Lue keskustelun säännöt.
Oletteko onnistuneet säilyttämään elämänilon yli 30-vuotiaina?
09.03.2014 |
Tai ylipäätään sen jälkeen, kun elämä on ns. vakiintunut = opinnot ohi, työelämässä, lapset, koti, aviopuoliso.
MInulla ei ole oikeastaan ensimmäisen lapsen äitiysloman päätyttyä ollut sellainen olo, että nauttisin elämästä tai että tulevaisuudessa olisi jotain odotettavaa. Nyt lapsia on jo kolme, on omakotitalo, vakityö, ihan jees parisuhde yms. mutta ei tämä yhtään hyvältä tunnu, vaan pelkältä työleiriltä. Ei minusta tullut hyvä missään muussa kuin opiskelussa, töissäni tunnnen jatkuvaa puutteellisuuden- ja alemmuudentunnetta, enkä tahdo jaksaa työpaikassani. Koti on yhtälailla pettymys, jatkuvasti sekaisin, sillisalaatti rumia kalusteita ja rojuja. Itse olen samanlainen kuin kotini. Perheestä tietysti tykkään, mutta oma oloni on todella surkea. Haluaisin vain nukkua koko ajan, en jaksa enää innostua mistään, en ole enää vähään aikaan jaksanut hoitaa kotia enkä itseäni, nyt en jaksaisi enää töitäkään. Lapsetkin ovat huonommalla kuin ansaitsisivat, sellaista mekaanista olemista enemmän kuin todellista yhdessäoloa, huudan liikaa ja hermostun helposti, en jaksa leikkiä enkä puuhailla.
En tiedä, miten voisin saada elämänilon takaisin. Tarvitsisin lottovoiton, että voisin lopettaa töissä ja laittaa talon kuntoon, hommata lastenhoitajan ja nukkua noin viikon.
Kommentit (82)
Mä rakastan työtäni, harrastuksia, lapsia. Uusi miesystävä on myös ihana. Joten joo, on iloa elämässä :) Olen onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun elämänilo katosi, kun aloitin peruskoulun.
N34
Olen 42 ja todella tyytyväinen elämään, olen kiitollinen joka päivästä, onnellinenkin hyvin usein. En tavoittele erityistä onnellisuutta. Keskityn siihen että osaan olla kiitollinen elämästä, terveydestä, perheestä, työstä jne.
En oikeastaan. Elämä tuntuu merkityksettömältä, oikeastaan elämä ennen lastensaamista oli jotenkin parempaa. Silloin pystyi lakaisemaan ongelmia tietyllä tavalla pois silmistä (vaikka tärkeimmät käsittelinkin toki) mutta nyt niitä on myös muiden kuin itseni aiheuttamia ja ne tulevat aivan hallitsemattomaan tahtiin...
Samoin mistään oikeasti ei saa päättää enää itse.
En tiedä onko sitä ikinä ollutkaan. Ikää on nyt 44.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeasti kaikki on paremmin sen jälkeen. Tapasin kivan miehen, sain uusia mielenkiintoisia tehtäviä työn kautta. Miehenkin kautta tutustuin uusiin ihmisiin ja hiukan erilaiseen kulttuuriiN. Matkustettiin yhdessä paljon ja opin paljon uutta. Sitten saatiin vielä ihana lapsi. Vaihdoin työtehtäviä sen jälkeen, ja uusi työ sopii paremmin ja on mielenkiintoisempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 30v. ja sain juuri ensimmäisen lapseni. Elämä on mahtavaa! (Ap, kuulostat masentuneelta. Jos puhuisit työterveyslääkärille?)
Olen onnistunut, koska en ole saavuttanut vielä taloudellisesti turvattua elämää emmekä ole miehen kanssa saaneet lapsia yrityksestä huolimatta. Meillä on siis vielä paljon tavoiteltavaa!
Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka tekevät suuriakin kompromisseja esim. uransa suhteen päästäkseen vain mahdollisimman nopeasti tuohon ap:n kuvaamaan tilanteeseen. Itse olen lähtenyt haastavalle ja riskien täyttämälle uralle, mutta olen onnellinen.
Mitä enemmän näitä valmiiksi rakennetun elämän eläjien masennuskertomuksia kuulen ja luen, sitä enemmän alan kyseenalaistaa onko tästä meidän hyvinvointivaltiostamme oikeasti hyvinvoinnin takaajaksi. Jos ja kun aineellinen hyvinvointi ei tuotakaan henkistä hyvinvointia ja onnellisuutta, sen ylenmääräisestä tavoittelusta kannattaisi luopua. Tällä hetkellä meillä on kalliita rakenteita, jotka passivoivat ihmisiä ja luovat uskoakseni enemmän pahoin-, kuin hyvinvointia.
Koko homma tulisi suunnitella uusiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennusta veikkaan minäkin. Tai ikäkriisiä.
