niitä on taatusti ollut muitakin, kuin mitä olet kertonut) ja yrittäneet itse käyttäytyä kuin aikuiset.
Miten äiti voi ajatella ja toivoa pahaa lapselleen? Hän ei saisi olla onnellinen, ei saisi saada apua appivanhemmilta, ei saisi edetä elämässään. Lapsen pitäisi erota, olla onneton ja palata äidin helmoihin.
Vastaatko ap tähän mitä jo moni on kysynyt: mitä nuorempi poikasi ja miehesi sinulle merkitsee? Luuletko että nuoremman poikasi kotoa muutto on yhtä kova paikka sinulle? Vai merkitseekö se mitään? Oletko suunnitellut nuoremman poikasi elämän myös samalla lailla, milloin valmistuu, milloin menee naimisiin ja millaisen vaimon valitsee? Entä miehesi? Onko teillä ihan normaali suhde? Etkö vietä hänen kanssaan aikaa, ole onnellinen kun lapset kasvavat ja saatte enemmän aikuisten aikaa?
Olin takuu varma että anoppini on tänne käynyt tarinoimassa! Ainoa vaan, että kyseinen koppaka alkkis ei osaa tehdä tietokoneella hymiötä, ei varmasti tiedä koko tätä sivustoa ja ap:n tarinassa on on menty naimisiin sekä tultu raskaaksi itä ei omassa elämässäni vielä ole..
Anoppini on alusta asti vihannut minua, koska "en ollut hänen poikansa ex" niin hän ei suostunut tapaamaan minua ensimmäiseen kolmeen kuukauteen kun aloimme "julkisesti" seurustella avopuolisoni kanssa. Anoppini on alusta asti aivan suoranaisesti vittuillut minulle- mutta olen ollut välittämättä, jopa silloin kun hän päin naamaa pähkäili "miten teidät kaksi saisi hiljaiseksi" puhuttaessa siitä kuinka minä ja äitini olemme puheliaita. Jossain vaiheessa anopillani vain naksahti, toivoin että olisi tapansa mukaan ollut päissään mutta ei.. Hän soitti äidilleni ja haukkui tämän, soitti äitini miehelle haukkuakseni äitiäni (on nähnyt äitini siis kerran, olisi nähnyt toisenkin kerran mutta teki oharit), haukkui minut aivan lyttyyn ja tämä kaikki siitä että olisin haukkunut anoppiani facebookissa (mikä ei pidä mitenkään paikkaansa). Aloin saada mielisairaita viestejä puhelimeeni ja facebookiin, muutaman kerran anoppi on yrittänyt soittaakin. Tätä on jatkunut vuoden.
Avopuolisoni on "puun ja kuoren" välissä, kun ei halua pakottaa minua olemaan tekemisissä hullun äitinsä kanssa, mutta tietysti rakastaa äitiään ja haluaisi tätä nähdä- mutta anoppi tekee 2/3 sovituista tapaamisista pojalleen oharit (joko liian humalassa tai krapulassa) ja laittaa ne aina minun piikkiin, että niin kauan kuin "tyttöystäväsi on sellainen niin emme koskaan näe." EN OLE KOSKAAN ESTÄNYT HEITÄ TAPAAMASTA. Silloin kun he näkevät, avopuolisoni joutuu kuuntelemaan aina kohtuuttomasti paskaa minusta äidiltään.
Olemme olleet yhdessä kolme ja puoli vuotta, asuneet yhdessä näistä kaksi vuotta. Tuntuu että tilanne ei helpota koskaan ja koska tilanne jatkuu, loukkaannun vain enemmän ja enemmän. En haluaisi anoppiani häihimme enkä antaisi hänen tulla katsomaan lapsen lastaan ilman että olen paikalla valvomassa (koska hän on alkoholisti)- olen niin loukattu.
Avopuolisoni on ainoa lapsi ja anoppini on yksin. Eli ei osaa olla onnellinen lapsensa onnen puolesta. Eikä tajua että hän ei ole poikansa elämänkumppani, vaan äiti.
Katuisipa minunkin anoppini vastaavanlaista käytöstään. Sinulla on toivoa, hyvä että kadut ja olet sinnikäs! Ne anopit jotka ovat käyttäytyneet samoin mutta eivät kadu, joutaisivat hoitoon!
Tuli jotenkin oma anoppini sinusta mieleen..voi voi miten paljon hän on loukannut minua ja kyyneleitä olen vierittänyt mutta välit olen pitänyt kunnossa siitä huolimatta ja anteeksi olen antanut.Menet vaan reippaasti pyytämään anteeksi.Hellitä hyvä ihminen ja nauti elämästä ja mummona olemisesta.Enkeleitä elämääsi kyllä kaikki järjestyy :)
176, joko et lukenut ketjua tai olet idiootti