Mikä ongelma parisuhteessa on yllättänyt eniten?

Vierailija kirjoitti:

Naisen vihaisuus, kiukkuisuus ja aggressiivisuus...se jaksaa aina yllättää miten aikuiset naiset tekee tuota nalkutuksen lisäksi.

Mä olen kiukkuinen ja vihainen ja aggressiivinen silloin, kun mun puoliso pettää oman osansa niistä vaatimuksista mitä meillä toisiamme kohtaan on. Se on vähän sellainen ketjureaktio, jossa yksi asia johtaa toiseen, kunnes ketjun saa katkaistua.

Joskus toki olen kiukkuinen vaikka työjuttujen takia, mutta en kyllä kiukuttele puolisolle. Osaan lokeroida tunteeni niin, että työasiat pidetään töissä eikä kosteta niitä jollekin täysin asiaankuulumattomalle ihmiselle (puoliso).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miesten henkinen kypsymättömyys. Näin keski-ikäisenä olen yllättynyt siitä, miten ikäiseni miehet ovat usein isoja mieslapsia, joilla on usein jokin äititrauma käsittelemättä. Tämä tekee miehistä isoja mieslapsia, jotka etsivät naista, joka olisi lähinnä äitihahmo. Useamman kerran olen joutunut sanomaan, että minä en ole äitisi korvike. Äiti rakastaa aina, teki tai sanoi lapsi äidilleen mitä tahansa, se on äidinrakkautta ja ainutlaatuista. Minä en rakasta, jos minua kohdellaan huonosti. Koska minun ei tarvitse. Ja aina mieslapsi näyttää yhtä hölmistyneeltä.

Parisuhteessa pitää olla toisen tuki, mutta ei terapeutti. Kaikilla on elämän varrelta tarttunut mukaan jotakin painolastia, ja sen läpikäyminen on jokaisen itse tehtävä. Sen voi sanoa toiselle, että minulle on sattunut tällaista ja se vaikuttaa näin ja näin, ja yritän tehdä tälle asialle jotain. Mutta toinen ei ole mikään kaatopaikka, jolle voi kostaa koko elämän pituisen hatutuksen.

Itse olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa. Niin kuin sanottu, kaikilla meillä on omat traumamme...siksi en arvosta pätkääkään ihmistä, joka ei halua nähdä vaivaa omien ongelmiensa kanssa vaan tekee niistä muiden ongelmia. Ja sitten on viisi-kuusikymppisenä katkeroitunut käppänä, joka vihaa naisia, koska mikään suhde ei kestä. Yllätys...

Ihan vaan tämän haluan sanoa, että toimivassa suhteessa toista rakastetaan ehdoitta. Jos rakastat miestäsi vain silloin kun hän toimii tietyllä tapaa tai on jonkunlainen, et rakasta häntä oikeasti. Toki voi tuntea kiintymystä yms, mutta ei ole sama asia.

Millainen suhde kenellekin toimii, on ihan pariskunnan oma asia. Aika ankaraa sanelua, että toista pitää rakastaa ehdoitta. Kyllä jokaisella on jonkinlaiset rajat, joiden ylittäminen lopettaa rakkauden. Ja hyvä niin. Mitä tahansa ei ole tervettä tehdä eikä sietää.

Rakkaus ei ole rakkautta, jos se ei tapahdu ehdoitta. Jokainen saa toki toimia ja tuntea suhteessa miten lystää, mutta älköön kutsuko rakkaudeksi sellaista mikä ei sitä ole.

Rakkauden ja toimivan ihmissuhteen välillä on ero. Ehdoton rakkaus ei välttämättä käänny toimivaksi parisuhteeksi missä kummankin on hyvä olla ja elää. Itse en uhraa itseäni ehdottoman rakkauden alttarille vaan vaadin kumppanilta omien rajojeni kunnioittamista ja yleistä asiallista suhtautumista ja sitoutumista yhteiseen elämäämme. Jos joku kokee tämän alistamisena niin hän ei ole oikea kumppani minulle ja voi siirtyä muualle ehdottoman rakkautensa kanssa.

Mitä omien rajojen kunnioittamista se on, jos kumppanin pitää muttua vaatimustesi kaltaiseksi, eikä kelpaa sinulle omana itsenään?

