Mikä ongelma parisuhteessa on yllättänyt eniten?

Yllättävää,ehkä, olis pitönyt jo alussa tajuta.

Miehestä on paljastunut monioireinen esim. valehtelee sumeilematta arkisista asioistakin

flirttailee ja hakee huomiota erityisesti naisilta, kotona vetäytyy töllötämään kaiken urheilun tjn

pakko-oireita joita yrittää piilotella jatkuvan huumoripellen juttuihin. Kun yrittää keskustella em. ei saa mitään keskustelua aikaiseksi, koska mies heittäytyy puhumattomaksi tai lähtee tilanteesta

tunneongelmainen, ei itke koskaan

alkoholi maistuu liikaa, joka viikonloppu juo ja nykyään yksin

ei hae apua, ei koe valehtelevansa, juovansa liikaa ym.

Joo tiedän, itsepä valitsit! Kyllä, mutta tyyppi osasi vedättää ja peittää pitkään kaiken. Nyt sitten romahtaa kaikki esiin.

Nostan kädet pystyyn, jos mies ei koe tarvitsevansa apua, minkä teet.

Pakko uskoa ja jatkaa omaa elämäänsä jossain muualla.

Miehen työ ja kaverisuhteet, oikeastaan koko elämä, on netissä ja tietokoneella. Menee ainakin 15 tuntia päivässä hänellä datailuun. En tiennyt, että joku voi "asua" netissä. Kun mies on koneella, niin mitään kontaktia häneen ei saa ja häntä ei saa ehdottomasti häiritä. Mies menee nukkumaan noin 4-5 aikaan aamulla, herää 14-15 aikaan iltapäivällä. Arvatkaa, onko meillä yhteistä aikaa ikinä. Ei.

Miehen yleinen saamattomuus. Mies saattaa vaikka viikon kärvistellä pelkillä muroilla ja hapankorpuilla joka aterialla, koska ei jaksa mennä ostarille kauppaan, joka on meillä 400 metrin päässä. Mutta voi, heti kun tulee joku maailman turhin parin euron kiinakrääsä eBay-paketti niin sitä lähdetään hakemaan vaikka taivaalta sataisi tulipalloja ja tikareita.

Mies ei yleisesti välitä kodin siisteydestä tai järjestyksestä. Vaatteet lattialla (puhtaat ja likaiset samassa kasassa), astioita, tyhjiä pulloja sekä roskia ympäriinsä, likaiset tiskit tiskialtaassa likoamassa päiviä.... Itselleni siisti, viihtyisä koti on tärkeä. Tämä ei tunnu kiinnostavan lainkaan. Sen sijaan mies käyttää tuhottoman paljon aikaa (jos datailultaan kerkeää) esim. fiksipyöränsä rassailuun, kenkien lankkaamiseen, mittatilausvaatteiden suunnitteluun, kuulakärkikynien varaosien pyörittelyyn? Siis aivan kaikkeen turhaan p-skaan sillä kustannuksella että tämä meidän "koti" on suurimmaksi osasta ajasta aivan hirveässä kunnossa koska en kerkeä kaikkea tekemään kolmivuorotyöltäni. No, aluksi jaksoin nalkuttaa ja siivota toisen jälkiä vuosia. Sitten vain lopetin sen kun tajusin, että ei hän muutu ja rasitan vain itseäni stressaamalla tästä kaikesta. Päätin, että ihan sama. Pikasiivoan kerran pari viikossa (kiitos, robotti-imuri), huolehdin omat jälkeni ja toinen saa sitten elää kuten haluaa.

Tästä tulikin mieleen: miehellä oli pyykit olleet ehkä noin viikon pyykkitelineellä odottamassa viikkausta. Appivanhemmat tulivat pikaviisitille ja mies alkoi sitten vanhempiensa nähden lajittelemaan vaatteitaan. Ihan ajattelematta sanoin "oho, eihän noi sun vaatteet oo ollu tossa kuin viikon, anna nyt niiden viel olla". Mies selkeästi nolostui ja anoppi vaikutti hämmästyneeltä kun on itse järjestyksen perään. Luuli varmaan, että poikansakin on okein jämpti ja täsmällinen. Ei ollut siis tarkoitus ivata, mutta olin oikeasti hämilläni kun alkoi niitä pyykkejä lajittelemaan "niin pian".

