Hyväosaisten ihmisten "huolet ja ongelmat"

Ymmärrän ap:n pointin. Olen oman elämäni sairauksien, ongelmien ja vastoinkäymisten väsyttämä ihminen. Silti pusken eteenpäin niin hyvin ja paljon kuin jaksan. Ei tässä muutakaan voi, näillä mennään.

Mutta kyllä esimerkiksi teen niin, että kun hyvä ystäväni soittaa ja itkee, että muumimukikokoelmasta hajosi yksi muki, yritän napsauttaa aivot pois päältä, etten jäisi jumiin siihen ajatukseen, että tuossa tuo itkee jotain mukia ja mä olen joutunut elämään kolmasosan elämästäni suljetulla osastolla. Silloin sitä pystyy ihan hyvin keskustelemaan siitä mukin menetyksestä ja sen aiheuttamasta surusta.

Kyllä se silti joskus vaikeaa on. Silloin yritän pitää etäisyyttä, etten loukkaa tai kyllästytä ketään loputtomilla murheillani.

Päivä paistaa myös minun risukasaani. Ehkä vähemmän ja harvemmin kuin joillekin, mutta tosiaan, näillä mennään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ne teidän ankeat lapsuudet oikein on? Ymmärrän ihmisten huolet, kun on menetetty omia lapsia ja puolisoita tai sairastuttu kuolemantautiin, mutta ankeita lapsuuksia märehditään vielä aikuisenakin?

En minäkään tajua. Ehkä se on ihan oma ihmistyyppinsä ja sama, joka muistaa vielä satavuotiaanakin, kun Maija sai isomman kakunpalasen isän syntymäpäivänä ja sen punaisen paloautonkin.

Voin kertoa omasta ankeasta lapsuudestani, jos kysyt asiallisesti. En usko, että kukaan aivan oikeasti uskoo, että tässä on mistään kakunpaloista kysymys.

Ole hyvä ja kerro, jos se auttaisi ymmärtämään. 

Olen hyväosainen ja todella onnellinen ja kiitollinen siitä! Valmistuin huippuyliopistosta, minulla on ihana mies joka menestyy työssään, asumme isossa talossa hyvällä sijainnilla, olen kotiäiti 2lle lapsellemme, saan toteuttaa myös ura-unelmaani kaiken muun ohessa. Olemme saaneet matkustella ja elää omannäköistä elämäämme!

Lapsuudenkotini ilmapiiri oli epäterve ja turvaton. Elin pienituloisessa perheessä ja usein oli niukkaa. Vanhempien ongelmia kaadettiin usein lasten harteille. Koin kotona väkivaltaa ja sillä uhkailua teini-ikään asti. Näiden tapahtumien jättämiä arpia olen vasta hiljattain alkanut todella ymmärtää. Olen käynyt läpi syömishäiriön, masennuksen, riippuvuuskierteen, itsetunto-ongelmat.. Jne! Olen kokenut myös sairautta ja kerran käynyt sairastamisen vuoksi todella lähellä vammautumista tai kuolemaa.

Kaikesta huolimatta, en ole halunnut antaa kaiken negatiivisen määritellä itseäni tai elämääni, vaan pyrkinyt parempaan ja elämään elämää jollaista itse haluan. Aikaisempien vastoinkäymisten ei tarvitse antaa määritellä tulevaisuutta.

Huonoon lähtötilaan elämässä voi (Suomessa hyvinkin!!) vaikuttaa omalla asennoitumisella ja päättäväisyydellä.

Suurimpana syynä nykyiseen tilanteeseeni on se, että minulle on antanut toivon ja tulevaisuuden Kristus. Missä olisinkaan ilman häntä! Elän todella tasapainoista, onnellista, runsasta ja siunattua elämää. Suosittelen vahvasti kokeilemaan raamattua, se toimii elämässä!

Vaikka elämä ei nykyiselläkään ole ilman haasteita ja vastoinkäymisiä, voin ihan täysin rehellisesti sanoa etten huolehdi tai murehdi oikein mistään, se on aika uskomaton tunne! Tiedän mistä olen selvinnyt ja tiedän että Jumala huolehtii tuli mitä tuli.

