Lue keskustelun säännöt.
Oletteko onnistuneet säilyttämään elämänilon yli 30-vuotiaina?
09.03.2014 |
Tai ylipäätään sen jälkeen, kun elämä on ns. vakiintunut = opinnot ohi, työelämässä, lapset, koti, aviopuoliso.
MInulla ei ole oikeastaan ensimmäisen lapsen äitiysloman päätyttyä ollut sellainen olo, että nauttisin elämästä tai että tulevaisuudessa olisi jotain odotettavaa. Nyt lapsia on jo kolme, on omakotitalo, vakityö, ihan jees parisuhde yms. mutta ei tämä yhtään hyvältä tunnu, vaan pelkältä työleiriltä. Ei minusta tullut hyvä missään muussa kuin opiskelussa, töissäni tunnnen jatkuvaa puutteellisuuden- ja alemmuudentunnetta, enkä tahdo jaksaa työpaikassani. Koti on yhtälailla pettymys, jatkuvasti sekaisin, sillisalaatti rumia kalusteita ja rojuja. Itse olen samanlainen kuin kotini. Perheestä tietysti tykkään, mutta oma oloni on todella surkea. Haluaisin vain nukkua koko ajan, en jaksa enää innostua mistään, en ole enää vähään aikaan jaksanut hoitaa kotia enkä itseäni, nyt en jaksaisi enää töitäkään. Lapsetkin ovat huonommalla kuin ansaitsisivat, sellaista mekaanista olemista enemmän kuin todellista yhdessäoloa, huudan liikaa ja hermostun helposti, en jaksa leikkiä enkä puuhailla.
En tiedä, miten voisin saada elämänilon takaisin. Tarvitsisin lottovoiton, että voisin lopettaa töissä ja laittaa talon kuntoon, hommata lastenhoitajan ja nukkua noin viikon.
Kommentit (82)
Nää on näitä aloituksia mitä 50+ nainen ei vaan jaksa ymmärtää... Tuossa vaiheessa on eletty mahdollisesti vasta 1/3 elämää ja kaikki jo tylsää, ohi, rupsahtanutta ja menetettyä, ei enää mitään annettavaa elämällä (onko sinulla annettavaa muille??) yms yms...
Uskomatonta. Ehkä se ei olekaan niin hyvä että saa heti kaiken vaikka sitähän kaikki nuoret haluaa. Ei tarvitse taistella toimeentulosta, heti muutetaan isoon taloon yksiön sijaan jne. Kun on tehnyt töitä 19v lähtien oman ja perheen elämän eteen sitä ilmeisesti arvostaa enemmän - mulla on niin paljon unelmia mieheni kanssa tulevaisuuden varalle, haaveita, suunnitelmia yms yms.
Aloitetaan nyt vaikka lähimmästä eli 3. talon rakentamisesta tai muutaman vuoden kuluttua toivottavasti tulevista lapsenlapsista! Ja muutosta ulkomaille osaksi vuotta ja ja ja.... Mä elän parasta aikaani (krempoista huolimatta)!
Joku murehti nuoruuden haaveiden menettämisestä - oliko ne oikeasti kovin realistisia?? Miksi et toteuttaisi niitä nyt kun oikeasti tiedät mitä haluat?? Kuitenkin vaikka opiskelisit 5 vuotta on jäljellä lähes 30 vuotta työelämää:) Hyvin ehtii!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen 50+ nainen. Olen huomannut, että ihmisen elämänilon ja onnellisuuden ratkaisee pitkälti oma asenne ja suhtautuminen asioihin. Onni koostuu pienistä arkisisista asioista. Koen eläväni hyvää elämää, vaikkei kaikki ole mennytkään käsikirjoituksen mukaan. Mutta elämäni on täyttä.
Ja koko ajan opin, oivallan ja ymmärrän uutta. Se on ihanaa! Jokin pieni uusi tai uudelleen löydetty elämänviisaus sykähdyttää minua tosi paljon. Hyvät keskutelut, kirjat, itsensä kehittäminen....kaikki antaa minulle valtavasti.
Minun on mahdoton samastua ajatukseen, että elämä olisi jonkin tietyn ikäisenä ohi. Elämä jatkuu, kunnes ihminen kuolee. Siihen asti voi tapahtua mitä vain. Elämä on täynnä yllätyksiä ja mahdollisuuksia.
