Hyväosaisten ihmisten "huolet ja ongelmat"

Minä olen nykyään hyväosainen, mutta minun ongelmiani ei tiedä juuri kukaan, koska en halua rasittaa ketään enkä valittaa elämästäni. Voin jutella terapeutilleni, mutta sielläkään käymisestä ei tiedä kuin mies ja lähin ystävä. Elä ap luule, että ihmisten ongelmat on ainoastaan niitä mitä sulle kerrotaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaveri, joka on varakas ja eliittiperheestä kärsii bipolaarisesta mielealahäiriöstä. Sotkee elämäänsä säännöllisesti, nyt viisikymppisenä alkaa tasaantumaan. Koko iän kärsinyt huonosta isäsuhteesta. Isänsä oli ilkeä alkoholisti. Takana myös vaikea avioero.

Ei nyt ihan kauhean pahalta kuulosta.

Minusta tuli hyväosainen, kun tapasin mieheni. Hän on menestynyt taloudellisesti ja olemme varakkaita hänen ansiostaan. Meillä on kolme ihanaa ja tervettä lasta, jotka pärjäävät koulussa ja elämässä hyvin. Meillä on hieno asunto, autot, pelit ja vehkeet.

Silti olen masentunut, ahdistunut ja tällä hetkellä myös työkyvytön. Koin vakavaa kaltoinkohtelua lapsuudessani enkä ole vuosien terapiankaan jälkeen päässyt juuri eteenpäin. Voimani riittävät juuri siihen, että jaksan illat ja viikonloput olla läsnä lapsilleni.

Koen häpeää siitäkin, että en pysty olemaan kiitollinen, vaikka sain kaiken mistä ikinä saatoin haaveilla lapsena. Mutta mikään määrä hyväosaisuutta ei voi kumota sitä hätää ja pelkoa mitä koin lapsena. Se paniikki on aina valmiina nousemaan pintaan.

Arvaa kerronko naapureille ja lasten kavereille näistä vai hymyilenkö vaan.

Vierailija kirjoitti:

Koulun käynnin lopettaminen ja väkivaltaisiin parisuhteisiin lähteminen/jääminen on oma valintasi.

Minä voisin olla tuo ystäväsi. Olen aika kaunis, minulla on ihanat lapset, kaunis koti, hyvä mies, yliopistokoulutus ja hyväpalkkainen työ. Tällä hetkellä ongelmani ovat luokkaa pöytäliinassa on tahra tai millaisen design-lampun ostaisin.

Mutta: Isäni kuoli, kun olin lapsi, kasvoin yh-äidin kanssa eikä meillä ollut paljon rahaa, olen kokenut avioeron ja saanut potkut yt-neuvotteluissa. Minulla on krooninen, ei onneksi kovin vakava, sairaus.

Ero on se, että haluan ja olen päättänyt määritellä itseni tuon ylemmän kuvailun kautta. En alemman. Se, että isäni kuoli tai että erosin, ei määrittele minua tai aseta henkisiä kahleita. Shit happens, ihan kaikille. Osa jää siihen märehtimään, osa ponnistaa takaisin ylös.

Avioero ja potkut on ihan normaaleja kolhuja. Noin yhdellä viidestä aikuisesta on krooninen sairaus ja jos sinun on sellainen, minkä kanssa melko hyvin pärjäät, niin voit laskea itsesi aika onnekkaaksi terveyden suhteen. Sinulla on ollut joitain epätavallisia koettelemuksia lapsena, mutta aikuiselämässäsi ei ole erityistä vikaa. Turhaan pidät itseäsi kauhean kovapintaisena, luulitko, että toiset vanhempansa menettäneet voivottelee puoliorpouttaan pitkälle keski-ikään?

Vaikutat aika myrkylliseltä ihmiseltä. Kannattaa muistaa että moni jonka elämä näyttää päällepäin täydelliseltä voi kärsiä vaikka millaisista asioista, esim. itselläni on murheena lapsen masennus josta en todellakaan kerro juuri kenellekään.