Ongelmia elämässä? Read the bible! Allekirjoitan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ne teidän ankeat lapsuudet oikein on? Ymmärrän ihmisten huolet, kun on menetetty omia lapsia ja puolisoita tai sairastuttu kuolemantautiin, mutta ankeita lapsuuksia märehditään vielä aikuisenakin?

En minäkään tajua. Ehkä se on ihan oma ihmistyyppinsä ja sama, joka muistaa vielä satavuotiaanakin, kun Maija sai isomman kakunpalasen isän syntymäpäivänä ja sen punaisen paloautonkin.

Voin kertoa omasta ankeasta lapsuudestani, jos kysyt asiallisesti. En usko, että kukaan aivan oikeasti uskoo, että tässä on mistään kakunpaloista kysymys.

Kyllä minä tarkoitin ihan oikeasti kakunpalasen kokoisia asioita, joita märehditään ihan vakavissaan vielä eläkeikäisinä. Välttämättä silloin ei ole ankeasta lapsuudesta edes kyse, vaan kyvyttömyydestä hahmottaa, että elämä on perusteiltaan epäreilua ja tasan eivät jakaudu kakunpalat. Joku vain herättää niin paljon kateutta, olkoon se sitten sisarus tai joku muu, että hänet nähdään hyväosaisena olipa totuus hyväosaisuudesta sitten mikä tahansa.

Itse olen kultakauha tuhkaluukussa syntynyt, jolla ei pahemmin murheita ole ollut. Arjen huolenaiheita ovat mm. "onko syöntikypsiä avokadoja lähikaupassa" ja "miksi meneillään oleva temppari-kausi on niin luokattoman tylsä". Ainoat vastoinkäymiset ovat olleet oma lievä peliriippuvuuteni ja ukkini luonnollinen kuolema korkeassa iässä. Myös se etten alkanut lapsena harrastamaan shakkia on jäänyt kaivelemaan minua öisin.

Ne ongelmat voi tuntua hänestä suurilta, jos ei ole tottunut suurempiin ongelmiin. Afrikan lapsilla ei välttämättä se nälkä tunnu niin kurjalle, kun ovat tottuneet siihen..

Tulin lukemaan ketjun, koska otsikko triggeröi niin. Koen nimittäin olevani hyväosainen ja ajattelin, tulla provosoitumaan, että miten meitä hyväosaisia taas kadehditaan.

Tajusin sitten että valtaosa ihmisistä luultavasti ei pitäisi minua hyväosaisena: olen sairastanut 10 vuotta vakavaa masennusta (nyttemin terve, kiitos kysymästä), olen pitkäaikaistyötön koska vakuutuslääkäri ihmeparansi, minulla on neljä perussairautta joista kolme aiheuttaa mm. vakavaa uupumusta mutta joihin ei ole oikein mitään järjellistä hoitoa (Siihen neljänteen on). Olen entinen koulukiusattu ja tulin kiusatuksi myös melkein jokaisella työpaikalla, ystäviä minulla ei ole nytkään ensinkään eikä välit sukuunkaan ole kovin häävit.

Sitten minulla on vielä lättäjalat.

Kuitenkin koen olevani keskiluokkainen ja hyväosainen. Olin ihan ihmeissäni kun yksi työtön tuttava yritti saada minua leipäjonoon. En kerta kaikkiaan tajunnut miten sen mielestä voisin olla leipäjonon tarpeessa, kun minulla on asiat niin hyvin kuin olla voi?

Vierailija kirjoitti:

Kannatan AP:n kirjoitusta, mutta hyväosaiset täällä eivät tykkää että heidän hyväosaisuuttaan arvostellaan.