Se kumppani on valittu sen mukaan, että se täyttää ainakin ne tärkeimmät vaatimukset. Jos sitten parisuhteen solmimisen jälkeen kumppani muuttuu niin, ettei se enää täytä niitä vaatimuksia, niin sitten joko vaaditaan täyttämään ne, tai erotaan. Parisuhde on sopimus, jossa molemmilla on odotuksia toisiltaan. Eikä sopimuksia voi lähteä yksipuoleisesti (ainakaan pysyvästi) muuttamaan ilman että toisella on oikeus sanoa asiasta. Joskus voi elämä muuttua niin, ettei enää pysty pitämään omaa osuuttaan sopimuksesta vaikka haluaisi. Silloin pitää tehdä uusi sopimus yhdessä, tai erota jos sopimukseen ei päästä.

Tämän luettuani ihmettelen miksi kukaan haluaa solmia parisuhdesopimuksen. Eihän se ole kuitenkaan mikään pakollinen kuten sähkösopimus tai puhelinliittymäsopimus.

Silloisen vaimoni salasuhde. En missään pahimmissakaan kuvitelmissani olisi koskaan uskonut, että vaimoni on se, joka meistä alkaa pettämään. Minä olisin uskonut ennemmin minusta itsestäni sen........ Mutta, näköjään kuka tahansa voi hölmöillä. Olisin antanut kaikenlisäksi anteeksi ja vaimoni sanoi, ettei halua erota. Kärähti sitten pian uudelleen, oli jatkanut salasuhdetta, valehteli koko ajan. Mikä saa kunnollisen, ns kiltin ihmisen valehtelemaan tuolla tavalla? Erohan siitä tuli ja vaimoni muutti sen ääliöäijän kanssa yhteen.

En mitenkään edelleenkään pysty käsittämään, kuinka vaimoni aiheutti teollaan valtavasti kipua minulle ja lapsillemme!!! Ihan uskomatonta. Itse en usko toipuvani koskaan kokonaan tuosta hommasta, lähivuodet olen pyhittänyt elämästäni lapsilleni, jotka onneksi ovat luonani paljon, vaikka ex vaimo onkin lähivanhempi.

Nuo pettämiset ovat ikäviä. En tiedä, selviäisinkö itse henkisesti, jos puolisoni pettäisi minua. Oltu yhdessä yli 32 vuotta, aviossa kohta 29 v. Minua ei varsinaisesti ole yllättänyt, mutta olen todella onnellinen, että minulla on niin ihana mies, joka on pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodet, vaikka isojakin vaikeuksia on ollut, minulla ja toisella lapsellamme. Nyt on onneksi kaikki hyvin. Olemme toistemme parhaat ystävät, uskotut, rakastavaiset ja sielunkumppanit. Huumori kukkii ja on keventänyt raskaita aikoja. Rakkaus on vain syventynyt. Olen erittäin onnekas ja onnellinen ja ajattelen asiaa lähes päivittäin. 

Että rakkaus se vaan  loppu ja kuihtui pois, enkä halunnut puolisoani enää tippaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Että rakkaus se vaan  loppu ja kuihtui pois, enkä halunnut puolisoani enää tippaakaan.

Onko sama muissakin asioissa, että kyllästyy nopeasti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miesten henkinen kypsymättömyys. Näin keski-ikäisenä olen yllättynyt siitä, miten ikäiseni miehet ovat usein isoja mieslapsia, joilla on usein jokin äititrauma käsittelemättä. Tämä tekee miehistä isoja mieslapsia, jotka etsivät naista, joka olisi lähinnä äitihahmo. Useamman kerran olen joutunut sanomaan, että minä en ole äitisi korvike. Äiti rakastaa aina, teki tai sanoi lapsi äidilleen mitä tahansa, se on äidinrakkautta ja ainutlaatuista. Minä en rakasta, jos minua kohdellaan huonosti. Koska minun ei tarvitse. Ja aina mieslapsi näyttää yhtä hölmistyneeltä.

Parisuhteessa pitää olla toisen tuki, mutta ei terapeutti. Kaikilla on elämän varrelta tarttunut mukaan jotakin painolastia, ja sen läpikäyminen on jokaisen itse tehtävä. Sen voi sanoa toiselle, että minulle on sattunut tällaista ja se vaikuttaa näin ja näin, ja yritän tehdä tälle asialle jotain. Mutta toinen ei ole mikään kaatopaikka, jolle voi kostaa koko elämän pituisen hatutuksen.

Itse olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa. Niin kuin sanottu, kaikilla meillä on omat traumamme...siksi en arvosta pätkääkään ihmistä, joka ei halua nähdä vaivaa omien ongelmiensa kanssa vaan tekee niistä muiden ongelmia. Ja sitten on viisi-kuusikymppisenä katkeroitunut käppänä, joka vihaa naisia, koska mikään suhde ei kestä. Yllätys...

