Oletteko onnistuneet säilyttämään elämänilon yli 30-vuotiaina?

Ei elämänilo ole iästä kiinni. Se on asenne. Ap jos olet näivettynyt elämääsi niin irtisano itsesi ja iota vieläpä avioero. Jo alkaa olla motivaatiota ja säpinää. Itse elelin aikani keskiluokkaista avioelämää tyytymättömänä ja kuuntelin muiden keskiluokkaisten täysin tyhjänpäiväisiä valituksia. Sitten tuli avioero. Aloin toteuttaa unelmiani. Elän elämäni parasta aikaa, ei ole tylsää, keskinkertaista, puuduttavaa. Kannattaa opetella arvostamaan elämän pieniä, huikeita rikkauksia. ja jos on ajanut itsesnä tympeään, laiskanpulsekaan keskinkertaisuuteen, sieltä pääsee pois. On vain yksi elämä. ja kuolema tosiaan tulee minä päivänä tahasna. Ei kannata tuhlata ainutkertaisia päiviään nuivettumalla siellä kotinurkissa.

[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 23:03"]

Kokeile narujoogaa

[/quote]

Naru kaulaan? :D

AP, komppaan lukuisia aiemmin kirjoittaneita, jotka toteavat sinun olevan masentuneen.

Itse olin masentuneimmillani 28-vuotiaana. Masennusta ei koskaan diagnosoitu, mutta kyllä se sitä oli, vaikkakin sen verran lievänä, ettei esimerkiksi lähipiiri reagoinut. Silloin olin menettänyt oikeastaan kaiken sen, mitä ap luettelee tässä saavuttaneensa - no, lapsia ei vielä ollut. Mutta käytännössä minulta menivät mies, koti ja työ (josta tosin luovuin vapaaehtoisesti, koska halusin saada opiskelut toisella paikkakunnalla loppuun) yhdessä hujauksessa. Ei ollut hirveän mieltäylentävää olla taas opiskelijakämpässä asuva sinkku, joka teki keikkaduuneja matalapalkka-alojen TES:in minimillä, ja  jolla oli tilillä välillä 5 euroa, kun ystävät alkoivat saada ylennyksiä töissä, mennä naimisiin, ostaa asuntoja ja saada lapsia.

Pahimpina aikoina elämänsyrjässä piti minut kiinni kirjastokortti. Teini-ikänikään ei ollut mitenkään huikeaa (jälkikäteen ajateltuna minulla oli silloinkin pari masennuskautta), olin pääsemättömissä pieneltä paikkakunnalta, ja opin silloin pakenemaan tylsyyttä kirjallisuuteen ja musiikkiin. Otin siis käyttöön tämän vanhan, hyväksi todetun selviytymiskeinon. Oli aamuja, jolloin nousin ihan vain, koska minulla oli kesken joku mielenkiintoinen kirja.

Pikkuhiljaa aloin saada elämänsyrjästä kiinni. Tapasin nykyisen mieheni, yhdestä pätkäduunista tuli vakituinen, muutimme miehen kanssa yhteiseen vuokra-asuntoon... Elämä oli aluksi ja on edelleen osittain pientä. Tiedän esimerkiksi, etten enää tule tekemään huikeaa uraa alalla, josta aikanaan haaveilin. Mutta alalla toimivat ystävät ovat poikkeuksetta aika onnettomia, koska ala on muuttunut paljon, eikä vastaa ideaaleiltaan sitä, mihin me kuvittelimme opiskelevanne. Minä taas olen havannut, että olen vanhan kansan "työihminen", pidän siis oikeasti työnteosta, vaikkei se kovin merkitykselliseltä tuntuisikaan. Esimerkiksi ensimmäinen pidempi pätkä töitä masennuskaudella oli kukkien ruukuttamista kauppapuutarhalla. Eipä ollut kovin vaativaa huomioonottaen aiempi työurani, mutta silti auttoi mielialan nostossa. Tuskin tulen koskaan omalla, nykyisellä työlläni myöskään rikastumaankaan. Epävarmassa talous- ja työtilanteessa cv:ssäni on kuitenkin kysyttyjä taitoja, joten voin olla melko varma siitä, että jotain työtä löydän aina. 

