Mikä ongelma parisuhteessa on yllättänyt eniten?

Alistaminen ja nöyryytys.

Ehdottomuus, joustamattomuus, suvaitsemattomuus, kärsimättömyys, riitaisuus, kohtuuttomuus,

DeadInside kirjoitti:

Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.

Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.

Ei ole normaalia. Ei selity pelkällä turhautumisella tuollainen sekoaminen.

Itselleni kävi niin, että useiden epäselvistä syistä johtuen kariutuneiden suhteiden jälkeen päädyin yhteen miehen kanssa, joka oli aluksi persoonallisuudeltaan mielestäni vaativa ja rasittava. Jotenkin silti jatkoimme tapailua ja sillä tiellä ollaan. 

Yllätyksenä tuli, että mitä ne onnistuneen ja onnellisen suhteen kriteerit voivat olla. Olin aina ollut sitä mieltä (kuten moni muukin tässä ketjussa) että suhteessa pitää olla helppoa ja kivaa, muuten mennään metsään. Nykyinen kumppanini on kuitenkin pakottanut minut kohtaamaan omat ikävät puoleni ja virheeni ihan eri tavalla kuin aiemmissa suhteissa. Se ei todellakaan ole ollut helppoa, mutta luonut välillemme aidon ja tasa-arvoisen kumppanuussuhteen.

Paljon puhutaan myös siitä, että toisen pitäisi tuoda ne parhaat puolet esiin itsestä. Koen että nyt kun olen joutunut kumppanini haastamana kohtamaan omat vikani, se on tehnyt minusta moninkertaisesti paremman ihmisen kuin suhteissa jossa toinen tuo esille vain niitä hyviä puolia.

Kuulostaako raskaalta? No, tämän myötä olen tajunnut että se "helppous" tai että "toinen tuo parhaat puolet esiin" voi olla illuusio. Ymmärrän, että aiemmin kumppanini ovat ehkä myötäilleet tai tarkoituksella välttäneet sellaisten tilanteiden syntymistä, joissa huonot puoleni tulevat esiin. Se on varmasti ollu raskasta eikä toinen sitten olekaan ollut yhtä tyytyväinen suhteessa kuin minä, ja selittää niitä erojani jotka itselleni ovat tulleet "puskista".

Että mies saa ilkeillä, suuttua ja puhua rumasti mutta hänelle ei saa sanoa mitään, muuten alkaa huuto "sä et stana puhu mulle tolleen!!!!!!!" Sama puhetyyli toistuu myös lapsuudenkodissa että puhuu yhtä rumasti siellä äidilleen. Varmaan isältään oppinut eikä halua katkaista sitä kierrettä.

Roolijaon palautuminen raikkaalle 1950-luvulle lasten myötä, anopin tuella.

Eniten on yllättänyt se, miten todella PALJON pienet asiat voivatkaan ärsyttää. Ollaan oltu yhdessä 23 vuotta ja meillä menee hyvin. Mitään isompaa ongelmaa ei ole. Joskus puoliso tekee kuitenkin jotain, mikä ärsyttää niin, että päässä sauhuaa. Yksi tällainen on stressaaminen ja ylikierroksille meneminen, kun vastaan tulee ongelma, jota ei saa itse saman tien ratkaistua. Jostain kumman syystä mies ei suostu saman tien soittamaan tai ottamaan muulla tapaa yhteyttä esim. viranomaiseen tai muuhun instanssiin, joiden tehtävä on auttaa, vaan asiaa on ensin jauhettava koko päivä, murehdittava ja stressattava niin, että tulee päänsärky meille molemmille ja stressin vuoksi uneton yö siihen perään. Eikä sitä stressauspäivää edes kuluteta siihen, että yritettäisiin ratkaista se ongelma, vaan siitä ongelmasta valittamiseen ja panikoimiseen. Itse olen sellainen, että jos edessä on esim. vakuutusyhtiön tai kelan tai verottajan paperit, joita en ymmärrä kyseisten paikkojen nettisivujen avullakaan, soitan ja kysyn, mitä pitäisi tehdä. Useimmiten homma saadaan muutamassa minuutissa hoitoon. En tajua, miksei hän voi tehdä samoin, kun kerran loppujen lopuksi päätyy aina ottamaan oikeaan tahoon yhteyttä ja kysymään, miten pitäisi toimia. Sitähän varten asiakaspalvelu on olemassa.