Ihan vaan tämän haluan sanoa, että toimivassa suhteessa toista rakastetaan ehdoitta. Jos rakastat miestäsi vain silloin kun hän toimii tietyllä tapaa tai on jonkunlainen, et rakasta häntä oikeasti. Toki voi tuntea kiintymystä yms, mutta ei ole sama asia.

Millainen suhde kenellekin toimii, on ihan pariskunnan oma asia. Aika ankaraa sanelua, että toista pitää rakastaa ehdoitta. Kyllä jokaisella on jonkinlaiset rajat, joiden ylittäminen lopettaa rakkauden. Ja hyvä niin. Mitä tahansa ei ole tervettä tehdä eikä sietää.

Se, että sinulla on ehtoja ja vaatimuksia kumppanillesi on ALISTAMISTA, ei rakkautta

Kyllä mulla on ehtoja ja vaatimuksia. Esim. mua ei saa lyödä, eikä muutenkaan käyttää väkivaltaa. Lemmikkejä ei rääkätä, eikä esimerkiksi hakata lapsia. Kaikkia rahoja ei saa käyttää viinaan ja villeihin naisiin, uhkapeleihin tai muuhunkaan, vaan laskuihin ja ruokaan pitää riittää. Kaikkea tällaista alistamista.

Ootko ottanu sellaisen kumppanin jolle tarvii erikseen tuollaisia vaatimuksia asettaa?

Mä asetan ne vaatimukset ihan kaikille. Mun vaatimus puolisolle on myös se, että sen pitäisi edustaa samaa lajia kuin itsekin olen, eikä olla esimerkiksi hevonen. Näiden vaatimusten perusteella olen valintani tehnyt, mutta vaatimus on että näiden tulee pysyä samana myös valinnan jälkeen. Eikä esimerkiksi niin että mies muuttuu hevoseksi, tai väkivaltaiseksi avioliiton solmimisen jälkeen.

Miksi sun pitää asettaa tuollaisia vaatimuksia ja miksi olet ihan itse halunnut sellaisia miehiä, joille tuollaisia vaatimuksia on pitänyt asettaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miesten henkinen kypsymättömyys. Näin keski-ikäisenä olen yllättynyt siitä, miten ikäiseni miehet ovat usein isoja mieslapsia, joilla on usein jokin äititrauma käsittelemättä. Tämä tekee miehistä isoja mieslapsia, jotka etsivät naista, joka olisi lähinnä äitihahmo. Useamman kerran olen joutunut sanomaan, että minä en ole äitisi korvike. Äiti rakastaa aina, teki tai sanoi lapsi äidilleen mitä tahansa, se on äidinrakkautta ja ainutlaatuista. Minä en rakasta, jos minua kohdellaan huonosti. Koska minun ei tarvitse. Ja aina mieslapsi näyttää yhtä hölmistyneeltä.

Parisuhteessa pitää olla toisen tuki, mutta ei terapeutti. Kaikilla on elämän varrelta tarttunut mukaan jotakin painolastia, ja sen läpikäyminen on jokaisen itse tehtävä. Sen voi sanoa toiselle, että minulle on sattunut tällaista ja se vaikuttaa näin ja näin, ja yritän tehdä tälle asialle jotain. Mutta toinen ei ole mikään kaatopaikka, jolle voi kostaa koko elämän pituisen hatutuksen.

Itse olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa. Niin kuin sanottu, kaikilla meillä on omat traumamme...siksi en arvosta pätkääkään ihmistä, joka ei halua nähdä vaivaa omien ongelmiensa kanssa vaan tekee niistä muiden ongelmia. Ja sitten on viisi-kuusikymppisenä katkeroitunut käppänä, joka vihaa naisia, koska mikään suhde ei kestä. Yllätys...

Ihan vaan tämän haluan sanoa, että toimivassa suhteessa toista rakastetaan ehdoitta. Jos rakastat miestäsi vain silloin kun hän toimii tietyllä tapaa tai on jonkunlainen, et rakasta häntä oikeasti. Toki voi tuntea kiintymystä yms, mutta ei ole sama asia.

Millainen suhde kenellekin toimii, on ihan pariskunnan oma asia. Aika ankaraa sanelua, että toista pitää rakastaa ehdoitta. Kyllä jokaisella on jonkinlaiset rajat, joiden ylittäminen lopettaa rakkauden. Ja hyvä niin. Mitä tahansa ei ole tervettä tehdä eikä sietää.

Rakkaus ei ole rakkautta, jos se ei tapahdu ehdoitta. Jokainen saa toki toimia ja tuntea suhteessa miten lystää, mutta älköön kutsuko rakkaudeksi sellaista mikä ei sitä ole.

