Mistä tiesit että olet kohdannu oikean?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne sanoo aina että ollaanko vaan kavereita.

Sama juttu mulla, ne mallin hoikat ja kauniit löytävät aina "sen oikean"

Jännää et miehet sanoo et sä oot herttainen, kiltti, mukava yms, kyl sä sen oikean löydät, samoin kaverit sanonut samaa, he tietenkin seurustelevat, mut silti jaksavat toitottaa vuodesta toiseen saman virren

Todellista romanttista rakkautta ei voi olla ilman seksuaalista kipinää. Ja mikä sen seksuaalisen kipinän sytyttää? Ulkonäkö, valtaosin.

Eli jos on saanut geenilotossa 0 oikein, niin aika kova elämä tiedossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen toista kertaa naimisissa. Ekan kanssa vierähti kaikkineen 15 vuotta, toisen kanssa nyt 20 vuotta. Kumpaakaan en ole rakastanut. Tapasin ekan siis 14-vuotiaana, tuosta kun erosin, puolen vuoden päästä tuli tuo toinen. Nyt mulla ikää kohta 49, ja toivon vain omaa rauhaa. Tämän kanssa nyt olen niin kauan kunnes lapset asuvat omillaan. En jaksa kotia rikkoa. Mä vietän iltani kuulokkeet korvilla ja surffaan netissä. Kuvottaa koko mies. 

Joskus mulla tulee sellainen fiilis että pitäisköhän sitä vielä yrittää hakea kumppania. Tällaiset viestit palauttaa kyllä aika hyvin takaisin maan pinnalle :)

M37

Jollei tuo ole trolli (toivottavasti on), niin herättää kyllä suurta ihmetystä moinen. Miksi ihmeessä mennä yhteen ja vieläpä naimisiin asti sellaisen ihmisen kanssa, jota ei rakasta? En ymmärrä. Itse en ole ollut naimisissa, en kihloissakaan, enkä aio mennäkään koskaan jos ei oikea ihminen tule vastaan. (Saattoi jo tulla, mutta en tiedä onko hän samaa mieltä.)

Olin nuori, mutta mielestäni jo kokenut. Ajattelin, että ihan sama kävi miten kävi, tämä se on ja heittäydyin täysillä mukaan. Mitään pelejä ei pelattu. Hänessä oli niin paljon tuttua, oli osin samantyylinen kuin yksi parhaista ystävistäni. Yhdessä nyt parikymmentä vuotta ja sama tunne jatkuu.

Rauhallinen fiilis, ei tehnyt mieli lähettää kotiinsa. Ajaton olo. Lisäksi olin juuri sen ikäinen, että tiesin juoksut juostuiksi.

Itselläni oli huono liitto ja paska ero takana. Olin ollut sinkkuna 2 vuotta. Törmäsin baarissa vanhaan tuttuun, asiat vain kliksahtivat kummankin päässä. Kaikki oli helppoa, rauhallista ja selvää kummallekin. Yhä yhdessä, yksi isompi kriisi takana ja nyt taas menee hyvin. Yhdessä ollaan oltu 16 vuotta.

Minäkin uskon, että ei ole yhtä ainoaa oikeaa. Rakastuin tulisesti, suorastaan hullaannuin mieheeni. Olimme jo aikuisia molemmat ja todella tosissamme toistemme suhteen. Itselläni oli suht tuore ero ja epäonnistunut avioliitto takana, mutta heittäydyin kyllä täysillä uuteen suhteeseen. Nyt olemme olleet 11 vuotta naimisissa. Olo tässä parisuhteessa on helppoa ja mukavaa - joku voisi sanoa tylsää. Meillä arki sujuu ja olo on helppoa. Edellisessä avioliitossani mietin eroa joka vuosi, sitä kesti lopulta 6 vuotta. Tässä avioliitossa ero ei ole käynyt ikinä mielessä. Elämä on vaivatonta, vaikka uusperhekuvio. Uskon että tämä on loppuelämäni liitto.

Koska hän tuntui niin oikealta, hänen kanssaan on hyvä olla, hän on puoleensavetävä ja siinä on vain jotain sellaista _tunnetta_. Kemiaa.

Ja siis me ei seurustella, eikä tulla koskaan seurustelemaan, koska minä olen se väärä.

En tiennytkään. Mä vaan päätin, että toi se saa luvan olla jos hän vaan mut huolii.

Jos olisin jäänyt odottamaan sitä mystistä sitä oikeaa, odottaisin varmaan vieläkin.