Hyväosaisen ei tarvitse tuntea syyllisyyttä hyväosaisuudestaan. Sairasta tuollainen jaottelu ja syyllistäminen. Yhtä hyvin huono-osasista voisi syyllistää, itse asiassa paljon helpomminkin, jos sille tuelle lähtee. Hyväosaiset tuovat myös paljon verotuloja yhteiskunnalle eivätkä toimi vaan elättinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ne teidän ankeat lapsuudet oikein on? Ymmärrän ihmisten huolet, kun on menetetty omia lapsia ja puolisoita tai sairastuttu kuolemantautiin, mutta ankeita lapsuuksia märehditään vielä aikuisenakin?

En minäkään tajua. Ehkä se on ihan oma ihmistyyppinsä ja sama, joka muistaa vielä satavuotiaanakin, kun Maija sai isomman kakunpalasen isän syntymäpäivänä ja sen punaisen paloautonkin.

Voin kertoa omasta ankeasta lapsuudestani, jos kysyt asiallisesti. En usko, että kukaan aivan oikeasti uskoo, että tässä on mistään kakunpaloista kysymys.

Kyllä minä tarkoitin ihan oikeasti kakunpalasen kokoisia asioita, joita märehditään ihan vakavissaan vielä eläkeikäisinä. Välttämättä silloin ei ole ankeasta lapsuudesta edes kyse, vaan kyvyttömyydestä hahmottaa, että elämä on perusteiltaan epäreilua ja tasan eivät jakaudu kakunpalat. Joku vain herättää niin paljon kateutta, olkoon se sitten sisarus tai joku muu, että hänet nähdään hyväosaisena olipa totuus hyväosaisuudesta sitten mikä tahansa.

Eräs sukulaisnaiseni on oikeasti juuri tällainen. Tiedän sattuneista syistä hyvin hänen taustansa ja ihan perusperhe on hänellä ollut. Silti hänen mielestään lapsuutensa on ollut aivan hirvittävän ankea, raskas ja vaikea. Olemme saman ikäisiä ja vietimme paljon aikaa mummoni luona koko serkkuporukka. Tämän ko. naisen mielestä esim. elimme siellä ryyppäämisen ja turvattomuuden keskellä. Me muut emme näe siinä mitään ongelmaa, koska naisväki ei juonut koskaan mitään ja miehetkin la-iltaisin pari saunakaljaa. Kukaan ei tapellut eikä rellestänyt. Yksi meistä serkuista sai kerran mummolta enemmän joululahjarahaa. Muut olemme asian ymmärtäneet, koska vanhempansa olivat juuri eronneet ja elämä heillä aika sekaisin. Mutta tämä yksi jauhaa asiasta vuosikymmenten jälkeen edelleen, koska ”miksi mummo rakasti meitä muita vähemmän”. Raskasta!

Omatkin murheeni ovat pieniä ulospäin. En minä murehdi ulospäin sitä, että omassa lapsuudenperheessäni ei koskaan esimerkiksi halattu tai edes lohdutettu, käskettiin vain liikkua enemmän jos oli paha olla. Itse osasin hoitaa itseäni vain käymällä suihkussa, ei mistään terapiasta puhuttu. Ylipäätään ei puhuttu asioista, ei kysytty miten voin tms. Suorituspaineet olivat kovat parhaisiin kouluihin pääsemisestä ja hyvistä arvosanoista, ja piti pärjätä paremmin kuin muut koska oltiin "parempia kuin muut". Olen ydinperheestä, jossa ei käytetty päihteitä ja jossa oli ns. vanhaa rahaa, äitini ei koskaan käynyt edes töissä kun ei tarvinnut.

Minulla oli niin paha ahdistus teininä, että en nukkunut välillä viikkoon putkeen, pyörin vain sängyssä, ja meinasin pyörtyä bussipysäkille paniikkikohtauksessa. Sain paniikkikohtauksia pahimmassa vaiheessa aina kun joku kaveri/perhepiirin ulkopuolinen puhui minulle kahden kesken. Pääsykokeen jälkeen suunnittelin vakavasti itsemurhaa, jos en pääsisi sisään, en olisi kestänyt enää sitä elämää. Luulen etteivät edes kaverini tienneet tunteistani, en puhunut kenellekään ulkopuoliselle tai tutulle. Vieläkään kukaan muu kuin puolisoni ei tiedä, mitä kävin läpi, ja puolisokaan ei sitä henkilökohtaisesti nähnyt koska tuli elämääni myöhemmin. Ahdistus loppui vuoden sisällä pois vanhempien luota muutosta eikä ole palannut, mutta pelkään sitä tunnetta yhä.