Mutta paljon enemmän huomaan toteuttaneeni asioita, joista haaveilin. Tapahtumajärjestyksessä:  Olen päässyt matkustamaan suhteellisen paljon, nähnyt oikeastaan kaikki ne paikat, joiden näkemisestä eniten haaveilin lapsena. Olen naimisissa miehen kanssa, jota rakastan, ja joka on minulle huomattavasti sopivampi kuin nuoruudenrakkauteni. Ja olen vihdoin äiti. Tätä vollotin silloin 28-vuotiaana, olin varma, että hedelmällisyyteni laskee nollaan, ennenkuin joku suostuu lapsia kanssani tekemään. Kauan lapsensaanti veikin, tosin aivan eri syistä kuin olin ajatellut. 

Juuri muutama päivä sitten mietin, että olen oikeastaan saanut kaiken sen, mitä elämältä eniten halusinkin. Ei se silti tarkoita, etteikö elämässä voisi vielä tapahtua kaikenlaista. Varmasti paskaa sataa taas jossain vaiheessa niskaan - sehän nyt ainakin on varmaa, että ellemme mies ja minä kuole onnettomuudessa, jompi kumpi jää leskeksi. Mutta kertaakaan ainakaan viimeiseen kahdeksaan vuoteen ei ole tullut enää sellainen tunne, että tämä oli nyt tässä, mitään ihanaa ei voi enää elämässäni sattua.

Tosiaan. Elämässä on vaikeita aikoja, mutta elämänilon ei kyllä ole tarkoitus kadota iän myötä, päinvastoin. Kannattaa tutkituttaa itsensä ja hoitaa mahd. masennus.

Ei ole oikein säilynyt. Jatkuvassa epävarmuudessa eläminen painaa. 

[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 21:47"]

Muistan elävästi (pardon the pun) kun töissä 24-vuotiaana kaverin kanssa puolitosissan sovittiin, että kun elämä on kuitenkin ohi 40-vuotiaana, niin tehdään itsemurha.

Right...

Nyt ikää 53 ja ei ole vielä masennusta tai näköalattomuutta tullut. Vähän ottaa päähän kun ensin menee silmänäkö ja sitten ulkonäkö, mutta työ ja kiva aviomies pitävät tuulen hyvänä.

Tsemppiä, nuoret naiset. Kyllä asiat lutviintuvat ja aurinko paistaa aina ajoittain mukavastikin.

[/quote]

Ihana:) Näinhän se juuri menee! Parasta tuossa on se ettei näe omia(kaan) ryppyjä;D

#40

Ap on selvästi mennyt lankaan. Hän uskoo, että elämässä pitää saavuttaa asioita. Pitää opiskella ammatti, löytää mies, ostaa koti, tehdä lapsia, mennä töihin. Raksit ruutuun, check check check. Elämä on kuin videopeli, jossa onni odottaa viimeisessä kentässä kun kaikki Oikeat Asiat on saavutettu. Nyt ap on suorittanut kaikki tasot, mutta... siellä ei ollutkaan mitään. Hän on tehnyt kaikki Oikeat Asiat niinkuin yhteiskunta on häneen ohjelmoinut, mutta onnea ei tullutkaan. Nyt hän tuntee olonsa petetyksi. Tein kaikki oikein, antakaa mulle onni!

Ja nyt hän surullisesti miettii, mitä suorittaisi seuraavaksi. Mistä löytyisi vielä lisää tasoja pelattavaksi elämän videopelissä koska sitten, sitten kun olen suorittanut lisää Oikeita Asioita olen päässyt Sinne, Sinne missä odottaa viimeisen kentän onni. Suoritetaan suoritetaan suoritetaan, sieltä se löytyy, odota vain!

