Jätin mieheni muutama kuukausi sitten ja hänellä on jo uusi parisuhde

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista. Avaan mitä tunteita käyn tänään läpi vaikka ei tämä teksti miellytä kaikkia, pahoittelen rehellisyyttäni. Mutta hei, onneksi ex-mieheni pääsi minusta vihdoinkin eroon ;)

Tavaroitani on vielä entisessä kodissa ja täytyy sopia ex-miehen kanssa joku viikonloppu, että voin hakea ne mitä vielä tarvitsen ja viedä loput kierrätykseen. Toisaalta uudella naisystävällä taitaa palaa kädet innosta sisustaa asunto miehen näköiseksi niin voisin myös antaa heille vapaat kädet hävittää ja kierrättää mitä en kaipaa, ja säästää omat voimani kierrätykseltä. Siinä on kuitenkin taustalla naisystävällä into hävittää minun käden jälkeni ja lyödä oma leimansa asuntoon niin miksipä en hyötyisi näistä reviirijutuista. Väsyttää niin paljon muutenkin. Tiedoksi, että naisella on oma asuntonsa mutta enemmän he viettävät aikaa ex-mieheni kotona, tilaa on kuulemma enemmän. Ja he tapasivat ihan Tinderissä siinä vaiheessa kun me lasten kanssa asuimme muualla, ex-miehelläni ei ollut sivusuhdetta. Kyllä me mokattiin meidän avioliitto ihan itse, ei tarvittu siihen ulkopuolista apua.

Minä olen kateellinen ja huolestunut omasta ”markkina-arvostani” ja siitä, että ex-mieheni löysi uuden naisen niin nopeasti ja hänen elämänsä tuntuu järjestyvän hyvin - mutta hän on myös ansainnut onnensa, en ajattele, että minulla pitäisi olla ensin joku. Kun en minä ole mitenkään paha tai paska ihminen eikä ex-miehenikään, meidän rakkaus vain loppui tai katosi ja samalla katosi ilo. Minusta olin rohkea sanomaan sen vihdoin ääneen, että minä en ole enää se sama iloinen ja onnellinen nainen, johon hän rakastui, ja jonka kansa eli. Eikä hän se mies, johon rakastuin ja elin. Minä en tainnut uskoa, että me yhdessä pystyisimme enää tunteita herättämään toisissamme. Onko se syy erota? Minulle oli, jos katoaa ilo niin katoaa kaikki. En minä nytkään mitenkään juhli, mutta ehkä se tästä, päivä päivältä.

Ja nyt minun täytyisi miettiä miten minä sanon ex-miehelle, että on parempi ottaa toisemme pois facesta, tulee vain paha mieli tai se ei ole hyvä idea tai jotain, ei ole mitään riitaa mutta en vaan jaksa toisten onnea. Olen kateellinen itsekkään pikkutytön tasolla kun toinen vei lelun millä en halunnut leikkiä. Mutta ei ex-mieheni ole koskaan ollut mikään lelu, en tarkoita sitä, ihmiset eivät ole leluja. Joku ymmärsi, että käsittelen vain hyviä ja huonoja tunteitani tässä eron sekamelskassa, koitan oppia, ymmärtää, kasvaa ihmisenä. Että voisin vilpittömästi onnitella ex-miestäni kun he kohta kuitenkin muuttavat yhteen, Ap

Sinulla oli elämässä ilo hukassa, vieläkin väsy. Entä miehelläsi, oliko hänelläkin ilo hukassa vai heijastuiko sinun omat sisäiset ongelmat parisuhteeseen? Ehkä hän ei ollut ihmisenä niin hukassa itsensä kanssa kuin sinä ehkä olit? Hän olisi halunnut jäädä odottamaan, että löydät itsesi, sinä halusit erota kun luulit ongelmien johtuvan parisuhteesta? Ehkä tuollaisesta syystä miehen helpompi käsitellä ero ja jatkaa elämää, itsensä kanssa sovussa ja valmiina uuteen parisuhteeseen.

Ei kukaan tosissaan suhteessa ollut niin nopeasti ole valmis uuteen, ei vaikka kuinka olisi sinut itsensä kanssa.

Onko jossain määritetty virallisen suruajan pituus kun eroaa? Vai voiko tuon käsitellä tavallaan? Jos itsellä olo, että haluaa seurustella eikö saisi ex vaimon/miehen tunteiden takia? Voihan olla, että seurustelu  jää laastarisuhteeksi joka näivettyy parin vuoden sisällä, mutta onko tuokaan vaarallista?

Tietenkin saa, kukaan ei kiellä. Eikä kukaan velvoita suojelemaan jättäjän tunteita. Mutta se, että haluaa ryhtyä uuteen suhteeseen nopeasti, kertoo tunne-elämän kypsymättömyydestä ja siitä, ettei ole toista koskaan aidosti rakastanut.

Ei pidä luulla ettei rakastanut. Uuteen suhteeseen voi lähteä vauhdilla myös hukuttaakseen kipunsa edellisestä. Siksihän sitä laastariksi sanotaan.

Joskus laastarikin voi osua oikeaan, ja voi muuttua ihan kunnon suhteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista. Avaan mitä tunteita käyn tänään läpi vaikka ei tämä teksti miellytä kaikkia, pahoittelen rehellisyyttäni. Mutta hei, onneksi ex-mieheni pääsi minusta vihdoinkin eroon ;)

Tavaroitani on vielä entisessä kodissa ja täytyy sopia ex-miehen kanssa joku viikonloppu, että voin hakea ne mitä vielä tarvitsen ja viedä loput kierrätykseen. Toisaalta uudella naisystävällä taitaa palaa kädet innosta sisustaa asunto miehen näköiseksi niin voisin myös antaa heille vapaat kädet hävittää ja kierrättää mitä en kaipaa, ja säästää omat voimani kierrätykseltä. Siinä on kuitenkin taustalla naisystävällä into hävittää minun käden jälkeni ja lyödä oma leimansa asuntoon niin miksipä en hyötyisi näistä reviirijutuista. Väsyttää niin paljon muutenkin. Tiedoksi, että naisella on oma asuntonsa mutta enemmän he viettävät aikaa ex-mieheni kotona, tilaa on kuulemma enemmän. Ja he tapasivat ihan Tinderissä siinä vaiheessa kun me lasten kanssa asuimme muualla, ex-miehelläni ei ollut sivusuhdetta. Kyllä me mokattiin meidän avioliitto ihan itse, ei tarvittu siihen ulkopuolista apua.

