Mikä ongelma parisuhteessa on yllättänyt eniten?

En tiedä onko tämä sanottu jo, mutta todella yllättävää, että mies tuli kateelliseksi lapsille.

Vierailija kirjoitti:

20 vuoden avioliiton kokemuksella se kuinka paljon mies miettii ja elää sek sin kautta. Koko ajan puhuu siitä, koko ajan sitä pitäisi olla , koko ajan pitäisi räplätä sieltä.

Kaikki asiat linkittyy sek siin. Jos ostan uudet alusvaatteet niin mies luulee että se on kutsu sek siin. Jos hymyilen, mies luulee että olen puutteessa. Jos menen suihkuun yksin, mies näkee sen mahdollisuutena sek siin.

Voisko olla vaikka viikon hiljaa ja selibaatissa!?!? Tässä elämässä on muutakin tekemistä ja ajateltavaa.

Sama täällä! En uskalla tehdä mitää esim hymyillä ja naureskella kun heti näkee tilaisuuden ehdottaa seksiä!!

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut 2 pitkässä liitossa ja molemmissa miehiä on pitänyt zempata, kehua, kannustaa, pönkittää ja nostaa jotenkin jalustalle.

Tulee välillä fiilis, että olettavatko miehet että parisuhteessa nainen elää vain heitä ja heidän asioita / tekemisiä varten.

Ehkei tämä nyt kovin kattava otos ole eikä pidäkään yleistää mutta olen ymmärtänyt ystäväpiiristä etten ole ainut joka on tähän haasteeseen törmännyt.

Olisipa mukava jos elämään olisi sattunut mies jota minun (tai kenenkään muunkaan) ei tarvitse pönkittää.

- Kuulostaapa tutulta.

Meillä sama dilemma, en edes ymmärtänyt sitä aluksi miten paljon enemmän hän tarvitsee huomiota kuin minä (siis ehkä ns normaalista poikkeavaa nostatusta).

Meillä tämä mennyt välillä siihen että mies huomauttelee ja rivien välistä "vaatii" kehuja ja itsensä ylistämistä niin minulta kuin lapsilta Tämä saanut joskus ihan absurdin mittakaavan. Onneksi lapset jaksaa vielä ihailla häntä.

Pointtini tässä on se ettei hän tee tätä samaa minulle. Toki en sitä tarvitsekaan, enkä edes haluaisi tässä mittakaavassa.

Ihan tavallinen toisen tukeminen ja arjen huomiointi & joskus kauniit lohdulliset sanat riittää.

Monta parisuhdetta on keski-ikään mennessä ehtinyt olla ja suurin osa on ollut ok, mutta yksi asia on yhdistänyt.

Miesten kyvyttömyys asettua toisen asemaan, tunnetilaan tai ylipäätään ottaa huomioon muita. Liekö tämä jotain tunnekylmyyttä vai itsekeskeisyyttä.

Yllätti minkälaiseksi kitisiäksi ja vinkumiinaksi mies muuttui 50v tienoolla.

Mä luulin aina että naisista tulee tommosia vaihdevuosissa, meillä tuli miehestä.

Täytyy varmaan suostutella lekuriin menoa.

Yllätti miten paljon puoliso kyttää, vahtii, määräilee, sanelee aikatauluja/tekemisiä/menoja/kaikkea.

Kokoajan pitää olla yhdessä ja kahdestaan.

Töistäkin tulee vastaan puoleen matkaan, en saa edes sitä hetkee olla rauhassa että kävelen kotiin saakka yksin.

Tykehdun kohta.

Se miten usein (valitettavasti) joudun huomauttamaan muten ihan mukavalle miehelleni että hänen täytyy muistaa että hän EI OLE perheemme keskipiste emmekä me muut ole täällä vain häntä varten.

En ainakaan vielä ole valmis vaihtamaan häntä mutta joskus mietin miltähän tuntuisi olla sellaisen miehen kanssa joka asettaa naisensa (ja perheensä) aina etusijalle, osaisi ottaa toiset huomioon ja pitäisi minua kuin kukkaa kämmenellä.

....ja sit mä herään 😉

Sen minkä taalseen jättää sen eesyään löytää.

Nuorena olin rakastunut enkä huomannut silloisen poikaystäväni itsekeskeisyyttä ja kyvyttömyyttä puhua mistään. Muutakun 5 kaljan jälkeen. Läheisyyttä oli jo tuolloin mielestäni liian vähän ja/tai se oli laadullisesti riittämätöntä minulle.

Mentiin naimisiin ja keskityttiin lasten kasvatukseen ja muihin arkirutiineihin.