[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 22:24"]
Unenpuute jo itsessään tekee ihmisestä suorittavan hermoraunion, joka ei saa levättyä muuten kuin nuijanukutettuna. Pienten lasten vanhempana helposti siihen tulee vielä stressi ja jatkuva näköalattomuus ja huoli.
Toki raha auttaisi moneen vaivaan, mutta köyhänäkin voi olla kekseliäs ja ylpeä. Jos onnistuu luomaan hyvän yya-suhteen johonkin samaa elämäntilannetta elävään tai useampaankin, molemmat saavat vapaailtoja ja sitä kroonista stressiä voisi saada helpottamaan. Alkaisi taas kiinnostaa asiat muutenkin kuin ärtymistarkoituksessa.
Miettikää, olisiko inhimillistä pitää mitä tahansa muuta laumaeläintä niin yksinäisenä ja virikkeettömänä ja koko ajan mukulat naukumassa kintuissa. Kyllähän eläintarhan jellonakin alkaa kiertää häkkiä stressaantuneena, vaikkei sen tarttekaan aamulla herätä ja lähteä tienaamaan. Nykyihminen saa aika vähän tukea muista. Onko se sitten mikään ihme, jos ahistaa?
[/quote]
Tämä oli kyllä hauskasti kirjoitettu. :) Mulle tää "elämän paras aika" on sitä, että viimeistään viideltä ylös, sitten koko päivä juoksemista ja toisista huolehtimista (olen hoitoalalla, pienet lapset) ja aina kun hetkeksi haluaisi lösähtää sohvalle pitää koira vielä viedä pissalle. Tässä kasilta on jo ihan kypsä vetämään itsekin yöpaitaa päälle. Toivoin tätä elämää, olen tässä elämässä onnellinen, mutta silti, vaikka koko päivän juoksee, niin mihinkään ei varsinaisesti ehdi. Hirveästi tekemistä ja uuden oppimista eikä mikään kuitenkaan stimuloi. Omituinen yhdistelmä.
Hmmh... Aplla ei ole ollut tarpeeksi pettymyksiä ja menetyksiä elämässä. Jos menettää jotain todella tärkeää, sitä kautta useasti alkaa arvostamaan kaikkea muuta mitä itsellä on. Karua, mutta siperia opettaa.
Toisaalta omia ja toisten ongelmiahan ei voi verrata keskenään. Apn ongelma on varmastikin masennus tai työuupumus. mutta ihan turha on keskittyä johonkin oman kodin sisutukseen ja antaa sen masentaa. Voi olla, et ap on valinnut työn ja miehen ja perheen autopilotilla, miettimättä mitä oikeasti haluaa ja nyt todellisuus tökkii.
Minä olen täysin eri mieltä siitä, että vastoinkäymiset jalostaisivat ihmisestä henkisesti valaistuneen Pollyannan, joka keskittyy isompiin asioihin kuin maallisiin murheisiin. En tunne yhtään tällaista ihmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolmenkympin krisi sanon minä. Ja samat on tuntemukset. Oma uravalinta oli täys floppi ja opiskelemaan ei oikein enää pääse, kun on ne lainat (joista ei lastenkaan elämänlaadun takia voi luopua). Kaikki ystävät on etääntyneet, kun kaikilla (ja minulla) on niin kiire oman perhe-elämän ja työn kanssa. Olen lihonut ja saanut ryppyjä. Seksi sujuu, mutta tuottaa lievän laskeuman takia kipua, joten aina ei sen takia huvita. Elämä on lasten tahdissa ja lasten ehdoilla. Allekirjoitan hyvin erään aiemman kommenton tässä ketjussa: mistään ei saa päättää itse. Ei ole aikaa eikä tilaa omalle elämälle tai persoonalle. Ainoa lohtu on netti, shoppailu ja syöminen. En harrasta enää mitään muita kuin satunnaista lukemista. Siinäpä ne elämän nautinnot olikin. Mies on rakas, hyvä ja kiltti ja osallistuu myös kotitoihin kun voi, mutta on työn takia paljon poissa. Rakastan lapsiani, mutta joskus mietin kuinka paljon elämän laatua olisikaan ilman heitä. En pidä leikkimisestä, olen enemmän sellainen pusipusi-kutikuti-hali -äiti, kuin askartelija tai leikkijä. Haluaisin vain paeta omaa elämääni. Pakata laukun ja karata, mutta pelkään että sitten musta tulisi tälläinen:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap teksti on kuin ajatukseni, ei ole elämäniloa minullakaan. Mitään maata musertavaa ei ole tapahtunut, on vain tylsää päivästä toiseen taaplaamista, mistään ei oikein saa iloa, hyvin harva asia saa enää edes nauramaan.