Ulkopuolinen voi hyvin nähdä vain ihmisen, jolle vanhemmat siloitteluvat tiet ja maksoivat valmennuskurssit hyvälle varman työllisyyden alalle ja joka muutti kotoa tili täynnä rahaa, joka onnistui löytämään hyvän puolison jo nuorena ja jolla ei ole kummempia murheita kuin mitä sille puolisolle ostaa joululahjaksi. Mutta kun tuon pimeän jakson in kerran käynyt läpi, sitä ei ikinä täysin unohda, vaikka sen voi käsitellä. Aina on pelko, että se tulee takaisin ja menettää kaiken, en pidä mitään minulla olevaa itsestäänselvänä.

Vierailija kirjoitti:

Omatkin murheeni ovat pieniä ulospäin. En minä murehdi ulospäin sitä, että omassa lapsuudenperheessäni ei koskaan esimerkiksi halattu tai edes lohdutettu, käskettiin vain liikkua enemmän jos oli paha olla. Itse osasin hoitaa itseäni vain käymällä suihkussa, ei mistään terapiasta puhuttu. Ylipäätään ei puhuttu asioista, ei kysytty miten voin tms. Suorituspaineet olivat kovat parhaisiin kouluihin pääsemisestä ja hyvistä arvosanoista, ja piti pärjätä paremmin kuin muut koska oltiin "parempia kuin muut". Olen ydinperheestä, jossa ei käytetty päihteitä ja jossa oli ns. vanhaa rahaa, äitini ei koskaan käynyt edes töissä kun ei tarvinnut.

Minulla oli niin paha ahdistus teininä, että en nukkunut välillä viikkoon putkeen, pyörin vain sängyssä, ja meinasin pyörtyä bussipysäkille paniikkikohtauksessa. Sain paniikkikohtauksia pahimmassa vaiheessa aina kun joku kaveri/perhepiirin ulkopuolinen puhui minulle kahden kesken. Pääsykokeen jälkeen suunnittelin vakavasti itsemurhaa, jos en pääsisi sisään, en olisi kestänyt enää sitä elämää. Luulen etteivät edes kaverini tienneet tunteistani, en puhunut kenellekään ulkopuoliselle tai tutulle. Vieläkään kukaan muu kuin puolisoni ei tiedä, mitä kävin läpi, ja puolisokaan ei sitä henkilökohtaisesti nähnyt koska tuli elämääni myöhemmin. Ahdistus loppui vuoden sisällä pois vanhempien luota muutosta eikä ole palannut, mutta pelkään sitä tunnetta yhä.

Ulkopuolinen voi hyvin nähdä vain ihmisen, jolle vanhemmat siloitteluvat tiet ja maksoivat valmennuskurssit hyvälle varman työllisyyden alalle ja joka muutti kotoa tili täynnä rahaa, joka onnistui löytämään hyvän puolison jo nuorena ja jolla ei ole kummempia murheita kuin mitä sille puolisolle ostaa joululahjaksi. Mutta kun tuon pimeän jakson in kerran käynyt läpi, sitä ei ikinä täysin unohda, vaikka sen voi käsitellä. Aina on pelko, että se tulee takaisin ja menettää kaiken, en pidä mitään minulla olevaa itsestäänselvänä.

No voi reppanaa😂 Toivottavasti voit kellua pumpulissasi koko elämän, et mitenkään kestäisi mitään oikeaa ongelmaa.