Nyt 26v jälkeen huomaan ihan samat hankaluudet, eli minä keskeisyyden ja kyvyttömyyden puhua hankalista asioista, fyysisyyttä ei ole ollut enää aikoihin, siis ei yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paljon työtä se vaatii.

Mitä helvettiä ? :D

Olen ollut 2 pitkässä liitossa ja muutama muukin suhde on tähän ikään ehtinyt olla.

Olen aina ihmetellyt (siis jo nuorena 20-23 v ) miten nopeasti miesten taholta suhteesta hiipui fyysinen kontakti tai se muuttui vain siihen että he hoitelivat oman osuutensa 2 vk välein (myöhemmi ei sitäkään enää).

Minulle tämä ei ikinä riittänyt ja kärsin siitä. Tajusin vasta keski-ikäisenä miksi olin nuorempana usein niin kiukkuinen --> en saanut tarpeeksi läheisyyttä.

Myös suuteleminen muuttui melko pian vain pikaisiksi pusuiksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut 2 pitkässä liitossa ja muutama muukin suhde on tähän ikään ehtinyt olla.

Olen aina ihmetellyt (siis jo nuorena 20-23 v ) miten nopeasti miesten taholta suhteesta hiipui fyysinen kontakti tai se muuttui vain siihen että he hoitelivat oman osuutensa 2 vk välein (myöhemmi ei sitäkään enää).

Minulle tämä ei ikinä riittänyt ja kärsin siitä. Tajusin vasta keski-ikäisenä miksi olin nuorempana usein niin kiukkuinen --> en saanut tarpeeksi läheisyyttä.

Myös suuteleminen muuttui melko pian vain pikaisiksi pusuiksi.

Miehet haluaa seksiä ja naiset läheisyyttä. En yllättynyt.

Nainen ei saa läheisyyttä, kun mies ei saa naiselta seksiä ja mies ei saa seksiä, kun nainen ei saa läheisyyttä.

Tai olla ihan oikea ratkaisu edellisen suhteen jälkeen alkaa elää täysin itsenäisesti, yksin.

Helppoa se ei ole ollut, mutta tuntuu kuitenkin siltä, että parisuhteista ei pääsääntöisesti seuraa muuta, kuin vielä enemmän harmia ja stressiä mitä yksin elämisestä.

Miesten henkinen kypsymättömyys. Näin keski-ikäisenä olen yllättynyt siitä, miten ikäiseni miehet ovat usein isoja mieslapsia, joilla on usein jokin äititrauma käsittelemättä. Tämä tekee miehistä isoja mieslapsia, jotka etsivät naista, joka olisi lähinnä äitihahmo. Useamman kerran olen joutunut sanomaan, että minä en ole äitisi korvike. Äiti rakastaa aina, teki tai sanoi lapsi äidilleen mitä tahansa, se on äidinrakkautta ja ainutlaatuista. Minä en rakasta, jos minua kohdellaan huonosti. Koska minun ei tarvitse. Ja aina mieslapsi näyttää yhtä hölmistyneeltä.

Parisuhteessa pitää olla toisen tuki, mutta ei terapeutti. Kaikilla on elämän varrelta tarttunut mukaan jotakin painolastia, ja sen läpikäyminen on jokaisen itse tehtävä. Sen voi sanoa toiselle, että minulle on sattunut tällaista ja se vaikuttaa näin ja näin, ja yritän tehdä tälle asialle jotain. Mutta toinen ei ole mikään kaatopaikka, jolle voi kostaa koko elämän pituisen hatutuksen.

Itse olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa. Niin kuin sanottu, kaikilla meillä on omat traumamme...siksi en arvosta pätkääkään ihmistä, joka ei halua nähdä vaivaa omien ongelmiensa kanssa vaan tekee niistä muiden ongelmia. Ja sitten on viisi-kuusikymppisenä katkeroitunut käppänä, joka vihaa naisia, koska mikään suhde ei kestä. Yllätys...

Tämä ketju saa kyllä hurjan kiitolliseksi siittä millaiseen suhteeseen oon ite päässy. Aiemmissa parisuhteissa oli erilaisia ongelmia, esim riitelyn ja kommunikoinnin suhteen. Nyt kuitenkin oon muutaman vuoden saanu elää sellaisessa suhteessa, jonka ainut ongelma on ollu se, ettei ole ongelmia. Aluks aika pitkään tuntu vaikealta hyväksyä ja uskoa todeksi se, että me vaan tullaan hyvin juttuun ja meidän arjen askareet menee hyvin yhteen. Tuli mietittyä että kauanko tämä voi jatkua näin hyvin ja voiko tämmöstä ees olla. No, ilmeisesti voi, enkä enää pidä ongelmattomuutta ongelmana. Halusin silti jakaa tämän.