Minä olen kateellinen ja huolestunut omasta ”markkina-arvostani” ja siitä, että ex-mieheni löysi uuden naisen niin nopeasti ja hänen elämänsä tuntuu järjestyvän hyvin - mutta hän on myös ansainnut onnensa, en ajattele, että minulla pitäisi olla ensin joku. Kun en minä ole mitenkään paha tai paska ihminen eikä ex-miehenikään, meidän rakkaus vain loppui tai katosi ja samalla katosi ilo. Minusta olin rohkea sanomaan sen vihdoin ääneen, että minä en ole enää se sama iloinen ja onnellinen nainen, johon hän rakastui, ja jonka kansa eli. Eikä hän se mies, johon rakastuin ja elin. Minä en tainnut uskoa, että me yhdessä pystyisimme enää tunteita herättämään toisissamme. Onko se syy erota? Minulle oli, jos katoaa ilo niin katoaa kaikki. En minä nytkään mitenkään juhli, mutta ehkä se tästä, päivä päivältä.

Ja nyt minun täytyisi miettiä miten minä sanon ex-miehelle, että on parempi ottaa toisemme pois facesta, tulee vain paha mieli tai se ei ole hyvä idea tai jotain, ei ole mitään riitaa mutta en vaan jaksa toisten onnea. Olen kateellinen itsekkään pikkutytön tasolla kun toinen vei lelun millä en halunnut leikkiä. Mutta ei ex-mieheni ole koskaan ollut mikään lelu, en tarkoita sitä, ihmiset eivät ole leluja. Joku ymmärsi, että käsittelen vain hyviä ja huonoja tunteitani tässä eron sekamelskassa, koitan oppia, ymmärtää, kasvaa ihmisenä. Että voisin vilpittömästi onnitella ex-miestäni kun he kohta kuitenkin muuttavat yhteen, Ap

Sinulla oli elämässä ilo hukassa, vieläkin väsy. Entä miehelläsi, oliko hänelläkin ilo hukassa vai heijastuiko sinun omat sisäiset ongelmat parisuhteeseen? Ehkä hän ei ollut ihmisenä niin hukassa itsensä kanssa kuin sinä ehkä olit? Hän olisi halunnut jäädä odottamaan, että löydät itsesi, sinä halusit erota kun luulit ongelmien johtuvan parisuhteesta? Ehkä tuollaisesta syystä miehen helpompi käsitellä ero ja jatkaa elämää, itsensä kanssa sovussa ja valmiina uuteen parisuhteeseen.

Ei kukaan tosissaan suhteessa ollut niin nopeasti ole valmis uuteen, ei vaikka kuinka olisi sinut itsensä kanssa.

Onko jossain määritetty virallisen suruajan pituus kun eroaa? Vai voiko tuon käsitellä tavallaan? Jos itsellä olo, että haluaa seurustella eikö saisi ex vaimon/miehen tunteiden takia? Voihan olla, että seurustelu  jää laastarisuhteeksi joka näivettyy parin vuoden sisällä, mutta onko tuokaan vaarallista?

Tietenkin saa, kukaan ei kiellä. Eikä kukaan velvoita suojelemaan jättäjän tunteita. Mutta se, että haluaa ryhtyä uuteen suhteeseen nopeasti, kertoo tunne-elämän kypsymättömyydestä ja siitä, ettei ole toista koskaan aidosti rakastanut.

Ei pidä luulla ettei rakastanut. Uuteen suhteeseen voi lähteä vauhdilla myös hukuttaakseen kipunsa edellisestä. Siksihän sitä laastariksi sanotaan.

Joskus laastarikin voi osua oikeaan, ja voi muuttua ihan kunnon suhteeksi.

Se kivun hukuttaminen ja laastarin haku=kypsymätön tunne-elämä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista. Avaan mitä tunteita käyn tänään läpi vaikka ei tämä teksti miellytä kaikkia, pahoittelen rehellisyyttäni. Mutta hei, onneksi ex-mieheni pääsi minusta vihdoinkin eroon ;)

Tavaroitani on vielä entisessä kodissa ja täytyy sopia ex-miehen kanssa joku viikonloppu, että voin hakea ne mitä vielä tarvitsen ja viedä loput kierrätykseen. Toisaalta uudella naisystävällä taitaa palaa kädet innosta sisustaa asunto miehen näköiseksi niin voisin myös antaa heille vapaat kädet hävittää ja kierrättää mitä en kaipaa, ja säästää omat voimani kierrätykseltä. Siinä on kuitenkin taustalla naisystävällä into hävittää minun käden jälkeni ja lyödä oma leimansa asuntoon niin miksipä en hyötyisi näistä reviirijutuista. Väsyttää niin paljon muutenkin. Tiedoksi, että naisella on oma asuntonsa mutta enemmän he viettävät aikaa ex-mieheni kotona, tilaa on kuulemma enemmän. Ja he tapasivat ihan Tinderissä siinä vaiheessa kun me lasten kanssa asuimme muualla, ex-miehelläni ei ollut sivusuhdetta. Kyllä me mokattiin meidän avioliitto ihan itse, ei tarvittu siihen ulkopuolista apua.