Se että rahat on aina loppu vaikka on kaksi tienaajaa.

Vierailija kirjoitti:

Se, että kun kaksi "eiku päätä sä, mulle on ihan sama" -ihmistä muuttaa yhteen, sama jankkaaminen jatkuu kahta kauheammin. Kai me sitten ollaan molemmat tylsiä kuin kylmä kaurapuuro, mutta välillä jää noutoruokakin hankkimatta, kun kumpikin on vaan, että eiku päätä sää. Lapsilla menee vähän väliä hermot. Onneksi ne alkaa olla iässä, jossa niillä on voimakkaita mielipiteitä, joten saavat päättää itse, tilataanko intialaista vai kiinalaista :D

Kohta lapset päättävät teillä kaikesta, odottakaas vaan. Sitten olette pulassa.

Äitini on samanlainen, ei osaa päättää, myötäilee ja soutaa ja huopaa. Isoveljeni on hyvin voimakastahtoinen, ja päättää kaikesta. Tai äitini sisko.

Kuulin kerrn kahden nuoren naisen keskustelun. Molemmat sanoivat, ettö ennen parisuhdetta eivät kyenneet kuvittelemaan, kuinka kamalia ihmisiä itse ovat.

Vierailija kirjoitti:

Mun mies hoitaa llomukisematta oman osuutensa siivoamisesta ja pyykeistä ja tiskeistä, mutta ruoanlaittotaidon se "unohti" ensimmäisten avioliittovuosien jälkeen. Tiedän, että se osaa tehdä ruokaa ja vieläpä hyvää ruokaa, mutta ei vaan suostu tekemään enää. Ei suoraan kieltäydy, mutta jos pyydän, niin kaikki menee niin tosi vaikeaksi. Ensin se istuu 3 tuntia keittokirjoja selaillen, sitten käy kaupassa ja jotenkin onnistuu viipymään siellä ainakin tunnin, ja vasta se pääsee kokkailun pariin. Siinä vaiheessa muu perhe on jo kuollut nälkään. Yleensä en edes viitsi tätä show'ta katsella, on helpompi vain itse tehdä. Samoin jos pyydän sitä tuomaan kaupasta "jotain syötävää", niin se menee ihan lukkoon ja pyörii siellä kuin puolukka p*llussa iät ja ajat sen sijaan, että ostaisi vaikka maksalaatikon. Olen muutaman kerran testannut, mitä se tekee, jos en tee mitään ruokaa enkä ota asiaa puheeksi. Lopputulos: se käy keittiössä tekemässä voileipiä läpi illan parin tunnin välein ja menee sitten ihan tyytyväisenä nukkumaan.

Tämä on melko lähellä omaa tilannettani.

Periaatteessa osaan tehdä ruokaa ja joskus se on ihan kivaakin, mutta ensinnäkin suhteen alkuaikoina vaimo latisti ruuanlaittohaluni, kun kaikki mitä tein, tuntui olevan aina väärin. Joko siihen meni liian kauan aikaa (ei ollut lapsia vielä, joten mitä väliä) , tai tein jotain liian erikoista (mitä hän ei olut aiemmin maistanut), jolloin motkotti näistä seikoista.

Itse en loppujen lopuksi kuitenkaan ole mikään kulinaristi, jolle ruoka olisi mitenkään tärkeää - mielestäni ruoka on välttämätön paha, jota on pakko syödä, ettei kuole nälkään.

Joten sitten kun olen myöhemmin tehnyt lapsille helppoja perusruokia (joista tykkäävät) tai tarjonnut valmisruokia, olen saanut kuulla aina siitäkin. On tuntunut, että koskaan ei ole hyvä.

Yllättäen en enää nykyään edes pyri osallistumaan ruuanlaittoon, kun nainen tietää aina paremmin.

Tämä on kieltämättä yllättänyt, kun joskus nuorena kuitenkin kuvittelin, että olisi kiva sitten parisuhteessa touhuta asioita yhdessä - myös keittiössä.

Grub kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun 30kg painonnousu on miehelle ongelma.

Ei kukaan voi puuttua toisen ulkonäköön. Aloin miettimään, että jos menetän rintani syövälle, että kitiseekö silloinkin.