Kaksikymmentä vuota meni hyvin, kun hoidin molempien elämät. Mutta kun miehen piti alkaa ottaa itsestään vastuuta niin paljastui millainen rääpäle hänestä kuoriutui. Valehtelija joka ei kyennyt kertomaan omia tarpeitaan ja ajatuksiaan. Puhumaton ihminen itsestään, kaikki syy löytyi minusta. Vastuuton, saamaton. Kyvytön hoitamaan ja suunnittelemaan elämäänsä saati raha-asioitaan. Henkistä väkivaltaa josta toivun edelleen. Etsin uutta kumppania, mutta en lotkauta enää korvaanikaan pikkupojille ja jätän heti jos valehtelee. Aikuinen ihminen kunnioittaa itseään ja toista. Jos ei niin vaihtoon menee.

Isoin yllätys minulle on ollut se, ettei ole ollut mitään ongelmia, riitoja tms. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä nyt 9 vuotta ja asuneet yhdessä 7 vuotta. Toivottavasti suhde jatkuu yhtä hyvin tästä eteenpäinkin.

Miten järkyttäviä "siisteyskäsityksiä" ihmisillä voi olla. Miehen mielestä sopiva väli pyyhkiä pölyjä tai pestä kylppäri on kolmen vuoden välein. Lakanoitakaan ei tarvis vaihtaa kuukausiin. Jopa valittaa minulle ja haukkuu siivoushulluksi jos itsekseni teen mielestäni normaalia viikkosiivousta, eli vähän imuroin, pyyhin tasot ja siivoan vessat. Siis kerran viikossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anoppi. Kun olen aina tullut hyvin toimeen itseäni vanhempien ihmisten kanssa, ihan oikeasti nauttinut mummojen ja naapurin tätien seurasta... miksi juuri minä sain niin ilkeän anopin? Hän on alusta lähtien suhtautunut minuun kuin kasaan paskaa. Silti haluaa tietenkin olla tekemisissä poikansa kanssa ja joudumme väkisinkin tapaamaan välillä.

Tämä kommentoija ilm. on mun miniä. Voin hyvällä omallatunnolla vastata ja vastaankin:

Kun itse olet avioerolapsi, et ilmeisesti ymmärrä ollenkaan tällaisen ehjän, pitkän avioliiton vuosien saatossa tulleen yhteisen ymmärryksen ja yhteen hiileen puhaltamisen merkitystä.

Miten tuo "kasa paskaa" on tullut ilmi minun suhtautumisessani Sinuun ?

Onko se sitä että joka ikäisellä kerralla kun tulet lapsinesi meille:

- Ruoka on aina valmiina, käy vain pöytään.

- Lastenvahtina on oltu mennen tullen - aina ja joka ikinen kerta kun pyyntö tulee

- Jos ihminen ei ikinä puhu, niin en minä pysty olemaan ajatustenlukija.

- Ja voin kyllä kertoa, että olen seurassasi kuin ritisevillä munan kuorilla

- Ja voin myös sanoa, että olet oudoin ihminen jonka olen koskaan tavannut

- Ja toisaalta. Kaikki epäystävälliset ( jotkut jopa outoja, huolestuin ) viestisi ovat minulla tallella. Samoin minun vastaukseni. Muista, että hyvä kello kauas kantaa, huono vielä kauemmas.

Tv. Mummo vain

Miten voit päätellä noin geneerisestä viestistä, että juuri sinusta puhuttiin :D

Vierailija kirjoitti:

Naisen sitoutumiskammoisuus. Itse olin seurustelun aloittamisesta sovittaessa valmis sitoutumaan ja oletin naiselta samaa, mutta hän halusikin elää vain päivä kerrallaan suunnittelematta mitään suurempia.

Jotenkin minulla oli sellainen käsitys, että naiset olisivat yleensä niitä, jotka yrittävät saada miehiään sitoutumaan eikä päinvastoin. 

Olet käsittänyt ihan väärin. Me naiset haluamme luotettavan, ihanan elämänkumppanin mutta emme välttämättä naimisiin. Meillä niin kuin kaikilla tuntemillani pareilla mies on se joka on ottanut naimisiinmenon puheeksi. Meillä mies oli myös ensimmäinen vauvakuumelija.

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttäviä "siisteyskäsityksiä" ihmisillä voi olla. Miehen mielestä sopiva väli pyyhkiä pölyjä tai pestä kylppäri on kolmen vuoden välein. Lakanoitakaan ei tarvis vaihtaa kuukausiin. Jopa valittaa minulle ja haukkuu siivoushulluksi jos itsekseni teen mielestäni normaalia viikkosiivousta, eli vähän imuroin, pyyhin tasot ja siivoan vessat. Siis kerran viikossa.