Minä olen kateellinen ja huolestunut omasta ”markkina-arvostani” ja siitä, että ex-mieheni löysi uuden naisen niin nopeasti ja hänen elämänsä tuntuu järjestyvän hyvin - mutta hän on myös ansainnut onnensa, en ajattele, että minulla pitäisi olla ensin joku. Kun en minä ole mitenkään paha tai paska ihminen eikä ex-miehenikään, meidän rakkaus vain loppui tai katosi ja samalla katosi ilo. Minusta olin rohkea sanomaan sen vihdoin ääneen, että minä en ole enää se sama iloinen ja onnellinen nainen, johon hän rakastui, ja jonka kansa eli. Eikä hän se mies, johon rakastuin ja elin. Minä en tainnut uskoa, että me yhdessä pystyisimme enää tunteita herättämään toisissamme. Onko se syy erota? Minulle oli, jos katoaa ilo niin katoaa kaikki. En minä nytkään mitenkään juhli, mutta ehkä se tästä, päivä päivältä.

Ja nyt minun täytyisi miettiä miten minä sanon ex-miehelle, että on parempi ottaa toisemme pois facesta, tulee vain paha mieli tai se ei ole hyvä idea tai jotain, ei ole mitään riitaa mutta en vaan jaksa toisten onnea. Olen kateellinen itsekkään pikkutytön tasolla kun toinen vei lelun millä en halunnut leikkiä. Mutta ei ex-mieheni ole koskaan ollut mikään lelu, en tarkoita sitä, ihmiset eivät ole leluja. Joku ymmärsi, että käsittelen vain hyviä ja huonoja tunteitani tässä eron sekamelskassa, koitan oppia, ymmärtää, kasvaa ihmisenä. Että voisin vilpittömästi onnitella ex-miestäni kun he kohta kuitenkin muuttavat yhteen, Ap

Sinulla oli elämässä ilo hukassa, vieläkin väsy. Entä miehelläsi, oliko hänelläkin ilo hukassa vai heijastuiko sinun omat sisäiset ongelmat parisuhteeseen? Ehkä hän ei ollut ihmisenä niin hukassa itsensä kanssa kuin sinä ehkä olit? Hän olisi halunnut jäädä odottamaan, että löydät itsesi, sinä halusit erota kun luulit ongelmien johtuvan parisuhteesta? Ehkä tuollaisesta syystä miehen helpompi käsitellä ero ja jatkaa elämää, itsensä kanssa sovussa ja valmiina uuteen parisuhteeseen.

Noin voi olla ja onkin joissakin eroissa, että luulee omien ongelmien, käsittelemättömien asioiden ja pettymysten johtuvan parisuhteesta. Mutta kirjoitin aiemmin - Minä en tainnut uskoa, että me yhdessä pystyisimme enää tunteita herättämään toisissamme. Onko se syy erota? Minulle oli, jos katoaa ilo niin katoaa kaikki. Tiedän riittävän hyvin kuka minä olen, en ole itseäni hukannut vaan haluan ilon takaisin.

Jos vertaisin minua ja ex-miestäni veneisiin niin hän on hyvin vakaa, hieman raskassoutuinen puuvene, joka vaatii huoltoa ja rassausta pysyäkseen käyttökelpoisena, airot kitisevät helposti. Puuvene on kuitenkin monille se oikea vene. Minä taas olen parhaimmillani iloisesti laineilla liplatteleva lasikuitupaatti, ei vaadi huolenpitoa ja kevyt soutaa. Tosin kiikkerä jos ei katsota, että paino jakaantuu tasaisesti.

Meidän luonteet ovat vain niin erilaiset etten minä jaksa enää sitä parisuhdetta mikä meillä oli. Kuin kivireki, ja minäkään en mikään haihattelija ole, Ap

Joskus on voinut pohtia asiat aika valmiiksi jo liitossa ollessa. Mä pohdin eroa noin kolme vuotta, ehkä pidempään. Kun päätin ottaa eron, olin mielessäni pilkkonut tilannetta jo aika kauan syihin ja seurauksiin. Pystyin pitämään pääni eroprosessin ajan. Pelkästään miehen saaminen viemään tavaransa ja saaminen sopimaan asioista oli puolen vuoden prosessi, jonka jo asuin yksin. Kun muste kuivui eropapereissa, olin jo tinderissä, ja tapasin nykyisen mieheni, vuosi siitä kun muutettiin erilleen exän kanssa.

Silti ex väittää, että mulla on pakko ollut olla tämän kanssa suhde jo liiton aikana, ei muuten löydy näin äkkiä. Yksi ystäväkin ihmetteli suoraan, että näin pian aloin uuteen suhteeseen, hänellä oli itsellään erosta viisi vuotta.

Mä olen parisuhdeihminen, haluan olla jonkun kanssa. Olin nähnyt ihmisiä jotka tottui sinkkuuteen niin, ettei edes pysty sopeutuun enää olemaan kenenkään kanssa. Nykyinen mies on erilainen kuin kukaan mun edellisistä, ehkä jotain olen oppinut.

Sitä vaan, että kaikilla on eri aika ja tapa selvitä erosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että sinä olet aloittanut parisuhteenne päättymisen käsittelyn vasta erottuanne, mutta mies on käsitellyt asiaa jo ennen eroanne. Kun aikoinaan erosin, olin käsitellyt rakkauden loppumisen ja suhteen päättymisen aiheuttamat tunteet jo valmiiksi ja eropapereiden allekirjoittaminen oli vain lopullinen piste yhdelle aikakaudelle ja yhdelle osalle elämääni. Voisin verrata sitä laihdutuskuuriin, jossa toinen laihduttaa ensin ja ostaa sitten vasta hoikan ihmisen vaatteet, ja toinen ostaa ensin ne vaatteet ja vasta sitten alkaa laihduttamaan. Laihduttaminen on vertauskuvassani parisuhteen päättymiseen liittyvien tynteiden käsittely ja vaatteiden osto on eropapereiden allekirjoittaminen. 