Eräänä iltana katselin vanhoja valokuvia, joissa vielä oli hauskaa ja iloa, tajusin silloin etten taida olla enää sama ihminenkään.
Vanha ja väsynyt vain.
[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 16:39"]
Ap teksti on kuin ajatukseni, ei ole elämäniloa minullakaan. Mitään maata musertavaa ei ole tapahtunut, on vain tylsää päivästä toiseen taaplaamista, mistään ei oikein saa iloa, hyvin harva asia saa enää edes nauramaan.
Eräänä iltana katselin vanhoja valokuvia, joissa vielä oli hauskaa ja iloa, tajusin silloin etten taida olla enää sama ihminenkään.
Vanha ja väsynyt vain.
[/quote]
No tuolta minustakin tuntuu. Elämänilo taitaa olla katoava luonnonvara joka kuluu ihmisestä ajan kanssa. Ei mulla edes ole mitään suurempia huolia elämässä, niitä tavallisia vain, kuten lasten sairasteluja, liian vähän rahaa, epävarmaa työtilannetta jne. Tämä vaan on tätä yhtä ja samaa joka päivä. Ja ainoa muutos tähän on todennäköisesti muutos huonompaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 36-vuotias ja koen, että elämä on joka päivä parempaa ja parempaa. Parikymppisenä olin kovin epävarma siitä, kuka olen ja miksi haluan tulla. Nyt kolmekymppisenä tiedän kuka olen, mutta pohdin vielä miksi haluan tulla. Kymmenen vuoden päästä uskon, että siihenkin kysymykseen on löytynyt vastaus.
Tärkein oppini tähän mennessä on ollut se kliseinen toteamus, että ei pidä tehdä niin kuin muut olettavat sinun tekevän, vaan kuunnella vain ja ainoastaan itseään. Minun kohdallani tämä tarkoittaa vapaaehtoista lapsettomuutta, panostusta vapaa-aikaan ja sellaisiin juttuihin, joista tulee hyvä mieli. Matkustelua ja kotoilua, liikuntaa ja älyllisiä haasteita sopivassa suhteessa. Toki myös järjen ääntä on syytä kuunnella ja panostaa siihen, että talous pysyy hanskassa.
Näillä eväillä elämä tuntuu oikein mukavalta :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämäniloni alkoi kasvaa yli 30-vuotiaana. Tiedän mitä olen ja mitä haluan (ja miten saan sen, mitä haluan), voiko olla parempaa?
Tämä on mielenkiintoinen ketju. Minäkin juuri tänään mietin miten olen menettänyt pienten lasten ja työttömyyden ja liian pienen asunnon ja rahapulan myötä sen kyvyn tuntea syvää onnellisuutta. Sitä jota tunsin huolettomana 25v:nä jolla oli mielenkiintoinen työ, laaja ystäväpiiri ja sosiaalista elämää, paljon harrastuksia ja intohimoja, jolla oli rahaa matkustella ja seikkailla.
Vaikka en koe valinneeni väärin ja lapset ovat maailman ihanimpia, tuntuu siltä että elämä on vain suorittamista ja selviytymistä ja väsymystä eikä melkein mihinkään kivaan ole rahaa eikä energiaa eikä mahdollisuutta lasten. Se spontaanisuus jota rakastan, se tunne että kiva yllätys on kulman takana on kadonnut elämästäni.
Ikää nyt 37v. ja olen esikoisen syntymän huumavuoden jälkeen tuntenut oloni tällaiseksi kolme vuotta. Ihana kuulla että lasten kasvaessa helpottaa. Ja että kaikki voi muuttua ajan myötä paremmaksi.