Mulla on ystävä joka ajattelee ilmeisesti musta samoin kuin ap ystävästään ja myös tuo sen ilmi. Hän on kohta 40 v, ja rakentanut koko identiteettinsä sen varaan että vanhempansa erosivat kun hän oli ala-asteella. Hän on siis aina se raukka jolla on asiat muita heikommin, koska muiden vanhemmat eivät eronneet.

Olen kyllä kertonut hänelle oman elämänikin huonoista puolista, mm. väkivaltainen ex-mies ja terminaalista syöpää sairastava äiti, mutta häntä ei kiinnosta sen vertaa että muistaisi mitään seuraavalla tapaamisella. Esimerkiksi äitini sairaudesta olen kertonut hänelle kolmesti ja se on aina uutinen, joka alkaa jo mennä koomiseksi.

Mutta hän ilmeisesti näkee minusta vain nykyisen hyvän parisuhteen, hyvän työn ja yhä yhdessä olevat vanhemmat...

Meillä on sama koulutus, mutta hän on aina tehnyt mahdollisimman huonosti palkatut uravalinnat ja pitää muita ”rikkaampina” velvollisena kustantamaan hänenkin osansa yhteisistä jutuista. Sitten ihmettelee kun kukaan ei halua lähteä mihinkään hänen kanssaan.

Tosiasiassa kaikki kokevat traumaattisia asioita elämässään. Tuntuu, että tietyt ihmiset pitävät tarkkaa kirjaa kaikista vastoinkäymisistään ja kokemistaan vääryyksistä, mistä tulee kokonainen elämän tarinan juoni. Siis siitä, miten vaikeaa juuri heillä on ollut. He ikään kuin korostavat itseään tuollaisilla jutuilla ja myös oikeuttavat huonoa käytöstä, koska selitys siihen löytyy lapsuudesta. 

Eräs entinen tuttavani kertoi jatkuvasti alkoholistiperheen taustastaan, mikä oli vanhempien viikonloppujuopottelua. Samaan aikaan hänellä itsellään oli huomattavasti pahempi päihdeongelma ja muitakin ongelmia (väkivaltainen parisuhde yms.), joihin ei kuitenkaan hakenut apua. Vieläkin harmittaa, etten tehnyt lastensuojeluilmoitusta aikoinaan.

Minullakin on ollut helvetilliset viime vuodet ja joita en yhdellekään ihmiselle soisi. Tokenen niistä vasta nyt ja vie varmasti pitkään päästä yli niin  traumaattisista kokemuksista. Koen yhtä lailla, että ihmiset valittavat ihan typeristä asioista ja ovat ymmärtämättömiä siitä mikä on oikeasti vaikeaa.

Kannattaa puhua avoimesti ystävällesi ja kertoa tunnoistasi. Niin minäkin tein. Olen valtavan kateellinen ystävilleni ja läheisilleni heidän hyväosaisuudestaan, mutta keskustelun myötä osasin myös kertoa mitä minä heiltä haluan. Se on loppujen lopuksi hyvin vähän . Kaipaan yksinkertaisesti vain pari lämmintä sanaa ja pienen hetken, että saan tuntea olevani tärkeä ystävilleni ja läheisilleni. Siihen riittää viesti, että hei muistan sua ja miten jaksat nyt kun joulu tulee. Silloin taas tajuaa, miten ihmiset kyllä ymmärtävät ja jos eivät ymmärtäisikään koettavat kuitenkin jollakin lailla välittää. 

*

Ei kannata tuijottaa sitä, mitä puuttuu, vaan mitä saa. Ihmiset eivät osaa lukea toistensa ajatuksia, jolloin on parasta avata suunsa ja puhua.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä joka ajattelee ilmeisesti musta samoin kuin ap ystävästään ja myös tuo sen ilmi. Hän on kohta 40 v, ja rakentanut koko identiteettinsä sen varaan että vanhempansa erosivat kun hän oli ala-asteella. Hän on siis aina se raukka jolla on asiat muita heikommin, koska muiden vanhemmat eivät eronneet.