Ei näinkään, oikeastaan hyvä, että vastailen koska asiat selkenee tässä kun kirjoitan.

Sanoit ” Vaikuttaa siltä, että sinä olet aloittanut parisuhteenne päättymisen käsittelyn vasta erottuanne, mutta mies on käsitellyt asiaa jo ennen eroanne. ” Minä mietin eroa vähintään vuoden mutta kesti kunnes uskalsin sanoa sen ääneen. Mies kun suuttui huusi aina no erotaan sitten mutta kun oikeasti sanoin, että meidän on parempi erota hän järkyttyi.

Mutta hän taisi toipua nopeasti tai käsittelee eron pieninä palasina uuden naisystävän ohella ja minä taas olen aina ollut kiinnostunut siitä miksi ihmiset toimivat kuin toimivat ja haluan ymmärtää miten meille kävi. Olen varma, että ero oli oikea ratkaisu mutta miksi on vähän auki vielä. Se parisuhdeterapia meiltä puuttui koska en luota ulkopuoliseen ihmiseen kannustamassa paria puhumaan, menen lukkoon, käyn kaiken keskustelun pääni sisällä, nyt osin palstalla ja osin sitten ex-mieheni kanssa jos hän jotain kysyy.

Mene nyt hyvä ihminen terapiaan käsittelemään asia. Ei ex miehellä ole mitään velvollisuutta keskustella sinun kanssasi erosta, parempi kun käsittelette asiat ihan omia teitänne. Teillä on varmasti ihan erilaiset totuudet eron syistä, ja hyvä niin, pitää vain miettiä se oma osuus asiasta, mitä voin oppia, mitä viedä seuraavaan suhteeseen ja mistä yrottää opetella pois.

Minä tuossa hetki sitten sanoin etten usko/halua terapiaan koska avautumiseni vaatii luotettavan ystävän tai anonyymiteetin, vääränlainen terapeutti niin turhaantuisin. Ex-miehelläni ei ole mitään velvollisuutta keskustella kanssani meidän erosta ja meillä on molemmilla omat totuutemme, siitä olen täysin samaa mieltä kanssasi. Käyn omat keskustelut pääni sisällä tai nyt näköjään osittain palstalla. Toisinaan ystävieni kanssa. Sanoin, että jos mies haluaa kysyä minulta jotain niin hänelle tunnen olevani velkaa vastauksen, mihin sitten pystynkin. Koska meillä oli pitkä suhde ja aloite eroon tuli minulta. Nyt käyn asioita läpi itsekseni ja yritän oppia, prosessoida, työstää, hioa, kehittyä. Mutta en ole mistään katkera, edes siitä, että muilla ihmisillä on erilainen maku sisustuksessa kuin minulla ;) Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei muuta asumaan samantien uuden tapailukumppanin luokse asumaan. Jos uusi nainen asui miehen luona jo parin kuukauden päästä, niin tottakai miehellä oli ollut jänen kanssaan sivusuhde jo pitkään. Luultavasti sivusuhteen takia teidän avioliittonne oli niin huono loppuaikoina. Tietenkään mies ei kysyttäessä tunnusta, että hänellä oli ollut toinen nainen. Päivänselvä ja klassinenkin tapaus.

Olen vähän samoilla linjoilla, ja sitä ap:kin tässä varmaan pohtii.

Oma liitto loppui tuskallisesti usean vuoden ajanjaksolla. Olin yksinäinen ja ex etäinen ja kireä.

Kun halusin erota, hän veti pultit. Sain raahata hänet kuvaannollisesti potkivana läpi eroprosessin. Kesällä sain hänet tekemään osituksen ja muuttamaan pois. Hän vielä viimeiseen asti lähetti viestejä, ja tunsin syyllisyyttä ja surua.

Kahden viikon kuluttua näin hänet kaupungilla jonkun naisen kanssa hyvin läheisissä tunnelmissa, hän näytti niin iloiselta ja tyytyväiseltä, etten varmaan kymmeneen vuoteen ollut nähnyt häntä sellaisena.

Kyllä se kirpaisi. Oliko minut niin helppo unohtaa? Oliko hänellä jo kauankin ollut sivusuhde?

Mutta ehkä eniten siinä tuntui suru siitä, kun tajusin, ettei me kumpikaan oltu enää oltu niin onnellisia yhdessä enää... niin pitkään aikaan, että olin unohtanut, millainen hän oli silloin.

Joten kai minun oli pakko myöntää, etten minäkään ollut ollut enää hänelle oikea, ei me kumpikaan toisillemme.

No, se suhde ja pari seuraavaakin loppui lyhyeen, mutta nykyään hänellä on kumppani jonka kanssa vaikuttaa seesteiseltä.

Hyvin kuvattu, minuakin kirpaisi lukea. Pelottaa nähdä ex-mies uuden kanssa koska en ehkä voi näyttää sitä tunnetta kenellekään. Kun suree sitä miten se tunne muuttui. Onneksi se on luonnollista, asioilla on elinkaarensa. Mutta vaikeaa sen tunteen kätkeminen tulee olemaan. Ja vasta se tunteen kokeminen vapauttaa uuteen elämään.

Voisin ehkä yrittää heittää vitsiksi, no onneksi minusta sentään jää kohtuullinen hiilijalanjälki vaikka sinä minut unohdit. Mutta lapset, ilman meitä ei olisi heitä. Ja menneellä on arvonsa, jos kieltäisin sen niin huijaisin itseäni. Ystävyys on liikaa pyydetty, tähtään kaikin voimin ystävällisyyten.

Kiitos sinulle, löysin pelkoni sinun kokemuksestasi ja se peikko pieneni, Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei muuta asumaan samantien uuden tapailukumppanin luokse asumaan. Jos uusi nainen asui miehen luona jo parin kuukauden päästä, niin tottakai miehellä oli ollut jänen kanssaan sivusuhde jo pitkään. Luultavasti sivusuhteen takia teidän avioliittonne oli niin huono loppuaikoina. Tietenkään mies ei kysyttäessä tunnusta, että hänellä oli ollut toinen nainen. Päivänselvä ja klassinenkin tapaus.