Taas perusriukutusta. Maailma on epäreilu paikka, mutta jokainen voi tehdä omat valintansa. Tai sitten jäädä vinkumaan rankkaa kohtaloaan. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kasvanut orpona 15-vuotiaasta alkaen. Isää ei ole, äidillä oli niin vakavia mt-ongelmia, että oli sairaalassa pitkiä jaksoja. Kotona ollessaan käytti minua terapeuttina ja tuhosi itsetuntoni. Ainoa sukulainen oli syöpään kuoleva mummo. Äidin ollessa lataamossa, minua kävi kotona katsomassa kodinhoitaja ja sossu aina välillä. Kouluun en jaksanut mennä, mutta koska olin hyvä ja kiltti oppilas, sain armosta päättötodistuksen. Täysi-ikäisenä äiti heitti ulos, eikä kotiin saanut enää mennä. En ole siis käynyt lapsuudenkodissa kertaakaan lähtöni jälkeen. Välit katkesivat kokonaan, en ole puhunut kenenkään sukulaisen kanssa 15 vuoteen.

Vaihtaisin tämän lapsuuden milloin tahansa johonkin köyhään yh-vanhempi -settiin. Tai johonkin muuhun pikkuongelmaan.

Selvisin nuo vuodet, nyt 30+ ja korkeakoulututkinto, pitkä onnellinen avioliitto ja lapsia. Suurin ongelmani on tällä hetkellä kynsiviila, jonka tyttäreni on hukannut huoneeseensa. Se oli mun lemppari ja tarvitsen sitä päivittäin. En jaksaisi metsästää uutta mistään.

Mutta arvaapa ap mitä. Minä olen ansainnut tämän. Minä todella olen ansainnut tämän, ja nautin siitä.

En usko että ap tarkoitti hyväosaisella juuri sinua, lapsuutesi oli kaukana siitä. Hienoa että olet päässyt noin pitkälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannatan AP:n kirjoitusta, mutta hyväosaiset täällä eivät tykkää että heidän hyväosaisuuttaan arvostellaan.

Hyväosaisen ei tarvitse tuntea syyllisyyttä hyväosaisuudestaan. Sairasta tuollainen jaottelu ja syyllistäminen. Yhtä hyvin huono-osasista voisi syyllistää, itse asiassa paljon helpomminkin, jos sille tuelle lähtee. Hyväosaiset tuovat myös paljon verotuloja yhteiskunnalle eivätkä toimi vaan elättinä.

Oho. Riippuuko hyväosaisuus veronmaksukyvystä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omatkin murheeni ovat pieniä ulospäin. En minä murehdi ulospäin sitä, että omassa lapsuudenperheessäni ei koskaan esimerkiksi halattu tai edes lohdutettu, käskettiin vain liikkua enemmän jos oli paha olla. Itse osasin hoitaa itseäni vain käymällä suihkussa, ei mistään terapiasta puhuttu. Ylipäätään ei puhuttu asioista, ei kysytty miten voin tms. Suorituspaineet olivat kovat parhaisiin kouluihin pääsemisestä ja hyvistä arvosanoista, ja piti pärjätä paremmin kuin muut koska oltiin "parempia kuin muut". Olen ydinperheestä, jossa ei käytetty päihteitä ja jossa oli ns. vanhaa rahaa, äitini ei koskaan käynyt edes töissä kun ei tarvinnut.

Minulla oli niin paha ahdistus teininä, että en nukkunut välillä viikkoon putkeen, pyörin vain sängyssä, ja meinasin pyörtyä bussipysäkille paniikkikohtauksessa. Sain paniikkikohtauksia pahimmassa vaiheessa aina kun joku kaveri/perhepiirin ulkopuolinen puhui minulle kahden kesken. Pääsykokeen jälkeen suunnittelin vakavasti itsemurhaa, jos en pääsisi sisään, en olisi kestänyt enää sitä elämää. Luulen etteivät edes kaverini tienneet tunteistani, en puhunut kenellekään ulkopuoliselle tai tutulle. Vieläkään kukaan muu kuin puolisoni ei tiedä, mitä kävin läpi, ja puolisokaan ei sitä henkilökohtaisesti nähnyt koska tuli elämääni myöhemmin. Ahdistus loppui vuoden sisällä pois vanhempien luota muutosta eikä ole palannut, mutta pelkään sitä tunnetta yhä.