30kg painonnousu muuttaa ihmisen ulkonäköä jo aika paljon ja on useimmissa tapauksissa jo terveydelle haitallistakin. Jos ei painonnousu johdu esim. mistään sairaudesta vaan pelkästään huonoista elintavoista, niin voihan se parisuhteen toista osapuolta jo hieman häiritä, ainakin jos tämä itse pitää huolta itsestään ja pysyttelee suunnilleen entisessä elopainossaan. Onhan se ikävää jos toinen kuolee huonojen elintapojensa takia jo kymmeniä vuosia ennen kuin itse.

No se on voi voi, miehen pitää kestää. Olen yrittänyt 2 vuotta laihduttaa, ei se koskaan onnistu, ei minulla ole mitään motivaatiota.

Miehenä on eniten tainnut parisuhteissani tämän elämän aikana yllättää kuitenkin se, miten itsetunnottomia naisia 60-,70- ja vielä 80-luvullakin on kasvatettu.

Jotenkin se kelpaamattomuuden tunne ja tarve tulla hyväksytyksi suorittamalla ja olemalla "kiltti tyttö" puskee läpi kaikista kolmesta pidemmästä parisuhteestani.

Kahdessa ensimmäisessä ei oltu naimisissa, eikä hankittu lapsia. Kuvittelin näiden kokemusteni perusteella osaavani valita vaimon ja lapsilleni äidin, jolla olisi itsetunto ihan oikeasti, ja jonka ei tarvitsisi suorittaa elämäänsä miettien, että mitä joku ulkopuolinen nyt sanoo.

Mutta väärässä olin.

Suomalainen kasvatus ei ole ainakaan takavuosina mitenkään edistänyt parisuhdetaitoja - päinvastoin.

Puoliso heittäytyy välillä ihan kädettömäksi. Ihan normaali ihminen se on ja asiansa ja arkensa hoitaa, mutta joskus se esim. seisoo keittiössä avuttomana tyhjä leipäpussi kädessä ja ihmettelee, että "mitä mä nyt sitten syön". En tiedä, miksi se on joskus tuollainen ja toisina päivinä vain huikkaa, että hei leipä on loppu, tarvitseeko kaupasta tuoda muuta, ja lähtee kauppaan.

Miten mt-ongelma voi yllättää vaikka kaikki on ns. hyvin. Miten eri tavoilla masennus voi oireilla. Miten puhuminen ei aina ole ratkaisu kaikkeen.

Vierailija kirjoitti:

Olen ilmeisesti kaiken viihdemaailmasta tulleen romanttisen hömpän pilaama, mutta yllätyin siitä kuinka pieni rooli rakkaudella ja hellyydellä loppujen lopuksi on parisuhteessa. Miehenä oletin että nuo ovat naisillekin tärkeitä asioita, mutta aina huomaan olevani se joka noita enemmän kaipaa. Naiselle noilla ei ole juuri merkitystä ja tärkeintä tuntuu olevan se, että suoritan tiettyjä arkisia asioita tietyllä tavalla, se on sitten se ns. toimiva suhde. On kyllä karissut pois kaikki romanttinen kuvitelma parisuhteista ja tilalle tullut pettymys.

Samaistun tähän. Oma naiseni ei juuri milloinkaan halaa saati suutele oma-aloitteisesti. Usein hätistää pois kun minä haluaisin näitä tehdä (päivittäin). Ei sydämiä tai pusuhymiöitä tms viesteihin, vaikka minä niitä viljelen. Nukkumaan mennessä hyvän yön suukko hyvin harvoin. Tämä ollut ihan alusta asti, vaikka tutustumisvaiheessa korosti usein, kuinka hänkin on romantikko ja kaipaa hellyyttä älyttömästi ja se on parisuhteen kulmakiviä. Kaikki toimii muuten, arki rullaa, seksi on mahtavaa puolin ja toisin (siitä on sentään avautunut) vaikka sitäkin on omaan makuun liian harvoin, paljon yhteisiä juttuja ja tulevaisuuden suunnitelmia, luottamus 100%. Rakastan häntä, mutta ihmettelen, miten noin hellyttävä nainen voi olla niin jääkylmä, ja väkisin käynyt mielessä että kestänkö tällaista kohtelua lopun ikääni (nelikymppisiä ollaan). On tästä tottakai puhuttukin, mutta mikään ei ole muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parempia vaihtoehtoja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