Olen vähän samoilla linjoilla, ja sitä ap:kin tässä varmaan pohtii.

Oma liitto loppui tuskallisesti usean vuoden ajanjaksolla. Olin yksinäinen ja ex etäinen ja kireä.

Kun halusin erota, hän veti pultit. Sain raahata hänet kuvaannollisesti potkivana läpi eroprosessin. Kesällä sain hänet tekemään osituksen ja muuttamaan pois. Hän vielä viimeiseen asti lähetti viestejä, ja tunsin syyllisyyttä ja surua.

Kahden viikon kuluttua näin hänet kaupungilla jonkun naisen kanssa hyvin läheisissä tunnelmissa, hän näytti niin iloiselta ja tyytyväiseltä, etten varmaan kymmeneen vuoteen ollut nähnyt häntä sellaisena.

Kyllä se kirpaisi. Oliko minut niin helppo unohtaa? Oliko hänellä jo kauankin ollut sivusuhde?

Mutta ehkä eniten siinä tuntui suru siitä, kun tajusin, ettei me kumpikaan oltu enää oltu niin onnellisia yhdessä enää... niin pitkään aikaan, että olin unohtanut, millainen hän oli silloin.

Joten kai minun oli pakko myöntää, etten minäkään ollut ollut enää hänelle oikea, ei me kumpikaan toisillemme.

No, se suhde ja pari seuraavaakin loppui lyhyeen, mutta nykyään hänellä on kumppani jonka kanssa vaikuttaa seesteiseltä.

Hyvin kuvattu, minuakin kirpaisi lukea. Pelottaa nähdä ex-mies uuden kanssa koska en ehkä voi näyttää sitä tunnetta kenellekään. Kun suree sitä miten se tunne muuttui. Onneksi se on luonnollista, asioilla on elinkaarensa. Mutta vaikeaa sen tunteen kätkeminen tulee olemaan. Ja vasta se tunteen kokeminen vapauttaa uuteen elämään.

Voisin ehkä yrittää heittää vitsiksi, no onneksi minusta sentään jää kohtuullinen hiilijalanjälki vaikka sinä minut unohdit. Mutta lapset, ilman meitä ei olisi heitä. Ja menneellä on arvonsa, jos kieltäisin sen niin huijaisin itseäni. Ystävyys on liikaa pyydetty, tähtään kaikin voimin ystävällisyyten.

Kiitos sinulle, löysin pelkoni sinun kokemuksestasi ja se peikko pieneni, Ap

Kuvaat miestäsi raskaaksi puupaatiksi, itseäsi kepoisesti kääntyileväksi lasikuituveneeksi. Kun teillä kuitenkin yhteiset teinilapset, eikö ole todella hyvä, että raskassoutuinen exäsi näyttää selviävän erosta hyvin. Kuinka paljon sinä mietit lasten tilannetta erossa, viekö väsy ja oma kehno olo kaiken energian? Lasten kannalta hyvä kun ainakin toinen vanhemmista pysyy tarpeeksi pystyssä tukemaan ja kuuntelemaan heitä.

Vierailija kirjoitti:

Joskus on voinut pohtia asiat aika valmiiksi jo liitossa ollessa. Mä pohdin eroa noin kolme vuotta, ehkä pidempään. Kun päätin ottaa eron, olin mielessäni pilkkonut tilannetta jo aika kauan syihin ja seurauksiin. Pystyin pitämään pääni eroprosessin ajan. Pelkästään miehen saaminen viemään tavaransa ja saaminen sopimaan asioista oli puolen vuoden prosessi, jonka jo asuin yksin. Kun muste kuivui eropapereissa, olin jo tinderissä, ja tapasin nykyisen mieheni, vuosi siitä kun muutettiin erilleen exän kanssa.

Silti ex väittää, että mulla on pakko ollut olla tämän kanssa suhde jo liiton aikana, ei muuten löydy näin äkkiä. Yksi ystäväkin ihmetteli suoraan, että näin pian aloin uuteen suhteeseen, hänellä oli itsellään erosta viisi vuotta.

Mä olen parisuhdeihminen, haluan olla jonkun kanssa. Olin nähnyt ihmisiä jotka tottui sinkkuuteen niin, ettei edes pysty sopeutuun enää olemaan kenenkään kanssa. Nykyinen mies on erilainen kuin kukaan mun edellisistä, ehkä jotain olen oppinut.

Sitä vaan, että kaikilla on eri aika ja tapa selvitä erosta.

Tässä hirvittää jos vielä tulee jotain ihmissuhdeongelmia avioeroprosessin aikana, kaikki vaan selväksi olisi oma toive. Jos löytyy uusi suhde äkkiä niin eipä se aina tarkoita sivusuhteita, olen itsekin päättänyt että en hetkeen seurustele ja tavannut sitten yhtäkkiä just sen miehen, johon rakastuin. Se siitä päätöksestä. Ex-mieheni myös on parisuhdeihminen niin eipä se muuta tarvi. Sadan euron seteli kadulta sille uudelle naiselle sanoi joku.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus on voinut pohtia asiat aika valmiiksi jo liitossa ollessa. Mä pohdin eroa noin kolme vuotta, ehkä pidempään. Kun päätin ottaa eron, olin mielessäni pilkkonut tilannetta jo aika kauan syihin ja seurauksiin. Pystyin pitämään pääni eroprosessin ajan. Pelkästään miehen saaminen viemään tavaransa ja saaminen sopimaan asioista oli puolen vuoden prosessi, jonka jo asuin yksin. Kun muste kuivui eropapereissa, olin jo tinderissä, ja tapasin nykyisen mieheni, vuosi siitä kun muutettiin erilleen exän kanssa.