Ulkopuolinen voi hyvin nähdä vain ihmisen, jolle vanhemmat siloitteluvat tiet ja maksoivat valmennuskurssit hyvälle varman työllisyyden alalle ja joka muutti kotoa tili täynnä rahaa, joka onnistui löytämään hyvän puolison jo nuorena ja jolla ei ole kummempia murheita kuin mitä sille puolisolle ostaa joululahjaksi. Mutta kun tuon pimeän jakson in kerran käynyt läpi, sitä ei ikinä täysin unohda, vaikka sen voi käsitellä. Aina on pelko, että se tulee takaisin ja menettää kaiken, en pidä mitään minulla olevaa itsestäänselvänä.

No voi reppanaa😂 Toivottavasti voit kellua pumpulissasi koko elämän, et mitenkään kestäisi mitään oikeaa ongelmaa.

Hyi sinua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ne teidän ankeat lapsuudet oikein on? Ymmärrän ihmisten huolet, kun on menetetty omia lapsia ja puolisoita tai sairastuttu kuolemantautiin, mutta ankeita lapsuuksia märehditään vielä aikuisenakin?

En minäkään tajua. Ehkä se on ihan oma ihmistyyppinsä ja sama, joka muistaa vielä satavuotiaanakin, kun Maija sai isomman kakunpalasen isän syntymäpäivänä ja sen punaisen paloautonkin.

Voin kertoa omasta ankeasta lapsuudestani, jos kysyt asiallisesti. En usko, että kukaan aivan oikeasti uskoo, että tässä on mistään kakunpaloista kysymys.

Kyllä minä tarkoitin ihan oikeasti kakunpalasen kokoisia asioita, joita märehditään ihan vakavissaan vielä eläkeikäisinä. Välttämättä silloin ei ole ankeasta lapsuudesta edes kyse, vaan kyvyttömyydestä hahmottaa, että elämä on perusteiltaan epäreilua ja tasan eivät jakaudu kakunpalat. Joku vain herättää niin paljon kateutta, olkoon se sitten sisarus tai joku muu, että hänet nähdään hyväosaisena olipa totuus hyväosaisuudesta sitten mikä tahansa.

Eräs sukulaisnaiseni on oikeasti juuri tällainen. Tiedän sattuneista syistä hyvin hänen taustansa ja ihan perusperhe on hänellä ollut. Silti hänen mielestään lapsuutensa on ollut aivan hirvittävän ankea, raskas ja vaikea. Olemme saman ikäisiä ja vietimme paljon aikaa mummoni luona koko serkkuporukka. Tämän ko. naisen mielestä esim. elimme siellä ryyppäämisen ja turvattomuuden keskellä. Me muut emme näe siinä mitään ongelmaa, koska naisväki ei juonut koskaan mitään ja miehetkin la-iltaisin pari saunakaljaa. Kukaan ei tapellut eikä rellestänyt. Yksi meistä serkuista sai kerran mummolta enemmän joululahjarahaa. Muut olemme asian ymmärtäneet, koska vanhempansa olivat juuri eronneet ja elämä heillä aika sekaisin. Mutta tämä yksi jauhaa asiasta vuosikymmenten jälkeen edelleen, koska ”miksi mummo rakasti meitä muita vähemmän”. Raskasta!

Notmaalia. Kuulemma joka perheessä on ainakin yksi, joka kokee tulleensa kohdelluksi väärin.

Minusta on ihanaa kun tulee pieniä huolia. Tänään isoin ongelma oli että minkälaisen maton ostan keittiöön, ja seisoin monta tuntia eri huonekalukaupoissa ratkaisten tätä isoa ongelmaa. Tämmöisten ongelmien ratkomisesta tulee raukea ja rentoutunut olo. En tiedä osaavatko koko elämänsä hyväosaisuudessa viettäneet arvostaa miten kauniita pienet mitättömät ongelmat edes ovat.

t. alkoholistiperheessä väkivallan keskellä kasvanut

Mun ongelmat ovat:

Lapsi on taas kasvanut ja pakko ostaa uusia vaatteita ja päättää jätänkö pienet pyörimään nurkkiin ja vien kirpparille myöhemmin ja heitänkö kaikki keräykseen.