Olen 41 ja minulla on todella hauskaa, tuntuu etten aikuistu ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun elämäniloni hävisi toisen lapsen raskausaikaan kolme vuotta sitten, eikä ole palannut takaisin. Raskausaikana tapahtui paljon ikäviä ja surullisia asioita, joita vieläkin korjaillaan. Yksi näistä on työttömyys, olen helvetti soikoon jälleen opiskelija yli kolmekymppisenä pienten lasten äitinä, ja musta tuntuu etten ole päässyt elämässäni mihinkään, enkä jaksaisi enää kitkutella tällä pienellä toimeentulolla. Elämä on niin rajoittunutta, siinä ei ole yhtään sellaista osiota jolloin saisin tehdä mitä haluan, koska ei ole rahaa eikä aikaa sellaiseen.
Minä olen todennut, että ehkä aikuisen ihmisen elämä vaan on tällaista, ainaista joustamista, sopeutumista, pettymyksen nielemistä, toisten hoitamista, menetyksien käsittelyä, tahmaista tasaisen harmaata puurtamista. Jokainen päivä on samanlainen, sen tietää jo herätessään, ja ainoa tapa piristää itseään on yrittää miettiä, mikä voisi olla vielä huonommin ja ainakin ollaan kaikki elossa.
39v ja elämä tuntuu lähes täydelliseltä. Jätin toki lapset hankkimatta, koska en ole lainkaan äitityyppiä. Olo ja kroppa tuntuu nuorelta ja virkeältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap kuulostaa masentuneelta, otan osaa!
Olen itse 40-vuotias, enkä voisi olla onnellisempi: on ura ja mammonaa, mutta myös ystävät, harrastukset ja tietysti perhe, se kaikkein tärkein. On varaa tehdä kaikkea kivaa ja vaikka matkustella, ja lapsetkin ovat jo sen ikäisiä, että jotenkin koko elämä on "laajentunut" (en nyt keksi parempaa sanaa). LIG :-)
[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 21:13"]39v ja elämä tuntuu lähes täydelliseltä. Jätin toki lapset hankkimatta, koska en ole lainkaan äitityyppiä. Olo ja kroppa tuntuu nuorelta ja virkeältä.
[/quote]
Velakommentti ja peukkuja satelee! Vitun velarunkkarit
[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 21:13"]
Minun elämäniloni hävisi toisen lapsen raskausaikaan kolme vuotta sitten, eikä ole palannut takaisin. Raskausaikana tapahtui paljon ikäviä ja surullisia asioita, joita vieläkin korjaillaan. Yksi näistä on työttömyys, olen helvetti soikoon jälleen opiskelija yli kolmekymppisenä pienten lasten äitinä, ja musta tuntuu etten ole päässyt elämässäni mihinkään, enkä jaksaisi enää kitkutella tällä pienellä toimeentulolla. Elämä on niin rajoittunutta, siinä ei ole yhtään sellaista osiota jolloin saisin tehdä mitä haluan, koska ei ole rahaa eikä aikaa sellaiseen.
Minä olen todennut, että ehkä aikuisen ihmisen elämä vaan on tällaista, ainaista joustamista, sopeutumista, pettymyksen nielemistä, toisten hoitamista, menetyksien käsittelyä, tahmaista tasaisen harmaata puurtamista. Jokainen päivä on samanlainen, sen tietää jo herätessään, ja ainoa tapa piristää itseään on yrittää miettiä, mikä voisi olla vielä huonommin ja ainakin ollaan kaikki elossa.
[/quote]
Ei ole miestä eikä lapsia mutta muuten minullakin on samanlaiset tunnot nyt 35 v täytettyäni. Nuoruuden haaveet ovat pitkälti murentuneet ja nyt yrittää pitää edes sen minkä on saavuttanut. Ehkä tämä on keski-iän kriisiä. Jotenkin tuntuu että ei ole enää vuosiin onnistunut oikein missään ja tavoitteet ovat karanneet saavuttamattomiin. Ainakaan en ole yksin sillä kun juttelee muiden samassa elämäntilanteessa olevien kanssa niin tunnot tuntuvat olevan samanlaiset tai sitten tunnen vain luusereita:D
Herranjestas, nyt 36-vuotiaana tuntuu että elämä vasta alkaa! :D Asunto on kokonaan maksettu, yritys pyörii "itsekseen", aviomies on täydellinen jne. Tässä iässä esimerkiksi matkustelu antaa niin paljon enemmän kuin nuorena jossain Kanarialla hengailu. Ystävät ovat Todellisia Ystäviä, rahat riittävät kaikkeen mitä haluaa ja elämä maistuu elämältä. Lapsia meillä ei ole ja se mahdollistaa ihanat ex tempore-lähdöt milloin vain jos sattuu huvittamaan. Elämä vain on ihanaa! :)
Ei, en ole. Heti kun täytin 30 niin kaikki ilot loppui ja rupsahdinkin samana päivänä. Niin se menee.
Juu, sen jälkeen kun täytin 30 v elämä on täysin turhaa.