Rakkauden ja toimivan ihmissuhteen välillä on ero. Ehdoton rakkaus ei välttämättä käänny toimivaksi parisuhteeksi missä kummankin on hyvä olla ja elää. Itse en uhraa itseäni ehdottoman rakkauden alttarille vaan vaadin kumppanilta omien rajojeni kunnioittamista ja yleistä asiallista suhtautumista ja sitoutumista yhteiseen elämäämme. Jos joku kokee tämän alistamisena niin hän ei ole oikea kumppani minulle ja voi siirtyä muualle ehdottoman rakkautensa kanssa.

Mitä omien rajojen kunnioittamista se on, jos kumppanin pitää muttua vaatimustesi kaltaiseksi, eikä kelpaa sinulle omana itsenään?

Se kumppani on valittu sen mukaan, että se täyttää ainakin ne tärkeimmät vaatimukset. Jos sitten parisuhteen solmimisen jälkeen kumppani muuttuu niin, ettei se enää täytä niitä vaatimuksia, niin sitten joko vaaditaan täyttämään ne, tai erotaan. Parisuhde on sopimus, jossa molemmilla on odotuksia toisiltaan. Eikä sopimuksia voi lähteä yksipuoleisesti (ainakaan pysyvästi) muuttamaan ilman että toisella on oikeus sanoa asiasta. Joskus voi elämä muuttua niin, ettei enää pysty pitämään omaa osuuttaan sopimuksesta vaikka haluaisi. Silloin pitää tehdä uusi sopimus yhdessä, tai erota jos sopimukseen ei päästä.

"Parisuhde on sopimus."

Juu, niinpä niin. Tunteeton kulissiliitto, missä ei ole tietoakaan rakkaudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miesten henkinen kypsymättömyys. Näin keski-ikäisenä olen yllättynyt siitä, miten ikäiseni miehet ovat usein isoja mieslapsia, joilla on usein jokin äititrauma käsittelemättä. Tämä tekee miehistä isoja mieslapsia, jotka etsivät naista, joka olisi lähinnä äitihahmo. Useamman kerran olen joutunut sanomaan, että minä en ole äitisi korvike. Äiti rakastaa aina, teki tai sanoi lapsi äidilleen mitä tahansa, se on äidinrakkautta ja ainutlaatuista. Minä en rakasta, jos minua kohdellaan huonosti. Koska minun ei tarvitse. Ja aina mieslapsi näyttää yhtä hölmistyneeltä.

Parisuhteessa pitää olla toisen tuki, mutta ei terapeutti. Kaikilla on elämän varrelta tarttunut mukaan jotakin painolastia, ja sen läpikäyminen on jokaisen itse tehtävä. Sen voi sanoa toiselle, että minulle on sattunut tällaista ja se vaikuttaa näin ja näin, ja yritän tehdä tälle asialle jotain. Mutta toinen ei ole mikään kaatopaikka, jolle voi kostaa koko elämän pituisen hatutuksen.

Itse olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa. Niin kuin sanottu, kaikilla meillä on omat traumamme...siksi en arvosta pätkääkään ihmistä, joka ei halua nähdä vaivaa omien ongelmiensa kanssa vaan tekee niistä muiden ongelmia. Ja sitten on viisi-kuusikymppisenä katkeroitunut käppänä, joka vihaa naisia, koska mikään suhde ei kestä. Yllätys...

Ihan vaan tämän haluan sanoa, että toimivassa suhteessa toista rakastetaan ehdoitta. Jos rakastat miestäsi vain silloin kun hän toimii tietyllä tapaa tai on jonkunlainen, et rakasta häntä oikeasti. Toki voi tuntea kiintymystä yms, mutta ei ole sama asia.

Millainen suhde kenellekin toimii, on ihan pariskunnan oma asia. Aika ankaraa sanelua, että toista pitää rakastaa ehdoitta. Kyllä jokaisella on jonkinlaiset rajat, joiden ylittäminen lopettaa rakkauden. Ja hyvä niin. Mitä tahansa ei ole tervettä tehdä eikä sietää.

Rakkaus ei ole rakkautta, jos se ei tapahdu ehdoitta. Jokainen saa toki toimia ja tuntea suhteessa miten lystää, mutta älköön kutsuko rakkaudeksi sellaista mikä ei sitä ole.

Rakkauden ja toimivan ihmissuhteen välillä on ero. Ehdoton rakkaus ei välttämättä käänny toimivaksi parisuhteeksi missä kummankin on hyvä olla ja elää. Itse en uhraa itseäni ehdottoman rakkauden alttarille vaan vaadin kumppanilta omien rajojeni kunnioittamista ja yleistä asiallista suhtautumista ja sitoutumista yhteiseen elämäämme. Jos joku kokee tämän alistamisena niin hän ei ole oikea kumppani minulle ja voi siirtyä muualle ehdottoman rakkautensa kanssa.