Olen kyllä kertonut hänelle oman elämänikin huonoista puolista, mm. väkivaltainen ex-mies ja terminaalista syöpää sairastava äiti, mutta häntä ei kiinnosta sen vertaa että muistaisi mitään seuraavalla tapaamisella. Esimerkiksi äitini sairaudesta olen kertonut hänelle kolmesti ja se on aina uutinen, joka alkaa jo mennä koomiseksi.

Mutta hän ilmeisesti näkee minusta vain nykyisen hyvän parisuhteen, hyvän työn ja yhä yhdessä olevat vanhemmat...

Meillä on sama koulutus, mutta hän on aina tehnyt mahdollisimman huonosti palkatut uravalinnat ja pitää muita ”rikkaampina” velvollisena kustantamaan hänenkin osansa yhteisistä jutuista. Sitten ihmettelee kun kukaan ei halua lähteä mihinkään hänen kanssaan.

Miksi jatkat tuollaista ihmissuhdetta? Ei sitä ainakaan ystävyydeksi voi kutsua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulun käynnin lopettaminen ja väkivaltaisiin parisuhteisiin lähteminen/jääminen on oma valintasi.

Minä voisin olla tuo ystäväsi. Olen aika kaunis, minulla on ihanat lapset, kaunis koti, hyvä mies, yliopistokoulutus ja hyväpalkkainen työ. Tällä hetkellä ongelmani ovat luokkaa pöytäliinassa on tahra tai millaisen design-lampun ostaisin.

Mutta: Isäni kuoli, kun olin lapsi, kasvoin yh-äidin kanssa eikä meillä ollut paljon rahaa, olen kokenut avioeron ja saanut potkut yt-neuvotteluissa. Minulla on krooninen, ei onneksi kovin vakava, sairaus.

Ero on se, että haluan ja olen päättänyt määritellä itseni tuon ylemmän kuvailun kautta. En alemman. Se, että isäni kuoli tai että erosin, ei määrittele minua tai aseta henkisiä kahleita. Shit happens, ihan kaikille. Osa jää siihen märehtimään, osa ponnistaa takaisin ylös.

Avioero ja potkut on ihan normaaleja kolhuja. Noin yhdellä viidestä aikuisesta on krooninen sairaus ja jos sinun on sellainen, minkä kanssa melko hyvin pärjäät, niin voit laskea itsesi aika onnekkaaksi terveyden suhteen. Sinulla on ollut joitain epätavallisia koettelemuksia lapsena, mutta aikuiselämässäsi ei ole erityistä vikaa. Turhaan pidät itseäsi kauhean kovapintaisena, luulitko, että toiset vanhempansa menettäneet voivottelee puoliorpouttaan pitkälle keski-ikään?

Ap voivottelee. Vastasin hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulun käynnin lopettaminen ja väkivaltaisiin parisuhteisiin lähteminen/jääminen on oma valintasi.

Minä voisin olla tuo ystäväsi. Olen aika kaunis, minulla on ihanat lapset, kaunis koti, hyvä mies, yliopistokoulutus ja hyväpalkkainen työ. Tällä hetkellä ongelmani ovat luokkaa pöytäliinassa on tahra tai millaisen design-lampun ostaisin.

Mutta: Isäni kuoli, kun olin lapsi, kasvoin yh-äidin kanssa eikä meillä ollut paljon rahaa, olen kokenut avioeron ja saanut potkut yt-neuvotteluissa. Minulla on krooninen, ei onneksi kovin vakava, sairaus.

Ero on se, että haluan ja olen päättänyt määritellä itseni tuon ylemmän kuvailun kautta. En alemman. Se, että isäni kuoli tai että erosin, ei määrittele minua tai aseta henkisiä kahleita. Shit happens, ihan kaikille. Osa jää siihen märehtimään, osa ponnistaa takaisin ylös.

