Lue keskustelun säännöt.
Oletteko onnistuneet säilyttämään elämänilon yli 30-vuotiaina?
09.03.2014 |
Tai ylipäätään sen jälkeen, kun elämä on ns. vakiintunut = opinnot ohi, työelämässä, lapset, koti, aviopuoliso.
MInulla ei ole oikeastaan ensimmäisen lapsen äitiysloman päätyttyä ollut sellainen olo, että nauttisin elämästä tai että tulevaisuudessa olisi jotain odotettavaa. Nyt lapsia on jo kolme, on omakotitalo, vakityö, ihan jees parisuhde yms. mutta ei tämä yhtään hyvältä tunnu, vaan pelkältä työleiriltä. Ei minusta tullut hyvä missään muussa kuin opiskelussa, töissäni tunnnen jatkuvaa puutteellisuuden- ja alemmuudentunnetta, enkä tahdo jaksaa työpaikassani. Koti on yhtälailla pettymys, jatkuvasti sekaisin, sillisalaatti rumia kalusteita ja rojuja. Itse olen samanlainen kuin kotini. Perheestä tietysti tykkään, mutta oma oloni on todella surkea. Haluaisin vain nukkua koko ajan, en jaksa enää innostua mistään, en ole enää vähään aikaan jaksanut hoitaa kotia enkä itseäni, nyt en jaksaisi enää töitäkään. Lapsetkin ovat huonommalla kuin ansaitsisivat, sellaista mekaanista olemista enemmän kuin todellista yhdessäoloa, huudan liikaa ja hermostun helposti, en jaksa leikkiä enkä puuhailla.
En tiedä, miten voisin saada elämänilon takaisin. Tarvitsisin lottovoiton, että voisin lopettaa töissä ja laittaa talon kuntoon, hommata lastenhoitajan ja nukkua noin viikon.
Kommentit (82)
[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 21:31"]
Herranjestas, nyt 36-vuotiaana tuntuu että elämä vasta alkaa! :D Asunto on kokonaan maksettu, yritys pyörii "itsekseen", aviomies on täydellinen jne. Tässä iässä esimerkiksi matkustelu antaa niin paljon enemmän kuin nuorena jossain Kanarialla hengailu. Ystävät ovat Todellisia Ystäviä, rahat riittävät kaikkeen mitä haluaa ja elämä maistuu elämältä. Lapsia meillä ei ole ja se mahdollistaa ihanat ex tempore-lähdöt milloin vain jos sattuu huvittamaan. Elämä vain on ihanaa! :)
[/quote]
Täällä samanlainen tapaus :) siltikin tuntuu, että ontullut enemmän alakuloisuutta ja ahdisteneisuutta lähinnä maailmanuutisten takia. Vähän mälsää: jollain tasolla en voi nauttia elämästä 100% vaikka siihen olisi kaikki mahikset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämänilo on vain tasaisesti parantunut 25-vuotiaasta lähtien. En kyllä ole hankkinut lapsia, vaan saan merkityksen elämääni ihan muista jutuista. Vaikea minunkin olisi kokea elämäniloa, jos joutuisin jumittamaan ruuhkavuosien "työleirillä", kuten asian ilmaiset. Kaikki eivät tule onnelliseksi samoista asioista, mutta jokaisen pitäisi löytää omaan elämänsä se punainen lanka. Se ei välttämättä löydy sieltä, mistä on alunperin ajatellut (työ, lapset, koti) vaan vaikkapa taiteesta, rakkaasta harrastuksista, poliittisesta toiminnasta jne.
Mun elämäniloni katosi lapsen saamisen jälkeen. Ehkä se tästä paranee sitten joskus kun lapsi muuttaa pois kotoaan.....
[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 21:56"]
Mun elämäniloni katosi lapsen saamisen jälkeen. Ehkä se tästä paranee sitten joskus kun lapsi muuttaa pois kotoaan.....
[/quote]Mulla on aina ollut elämäniloa mutta lapsen myötä sitä vasta tulikin roppakaupalla.
[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 22:03"]
[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 21:56"]
Mun elämäniloni katosi lapsen saamisen jälkeen. Ehkä se tästä paranee sitten joskus kun lapsi muuttaa pois kotoaan.....
[/quote]Mulla on aina ollut elämäniloa mutta lapsen myötä sitä vasta tulikin roppakaupalla.
[/quote]
Tästä onkin paljon iloa lainaamallesi keskustelijalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin on onnistunut. Olen tosin kyllä kieltäytynyt vakiintumasta, vaan vaihdan asuinpaikkaa ja työtä helposti, jos alkaa leipääntyä. Lapsesta huolehtiminenkaan ei masenna, kun se jäi erossa miehelle ja itse muutin maasta.