Toisen muuttuminen vuosien aikana. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä yli 20 vuotta. Sinä aikana hän on muuttunut todella paljon. Harrastukset, arvot jne ovat muuttuneet melkein kokonaan. Sitä ei osannut odottaa.

Vierailija kirjoitti:

Miesten henkinen kypsymättömyys. Näin keski-ikäisenä olen yllättynyt siitä, miten ikäiseni miehet ovat usein isoja mieslapsia, joilla on usein jokin äititrauma käsittelemättä. Tämä tekee miehistä isoja mieslapsia, jotka etsivät naista, joka olisi lähinnä äitihahmo. Useamman kerran olen joutunut sanomaan, että minä en ole äitisi korvike. Äiti rakastaa aina, teki tai sanoi lapsi äidilleen mitä tahansa, se on äidinrakkautta ja ainutlaatuista. Minä en rakasta, jos minua kohdellaan huonosti. Koska minun ei tarvitse. Ja aina mieslapsi näyttää yhtä hölmistyneeltä.

Parisuhteessa pitää olla toisen tuki, mutta ei terapeutti. Kaikilla on elämän varrelta tarttunut mukaan jotakin painolastia, ja sen läpikäyminen on jokaisen itse tehtävä. Sen voi sanoa toiselle, että minulle on sattunut tällaista ja se vaikuttaa näin ja näin, ja yritän tehdä tälle asialle jotain. Mutta toinen ei ole mikään kaatopaikka, jolle voi kostaa koko elämän pituisen hatutuksen.

Itse olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa. Niin kuin sanottu, kaikilla meillä on omat traumamme...siksi en arvosta pätkääkään ihmistä, joka ei halua nähdä vaivaa omien ongelmiensa kanssa vaan tekee niistä muiden ongelmia. Ja sitten on viisi-kuusikymppisenä katkeroitunut käppänä, joka vihaa naisia, koska mikään suhde ei kestä. Yllätys...

Ihan vaan tämän haluan sanoa, että toimivassa suhteessa toista rakastetaan ehdoitta. Jos rakastat miestäsi vain silloin kun hän toimii tietyllä tapaa tai on jonkunlainen, et rakasta häntä oikeasti. Toki voi tuntea kiintymystä yms, mutta ei ole sama asia.

Kysyttäessä "ongelmaa parisuhteessa", moni vastaa haukkumalla miestään/miehiä. PARIsuhteen ongelma on kätevästi ulkoistettu.

Rehellisempi analyysi, itsereflektio ja -kritiikki jää puuttumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsiperhe-elämää töihinsä karkaava mies. Yhtäkkiä kaikki pyöri töiden ympärillä.

Se kuinka vähän miehet noin keskimäärin panostaa suhteeseen pitkässä juoksussa. Unelmien prinssistä kuoriutuu aika minäkeskeinen yksintoimija, jota ei yhteiset jutut enää kiinnosta. Niitä tehdään "pakotettuna" kun "nainen pakotti". Tosi surullista jotenkin.

Miehenä sitä taas pettyy siihen, ettei mies itsessään ja ihmisenä ole arvokas naiselle, vaan se että mies suorittaa tiettyjä asioita naisen tahtomalla tavalla. Masentaahan sellainen ja vain töihin voi paeta.

Nämä molemmat kuviot ovat tuttuja. Jälkimmäisestä: Monet miehet osoittavat rakkautta tekemällä, esimerkiksi rakentamalla. Nainen sitten tyytyväisenä kehuu, jolloin mies tuntee itsensä tarpeelliseksi. Nainen kehittää miehelle yhä uusia projekteja. Joidenkin miesten mielestä sellainen enempi vaativa nainen joka kertoo mitä haluaa on ensi alkuun ihana ja tasokas (kun hänelle mikä tahansa ei kelpaa). Jossain vaiheessa mies huomaakin olevansa hymyilevän piiskurin loputtomalla työleirillä, jossa hänestä puristetaan loputkin mehut.

Voi olla toisinkin päin. Mies ihan tumpelo kädentaidoiltaan, ei tee kotona juuri mitään, ja vie kaiken tarmonsa kukoistavaan työuraansa. Nainen tekee miehen lempiruokia, laittaa kotia ja huolehtii lapsista. Keksii hauskoja ja huomaavaisia juttuja ilahduttaakseen puolisoaan ja perhettään. Kunnes huomaa että miehen kautta kaikki rakkauden energia valuu ulos kodista kuin lämpö harakoille.