DeadInside kirjoitti:

Elämäni ensimmäinen pitkä parisuhde ja samantien siitä pitkän kaavan mukaan naimisiin, lapset jne. Ehkä olisi aikanaan kannattanut katsella vaihtoehtoja vähän pidempään... Nyt avioliittoa on takana jo yli 10v. Eniten on yllättänyt se, kuinka rakastava (??) puoliso pystyy käyttäytymään niin pohjattoman kusipäisesti suuttuessaan tai oikeastaan muutenkin ollessaan negatiivisella tuulella. Normaali arki sujuu hyvin kun ollaan hyvällä tuulella: jutellaan, hymyillään ja pussaillaan. Molemmat tekevät kotitöitä tasapuolisesti tai minä varmaan jopa suuremman osan pyykkäämisistä yms. Molemmilla on vapaa-aikaa, harrasteita ja kavereita - lapsetkin ovat jo kouluikäisiä. Riitoja on harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, mutta ne ovat helvetillisiä ja johtavat yleensä vain pysyvään parisuhteen laadun heikkenemiseen.

Sitten kun vaimoni suuttuu, niin asioista ei mitenkään voi keskustella asiallisesti vaan sillon hänen täytyy huutaa, raivota, nimitellä, käskeä, kieltää, kiristää, pyrkiä tuhoamaan tavaroita(ni) ja ihan pakolla yrittää ärsyttää minutkin raivon partaalle jos yritän olla rauhallinen. Aiheet rähinään ovat mielestäni melko pieniä ja ihan keskusteltavissa - en ole koskaan pettänyt, käyttänyt rahaa holtittomasti, kadonnut ryyppyretkille tai mitään muuta vastaavaa, vaan riita käynnistyy jostain arkisesta pikkuasiasta. Itse haluaisin keskustella asioista rauhallisesti. Hyökkäyksen aikana minua ja omaisuuttani kohdellaan kuin pahinta vihamiestä ja saan kuulla raivokkaasti huudettuna kaikki mahdolliset nimittelysanat. Päälleni on kaadettu juomalasillisia, minut on pakotettu lähtemään töistä kotiin sillä uhalla että tulee muuten työpaikalle huutamaan ja riehumaan, puhelimeni hän yritti heittää auton ikkunasta ja ties mitä kaikkea muuta skitsoilua. Riittävästi kun tätä hyökkäystä jatkuu niin välillä itsellänikin sitten lentää lautaset seinään - sen jälkeen saankin sitten kuulla olevani raivohullu sekopää.

Mulla samanlainen vaimo!

Miten te oikein saatte vaimonne noin raivon partaalle?

Minulla oli tällainen mies. Häntä kyllä sanottiin minua naismaisemmaksi, ja hyvällä tuulella hän oli ihana - mutta ne huonot kaudet tuhosivat luottamukseni koko ihmiseen.

Hän antoi suhteessa todella paljon, mutta vaati mielettömästi. Hän ilahtui pienistä lahjoista, mutta toivoi satojen eurojen arvoisia lahjoja jo kun olimme molemmat köyhiä opiskelijoita. Hän musertui pienestäkin kehitystoiveesta ("Voitko syödä suu kiinni") ja tarvitsi valtavasti huomiota. Hän tarvitsi sitä vastarakastuneen parin ensihuumaa vastaavaa keskusteluyhteyttä 24/7 vuodesta toiseen.Minulla taas oli kausia, jolloin halusin olla itsekseni. Hänen tapansa reagoida tuohon tunnepuolen laiminlyöntiin tai "laiminlyöntiin" oli uhkailla erolla, haukkua mielenterveyteni ja heittäytyä arvaamattomaksi. Hän ei ikinä kertonut olevansa loukkaantunut tai pettynyt - sen sijaan hän vihjaili minun olevan narsisti, jätti kostoksi yhteisen matkamme vain minun maksettavakseni ja kun hän VIIMEIN uskalsi ilmaista mitään epäkohtia, niin se yltyi riidaksi jossa lueteltiin kaikki epäkohdat koko tuntemisemme ajalta. Tai siis, kaikki minun vikani ja jokainen virheeni - jokainen parisuhdekeskustelu oli sitä, miten minun pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Hänen osansa oli kärsiä minun kertakaikkisesta luokattomasta huonoudestani. Hän oli hyvin raskasta ihmistyyppiä. Jaksoin kuunnella erouhkailuja monta vuotta, kunnes yhdessä vaiheessa totesin väsyneesti "no, tehdään niin" ja pidin pääni.