Tekeekö raha siis onnelliseksi? Vuosia kestänyt taloudellinen epävarmuus ja tieto siitä, että teen töitä vain maksaakseni laskut, on ehkä se tekijä, mikä on eniten tämän kaiken takana. Joo olen aina ollut itsetunnoton luuseri, joka ei vaan osaa elää normaalisti normaalien ihmisten kanssa, mutta en jaksa enää esittääkään. Mutta jos olisi joskus rahaa, eikä ainaista taskulaskinta takaraivossa, niin ehkä olisin onnellisempi?
Eikä kyse ole mistään hulppeasta omakotitalosta, ei todellakaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokeile naurujoogaa se voisi tehdä sulle hyvää.
Ei kai se raha elämää määritä? Meillä on tämä yksi ainut elämä, ja mielestäni se tulee elää niin kuin parhaaksi katsoo. Meillä työt, työttömyys yms johti siihen, ettei edes ostettu asuntoa. Ihan onnellisesti asumme asossa, eikä tämä vie kaikkia rahoja. rahallista perintöä lapselle ei juuri jää, mutta toivottavasti henkistä pääomaa ja muistot lapsuudesta, jossa yhdessä oli kivaa ja tehtiin paljon asioita yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 22:08"]
Tekeekö raha siis onnelliseksi?
[/quote]
Kyllä taloudellinen turva ja se, että voi saada kivoja asioita, kummasti edistää onnellisuutta.
Niin, no jos se ei ole rahasta kiinni, niin sitten minä vain olen epäonnistunut. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin olen tullut siihen tulokseen, että raha tekee onnelliseksi. Tällä hetkellä kaipaan asioita, joita saisi rahalla: palkattua lastenvahdin, harrastaa ruuan laittoa, matkustella ja ostaa kivoja vaatteita, joissa tuntisin itseni naiselliseksi, käydä kylpylässä perheen kanssa, palkattua siivoojan ja vaikka matkustaa Lappiin vaeltamaan. Voitte toki syyttää pinnalliseksi, mutta raha mahdollistaa arjesta irtaantumisen ihan eri tavalla.
Juu, kyllä se on ollut koko ajan menossa mukana. Olen luonteeltani optimistinen ja saan myös tosi paljon iloa tavallisista pikkuasioista ja välillä mietinkin että miten voi saada näin paljon nautintoa ihan arkisista asioista :) Nyt on ollut aurinkoisia säitä, olen iloinnut valosta ja siitä että olen voinut vaihtaa kevyempään vaatetukseen. Aika lailla päivittäisiä nautintoja ovat esim. rauhassa juotu kuppi teetä samalla lueskellen kirjaa, lehteä tms., lapsen kanssa hassuttelu ja hyvänyön toivotukset halauksineen, hyvä ruoka jne. Olen myös niin lapsellinen että ihan aidosti tykkään esim. rakennella Legoilla. Mies ja lapsi ovat myös samanlaisella luonteella varustettuja, ja esim. miehen kanssa hassuttelemme aika lailla päivittäin edelleen, 15 yhteisen vuoden jälkeenkin.
Eikä elämä silti ole ollut pelkkää ruusuilla tanssia, on ollut työttömyyttä, vanhemmilla vakavia sairastummisia jne. Silti elämäniloa on aina löytynyt, joskus tietysti vähän vähemmän mutta aina jonkun verran kuitenkin.
t. 35 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun nyt asiaa aloin miettiä, elämänilo taisi olla alimmillaan 13-23 -vuotiaana. Siitä lähtien noussut vaan. Nyt pian 40 v. ja hyvä on olla. Perhe, työ ja oma elämä onnellisessa tasapainossa.
Taloudelliset huolet painavat ap:ta? Onko asuntovelka ihan välttämätön? Yksi parhaimpia päätöksiä on ainakin meille ollut vuokra-asuminen. Olisin ihan liian huolissani koko ajan jos yhtään olisi velkaa.
Ap, tunnistan tuntemuksesi noilta ikävuosilta. Minulla se oli kolmenkympin kriisiä. Saatat olla masentunut. Elämän syvyys ja hienous alkoi valjeta minulle 35+ iässä ja tällä hetkellä 42-vuotiaana olen hyvin onnellinen. Elämä on koko ajan parantunut, kun lapset ovat kasvaneet.
[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 22:53"]
Taloudelliset huolet painavat ap:ta? Onko asuntovelka ihan välttämätön? Yksi parhaimpia päätöksiä on ainakin meille ollut vuokra-asuminen. Olisin ihan liian huolissani koko ajan jos yhtään olisi velkaa.
[/quote]
Taloudelliset huolet painavat kyllä, mutta yksiötä suuremmassa ei halvemmalla asuttaisi, vaikka vuokralla oltaisiin. Mutta sitä en kiistä, etteikö syy olisi jossain omissa valinnoissani. Mutta ei ehkä asumismuodossa kuitenkaan. ap
KOlmenkympin kriisiltä kuulostaa... Minulla oli samaa siinä iässä. Nyt kun olen jo 40 ei tietoakaan moisista ajatuksista. Elämäni on pientä ja tasaista, mutta enää en edes koe, että sen tarvitsisi olla jotain muuta, että pitäisi tavoitella enempää, ja olen hyvin onnellinen tavallisena itsenäni tavallisessa elämässäni :)
[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 20:51"]
Tai ylipäätään sen jälkeen, kun elämä on ns. vakiintunut = opinnot ohi, työelämässä, lapset, koti, aviopuoliso.