Tsemppiä kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä muuttuu vuosi vuodelta paremmaksi. En todellakaan haikaile elämääni parikymppisenä, ihan jokaisella elämänalueella menee paremmin. Elämäni on aika hiljaista, rauhallista ja yksinkertaista. Ei mitään hohdokasta. Olen 38-vuotias lapseton.
Muistan elävästi (pardon the pun) kun töissä 24-vuotiaana kaverin kanssa puolitosissan sovittiin, että kun elämä on kuitenkin ohi 40-vuotiaana, niin tehdään itsemurha.
Right...
Nyt ikää 53 ja ei ole vielä masennusta tai näköalattomuutta tullut. Vähän ottaa päähän kun ensin menee silmänäkö ja sitten ulkonäkö, mutta työ ja kiva aviomies pitävät tuulen hyvänä.
Tsemppiä, nuoret naiset. Kyllä asiat lutviintuvat ja aurinko paistaa aina ajoittain mukavastikin.
No jaa... On kaksi lasta, koira, rakenteilla oleva omakotitalo, avomies (joka ei tosin ole ikinä kotona) ja iso piha (plus appivanhemmat naapurissa ja omat vanhemmat melkein sadan kilsan päässä)...
Päättele siitä itse onko elämä nyt niinkovin ihanaa...
Toki rakasta miestäni ja poikiani yli kaiken, mutta jotain on liikaa ja jotain puuttuu...
...aina...
Rupesin nauramaan ääneen, kun luin otsikon. Mutta ap:llä on oikesti ilmeisesti jonkinlainen masennus. Ikävä asia, mutta ei iästä kinni. Hoitoa kannattaa siihen hakea. Yli 30 vuoden ikä ei ole syy olla onneton.
N 43
Vanhemmuus on vaikea laji. Siihen voi tarvita apua, vaikka perheneuvolasta. Jotain apua tarvitset. Itse olen hyvin onnellinen neljän lapsen äiti, mutta tiedän, ettei vanhemmuus kaikille sovi tai kaikilta suju. Eikä varmaan keneltäkään koko ajan loistavasti.
Onnekseni tulen vielä halvoista asioista iloiseksi, esimerkiksi lukemiseta. Siivoaminenkin on melkein ilmaista. Ja turhan rojun pois heittäminen.:)
Unenpuute jo itsessään tekee ihmisestä suorittavan hermoraunion, joka ei saa levättyä muuten kuin nuijanukutettuna. Pienten lasten vanhempana helposti siihen tulee vielä stressi ja jatkuva näköalattomuus ja huoli.
Toki raha auttaisi moneen vaivaan, mutta köyhänäkin voi olla kekseliäs ja ylpeä. Jos onnistuu luomaan hyvän yya-suhteen johonkin samaa elämäntilannetta elävään tai useampaankin, molemmat saavat vapaailtoja ja sitä kroonista stressiä voisi saada helpottamaan. Alkaisi taas kiinnostaa asiat muutenkin kuin ärtymistarkoituksessa.
Miettikää, olisiko inhimillistä pitää mitä tahansa muuta laumaeläintä niin yksinäisenä ja virikkeettömänä ja koko ajan mukulat naukumassa kintuissa. Kyllähän eläintarhan jellonakin alkaa kiertää häkkiä stressaantuneena, vaikkei sen tarttekaan aamulla herätä ja lähteä tienaamaan. Nykyihminen saa aika vähän tukea muista. Onko se sitten mikään ihme, jos ahistaa?
Viimeinen kysymys suorittamisesta ei ole tarkoitettu hyökkäykseksi, eikä sinun tarvitse puolustautua. Tarkoitin sinulle itsellesi mietittäväksi, että miksi olet niin väsynyt ja mikset lepää? Mitä SINÄ tarvitsisit, että olisi tyytyväsempi, tyynempi, elämäniloisempi? Lottovoiton lisäksi siis. Mitä voit tehdä niillä resursseilla, joita sinulla on, helpottaaksesi omaa oloasi?
Raha on kyllä paha. Totta kai se tuo onnea, kun aivoista vapautuu kapasiteettia jatkuvalta rahan miettimiseltä, suremiselta ja stressaamiselta. Voi vaikka palkata sen lapsenvahdin tuosta vaan. Eikä siihen tarvita mitään miljoonia, vain sen verran, ettei kaikki menee oman elämän ylläpitämiseen.