Mieheni joustamattomuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miesten henkinen kypsymättömyys. Näin keski-ikäisenä olen yllättynyt siitä, miten ikäiseni miehet ovat usein isoja mieslapsia, joilla on usein jokin äititrauma käsittelemättä. Tämä tekee miehistä isoja mieslapsia, jotka etsivät naista, joka olisi lähinnä äitihahmo. Useamman kerran olen joutunut sanomaan, että minä en ole äitisi korvike. Äiti rakastaa aina, teki tai sanoi lapsi äidilleen mitä tahansa, se on äidinrakkautta ja ainutlaatuista. Minä en rakasta, jos minua kohdellaan huonosti. Koska minun ei tarvitse. Ja aina mieslapsi näyttää yhtä hölmistyneeltä.

Parisuhteessa pitää olla toisen tuki, mutta ei terapeutti. Kaikilla on elämän varrelta tarttunut mukaan jotakin painolastia, ja sen läpikäyminen on jokaisen itse tehtävä. Sen voi sanoa toiselle, että minulle on sattunut tällaista ja se vaikuttaa näin ja näin, ja yritän tehdä tälle asialle jotain. Mutta toinen ei ole mikään kaatopaikka, jolle voi kostaa koko elämän pituisen hatutuksen.

Itse olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa. Niin kuin sanottu, kaikilla meillä on omat traumamme...siksi en arvosta pätkääkään ihmistä, joka ei halua nähdä vaivaa omien ongelmiensa kanssa vaan tekee niistä muiden ongelmia. Ja sitten on viisi-kuusikymppisenä katkeroitunut käppänä, joka vihaa naisia, koska mikään suhde ei kestä. Yllätys...

Ihan vaan tämän haluan sanoa, että toimivassa suhteessa toista rakastetaan ehdoitta. Jos rakastat miestäsi vain silloin kun hän toimii tietyllä tapaa tai on jonkunlainen, et rakasta häntä oikeasti. Toki voi tuntea kiintymystä yms, mutta ei ole sama asia.

Millainen suhde kenellekin toimii, on ihan pariskunnan oma asia. Aika ankaraa sanelua, että toista pitää rakastaa ehdoitta. Kyllä jokaisella on jonkinlaiset rajat, joiden ylittäminen lopettaa rakkauden. Ja hyvä niin. Mitä tahansa ei ole tervettä tehdä eikä sietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miesten henkinen kypsymättömyys. Näin keski-ikäisenä olen yllättynyt siitä, miten ikäiseni miehet ovat usein isoja mieslapsia, joilla on usein jokin äititrauma käsittelemättä. Tämä tekee miehistä isoja mieslapsia, jotka etsivät naista, joka olisi lähinnä äitihahmo. Useamman kerran olen joutunut sanomaan, että minä en ole äitisi korvike. Äiti rakastaa aina, teki tai sanoi lapsi äidilleen mitä tahansa, se on äidinrakkautta ja ainutlaatuista. Minä en rakasta, jos minua kohdellaan huonosti. Koska minun ei tarvitse. Ja aina mieslapsi näyttää yhtä hölmistyneeltä.

Parisuhteessa pitää olla toisen tuki, mutta ei terapeutti. Kaikilla on elämän varrelta tarttunut mukaan jotakin painolastia, ja sen läpikäyminen on jokaisen itse tehtävä. Sen voi sanoa toiselle, että minulle on sattunut tällaista ja se vaikuttaa näin ja näin, ja yritän tehdä tälle asialle jotain. Mutta toinen ei ole mikään kaatopaikka, jolle voi kostaa koko elämän pituisen hatutuksen.

Itse olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa. Niin kuin sanottu, kaikilla meillä on omat traumamme...siksi en arvosta pätkääkään ihmistä, joka ei halua nähdä vaivaa omien ongelmiensa kanssa vaan tekee niistä muiden ongelmia. Ja sitten on viisi-kuusikymppisenä katkeroitunut käppänä, joka vihaa naisia, koska mikään suhde ei kestä. Yllätys...

Ihan vaan tämän haluan sanoa, että toimivassa suhteessa toista rakastetaan ehdoitta. Jos rakastat miestäsi vain silloin kun hän toimii tietyllä tapaa tai on jonkunlainen, et rakasta häntä oikeasti. Toki voi tuntea kiintymystä yms, mutta ei ole sama asia.

Millainen suhde kenellekin toimii, on ihan pariskunnan oma asia. Aika ankaraa sanelua, että toista pitää rakastaa ehdoitta. Kyllä jokaisella on jonkinlaiset rajat, joiden ylittäminen lopettaa rakkauden. Ja hyvä niin. Mitä tahansa ei ole tervettä tehdä eikä sietää.

Rakkaus ei ole rakkautta, jos se ei tapahdu ehdoitta. Jokainen saa toki toimia ja tuntea suhteessa miten lystää, mutta älköön kutsuko rakkaudeksi sellaista mikä ei sitä ole.