[/quote]
Meillä on yksi lapsi, toinen tulossa. En ole ikinä ajatellut, että elämäni olisi nyt vakiintunut. Minulla on tutkinto, mutta on päivän selvää, etten sillä yhdellä selviä eläkeikään. Kouluttaudun jatkuvasti lisää.
Kodin vaihtamisesta puhumme usein, ja katselemme huvikseen vaihtoehtoja. Se on vähän kuin harrastus. Välillä innostutaan jostain ja höpötetään siitä monta päivää vaikka nykyinenkin koti on kiva.
Minulla on vakituinen työpaikka ja kohtuullinen palkka mutta katson jatkuvasti työpaikkoja. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä voi tulla eteen!
Kuullostat minustakin alakuloiselta. Juttele ihmeessä vaikka lääkärille! Ei elämän kuulu olla kivireen vetämistä kuin ajoittain, ei edes sen kolmenkympin jälkeen. Otsikko johtaa minut kyllä ajattelemaan, että olet asettanut itsellesi ja elämälle odotuksia ja kun ne eivät toteudu, tunnet epäonnistuneesi. Anna elämän tapahtua ja nauti matkasta.
Vaikea sano lyhyen kirjoituksen perusteella mutta kuullostaa siltä, että tarvitsisit lomaa. Tukeeko puolisosi sinua? Miksi sinun pitää niin kovasti suorittaa?
[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 21:28"]
[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 21:13"]
Minun elämäniloni hävisi toisen lapsen raskausaikaan kolme vuotta sitten, eikä ole palannut takaisin. Raskausaikana tapahtui paljon ikäviä ja surullisia asioita, joita vieläkin korjaillaan. Yksi näistä on työttömyys, olen helvetti soikoon jälleen opiskelija yli kolmekymppisenä pienten lasten äitinä, ja musta tuntuu etten ole päässyt elämässäni mihinkään, enkä jaksaisi enää kitkutella tällä pienellä toimeentulolla. Elämä on niin rajoittunutta, siinä ei ole yhtään sellaista osiota jolloin saisin tehdä mitä haluan, koska ei ole rahaa eikä aikaa sellaiseen.
Minä olen todennut, että ehkä aikuisen ihmisen elämä vaan on tällaista, ainaista joustamista, sopeutumista, pettymyksen nielemistä, toisten hoitamista, menetyksien käsittelyä, tahmaista tasaisen harmaata puurtamista. Jokainen päivä on samanlainen, sen tietää jo herätessään, ja ainoa tapa piristää itseään on yrittää miettiä, mikä voisi olla vielä huonommin ja ainakin ollaan kaikki elossa.
[/quote]
Ei ole miestä eikä lapsia mutta muuten minullakin on samanlaiset tunnot nyt 35 v täytettyäni. Nuoruuden haaveet ovat pitkälti murentuneet ja nyt yrittää pitää edes sen minkä on saavuttanut. Ehkä tämä on keski-iän kriisiä. Jotenkin tuntuu että ei ole enää vuosiin onnistunut oikein missään ja tavoitteet ovat karanneet saavuttamattomiin. Ainakaan en ole yksin sillä kun juttelee muiden samassa elämäntilanteessa olevien kanssa niin tunnot tuntuvat olevan samanlaiset tai sitten tunnen vain luusereita:D
[/quote]
Niin, olet oikeassa siinä että voihan tämä olla ihan tällainen kollektiivinen kokemus kun keski-ikä lähestyy. :D Myös minun kaverini tekevät kaikki jonkinlaista välitilinpäätöstä elämässään, ja aika moni kokee ettei elämä sitten mennytkään kuten kuvitteli.
Itselleni kaikkein vaikeinta on hyväksyä ikääntyminen ja kuolema. En miettinyt sitä oikeastaan hetkeäkään ennen kuin omat läheiset alkoivat sairastella ja menehtyä kolme vuotta sitten, ja nyt oma äitini on vakavasti sairas. Mietin nykyään usein, että mikä pointti tässä elämässä on, minkä vuoksi täällä eletään, ja kuolemaa en pysty käsittelemään mitenkään. Tulen siitä vain vihaiseksi, se on jotenkin ollut liian paljon läsnä viime aikoina. Nuorempana ehkä kuvittelin, että elämää voi jotenkin hallita, nyt mietin että se on aika pitkälle sattumasta kiinni kuitenkin, onko elämässä vastoinkäymisiä joiden kanssa voi selvitä, vai onko ne niin suuria ettei niistä selviä. En enää ajattele, että kaikki järjestyy, koska olen nähnyt niin monta kertaa, että ei järjesty. Ei oikeastaan ihmekään, että tässä on jotenkin kroonisesti pettynyt olo koko ajan.
13