Toivottavasti miekkosella on parempi olo nykyään.

Lisään vielä: erosta on jo pari vuotta. Olen miettinyt, että ehkä riidan haastaminen oli puolisoltani yritys saada huomiota ja tunneyhteys? Ehkä hänestä tuntui paremmalta päästä edes riehumaan ja haukkumaan minua, kuin olla yksin omassa kuplassaan ja minä omassani? Samoin kuin erouhkailu oli yritys saada minut takertumaan hiukan tiukemmin sen sijaan, että minusta haluttiin eroon? Valitettavasti riitely oli itselleni luotaantyöntävää ja haavoittavaa.

Tunnut aika ehdottomalta, että kaikki vika oli siinä toisessa osapuolessa ja se on mielestäni vähintääkin epäilyttävää. Myös emotionaalisen yhteyden pihtaaminen ja sen käyttö vallan välineenä on henkistä väkivaltaa, vaikkakin hiljaista ja vaikeasti huomattavaa.

En ole teistä kummankaan puolella ja kiinnostaisi kuulla myös toisen osapuolen näkemys.

Ohiksena vain totean, että ei riitaan aina tarvita kahta. Riitoja voi olla vain toisen osapuolen puolelta, jos esim. toinen on hyvin tunteella reagoiva kuten yllä näyttää olleen. 

Riitaan tarvitaan kaksi tai muuten se on ihan vain pahoinpitely.

No, tarkalleen ottaen se juuri onkin henkistä väkivaltaa. Toinen nalkuttaa ja kritisoi kaikkea mitä teet. Sinun ainoa vikasi on se, ettet ole sellainen, millainen toinen haluaisi sinun olevan.

Sitten ärähdät vastaan. Ja silloin on riita.

Ei se tarkoita, että sinä olisit syyllinen mihinkään.

Mihin se rakkauden ensihuuma sitten katoaakaan?

Arkeen, kiireeseen, stressiin, liikaan työhön, vai siihen, että ihmiset muuttuvat ja/tai kasvavat erilleen elämän varrella? Vai ne kaikki syyt?

- Ehkä on sittenkin parempi olla yksin, elää villiä poikamies ja sinkkuelämää.

Ja/tai harrastaa sooloseksiä masturbaattorin avulla, tai tumputtaa yksin.

Se katoaa ihan siksi, että rakastuminen ei voi kestää paria vuotta pidempää.

Toki, ei se tarkoita, että pitäisi alkaa huonosti käytttäytymään.

Minä olen kai sitten lääketieteellinen ihme, kun rakastumiseni on kestänyt paljon pitempään kuin pari vuotta. Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta.

Minulla se kesti eksän kanssa viisi vuotta. Olimme symbioosissa.

Eron jälkeen tajusin, että kyse oli riippuvuudesta, jonka luulin olevan rakastumista.

Miten vaikea on sanoa tärkeitä asioita vaikeissa tilanteissa. Esim. että rakastan sinua, kun ei ole erityisen rakastava olo, on riidelty tai muuten välit kireänä. Juuri silloin pitäisi saada suu auki ja kertoa, miten paljon toinen oikeasti merkitsee, mutta vaikeaa on välillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiukkuiseksi muuttunut mies yllätti kirjoitti:

Ennen mies oli tosi kiltti ja huomaavainen. Nyt on alkanut jatkuva epälooginen kiukuttelu. Nallkuttaa joka asiasta ja ottaa kierroksia todella helposti. Jos sanon takaisin, alkaa korottaa ääntään että älä huuda ja miksi en voi olla hiljaa. Alkaa räyhätä vaikka siitä että sanon olevani väsynyt. Alkaa hirveä tenttaaminen että miksi sitten en mene nukkumaan ja mitä valitat että olet väsynyt kun kerran olet valveilla. ääni koko ajan korottuen. Tätä sitten koko ilta eri asioista joita keksii. Sitten kun menetän hermoni että saanko nyt rauhassa hetken katsoa televisiota tai jotain ilman että mulle suututaan joka asiasta. (koska tässä vaiheessa varmasti ei enää tule uni vaikka haluaisinkin) Taas suututaan minulle ja huudetaan että älä huuda ja voitko lopettaa tuon haukkumisen ja paiskotaan ovia. En ymmärrä. Kun yritän puhua asiasta olen minä kuulemma aina hänelle vihainen ja hän ei jaksa sitä että huudan hänelle koko ajan.. Että silleen.