Mitä omien rajojen kunnioittamista se on, jos kumppanin pitää muttua vaatimustesi kaltaiseksi, eikä kelpaa sinulle omana itsenään?

Se kumppani on valittu sen mukaan, että se täyttää ainakin ne tärkeimmät vaatimukset. Jos sitten parisuhteen solmimisen jälkeen kumppani muuttuu niin, ettei se enää täytä niitä vaatimuksia, niin sitten joko vaaditaan täyttämään ne, tai erotaan. Parisuhde on sopimus, jossa molemmilla on odotuksia toisiltaan. Eikä sopimuksia voi lähteä yksipuoleisesti (ainakaan pysyvästi) muuttamaan ilman että toisella on oikeus sanoa asiasta. Joskus voi elämä muuttua niin, ettei enää pysty pitämään omaa osuuttaan sopimuksesta vaikka haluaisi. Silloin pitää tehdä uusi sopimus yhdessä, tai erota jos sopimukseen ei päästä.

Vaaditaan täyttämään vaatimukset.

PELKKÄÄ ALISTAMISTA

"sun pitää olla sellainen, mitä minä haluan ja vaadin"

Ei helvetti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miesten henkinen kypsymättömyys. Näin keski-ikäisenä olen yllättynyt siitä, miten ikäiseni miehet ovat usein isoja mieslapsia, joilla on usein jokin äititrauma käsittelemättä. Tämä tekee miehistä isoja mieslapsia, jotka etsivät naista, joka olisi lähinnä äitihahmo. Useamman kerran olen joutunut sanomaan, että minä en ole äitisi korvike. Äiti rakastaa aina, teki tai sanoi lapsi äidilleen mitä tahansa, se on äidinrakkautta ja ainutlaatuista. Minä en rakasta, jos minua kohdellaan huonosti. Koska minun ei tarvitse. Ja aina mieslapsi näyttää yhtä hölmistyneeltä.

Parisuhteessa pitää olla toisen tuki, mutta ei terapeutti. Kaikilla on elämän varrelta tarttunut mukaan jotakin painolastia, ja sen läpikäyminen on jokaisen itse tehtävä. Sen voi sanoa toiselle, että minulle on sattunut tällaista ja se vaikuttaa näin ja näin, ja yritän tehdä tälle asialle jotain. Mutta toinen ei ole mikään kaatopaikka, jolle voi kostaa koko elämän pituisen hatutuksen.

Itse olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa. Niin kuin sanottu, kaikilla meillä on omat traumamme...siksi en arvosta pätkääkään ihmistä, joka ei halua nähdä vaivaa omien ongelmiensa kanssa vaan tekee niistä muiden ongelmia. Ja sitten on viisi-kuusikymppisenä katkeroitunut käppänä, joka vihaa naisia, koska mikään suhde ei kestä. Yllätys...

Ihan vaan tämän haluan sanoa, että toimivassa suhteessa toista rakastetaan ehdoitta. Jos rakastat miestäsi vain silloin kun hän toimii tietyllä tapaa tai on jonkunlainen, et rakasta häntä oikeasti. Toki voi tuntea kiintymystä yms, mutta ei ole sama asia.

Millainen suhde kenellekin toimii, on ihan pariskunnan oma asia. Aika ankaraa sanelua, että toista pitää rakastaa ehdoitta. Kyllä jokaisella on jonkinlaiset rajat, joiden ylittäminen lopettaa rakkauden. Ja hyvä niin. Mitä tahansa ei ole tervettä tehdä eikä sietää.

Rakkaus ei ole rakkautta, jos se ei tapahdu ehdoitta. Jokainen saa toki toimia ja tuntea suhteessa miten lystää, mutta älköön kutsuko rakkaudeksi sellaista mikä ei sitä ole.

Rakkauden ja toimivan ihmissuhteen välillä on ero. Ehdoton rakkaus ei välttämättä käänny toimivaksi parisuhteeksi missä kummankin on hyvä olla ja elää. Itse en uhraa itseäni ehdottoman rakkauden alttarille vaan vaadin kumppanilta omien rajojeni kunnioittamista ja yleistä asiallista suhtautumista ja sitoutumista yhteiseen elämäämme. Jos joku kokee tämän alistamisena niin hän ei ole oikea kumppani minulle ja voi siirtyä muualle ehdottoman rakkautensa kanssa.