EI. EI NÄIN. Elämä ON. Elämä ei ole sitten, siellä jossain, siinä että suoritetaan tasoja ja etsitään kultakolikoita ja pistetään rakseja ruutuun että nyt olen tehnyt nämä asiat, onni minulle kiitos. Oikeasti se onni olikin siellä matkan varrella, et vain huomannut sitä kun sinulla oli kiire suorittaa. Se että suorittaa jotain Oikeaa Asiaa voi tuottaa hetken tyydytyksen kun tunnet itsesi hyväksi kansalaiseksi. Oikeaa onnea siitä ei saa, niinkuin ei mistään muustakaan jonka teet vain siksi koska niin kuuluu tehdä. Lopeta suorittaminen, aloita eläminen.

Siellä lopussa on vain kuolema, ei kannata yrittää pelata liian tehokkaasti tasoja läpi.

Mä en oikein tiedä kehtaanko tähän edes kirjoittaa..kun nautin elämästäni niin paljon. Ja olen jo 45 v. Tuntuu, että elän elämäni parasta aikaa. Nuoruudesta en nauttinut, en tykännyt opiskelusta, enkä työnteosta, en tuntenut itseäni vapaaksi eikä ollut varaa mihinkään. Tosin ei sitä rahaa nytkään tuhlattavaksi ole, mutta riittää kuitenkin.

Kun esikoinen syntyi, jäin kotiin, se oli sekä mieheni että minun mielestä meille oikea vaihtoehto. Siitä alkoi elämäni. Toki silloin kun kaikki kolme lasta olivat pieniä, tuntui välillä etten jaksa ja mietin pitäisikö palata työelämään, mutta kun vain mietinkin niitä kiireisiä aamuja, väsyneitä iltoja jne tulin aina siihen tulokseen, että paremmin jaksan kotona. Omien lasten kasvun seuraaminen on kuitenkin niin mahtavaa ja palkitsevaa ja kun on koko ajan läsnä, ne pienet hetket erottuu ja jää muistiin.

Nyt kun lapset ovat jo teinejä mulla on ihana vapaus tehdä päivisin mitä huvittaa. Tietysti päivät täyttyvät etupäässä siivouksesta, ruuanlaitosta, pyykkäyksestä yms, mutta mulle jää kuitenkin ruhtinaallisesti aikaa harrastuksille ja ystäville. Rakastan siistiä, puhdasta ja mukavasti sisustettua kotia. Tykkään laittaa hyvää ruokaa ja kattaa pöydän kauniisti. Ihailen siistejä mankeloituja lakanapinojani. Nuuhkin vastapestyjä mattoja ja yksi lempipuuhistani on silittäminen ja samalla radion kuunteleminen. Nyt tuntuu, että on vaikea pysyä pois pienestä puutarhastamme, kun maa on jo sula.

Avioliittomme on onnellinen ja mieheni arvostaa suuresti työtäni. Hän on perinteinen mies, eikä osaa eikä halua tehdä kotitöitä. Hän iloitsee, kun voi täysillä panostaa yritykseensä ja täyttää vapaa-aikansa perheen kanssa olemisella ja harrastuksilla ja ehtii levätä riitävästi. Onneksi mieheni tienaa hyvin ja tämä järjestely on mahdollista.

Minulla on vuosia kestänyt rakas harrastus, joka voi jonain päivänä muuttua omaksi yritykseksi. Mutta ei vielä, nyt on vielä kotona paljon tehtävää, aikani ei riittäisi yrityksen, pienenkään, pyörittämiseen. Suunnittelen sitä kuitenkin, sitten kun nuorinkin lapsi muuttaa pois kotoa, luulen, että tarvitsen elämääni uutta sisältöä.