Tällaiset asiat on jotenkin tyhmimpiä syitä eroon, mutta samalla ajavat parisuhteen karille hyvin helposti ja pidän sitä täysin ymmärrettävänä. Itsekin olen tuollainen kerta viikkoon siivoaja ja tekee pahaa pelkkä ajatuskin joistain tuntemistani miehistä, jotka elävät juuri kuvailemallasi tavalla. Aina tosin jaksaa ihmetyttää miten tällaiset pääsevät pariutumaan perussiistien kanssa ja kehtaavat siitä sitten änkyröidä, kun perussiististä ei tulekaan samanlaista liassa rypijää.

Se, että mies johon ihastuin hänen suvaitsevaisuutensa ja positiivisuuteensa vuoksi, onkin paljastunut pohjimmiltaan hyvin ennakkoluuloiseksi, rasistiseksi ja negatiiviseksi.

Vierailija kirjoitti:

Yllätyin siitä kuinka paljon sisältöä parisuhde tuo elämään. Halusin pysyä sinkkuna, mutta hurmaava mies tuli vain eteen 10 vuotta sitten ja oikeastaan heti ilmoitti, että nyt seurustellaan. Olin aina ajatellut, että sinkkuna olisi helpompaa ja mukavampaa, mutta kyllä tämä onnellinen parisuhde on suuri lahja universumilta.

Mutta negatiivista ovat miehen perhe, erityisesti miehen sisarus. Hän kadehtii miestäni, se on raskasta. Ajankäyttö on holtitonta ja itsekästä, minkä vuoksi emme tule toimeen. Ymmärrän että hän on vihainen vanhemmilleen, mutta kipu suunnataan täysin väärälle henkilölle.

Sama juttu. Olin ajatellut että parisuhde vaatii jatkuvia kompromisseja jotka vain pitää kestää jos haluaa suhteen ja kenties joskus perheen. Oikeasti en ole kuitenkaan joutunut luopumaan juuri mistään jonka olisi kokenut jotenkin itselleni kauhean tärkeäksi. Sen sijaan olen saanut elämääni valtavan paljon uutta ja oppinut paljon sekä miehistä että itsestäni.

Mutta voi olla että tämä ei olisi mennyt näin hienosti jonkun toisen miehen kanssa. 

Mustasukkaisuus.

Upea mies, mutta kännissä aina keksii miten muka haluankin oikeasti olla exäni kanssa. ( en halua, siksi on ex) toisaalta sitten syyttää että ylipäätään joskus olen ollut ko tyypin kanssa; koska kaikkihan tiesivät, että heppu on kusipää sarjapettäjä. No minä en tiennyt, ennenkuin.. ja sitten menikin minuutti ja heppu oli ex.

En ole ollut exääni yhteydessä kohta kolmeen vuoteen - paitsi kerran, mutta oho, nyksä katsoo asiakseen olla tyyppiin jatkuvassa yhteydessä, koska ovat tunteneet niin pitkään.Vaikka siis ei edes pidä koko tyypistä!?!?

Ei mahdu päähäni tämä kuvio. Paras tässä on tuo yksi kerta kun olin exään yhteydessä; hänen koiransa, joka oli minullekin ollut tärkeä, kuoli ja hän ilmoitti minulle suru-uutisen. Nyt nyksä keksi, että jos exä ottaa uuden koiran niin sitten haluankin olla taas exän kanssa. Wtf.

Auttakaa, kun pää hajoaa tämän mieslogiikan edessä.

Nyt siis riitelemme exän hypoteettisesti ottamasta koirasta ja siitä että kiinnynkö koiraan - jota siis ei vielä edes ole, jos tuleekaan.

Vierailija kirjoitti:

Miehen vaatima seksin määrä.

Ex-mies (yhdessä 24v) vaati kaikin keinoin painostamalla seksiä 5-7 kertaa viikossa avioliiton loppuun asti.

Hänen mukaansa se oli normaalimäärästä ja minä olin epänormaali ihminen jos en suostunut tähän. Minulle olisi riittänyt 2-3 kertaa viikossa.

Välillä alapää oli niin kipeä miehen vaatiman seksimäärän vuoksi että minun oli vaikea kävellä töissäkin.