Mitä omien rajojen kunnioittamista se on, jos kumppanin pitää muttua vaatimustesi kaltaiseksi, eikä kelpaa sinulle omana itsenään?

Se kumppani on valittu sen mukaan, että se täyttää ainakin ne tärkeimmät vaatimukset. Jos sitten parisuhteen solmimisen jälkeen kumppani muuttuu niin, ettei se enää täytä niitä vaatimuksia, niin sitten joko vaaditaan täyttämään ne, tai erotaan. Parisuhde on sopimus, jossa molemmilla on odotuksia toisiltaan. Eikä sopimuksia voi lähteä yksipuoleisesti (ainakaan pysyvästi) muuttamaan ilman että toisella on oikeus sanoa asiasta. Joskus voi elämä muuttua niin, ettei enää pysty pitämään omaa osuuttaan sopimuksesta vaikka haluaisi. Silloin pitää tehdä uusi sopimus yhdessä, tai erota jos sopimukseen ei päästä.

Tämän luettuani ihmettelen miksi kukaan haluaa solmia parisuhdesopimuksen. Eihän se ole kuitenkaan mikään pakollinen kuten sähkösopimus tai puhelinliittymäsopimus.

Ehtoja, alistamista, narsismia.

Vierailija kirjoitti:

Äiti rakastaa lastaan ehdoitta ja tämähän jatkuu niin kauan kuin äiti elää. Aikuiset miehet kuvittelevat että puolison kuuluu myös rakastaa ehdoitta, kuten äiti tekee. EI helvetissä. Ei pidä kuvitella edes että jos äijä sikailee ja sekoilee, vaimolle olisi ok. Tämän olen itse kokenut, haukut saanut kun pettämisen jälkeen en rakastanut ehdoitta. Eikä muutes exän seuraavakaan. Ei me olla teidän äitejä! Tai jos meidän pitää olla kuin äidit teille niin olkaa kuin isät meille. Vaikka mitä tehdään niin ottakaa se vastaan rakkaudella. Sillä mitä sellaiset rakkaudesta tietävät jotka ei niele paskaa ehdoitta. Aamen.

Oot tainnu pihdata oikein!

Vierailija kirjoitti:

Yllätti

minkälaiseksi kitisiäksi ja vinkumiinaksi mies muuttui 50v tienoolla.

Mä luulin aina että naisista tulee tommosia vaihdevuosissa, meillä tuli miehestä.

Täytyy varmaan suostutella lekuriin menoa.

Ei se lääkäri mitään pysty tekeen, jos peruslääkitys jo kunnossa.

Tuttu mies kuoli terveeksi tpdetusta lääkärintarkastuksesta tullessaan.

,

Sun tehtäväsi on tukee ja antaa ymmärrystä puolisollesi.

Joku päivä vöi olla viimeinen, miehet lähtee tästä iäsyyteen useimmiten aikaisemmin kuin naiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen minkä taalseen jättää sen eesyään löytää.

Nuorena olin rakastunut enkä huomannut silloisen poikaystäväni itsekeskeisyyttä ja kyvyttömyyttä puhua mistään. Muutakun 5 kaljan jälkeen. Läheisyyttä oli jo tuolloin mielestäni liian vähän ja/tai se oli laadullisesti riittämätöntä minulle.

Mentiin naimisiin ja keskityttiin lasten kasvatukseen ja muihin arkirutiineihin.

Nyt 26v jälkeen huomaan ihan samat hankaluudet, eli minä keskeisyyden ja kyvyttömyyden puhua hankalista asioista, fyysisyyttä ei ole ollut enää aikoihin, siis ei yhtään mitään.

Tämä voisi olla minun kirjoittamani.

Joo meillä sama paitsi sillä erolla, että mies kyllä pystyy puhumaan nimittäin itsestään tuntikausia ja kehumaan omia ominaisuuksiaan.  Puolison asiat ei kiinnosta, ja jos yrittää aloittaa keskustelua omista asioistaan, niin mies jää vain tuijottamaan eteensä. Täysin kyvytön siis asettumaan kenenkään muun asemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut 2 pitkässä liitossa ja molemmissa miehiä on pitänyt zempata, kehua, kannustaa, pönkittää ja nostaa jotenkin jalustalle.

Tulee välillä fiilis, että olettavatko miehet että parisuhteessa nainen elää vain heitä ja heidän asioita / tekemisiä varten.

Ehkei tämä nyt kovin kattava otos ole eikä pidäkään yleistää mutta olen ymmärtänyt ystäväpiiristä etten ole ainut joka on tähän haasteeseen törmännyt.

Olisipa mukava jos elämään olisi sattunut mies jota minun (tai kenenkään muunkaan) ei tarvitse pönkittää.