Varmaan elämäni kuulostaa monesta tylsältä, mutta mulle se ei ole sitä. Joka aamu on tunne, että mitähän ihanaa tämä päivä tuo tullessaan. Mulle ne ihanat jutut on niin pieniä; kesän ensimmäinen uintiretki, kahvihetki ystävän kanssa, romanttinen illallinen miehen kanssa, herkkuateria perheen kesken, hyvä kirja tai elokuva, tähtitaivaan ihastelu iltalenkillä. Saan valtavasti voimaa parisuhteestamme, jossa mies on ns. pomo. Minusta on ihanaa, kun mieheni kohtelee minua kuin prinsessaa, edelleen, yli 20 vuoden avioliiton jälkeen. Ja tietysti minä kohtelen häntä kuin kuningasta ;)

Kuulostaa varmaan ihan siirappiselta, mutta tällaista elämämme ihan oikeasti on. On meilläkin ollut elämässämme ikäviä asioita, joille emme ole mitään mahtaneet, mutta niistä on aina päästy yli yhteistyöllä. Tällä hetkellä huolena on ikääntyvät ja koko ajan huonokuntoisemmat vanhempamme, siinä riittää työsarkaakin tuleviksi vuosiksi. Mutta onneksi pystymme osallistumaan heidän hoitoonsa, vanhusten hoitokin on rikkaus, vaikka onkin raskasta. Jos olisin työssä, en varmaankaan ajattelisi näin, emmekä pystyisi vanhuksiamme näin paljon auttamaan.

Täytyy olla rohkeutta järjestää elämä sellaiseksi että siitä voi nauttia. Kun olimme nuoria ja jäin kotiin, saimme valtavasti kritiikkiä osaksemme ja minua peloteltiin, että mitäs kun ero tulee...mutta kaikessahan on riskinsä! Jos jotain arvaamatonta tapahtuu, sitten järjestellään asiat sen mukaan. En koskaan murehdi tulevaa ja kaikki mikä tulevaisuuden turvaamiseksi on voitu tehdä, on tehty (esim. mun eläkevakuutus).

Minusta tärkeintä on miettiä ja tehdä itselleen selväksi mitä elämältä oikeasti haluaa ja vähät välittää ulkopuolisten mielipiteistä.

Olin onnellinen ja koin itseni nuoreksi vielä 30-35- vuotiaana. Nyt olen 38 ja tunnen olevani kotini vanki. Käyn töissä ja lapsia hoidan, muuta elämää ei oo. On tietty muutama kaveri ja urheiluharrastus, mutta se ei vaan tunnu elämältä! Ei tän näin pitänyt mennä. Oon pettynyt itseeni ja omiin valintoihini. Odottelen tässä vaan, että joskus pääsee eläkkeelle ja sittenhän saa jo alkaa odottaa kuolemaa. Siihen asti tässä jotenkin lasten takia raahustan.

Kuulostaa siltä että kaikki onnettamat ovat lapsiperheellisiä, ja kaikki lapsettomat ovat onnellisia... Vain muutama lapsellinen ja onnellinen on ilmoittautunut.

Jos haluaa siis maksimoida onnellisuutensa, kannattaa olla tekemättä lapsia jos ei ihan ihan oikeasti koe nauttivansa lapsiperhe-elämän rutiineista ja pyörittämisestä. Kyllä varmasti tuntuukin vankilalta jos joutuu vuosikausia tekemään jotain mistä ei enimmäkseen pidä.

Olen 34 ja todellakin pidän elämästäni. Käyn kivassa työpaikassa, viihtyisä ja ihana kotini on kohta maksettu, rahaa on järkevyyden nimissä ostaa mitä haluaa, harrastan liikuntaa lähes joka päivä, olen pysynyt suunnilleen terveenä...