Onko muillakin noin paljon seksiä?

Mä en vaan kestänyt , se oli mulle liikaa.

Erottiin lopulta, mies petti uuden naisen kanssa enkä hyväksy pettämistä .

Isolla osalla miehistä seksihalut ei ole jaksottuneet mitenkään "keskimääräisesti", eli osa miehistä haluaa seksiä jatkuvasti ja joka päivä, ja sitten on osa miehistä, jotka muuttuvat parisuhteessa aika lailla totaalihaluttomiksi.

Naisilla taitaa useammin seksihalut olla tasaisemmat, eli tavallisessa ja tasaantuneessa parisuhteessa nainen saattaa haluta seksiä esimerkiksi kerran tai kaksi viikossa.

Miehissä taas on sitten joko niitä, jotka painostavat ja haluavat seksiä tyyliin jatkuvasti. Mutta sitten etenkin yli kolmekymppisissä miehissä pitkissä parisuhteissa on niitä, jotka ilmeisesti haluavat lähinnä katsoa aikuisviihdettä ja masturboida, eivät halua nähdä "vaivaa" rakastella puolisonsa kanssa, eivät tee ainakaan aloitteita, eivät välttämättä halua hirveästi edes ei-seksuaalista läheisyyttä, eivät koskettele, eivät pussaile.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että muuten täydellisellä miehellä on mulle liian iso penis.

Minulla sama tilanne. Ihana kumppani ja huomaavainen myös sängyssä. Mutta ei vaan voi mitään, että kaikesta lämmittelystä huolimatta yhdyntä sattuu aina. :(

Varmasti vaikuttaa myös siihen, että olen alkanut jännittämään sänkypuuhia, kun tiedän aina että se tulee jonkin verran sattumaan. Olen yrittänyt henkisesti asennoitua eri tavalla, mikä tuntuu auttavan. Myös kumppanille puhuminen helpottaa, ja hänkin on oppinut käyttämään kaljaan hellemmin.

Ota kumppanisi kanssa puheeksi se, että voisitte jättää yhdynnät seksistä pois. Kerro, että seksi on hänen kanssaan todella hyvää ilman yhdyntääkin.

Yksi iso yllätys oli parisuhteessa yhteen muuttamisen jälkeen se, miten vaikea paikka naiselle oli se, että katsoin aikuisviihdettä. Hän koki sen jotenkin todella isona järkytyksenä. Olin kuin puulla päähän lyöty.

Ja ei, en jättänyt sivuhistoriaani hänen tutkittavakseen, vaan asia kävi ilmi ihan tavallisessa keskustelussa. Kyllä hän tiesi, että olin sitä katsonut (oli hänkin joskus niin tehnyt), mutta se jotenkin järkytti häntä suunnattomasti, että katsoin sitä edelleen, vaikka olimme parisuhteessa. Ja hänen mielestään katsoin sitä vieläpä usein (vaikka mielestäni en katsonut todellakaan paljon / usein, enintään pari kertaa viikossa lyhyitä aikoja).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kuormjittavaa voi olla, kun on ihan eri riitelytyylit. Toinen haluaisi selvittää asiat heti siinä hetkessä vaikka sitten huutamalla, ja toinen haluaisi vetäytyä pitkäksi aikaa omaan rauhaansa tasoittumaan, jotta asioista voi keskustella sovussa.

Tämä sama mulla. Aivan jäätävää odottaa aina vaan että toinenkin pääsee siihen keskustelumoodin. Valitettavasti tässä ei voi kun nopeatempoisempi "hävitä". Hemmetin vaikea tehdä kompromissia asiassa.

Minusta siinä ei ainut mitattava asia ole nopeatempoisuus; nopeus ei korvaa laatua.

Jos on pakko päästä nopeasti asiaan, se on aika usein selvä merkki siitä että se sen hetkinen tunne vie ja järki vikisee; muuta _järkeähän_ siinä ei ole että eiku nyt puhutaan tää! Vaikka toinen ei ole valmis. Se nopeatempoisempi ei välttämättä itsekään ole oikeasti valmis yhtään sen nopeammin.

Niin sanottu pakottava tarve jouduttaa ristiriidan keskustelemista kertoo siitä, että jokin ristiriidassa uhkaa tunnetasolla. Toista voidaan silloin yrittää käyttää omien tunteiden säätelemiseen. Ja kaikesta sellaisesta olisi parempi kyetä ensin vähän etääntymään ennen kuin asia käsitellään, koska keskustelussa pitäisi voida kyetä muuhunkin kuin toisen osapuolen ajankohtaisesti päällä olevan ahdistuksen helpottaminen. Sellainen ei ole vastavuoroista eikä kauaskantoista.