Katselin alesta niitä uusia vaatteita ja löysin lapselle lähinnä ihania tennareita, joita ei kannata ostaa tähän aikaan vuodesta.

En myöskään tiedä antaisinko ne uudet vaatteet joululahjaksi vai jo ennen joulua. Tuntuu tyhmältä joulumielen pilaamiselta, jos antaa jotain nyt. Toisaalta lapsi saa muutenkin melko överit joululahjat.

Lisäksi ärsyttää, kun olen etätöissä ja olen puoli vuotta käyttänyt pelkkiä kollareita ja vanhaa kulahtanutta neuletta, ja ollut ilman meikkiä. Kaipaan toimistolle, että näkisin ihmisiä ja voisin laittaa itseni nätiksi aamuisin. Huvikseen en kuitenkaan jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Mun ongelmat ovat:

Lapsi on taas kasvanut ja pakko ostaa uusia vaatteita ja päättää jätänkö pienet pyörimään nurkkiin ja vien kirpparille myöhemmin ja heitänkö kaikki keräykseen.

Katselin alesta niitä uusia vaatteita ja löysin lapselle lähinnä ihania tennareita, joita ei kannata ostaa tähän aikaan vuodesta.

En myöskään tiedä antaisinko ne uudet vaatteet joululahjaksi vai jo ennen joulua. Tuntuu tyhmältä joulumielen pilaamiselta, jos antaa jotain nyt. Toisaalta lapsi saa muutenkin melko överit joululahjat.

Lisäksi ärsyttää, kun olen etätöissä ja olen puoli vuotta käyttänyt pelkkiä kollareita ja vanhaa kulahtanutta neuletta, ja ollut ilman meikkiä. Kaipaan toimistolle, että näkisin ihmisiä ja voisin laittaa itseni nätiksi aamuisin. Huvikseen en kuitenkaan jaksa.

Jatkan, että teininä harkitsin itsemurhaa, elämässäni olen käynyt läpi kaksi burn outia ja neljän läheisen ihmisen kuoleman. Äidilläni on mielenterveysongelma. Olen ollut parisuhteessa, jossa oli henkistä väkivaltaa. Sairastin synnytyksen jälkeisen masennuksen. Olen käynyt terveyteni kanssa todella pohjalla homeen ja astman yhdistelmän kanssa.

Silti ne ei määrittele minua. Olen tehnyt suuren työn, että keuhkoni kestävät jälleen juoksemista ja treenaamista. Olen löytänyt rinnalleni miehen, jonka kanssa minulla on hyvä parisuhde. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta huolimatta suhteeni lapseeni on nykyisin todella läheinen ja lämmin. Olen etsinyt suuntaan niin kauan, että löysin työn, josta nautin ilman uupumusta. Minulla on aina ollut tavoitteita ja päämääriä. Siksi ehkä olenkin nykyisin hyväosainen.

Ymmärrän hyvin, ettei ap:n kaveri ole kertonut hänelle oikeista ongelmistaan. Eihän kenelläkään voi olla suruempia ja kauheampia kokemuksia kuin ap:lla.

Elämässä ei pääse eteenpäin ja kokemaan mitään uutta, ehkä hienoakin, jos vain rypee katkerana menneisyydessään. En aio osallistua tähän mulla-on-asiat-huonomi-kuin-sulla -kilpailuun. Minulla on ollut hyviä ja huonoja aikoja, nyt on sentään katto pään päällä ja työttömyystuki tilillä, eli kaikki hyvin! Vai pitäisikö joka aamu herätä vihaamaan töihin meneviä, kun itselläni ei vielä ole työpaikkaa, jonne mennä? Ei se taitaisi tilannettani paljoakaan muuttaa.