Avioero ja potkut on ihan normaaleja kolhuja. Noin yhdellä viidestä aikuisesta on krooninen sairaus ja jos sinun on sellainen, minkä kanssa melko hyvin pärjäät, niin voit laskea itsesi aika onnekkaaksi terveyden suhteen. Sinulla on ollut joitain epätavallisia koettelemuksia lapsena, mutta aikuiselämässäsi ei ole erityistä vikaa. Turhaan pidät itseäsi kauhean kovapintaisena, luulitko, että toiset vanhempansa menettäneet voivottelee puoliorpouttaan pitkälle keski-ikään?

Ap voivottelee. Vastasin hänelle.

Samaan kiinnitin huomiota. Vanhemman menettäminen täysi-ikäisyyden kynnyksellä on ainoa, mitä voi sanoa elämän kolhimiseksi, mutta muut asiat ovat sellaista, mitä sattuu jokaiselle tai jotka on itse valinnut (väkivaltainen puoliso). 

Ei pidä vertailla millaisia traumoja kenelläkin on, koska toiselle pienikin asia voi olla suuri, jos on hyvin herkkä tai jos tukea ei ole. Mutta samalla pitäisi varoa uhriutumista ihan tavallisten elämän koettelemusten takia. Se on harhaa, että joku muu olisi saanut elää ilman mitään murheita, ehkä kateellisuuden tuomaa harhaa.

Mitä ne teidän ankeat lapsuudet oikein on? Ymmärrän ihmisten huolet, kun on menetetty omia lapsia ja puolisoita tai sairastuttu kuolemantautiin, mutta ankeita lapsuuksia märehditään vielä aikuisenakin?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä joka ajattelee ilmeisesti musta samoin kuin ap ystävästään ja myös tuo sen ilmi. Hän on kohta 40 v, ja rakentanut koko identiteettinsä sen varaan että vanhempansa erosivat kun hän oli ala-asteella. Hän on siis aina se raukka jolla on asiat muita heikommin, koska muiden vanhemmat eivät eronneet.

Olen kyllä kertonut hänelle oman elämänikin huonoista puolista, mm. väkivaltainen ex-mies ja terminaalista syöpää sairastava äiti, mutta häntä ei kiinnosta sen vertaa että muistaisi mitään seuraavalla tapaamisella. Esimerkiksi äitini sairaudesta olen kertonut hänelle kolmesti ja se on aina uutinen, joka alkaa jo mennä koomiseksi.

Mutta hän ilmeisesti näkee minusta vain nykyisen hyvän parisuhteen, hyvän työn ja yhä yhdessä olevat vanhemmat...

Meillä on sama koulutus, mutta hän on aina tehnyt mahdollisimman huonosti palkatut uravalinnat ja pitää muita ”rikkaampina” velvollisena kustantamaan hänenkin osansa yhteisistä jutuista. Sitten ihmettelee kun kukaan ei halua lähteä mihinkään hänen kanssaan.

Minulla oli joskus ystävä, jolla oli niin vahva köyhän ihmisen identiteetti, että vaikka hän oli palkkatyössä, ja minä opiskelija, minä olin se "rikas", jonka velvollisuus oli maksaa hänenkin osuutensa yhteisistä menoista. Niitä yhteisiä juttuja olikin sitten sen verran kuin minulla oli varaa. Kun en puoleen vuoteen ollut ehdottanut mitään, sain häneltä postikortin, jossa hän ilmaisi olevansa pettynyt, kun ystävyytemme loppui.

Vierailija kirjoitti:

Tosiasiassa kaikki kokevat traumaattisia asioita elämässään. Tuntuu, että tietyt ihmiset pitävät tarkkaa kirjaa kaikista vastoinkäymisistään ja kokemistaan vääryyksistä, mistä tulee kokonainen elämän tarinan juoni. Siis siitä, miten vaikeaa juuri heillä on ollut. He ikään kuin korostavat itseään tuollaisilla jutuilla ja myös oikeuttavat huonoa käytöstä, koska selitys siihen löytyy lapsuudesta. 