- Kuulostaapa tutulta.

Meillä sama dilemma, en edes ymmärtänyt sitä aluksi miten paljon enemmän hän tarvitsee huomiota kuin minä (siis ehkä ns normaalista poikkeavaa nostatusta).

Meillä tämä mennyt välillä siihen että mies huomauttelee ja rivien välistä "vaatii" kehuja ja itsensä ylistämistä niin minulta kuin lapsilta Tämä saanut joskus ihan absurdin mittakaavan. Onneksi lapset jaksaa vielä ihailla häntä.

Pointtini tässä on se ettei hän tee tätä samaa minulle. Toki en sitä tarvitsekaan, enkä edes haluaisi tässä mittakaavassa.

Ihan tavallinen toisen tukeminen ja arjen huomiointi & joskus kauniit lohdulliset sanat riittää.

Joo ja meillä tämä on mennyt sille asteelle, että kun minä ostan lapsille jotakin kallista, niin yhtäkkiä ne onkin mies ostanut (tietty minun rahathan siihen on menneet). Lapsen synnytyksestäkin veti krediitit itselleen ja voivotteli miten raskas se synnytys HÄNELLE oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

20 vuoden avioliiton kokemuksella se kuinka paljon mies miettii ja elää sek sin kautta. Koko ajan puhuu siitä, koko ajan sitä pitäisi olla , koko ajan pitäisi räplätä sieltä.

Kaikki asiat linkittyy sek siin. Jos ostan uudet alusvaatteet niin mies luulee että se on kutsu sek siin. Jos hymyilen, mies luulee että olen puutteessa. Jos menen suihkuun yksin, mies näkee sen mahdollisuutena sek siin.

Voisko olla vaikka viikon hiljaa ja selibaatissa!?!? Tässä elämässä on muutakin tekemistä ja ajateltavaa.

Tämäpä juuri. Meilla yhdessä oloa takana jo 40v ja aina vaan se seksi kiinnostaa. Joka asia kiertyy seksiin ja jos olen vähänkään ystävällisempi miehelle, heti ollaan jo kopeloimassa.  Ja toisin päin, kun mies on ihan yliystävällinen, tiedän, että taas ollaan vailla.  Pesulle kun uskaltaa mennä, mies luulee, että se on kutsu seksiin. Ollaan jo molemmat siis vanhoja ja minulta vaihdevuodet vei kaikki seksi halut, eikä paikatkaan toimineet. Muutenkin oireet oli niin rajut kuumine aaltoineen, menetettyine yöunineen, että jouduin turvautumaan harmooninkorvaushoitoon ja se pelasti miehen selipaatilta. Nyt kuitenkin  lopetin hoidon, koska olen käyttä nyt sitä jo yli 6v ja riskit kasvaa.

Vehkeet ei taas tietenkään minulla toimi ja halut on pyöreä 0, mutta mies vaan haluuaa ja haluaa. Tekee kaikki temput, että suostuisin ja pakkohan se välillä on, vaikka ei se hyvältä tunnu.

Toivon totisesti, että mieheltäkin loppuisi halut tai ainakin lakkaisi vehkeet toimimasta.

Joo, se harmooninkorvaus tekee hyvää. Itse korvasin pianolla, kun ei ollut varaa flyygeliin. Nyt taas vehkeet pelittää.

Miten ihmeessä miniatyyri-ongelmista tulee niin suuria, kun moleemilla on tunteet pelissä. Ja mikä pahinta - riidan alkuperäinen syy kokonaan unohtui, mutta muistaa vain sen riidan. Eikö ole kummalista?>o

-----------------

Toinen iso asia on ymmårtää edes osa naisen seksuaalisuudesta ja miksi olemme yhdessä. 

Nimimerkki kasoittain virheitä.

Vierailija kirjoitti:

Että mies ei haluakaan enää muutaman vuoden jälkeen seksiä kuin todella harvoin, ja joudun olemaan puutteessa ja vastentahtoisessa selibaatissa. Olen halukas nainen, joka tahtoisi mielellään seksiä vaikka joka päivä, ja mielelläni myös teen seksissä mitä vaan oman miehen kanssa. Kaikki maistuu ja kaikki käy, mutta miestä ei kiinnosta. Olisin kuvitellut, että moni mies suorastaan haaveilee sellaisesta naisesta, joka ei koskaan sano ei seksille...