Silti ex väittää, että mulla on pakko ollut olla tämän kanssa suhde jo liiton aikana, ei muuten löydy näin äkkiä. Yksi ystäväkin ihmetteli suoraan, että näin pian aloin uuteen suhteeseen, hänellä oli itsellään erosta viisi vuotta.

Mä olen parisuhdeihminen, haluan olla jonkun kanssa. Olin nähnyt ihmisiä jotka tottui sinkkuuteen niin, ettei edes pysty sopeutuun enää olemaan kenenkään kanssa. Nykyinen mies on erilainen kuin kukaan mun edellisistä, ehkä jotain olen oppinut.

Sitä vaan, että kaikilla on eri aika ja tapa selvitä erosta.

Tässä hirvittää jos vielä tulee jotain ihmissuhdeongelmia avioeroprosessin aikana, kaikki vaan selväksi olisi oma toive. Jos löytyy uusi suhde äkkiä niin eipä se aina tarkoita sivusuhteita, olen itsekin päättänyt että en hetkeen seurustele ja tavannut sitten yhtäkkiä just sen miehen, johon rakastuin. Se siitä päätöksestä. Ex-mieheni myös on parisuhdeihminen niin eipä se muuta tarvi. Sadan euron seteli kadulta sille uudelle naiselle sanoi joku.

No kyllä mä luovuin 100 euron setelistä. Seurustelin miehen kanssa, jonka erosta oli vuosi, kun tavattiin. Oletin, että siinä ajassa on jo toivuttu. Kahden vuoden seurustelun jälkeen selvisi, että ekan 1/2 suhdetta ne oli samanaikaisesti ikävöinyt exäänsä. Kyllä se henkinen uskottomuus oli mulle syy päättää suhde, vaikka siinä kohtaa mies olikin jo täysin sitoutunut meidän suhteeseemme ja yli exästään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei muuta asumaan samantien uuden tapailukumppanin luokse asumaan. Jos uusi nainen asui miehen luona jo parin kuukauden päästä, niin tottakai miehellä oli ollut jänen kanssaan sivusuhde jo pitkään. Luultavasti sivusuhteen takia teidän avioliittonne oli niin huono loppuaikoina. Tietenkään mies ei kysyttäessä tunnusta, että hänellä oli ollut toinen nainen. Päivänselvä ja klassinenkin tapaus.

Olen vähän samoilla linjoilla, ja sitä ap:kin tässä varmaan pohtii.

Oma liitto loppui tuskallisesti usean vuoden ajanjaksolla. Olin yksinäinen ja ex etäinen ja kireä.

Kun halusin erota, hän veti pultit. Sain raahata hänet kuvaannollisesti potkivana läpi eroprosessin. Kesällä sain hänet tekemään osituksen ja muuttamaan pois. Hän vielä viimeiseen asti lähetti viestejä, ja tunsin syyllisyyttä ja surua.

Kahden viikon kuluttua näin hänet kaupungilla jonkun naisen kanssa hyvin läheisissä tunnelmissa, hän näytti niin iloiselta ja tyytyväiseltä, etten varmaan kymmeneen vuoteen ollut nähnyt häntä sellaisena.

Kyllä se kirpaisi. Oliko minut niin helppo unohtaa? Oliko hänellä jo kauankin ollut sivusuhde?

Mutta ehkä eniten siinä tuntui suru siitä, kun tajusin, ettei me kumpikaan oltu enää oltu niin onnellisia yhdessä enää... niin pitkään aikaan, että olin unohtanut, millainen hän oli silloin.

Joten kai minun oli pakko myöntää, etten minäkään ollut ollut enää hänelle oikea, ei me kumpikaan toisillemme.

No, se suhde ja pari seuraavaakin loppui lyhyeen, mutta nykyään hänellä on kumppani jonka kanssa vaikuttaa seesteiseltä.

Hyvin kuvattu, minuakin kirpaisi lukea. Pelottaa nähdä ex-mies uuden kanssa koska en ehkä voi näyttää sitä tunnetta kenellekään. Kun suree sitä miten se tunne muuttui. Onneksi se on luonnollista, asioilla on elinkaarensa. Mutta vaikeaa sen tunteen kätkeminen tulee olemaan. Ja vasta se tunteen kokeminen vapauttaa uuteen elämään.

Voisin ehkä yrittää heittää vitsiksi, no onneksi minusta sentään jää kohtuullinen hiilijalanjälki vaikka sinä minut unohdit. Mutta lapset, ilman meitä ei olisi heitä. Ja menneellä on arvonsa, jos kieltäisin sen niin huijaisin itseäni. Ystävyys on liikaa pyydetty, tähtään kaikin voimin ystävällisyyten.

Kiitos sinulle, löysin pelkoni sinun kokemuksestasi ja se peikko pieneni, Ap

Kuvaat miestäsi raskaaksi puupaatiksi, itseäsi kepoisesti kääntyileväksi lasikuituveneeksi. Kun teillä kuitenkin yhteiset teinilapset, eikö ole todella hyvä, että raskassoutuinen exäsi näyttää selviävän erosta hyvin. Kuinka paljon sinä mietit lasten tilannetta erossa, viekö väsy ja oma kehno olo kaiken energian? Lasten kannalta hyvä kun ainakin toinen vanhemmista pysyy tarpeeksi pystyssä tukemaan ja kuuntelemaan heitä.

Peukutin sinulle ylöspäin koska tuota on hyvä pohtia vaikka tuossa saattoi olla myös piilovittuilua. Sanoin, että kiitos minulle kuuluu hyvää jos ainoa mikä nyt vetää mielen matalaksi on auton tuulilasin raaputus jäästä. Enkä ole haihattelija, ei ole kehno olo. Reippaampi olo kun päätös tehtiin kuin silloin kun mietin miten kannattaa tehdä. Kaksi vuotta pohdintaa ja yksi suurimmista syistä lapset. Väsynyt olen kuin kuka tahansa suomalainen marraskuussa ennen lumen tuloa, töissä kiire.