Eräs entinen tuttavani kertoi jatkuvasti alkoholistiperheen taustastaan, mikä oli vanhempien viikonloppujuopottelua. Samaan aikaan hänellä itsellään oli huomattavasti pahempi päihdeongelma ja muitakin ongelmia (väkivaltainen parisuhde yms.), joihin ei kuitenkaan hakenut apua. Vieläkin harmittaa, etten tehnyt lastensuojeluilmoitusta aikoinaan.

Jokainen kyllä kokee traumaattisia asioita elämässään, mutta kyllä niissä on paljonkin eroja.

Jos perustukset on kunnossa niin ihminen kestää paljonkin, mutta jos olet traumatisoitunut jo lapsena esim. jäänyt vaille huolenpitoa niin ne traumat ovat usein pysyviä ja vaikuttavat koko loppuelämään ja voivat aiheuttaa esim. persoonallisuushäiriön.

Mielenterveyspotilaita olisi vain pieni määrä verrattuna nykyiseen, jos jokaisella lapsella olisi rakastava koti.

Vierailija kirjoitti:

Mitä ne teidän ankeat lapsuudet oikein on? Ymmärrän ihmisten huolet, kun on menetetty omia lapsia ja puolisoita tai sairastuttu kuolemantautiin, mutta ankeita lapsuuksia märehditään vielä aikuisenakin?

En minäkään tajua. Ehkä se on ihan oma ihmistyyppinsä ja sama, joka muistaa vielä satavuotiaanakin, kun Maija sai isomman kakunpalasen isän syntymäpäivänä ja sen punaisen paloautonkin.

Vierailija kirjoitti:

Tulen hyväosaisesta perheestä ja olen itse myös hyväosainen. Sairastan vakavasti autoimmuunisairautta, ei mt-ongelmia silti, mutten kerro näistä oikeista huolistani kuin vanhemmilleni ja puolisolleni. Kaverit, tutut ja työkaverit eivät tiedä eivätkä osaa arvata. Minulle ollaan kateellisia ja nimenomaan saan v*ttuilua osakseni ap:n kaltaisilta ihmisiltä. Juuri ap:n kaltaisille näytän vain kulissia ja voivottelen pöytäliinassa olevaa tahraa.

Minä myös koen olevani ap:n tarkoittama hyväosainen. Vaihtaisin silti osiani monen "vähemmän hyväosaisen" kanssa jos vain saisin lapseni terveeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaveri, joka on varakas ja eliittiperheestä kärsii bipolaarisesta mielealahäiriöstä. Sotkee elämäänsä säännöllisesti, nyt viisikymppisenä alkaa tasaantumaan. Koko iän kärsinyt huonosta isäsuhteesta. Isänsä oli ilkeä alkoholisti. Takana myös vaikea avioero.

Ei nyt ihan kauhean pahalta kuulosta.

Pitkäaikainen psyykkinen sairaus heikentää kognitiivisia kykyjä. Maniavaiheen aikana ihminen yleensä rikkoo parisuhteensa ja ystävyyksiä sekä velkaantuu. Lääkekokeilut ovat pitkiä ja raskaita, sillä usein käy niin, etteivät ensin kokeillut lääkkeet auta. Ne jotka auttavat, saattavat lamauttaa niin, ettei arkielämä suju. Ja se manian jälkeinen depressio on aivan hirvittävä. Kyllä se ihan riittävän paha elämänkohtalo on - ohis

Minä olen kasvanut orpona 15-vuotiaasta alkaen. Isää ei ole, äidillä oli niin vakavia mt-ongelmia, että oli sairaalassa pitkiä jaksoja. Kotona ollessaan käytti minua terapeuttina ja tuhosi itsetuntoni. Ainoa sukulainen oli syöpään kuoleva mummo. Äidin ollessa lataamossa, minua kävi kotona katsomassa kodinhoitaja ja sossu aina välillä. Kouluun en jaksanut mennä, mutta koska olin hyvä ja kiltti oppilas, sain armosta päättötodistuksen. Täysi-ikäisenä äiti heitti ulos, eikä kotiin saanut enää mennä. En ole siis käynyt lapsuudenkodissa kertaakaan lähtöni jälkeen. Välit katkesivat kokonaan, en ole puhunut kenenkään sukulaisen kanssa 15 vuoteen.