Ikävä kyllä itse olen myös ns. "demiseksuaali" eli seksuaalinen haluni vaatii sen romanttisen kiinnostuksen. Yhden yön jutuista en saa kerrassaan mitään, seksi ei tunnu miltään jos en rakasta miestä tai ole vähintäänkin erittäin ihastunut. En ole siis halunnut haluttomasta miehestäni erotakaan, koska rakastan häntä enkä ole varma löytäisinkö uutta sellaista, johon oikeasti rakastun. Tämänkin löytämisessä kesti, kun on muitakin kriteerejä miehelle, kuten että pitäisi olla raitis ja eläinrakas, pitää haluta lapsia jne. Huoh.

Ihan ku lukisin kirjotusta omista nuoruusvuosistani sillä erotuksella että mies oli hyvin matalalla seksuaalisella halukkuudella ja osaamisella varustettu lähes alusta saakka ja halusi petipuuhiin pääsääntöisesti vain silloin kun oli ottanut muutaman kaljan.

Olin tulla hulluksi välillä siinä puutteessa kun itse olin melko seksuaalinen ja vasta myöhemmällä aikuisiällä tajusin miksi olin usein niin kiukkuinen että eteennin hänen torjuessa lähentely-yritykseni olin haljeta raivosta.

Minkäs teet kun olit aina sen kundin halunnut ja oot umpi rakastunut, en olisi voinut koskaan pettää häntä.

Jotenkin minäkin silloin luulin että kaikki miehet haluaa riemusta kiljuen aktiivisen daamin, mut ehkä ei sit kuitenkaan. Erosimme jatkuvan riitelyn takia ja tajusin vasta vuosikymmenen päästä, että se hänen usein ja runsas juomisensa ja vasta sen jälkeen halujen herääminen oli varmasti jotain psyykkistä.

Parisuhteessa yllätti se, miten rajun vaikeaa siitä tuli, kun alkuhuuma oli ohi. En voi ymmärtää, miten ihmiset jaksavat olla saman ihmisen kanssa vuosikymmenestä toiseen. Minulta puuttuu joku osa aivoista, joka mahdollistaa tuon. En enää seurustele, enkä edes tavoittele suhdetta, koska en pysty ylläpitämään romanttisia parisuhteita.

mies itse kertoi olevansa psykopaatti. Erohan sieltä tuli kun alkoi kirkastumaan kaikki valheet ja se, että hänellä ei ollut edes tunteita minua kohtaan :) adios vaan

Minun kohdallani suurin yllätys parisuhteissa on ollut se, että on ollut melko järkyttävääkin tajuta miten yliarvostettuja ja ylihehkutettuja ne loppupeleissä on. En tiedä olenko sitten vain erakko tai jotenkin muuten poikkeava yksilö kaikkien pariutujien keskellä. Enkä edes ole ollut yhdessäkään huonossa suhteessa, en ole ikinä joutunut petetyksi tai ole pettänyt ketään, en ole myöskään joutunut sietämään ikinä vaikka alkoholismia tai minkään sortin väkivaltaa tai manipulointia. Sanoisin että kaikki eksäni ovat olleet vähintään 8+ arvoisia miehiä kokonaisuudessaan ja osan kanssa olen yhä vieläkin paljon tekemisissä joten ilmeisesti hekin ajattelevat hyvää minusta enkä ole ollut huono kumppani. 

Mutta kun pienestä pitäen on saanut tässä maailmassa kuulla eri tahoilta miten ainoa tie onneen on parisuhde, häät, lapset, omakotitalo yms niin kaikista noista vaan alkaa väkisinkin unelmoida ja nostaa niitä todella korkealle jalustalle elämässä. Ja sitten todellisuus ei tietenkään voi olla mitään satukirjojen ja romanttisten leffojen tyylistä elämää vaan alkuhuuman jälkeen samanlaista arkea tämä elämä on kaikille, oli sitten yksin tai kaksin.

Ja ennen kuin joku sanoo, että minä en vain tiedä todellisesta rakkaudesta mitään enkä ole tavannut sitä oikeaa (mikä on myös yksi todella valheellinen ja harhaanjohtava käsite, vihaan koko sanontaa) avioliittoni kesti melkein 20vuotta, hän oli todellakin minulle se "unelmien prinssi" ja liittomme oli todella pitkään hyvä ja romanttinen. En usko että enää tulen rakastamaan ketään kuten rakastin häntä ja olemme yhä vieläkin hyviä ystäviä. Mutta siitäkin huolimatta olen sitä mieltä että tämä avioliittojen ja parisuhteiden ylenpalttinen ihannointi on täysin liioiteltua. Sinkkuna olen ollut nyt 5vuotta enkä koe tässä mitään pientäkään ongelmaa tai että elämäni olisi tyhjää tai turhaa koska minulla ei ole sitä "toista puoliskoa".