Paljonkohan minä nyt miettisin omien lasteni hyvinvointia ja miten he tästä erosta selviävät? Vaikkapa koko elämäni verran. Tässä me toimitaan ex-miehen kanssa hyvin yhteen, puhevälit, kunnioitus, ystävällisyys. Eihän itsekeskeiset ihmiset niin helposti väsy, me muista huolehtijat väsytään. Mutta, lasten suhteen kaikki on suhteellisen hyvin ainakin toistaiseksi, Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus on voinut pohtia asiat aika valmiiksi jo liitossa ollessa. Mä pohdin eroa noin kolme vuotta, ehkä pidempään. Kun päätin ottaa eron, olin mielessäni pilkkonut tilannetta jo aika kauan syihin ja seurauksiin. Pystyin pitämään pääni eroprosessin ajan. Pelkästään miehen saaminen viemään tavaransa ja saaminen sopimaan asioista oli puolen vuoden prosessi, jonka jo asuin yksin. Kun muste kuivui eropapereissa, olin jo tinderissä, ja tapasin nykyisen mieheni, vuosi siitä kun muutettiin erilleen exän kanssa.

Silti ex väittää, että mulla on pakko ollut olla tämän kanssa suhde jo liiton aikana, ei muuten löydy näin äkkiä. Yksi ystäväkin ihmetteli suoraan, että näin pian aloin uuteen suhteeseen, hänellä oli itsellään erosta viisi vuotta.

Mä olen parisuhdeihminen, haluan olla jonkun kanssa. Olin nähnyt ihmisiä jotka tottui sinkkuuteen niin, ettei edes pysty sopeutuun enää olemaan kenenkään kanssa. Nykyinen mies on erilainen kuin kukaan mun edellisistä, ehkä jotain olen oppinut.

Sitä vaan, että kaikilla on eri aika ja tapa selvitä erosta.

Tässä hirvittää jos vielä tulee jotain ihmissuhdeongelmia avioeroprosessin aikana, kaikki vaan selväksi olisi oma toive. Jos löytyy uusi suhde äkkiä niin eipä se aina tarkoita sivusuhteita, olen itsekin päättänyt että en hetkeen seurustele ja tavannut sitten yhtäkkiä just sen miehen, johon rakastuin. Se siitä päätöksestä. Ex-mieheni myös on parisuhdeihminen niin eipä se muuta tarvi. Sadan euron seteli kadulta sille uudelle naiselle sanoi joku.

No kyllä mä luovuin 100 euron setelistä. Seurustelin miehen kanssa, jonka erosta oli vuosi, kun tavattiin. Oletin, että siinä ajassa on jo toivuttu. Kahden vuoden seurustelun jälkeen selvisi, että ekan 1/2 suhdetta ne oli samanaikaisesti ikävöinyt exäänsä. Kyllä se henkinen uskottomuus oli mulle syy päättää suhde, vaikka siinä kohtaa mies olikin jo täysin sitoutunut meidän suhteeseemme ja yli exästään.

Eikö tuo ole aika ankaraa? Ratkaisitko siitä, että mies ei heti tunnustanut paremmuuttasi exäänsä nähden? Vai oliko se sitä, että mies jatkuvasti selän takana piti yhteyttä exäänsä ja kosiskeli takaisin? Mietin vain jos kestää päästää irti niin mikä on se oikea ratkaisu uuteen suhteeseen. Odottaa kunnes tunteet haalenee ja mahdollisesti kävellä onnensa ohi vai tehdä töitä ja pakottaa itsensä unohtamaan, Ap

Sulla nyt on ero vielä käsittelemättä ja niin varmaan on miehelläsikin. Tollaset laastarisuhteet ei pitkään kestä. Exäsi voi vielä tulla ruikuttamaan sinua takasin, kun tuo suhde päättyy. Saattaa ehdotella seksisuhdettakin tuon sauhteen aikana.

Kuulostaa siltä että salaa kadut ratkaisuasi. Ei se mitään, moni tekee niin.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että salaa kadut ratkaisuasi. Ei se mitään, moni tekee niin.

En ”salaa” vaan julkisesti, tosin anonyymisti. En kadu eroratkaisua vaan suren eroa, ja sitä että rakkaus loppui. Ap

Jännä kun on kaatunut turvalleen niin aina löytyy niitä, jotka vielä piikittelevät, Ap

Olen ollut 7 vuotta sinkkuna eron jälkeen. Olen tapaillut miehiä ja sen olen oppinut, että juuri eronneen kanssa en lähde tapailemaan. Ainakaan, kun toiveissa on jotain pysyvämpää. Olen ollut tarpeeksi monesti laastarin asemassa. Aluksi ollaan hirmu ihastuneita ja onnellisia, mutta sitten kun itsetunto on kohonnut ja huomataan, että maailmassa tosiaan naisia riittää ja hänelläkin on mahiksia, niin vapaus alkaakin houkuttaa.

Ihan hyvä niin, ei se minulta ole pois, mutta en halua itse enää laittaa omia tunteitani likoon vastaeronneen kanssa.

Omalla exällä on ollut tässä ajassa useita naisia ja pari avoliittoakin. Itse olen asunut koko ajan lasten kanssa keskenään. Toivon löytäväni sitoutuneen ja pitkäaikaisen kumppanin vielä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei muuta asumaan samantien uuden tapailukumppanin luokse asumaan. Jos uusi nainen asui miehen luona jo parin kuukauden päästä, niin tottakai miehellä oli ollut jänen kanssaan sivusuhde jo pitkään. Luultavasti sivusuhteen takia teidän avioliittonne oli niin huono loppuaikoina. Tietenkään mies ei kysyttäessä tunnusta, että hänellä oli ollut toinen nainen. Päivänselvä ja klassinenkin tapaus.