Vaihtaisin tämän lapsuuden milloin tahansa johonkin köyhään yh-vanhempi -settiin. Tai johonkin muuhun pikkuongelmaan.

Selvisin nuo vuodet, nyt 30+ ja korkeakoulututkinto, pitkä onnellinen avioliitto ja lapsia. Suurin ongelmani on tällä hetkellä kynsiviila, jonka tyttäreni on hukannut huoneeseensa. Se oli mun lemppari ja tarvitsen sitä päivittäin. En jaksaisi metsästää uutta mistään.

Mutta arvaapa ap mitä. Minä olen ansainnut tämän. Minä todella olen ansainnut tämän, ja nautin siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ne teidän ankeat lapsuudet oikein on? Ymmärrän ihmisten huolet, kun on menetetty omia lapsia ja puolisoita tai sairastuttu kuolemantautiin, mutta ankeita lapsuuksia märehditään vielä aikuisenakin?

En minäkään tajua. Ehkä se on ihan oma ihmistyyppinsä ja sama, joka muistaa vielä satavuotiaanakin, kun Maija sai isomman kakunpalasen isän syntymäpäivänä ja sen punaisen paloautonkin.

Voin kertoa omasta ankeasta lapsuudestani, jos kysyt asiallisesti. En usko, että kukaan aivan oikeasti uskoo, että tässä on mistään kakunpaloista kysymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosiasiassa kaikki kokevat traumaattisia asioita elämässään. Tuntuu, että tietyt ihmiset pitävät tarkkaa kirjaa kaikista vastoinkäymisistään ja kokemistaan vääryyksistä, mistä tulee kokonainen elämän tarinan juoni. Siis siitä, miten vaikeaa juuri heillä on ollut. He ikään kuin korostavat itseään tuollaisilla jutuilla ja myös oikeuttavat huonoa käytöstä, koska selitys siihen löytyy lapsuudesta. 

Eräs entinen tuttavani kertoi jatkuvasti alkoholistiperheen taustastaan, mikä oli vanhempien viikonloppujuopottelua. Samaan aikaan hänellä itsellään oli huomattavasti pahempi päihdeongelma ja muitakin ongelmia (väkivaltainen parisuhde yms.), joihin ei kuitenkaan hakenut apua. Vieläkin harmittaa, etten tehnyt lastensuojeluilmoitusta aikoinaan.

Jokainen kyllä kokee traumaattisia asioita elämässään, mutta kyllä niissä on paljonkin eroja.

Jos perustukset on kunnossa niin ihminen kestää paljonkin, mutta jos olet traumatisoitunut jo lapsena esim. jäänyt vaille huolenpitoa niin ne traumat ovat usein pysyviä ja vaikuttavat koko loppuelämään ja voivat aiheuttaa esim. persoonallisuushäiriön.

Mielenterveyspotilaita olisi vain pieni määrä verrattuna nykyiseen, jos jokaisella lapsella olisi rakastava koti.

Tarkoitatko, että tuolla entisellä tuttavalla oli persoonallisuushäiriö? Minunkaan taustaani ei voi turvalliseksi ja tasapainoiseksi kuvata, mutta en selitä sen avulla koko elämääni. Asioilla on vaikutuksensa ja hoitoa voi hakea niin ettei elämä ole pelkkää uhritarinaa. Tuskipa terapeuttikaan tukee sellaista asennetta.