En koe tarvetta suorittaa mitään, vaan esim. tänään nautin siitä kun töihin pyöräillessä oli todella kaunis auringonnousu. Parin vuoden päästä voisin käydä opintovapaalla opiskelemassa jotain, kun asuntolainan maksu on loppunut. Miesystävä on todella rakas ja hänen kanssaan on kiva viettää aikaa, mutta viihdyn myös yksin puuhaillen mitä milloinkin. Tykkään harrastuksista, tykkään siitä että kotini on juuri oman maun mukainen, tykkään tyylistäni ja muutenkin olen perustyytyväinen kaikkeen. Hyvin vähän haluaisin muuttaa. Ystäviä olisi kiva olla enempää, mutta samankaltaisia ihmisiä edes suunnilleen samasta ikäluokasta on hyvin vaikea löytää.

Ehkä avainsanat on minullakin lapsettomuus ja hetkestä nauttiminen ilman suorituspaineita. Minun ei tarvitse todistaa kenellekään pystyväni johonkin suorituksiin - ei yhteiskunnalle, ei suvulle, ei edes itselleni. Ei siihen ole mitään tarvetta. Minä vaan elän ja nautin siitä :).

Muutimme 7 vuotta sitten ulkomaille ja elämänilo nousi x².

Minä taas koen eläväni elämäni parasta vaihetta näin 36-vuotiaana. Olen onnellinen kun vihdoinkin olen saanut perheen. On rakas mies ja lapsi. En minä nyt aiemminkaan onneton ollut, mutta ei mulle pelkkä työ, harrastukset ja matkustelu oikein riittäneet. Elämä oli siis ihan ok ja olisin voinut niinkin elää, mutta vasta kun rakastuin 3-kymppisenä oikein tosissaan, niin tuli tunne, että se rakkauden hedelmäkin pitää saada;D Kyllä minun elämäni suurin onni on kun tunnen tuon pikkuisen kätösen silittävän poskeani...ei sitä voi sanoin kuvailla, sen voimalla menen päin vaikka mitä! Nyt nautin kotiäitiydestä, mutta ensi syksynä häämöttää töihin paluu ja uskon että parin vuoden tauon jälkeen on taas kiva mennä töihin. Pienistä asioista se onni koostuu!

Minä taas olen ollut onnellisin ikävuosina 31-36. Nyt 40-vuotiaana pukkaa masennusta, joka ehkä voi liittyä ikäänkin.

Vihasin teinivuosia, koska olin koulukiusattu. Opiskeluaikoina olin lähes kaiken aikaa kauhuissani. Joka vuosi lähenin valmistumista ja pelkäsin jääväni työttömäksi. Pelkäsin ihan koko ajan. Tapasin 23-vuotiaana mieheni, mutta vaikka elinkin ihanaa seurusteluaikaa, niin muistan myös iltoja, jolloin kipristelin mahakivuissa, kun mietin tulevaisuutta, pelkäsin eroa, työttömyyttä ja vaikka mitä.

Paras vuoteni siihen mennessä oli silloin, kun täytin 27 vuotta, sain vihdoin opinnot suoritettua ja muutin mieheni kanssa yhteen. Sain pätkätöitä, mies oli vakitöissä ja meillä oli yhteinen koti. Matkustimme, sisustimme kotia ja ensimmäistä kertaa elämässäni muistan, etten pelännyt, vaikka sitä vakityötä ei ollutkaan. Meille tuli sitten elämään surua enkä voi sanoa, että seuraavat kolme vuotta olisivat olleet onnellisia mutta onnellisempia reilusti kuin aiemmin. Paras vuosi ikinä oli raskausvuoteni. Tein usean vuoden sijaisuutta töissä, nautin raskaudesta ja olin oikeasti todella onnellinen. Pikkulapsivuodet unenpuutteineenkin ovat olleet onnellisia. Muistan toisen lapsen syntymän jälkeen maanneeni vuoteessa ja ajatelleeni, että olen 35-vuotias enkä voisi olla tämän onnellisempi. Se onni tuntui oikeasti sellaiselta lämpöiseltä hyökyaallolta fyysisesti, kun katselin nukkuvia lapsiani. Vaikka parisuhde oli koetuksella, valvottiin öitä ja tuli tiuskittua väsymyksestä, niin kaikki elämän perusjutut olivat silti kunnossa. En ole koskaan kokenut tuota fyysistä onnen tunnetta minkään muun jutun yhteydessä.