Olen vähän samoilla linjoilla, ja sitä ap:kin tässä varmaan pohtii.

Oma liitto loppui tuskallisesti usean vuoden ajanjaksolla. Olin yksinäinen ja ex etäinen ja kireä.

Kun halusin erota, hän veti pultit. Sain raahata hänet kuvaannollisesti potkivana läpi eroprosessin. Kesällä sain hänet tekemään osituksen ja muuttamaan pois. Hän vielä viimeiseen asti lähetti viestejä, ja tunsin syyllisyyttä ja surua.

Kahden viikon kuluttua näin hänet kaupungilla jonkun naisen kanssa hyvin läheisissä tunnelmissa, hän näytti niin iloiselta ja tyytyväiseltä, etten varmaan kymmeneen vuoteen ollut nähnyt häntä sellaisena.

Kyllä se kirpaisi. Oliko minut niin helppo unohtaa? Oliko hänellä jo kauankin ollut sivusuhde?

Mutta ehkä eniten siinä tuntui suru siitä, kun tajusin, ettei me kumpikaan oltu enää oltu niin onnellisia yhdessä enää... niin pitkään aikaan, että olin unohtanut, millainen hän oli silloin.

Joten kai minun oli pakko myöntää, etten minäkään ollut ollut enää hänelle oikea, ei me kumpikaan toisillemme.

No, se suhde ja pari seuraavaakin loppui lyhyeen, mutta nykyään hänellä on kumppani jonka kanssa vaikuttaa seesteiseltä.

Hyvin kuvattu, minuakin kirpaisi lukea. Pelottaa nähdä ex-mies uuden kanssa koska en ehkä voi näyttää sitä tunnetta kenellekään. Kun suree sitä miten se tunne muuttui. Onneksi se on luonnollista, asioilla on elinkaarensa. Mutta vaikeaa sen tunteen kätkeminen tulee olemaan. Ja vasta se tunteen kokeminen vapauttaa uuteen elämään.

Voisin ehkä yrittää heittää vitsiksi, no onneksi minusta sentään jää kohtuullinen hiilijalanjälki vaikka sinä minut unohdit. Mutta lapset, ilman meitä ei olisi heitä. Ja menneellä on arvonsa, jos kieltäisin sen niin huijaisin itseäni. Ystävyys on liikaa pyydetty, tähtään kaikin voimin ystävällisyyten.

Kiitos sinulle, löysin pelkoni sinun kokemuksestasi ja se peikko pieneni, Ap

Kuvaat miestäsi raskaaksi puupaatiksi, itseäsi kepoisesti kääntyileväksi lasikuituveneeksi. Kun teillä kuitenkin yhteiset teinilapset, eikö ole todella hyvä, että raskassoutuinen exäsi näyttää selviävän erosta hyvin. Kuinka paljon sinä mietit lasten tilannetta erossa, viekö väsy ja oma kehno olo kaiken energian? Lasten kannalta hyvä kun ainakin toinen vanhemmista pysyy tarpeeksi pystyssä tukemaan ja kuuntelemaan heitä.

Peukutin sinulle ylöspäin koska tuota on hyvä pohtia vaikka tuossa saattoi olla myös piilovittuilua. Sanoin, että kiitos minulle kuuluu hyvää jos ainoa mikä nyt vetää mielen matalaksi on auton tuulilasin raaputus jäästä. Enkä ole haihattelija, ei ole kehno olo. Reippaampi olo kun päätös tehtiin kuin silloin kun mietin miten kannattaa tehdä. Kaksi vuotta pohdintaa ja yksi suurimmista syistä lapset. Väsynyt olen kuin kuka tahansa suomalainen marraskuussa ennen lumen tuloa, töissä kiire.

Paljonkohan minä nyt miettisin omien lasteni hyvinvointia ja miten he tästä erosta selviävät? Vaikkapa koko elämäni verran. Tässä me toimitaan ex-miehen kanssa hyvin yhteen, puhevälit, kunnioitus, ystävällisyys. Eihän itsekeskeiset ihmiset niin helposti väsy, me muista huolehtijat väsytään. Mutta, lasten suhteen kaikki on suhteellisen hyvin ainakin toistaiseksi, Ap

Oli tarkoitus vastata mutta eksyin tekemään töitä ja palsta meni kiinni. Ei ollut piilokettuilua, kokemusta, itse eronnut kun lapset teinejä ja ex mies tuollainen puupaatti. Mies masentui erosta ja lapset, varsinkin vanhempi, joutui aikuisen rooliin tukemaan isäänsä. Minusta eivät joutuneet olemaan huolissaan, löysin nykyisen mieheni pari vuotta eron jälkeen ja ennen sitäkin olin jo jalkeillani, surin eron oikeastaan jo ennen eroamista, silloin olin kehnovoimainen. Ero on raskas kokemus koko perheelle, jossain mielessä ehkä  parempi jos sitä kipuillaan vähän eri aikaa, ainakin vanhemmat, silloin toisella jää enemmän voimia nähdä lapset. Sinun toipumisesi erosta ei ole enää ex miehen tekemisistä kiinni, tuossa taisi lähinnä lähinnä oma ylpeys ottaa hittiä, noin ulkopuolisen mielestä? Ja kyllä oikeasti kannustan käymään terapiassa, joku lyhytterapia saattaisi selkeyttää ajatuksiasi ja parantaa elämänilon.

Niin, elämä menee vaan eteenpäin - vaikka olisi tullut jätetyksikin. Aika lohduttavaa.

ap tuskailee kun mies ei itke hänen ovensa takana laulamassa serenadeja. Samalla miestä haukutaan epäkypsäksi.

Kaunista.

Täällä sitten mankumassa itselleen sympatiaa edes kun muutakaan ei saa. Ei prkl ukko jäänytkään ulvomaan perään vaan jatkoi elämäänsä. Onhan tuo voinut jo ajat sitten ennen lopullista eroa asian käsitellä itsekseen.