Meillä ihan sama juttu! Minkä ikäinen miehesi on ja kuinka kauan olette olleet yhdessä? Meillä yhteistä elämää noin 20 vuotta ja mies 45v. Johtuuko tuo miehen kiukuttelu alentuneista testosteronitasoista vai onko muuten vain päässä vinksahtanut? Lääkäriin en saa miestä, mutta kohta olen itse hermolomalla jos ei muutosta tule.

Kaikki vuorovaikutteinen keskustelu mitä yritän käynnistää on miehen mielestä kieltämistä tai rajoittamista. Jos kysyn ystävllisesti, että pakkaanko miehelle tämän päivän makaroonilaatikon tähteet huomiseksi evääksi niin mies raivoaa että en saa kieltää ja estää häntä menemästä työpaikkaruokalaan. No en kielläkään, mutta voisiko syödä sen mahdollisesti pakkaamani makrulootan niin se ei mene biojätteeseen ja samalla säästyy yhden päivän työpaikkaruokalan maksu. Mies voisi seuraavana päivänä mennä sinne ruokalaan. Ei onnistu, kuulemma kiellän ja rajoitan, mies antaa palautteen raivohuudon kera. Eli hän vääristelee asioita koko ajan eikä suostu myöntämään sitä.

Kaikki mielipiteeni ohitetaan nykyään täysin. Olimme juuri katsomassa rautakaupassa saunaan uutta kiuasta. Näytin miehelle yhtä kiuasta ja sanoin, että tuo kiuas näyttää silmiini kivalta (en siis käskenyt ostaa vaan halusin ilmaista minkätyylisestä kiukaasti tykkään). Mies vastasi, että mä en halua sitä, mä haluan tuon kiukaan joka on hienompi. Ja asiasta ei keskusteltu enempää, miehen päätös piti. Mies on täysin joustamaton ja ehdoton nykyään kaikissa asioissa, mistään ei voi neuvotella ja mitään kompromisseja ei suostu tekemään.

Mies ei ole aikoihin enää hymyillyt tai ollut ylipäätään hyvällä, iloisella ja kepeällä tuulella. Aina on sellainen hapan ilme naamalla ja puhe on tiuskimista ja raivoamista. Aikoinaan kuitenkin menin naimisiin kiltin, luotettavan, iloisen ja hymyilevän nuoren miehen kanssa. Mitä on tapahtunut? Kyllä tuntuu tosi vaikealta ajatus että lopun ikääni tuollaisen ärjyveikon kanssa eläisin. Avioeroa olen ehdottanut, mutta mies ei sitä halua. Naisen logiikkani vaan sanoo, että jos puolisolle ei ole muuta tarjottavaa kuin murjotus ja ärjyhuuto niin luulisi miehen vaihtavan maisemaa paremmille apajille, mutta ei näytä toimivan naisen ja miehen logiikka samalla tavalla.

50v on minun mies.. Yhdessä ollaan oltu 10 vuotta. Olen miettinyt tuota testosteroni asiaa ja miehen vaihdevuosia. Voihan olla myös masentunut ja purkaa sitä minuun. Vaikeata vaan saada tietää kun keskustelu on mahdotonta juuri tuon äksyilyn takia. Todella turhauttavaa ja tässä iässä ei oikein jaksaisi enää alkaa taas alustakaan. Haluaisin vain takaisin sen miehen joka mulla oli vielä pari vuotta sitten

En minäkään olisi halunnut että vaimoni muuttuu, mutta niinpä tuo vaan kysymättä teki. 

Vierailija kirjoitti:

Että naisen pitää parisuhteessa ehdottaa, pyytää ja kerjätä seksiä ja lopulta alistua siihen, ettei sitä saa.

Tuosta olen itsekin kovin yllättynyt. Yleensähän tuo on se miehen osa parisuhteessa.

Onkohan tämä sitten sitä tasa-arvon etenemistä?