Nyt viime vuodet olen elänyt stressissä. Töissä on ollut kiirettä, läheisiä on kuollut, itselleni on tullut krooninen sairaus. Olen rupsahtanut ja lihonut. En rakasta itseäni. En tiedä, liittyykö tämä ikään vai koettuihin suruihin, mutta on minulla haaveita ja suunnitelmia. Haaveilen laihtuvani, tulevani taas onnelliseksi. Suunnittelen harrastuksieni jatkamista. Matkustamme perheen kanssa ja meillä on todella onnistuneita lomia. Parisuhde ei voi hyvin, mutta tulemme toimeen ja toivon, että löydämme toisemme tästä vielä.

En siis kuitenkaan jaa tuntemuksiasi toivottomuudesta ja siitä, ettei elämällä olisi enää mitään annettavaa. Pelkään toki läheisteni kuolemaa ja sairastumista mutta koen kyllä myös onnea. Perheen perustaminen on ollujt yksi onnellisimmista kokemuksistani enkä missään nimessä kadu sitä.

Olen säilyttänyt oman elämäniloni loistavasti, enkä ymmärrä teitä kaikkia miten vaikutatte noin masentuneelta.. Elämä on täysin itsestä kiinni ja siihen voi vaikuttaa vain itse, niin tässä tapauksessa olisi syytä katsoa vain peiliin ja tuumia miksi se elämänilo on menetetty!

Terveisin juuri 40v täyttänyt kolmen lapsen äiti.

Juu, kyllä elämä on jo takana päin, kun mittari näyttää kolmeakymppiä. Ei muuta kuin testamentin tekoon. Saattaahan se olla, että sitä tarvitaan vasta viidenkymmenen vuoden päästä, mutta niin kauan kuin vielä järki juoksee edes jollakin tavalla, on homma hoidettava. Sitä paitsi vähän yli kolmekymppisillähän on jo toinen jalka haudassa ja toinen banaaninkuorella.

Mun elämän vaikeimmat ajat olivat ikävuodet 25-29. Siitä asti elämä on parantunut koko ajan. Löysin elämäni miehen yksinäisten vuosien jälkeen. Saatiin kaksi ihanaa tervettä lasta. Töissä etenen hienosti ja siitä jää aikaa ja energiaa vapaa-aikaan. Kiva koti, hyviä ystäviä, läheiset kunnossa. Kaikki on mallillaan näin nelikymppisenä. En voisi enempää pyytää ja tunnen joka päivä suurta kiitollisuutta elämästäni. Enkä koe tätä 'tasaisempaa' elämänvaihetta edes tylsäksi, koska aikoinaan olen seikkaillut ja ottanut riskejä ihan riittämin yhden elämän tarpeiksi. Minulla riittää koko ajan uusia ajatuksia ja mielenkiinnon kohteita, tapahtuu kehittymistä töissä, pääsen kokemaan uusia asioita.

Mä olen nyt 48v. ja elän elämäni onnellisinta aikaa. Lapset on 10 ja 12v. Opettelen asioita joita en ole koskaa tehnyt eli miesten töitä ja nautin. Harrastan puutarhanhoitoja ja rotukissoja. Uutta edessä kissan synnytys ja ihanat pennut ja toisen kissan näyttely. 

Nyt mulla on aikaa tehdä kaikkea ja silti nautin isojen lasteni seurasta.

Elämä on rankkaa, kun keskitytään vain taaperoiden elämään ja päivärytmiin.

Ite rakastan elämääni. Oon 23vuotias ja mulla on omakotitalo maalla, vakityö, kaks koiraa, aviomies ja lapsi :) 

Nyt sitä vasta on elämäniloa kun on lapsi.