Nykyinen on ensimmäinen mies, jonka kanssa näen yhteisen tulevaisuuden loppuun asti. Kyllä mä edellisiäkin rakastin ja olin onnellinen, mutta silti mulla oli aina takaraivossa ajatus ettei se kestä aikaansa kauempaan. Nyt tuota tunnetta ei ole, vaan olen alusta asti tuntenut et tämä on nyt tässä. Toki me ollaan oltu yhdessä vasta 3v, niin mistäs sitä tämänkään lopullisuudesta vielä tietää.

Oisko sulla väärä hiekkalaatikko...

Tavattiin teini-ikäisinä ja hän oli vetävän näköinen pillifarkuissa ja nahkatakissa, minulla oli ihanat hiukset ja olin pieni ja söpö. Ihastusta heti puolin ja toisin!

Näillä menty nyt 40 vuotta, edelleen samat asiat viehättää henkisten ominaisuuksien ohella 😂

Joku saatanan feromonijuttu se kai on. Oli molemminpuolista, mutta ei meillä lopulta ollut mitään yhteistä. En kai pitänyt hänestä ihmisenä, mutta yli en pääse. Korkki aukeaa vieläkin heikkona hetkenä.

En oikein usko ns. oikeaan, mutta tiesin nykyisen mieheni olevan naimamateriaalia tavasta, jolla hän kohtelee sukulaisiani. Hän ehdotti itse haluavansa ostaa kaukana Lapissa asuvalle äidilleni lennot luoksemme pääkaupunkiseudulle ja viedä tämän jääkiekkomatsiin (äiti tykkää), ja oma-aloitteisesti kaivoi kaapistaan pikkuveljelleni olohousut kun hän oli tulossa yökylään ilman mainittavia matkatavaroita, joka ei minulla käynyt mielessäkään. On meillä haasteemmekin, mutta niinhän kaikilla.

Varmaan siitä että ekasta yöstä lähtien kaikki tuntui niin luonnolliselta. Käytiin yhdessä suihkussakin silloin ihan ensimmäisenä yhteisenä yönä, eikä ollut yhtään sellainen häpeilevä olo. Tämän miehen rinnalla olen tuntenut olevani täysin turvassa, täydellisen onnellinen ja niin rakastettu.

Seksi ja intohimo on toissijaista, mutta tämän miehen kanssa niistäkään ei ole tarvinnut tinkiä.

Itse en ole tätä kokenut vielä koskaan, mutta ystäväni kohtasi tuntemattoman miehen väkijoukossa ja he molemmat tiesivät ensi silmäyksellä, että tässä se on.

Ovat olleet yhdessä kohta 20 vuotta.

.

Oltiin vaan kummatkin niin samankaltaisella aaltopituudella, että tiesin heti kohdanneeni jotain ihan ainutlaatuista. Kenenkään muun seurassa ei vaan tunnu luonnolliselta ja vapautuneelta siihen verrattuna mitä meillä kahdella on. En toki tiennyt heti kohdatessamme, että tässä on nyt elämäni rakkaus, mutta tiesin kyllä että tässä ihmisessä on jotain erikoista ja vastustamatonta. Ja siitä seurasi, että nähtiin melkein päivittäin ensitapaamisemme jälkeen ja kuukauden päästä jo oltiin pariskunta.

Sama tunne voimassa edelleen, tosin vieläkin voimakkaampana.

Niin ihania rakkauskertomuksia, että huokailen täällä...

Vierailija kirjoitti:

Oltiin vaan kummatkin niin samankaltaisella aaltopituudella, että tiesin heti kohdanneeni jotain ihan ainutlaatuista. Kenenkään muun seurassa ei vaan tunnu luonnolliselta ja vapautuneelta siihen verrattuna mitä meillä kahdella on. En toki tiennyt heti kohdatessamme, että tässä on nyt elämäni rakkaus, mutta tiesin kyllä että tässä ihmisessä on jotain erikoista ja vastustamatonta. Ja siitä seurasi, että nähtiin melkein päivittäin ensitapaamisemme jälkeen ja kuukauden päästä jo oltiin pariskunta.

Sama tunne voimassa edelleen, tosin vieläkin voimakkaampana.

Tuli ensimmäisen kerran tunne että nyt uskallan lähteä tunteen vietäväksi ja luottamaan ja katsomaan pelotta mitä tulee ja nuolemaan sitten haavat jos meni syteen. Otin suojauksen pois ja luotin. Kannatti. Nyt yhteiset lapset jo maailmalla.

Sen vain tietää. Tämä on totta.