Tämä oli nyt yleistä jaaritusta aiheesta, omia ja läheisten kokemuksia sekä vähän keittiöpsykologiaa. Juuri sinusta en tiedä tietenkään mitä ja miksi, enkä oleta että tuo sepustukseni kertoisi juuri sinun parisuhteesi tilasta mitään. Lainasin viestisi koska se osuu aihealueelle.

Parisuhteessa yllätti se, että miehelläni oli naisystävä, jolle oli ehdottanut aikaisemmin seurustelusuhdetta. ja tämä nainen jäi meidän suhteen väliin yli 10-vuodeksi. Mieheni aina loukkasi minua tanssimalla vain tämän naisystävän kanssa ja mieheni haukkui minut, etten osaa tanssia. Hän kehui minua suhteen alussa kauniiksi, mutta tämän jälkeen tokaisi, ettei kehu enempää, ettei minusta tule liian itserakasta? Hän toki kehui aina itseään, miten hyvin osaa puhua, ja miten hieno titteli hänellä on ym. En huomannut heti suhteen alussa, että miten ilkeä mies oli, olin niin viaton ja vailla kokemuksia. No, kun tulin vanhaksi, niin jätin tämän narsku miehen. Hänellä ei ole enää naisystäviä, eikä muitakaan ystäviä enää tämän hänen käytöksen jälkeen. Eräs hänen miesystävä jo kysyi aikoinaan minulta, että onko mieheni aina sellainen, että kehuu itseään ja alistaa muita? Niin sanoin, että kyllä on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisen sitoutumiskammoisuus. Itse olin seurustelun aloittamisesta sovittaessa valmis sitoutumaan ja oletin naiselta samaa, mutta hän halusikin elää vain päivä kerrallaan suunnittelematta mitään suurempia.

Jotenkin minulla oli sellainen käsitys, että naiset olisivat yleensä niitä, jotka yrittävät saada miehiään sitoutumaan eikä päinvastoin. 

Olet käsittänyt ihan väärin. Me naiset haluamme luotettavan, ihanan elämänkumppanin mutta emme välttämättä naimisiin. Meillä niin kuin kaikilla tuntemillani pareilla mies on se joka on ottanut naimisiinmenon puheeksi. Meillä mies oli myös ensimmäinen vauvakuumelija.

Niin meilläkin.

Itse en halunnut lapsia, mies halusi, nyt on 2 joita en pois vaihtaisi vaikka lähes kaikki niihin liittyvä kaatui mulle.

Sitä, että kaipaa henkistä yhteyttä.

Petetyksi tuleminen.

Sen antaminen anteeksi, alkaa taas pikkuhiljaa luottaa, rakentaa sitä suhdetta uudestaan mikä meni täysin rikki. Mukaan lukien miten mä hajosin ihmisenä.

Se tunneskaala on niin järjetön, etten toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään sitä.

Siinä on niin monta monessa. 

Eilen kysyin mieheltäni, että onko väärin ajatella, että kalauttaisin itseäni klapilla päähän joskus 75. ikävuoden jälkeen, jotta ei tarvisi kokea vanhuuden sairauksia? Olimme juuri kuulleet, että sukulaiseltani on amputoitu jalka. Olemme 68 v. ja 59 v. (minä). Olemme olleet yhdessä 26 vuotta ja naimisissa 22 vuotta. Tämä ikävaihe on yllättänyt sikäli, että monien läheisten menehtyminen on tuonut surun kotiin. Ja tietynlaisen luopumisen kanssa pitäisi jaksaa elää tästä eteenpäin. Ei ole ehkä hirveästi odotettavissa uusia iloisia muutoksia elämässä. Silti tarvisi pysyä myönteisenä paitsi itsen, niin myös toisen takia. Miehelläni on 45-vuotias poika, mutta yhteisiä lapsia ei ole. Välillä olen miettinyt, että olisiko helpompi lähestyä eläkevuosia, jos oma perillinen olisi. En kadu lapsettomuuttani, mutta suren sitä kyllä. Monien hautajaisten lomassa. Tätä mielialaa oli mahdoton ymmärtää neli- tai viisikymppisenä.