Lue keskustelun säännöt.
Minkä takia jotkut eivät eroa epätyydyttävistä suhteista? Mikä eroamisessa on niin kauheaa?
27.10.2020 |
Ajattelen, että jos minä tai kumppanini emme saa suhteelta enää niitä asioita, joiden vuoksi suhteeseen aloimme, eikä asiaa saada kohtuudella korjattua, ero on ainoa reilu ratkaisu tuossa tilanteessa. Ei tuo ole mikään katkera epäonnistuminen vaan osa elämää. Kiitetään toista yhteisestä matkasta ja jatketaan eri suuntiin. Jonkin aikaa voi kokea voimakasta surua, mutta surustakin pääsee yli, kohti parempaa.
Elämä sinkkuna on jo tosi kivaa, joten suhteen täytyy olla jotakin erinomaista, jotta se kannattaa. Älä anna eron pelon jähmettää.
Kommentit (214)
Koska uskon, että oikea sitoutuminen vaatii työtä.
Ihmissuhteet eivät ole kertakäyttöisiä eikä niiden tarkoitus ole vain yksinomaan tuottaa itselle onnea ja iloa. Ihmissuhteet sisältävät monenlaisia tunteita rakkaudesta vihaan ja toisinaan myös välinpitämättömyteen. Koen, että hyvässä ihmissuhteessa tällaiset tunteet voidaan käsitellä, ja niistä voidaan yhdessä päästä yli, ja myös jatkaa yhdessä, yhteisen kasvun jälkeen.
Oli kyse sitten ystävyydestä tai parisuhteesta, mielestäni elämässäni aito yhteenkuuluvuus syntyy vuosien saatossa ja tämä yhteenkuuluvuus tekee minut onnellisemmaksi kuin uusi ihminen, jonka kanssa tämä työ pitäisi aloittaa alusta.
Eri asia tietysti, jos toinen on sellainen, joka ei ajattele samoin eikä ole valmis sitoutumaan ja tekemään töitä suhteen eteen (silloinhan yhteistä tulevaisuutta ei olekaan), tai jos toinen on oikeasti vahingollinen tai vaarallinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sinkkuus on ihanne? Miksi se, että vuosikausia räytyy yksinäisyydessä on jotenkin hienoa? Se ajanjakso sai minut itsemurhan partaalle. Monille parisuhde merkitsee myös syvää ystävyyttä.
Jos olet sinkkuna yksinäinen, ei se ole sinkkuuden vika vaan sen, ettei sinulla ole kavereita tai ystäviä.
Jos parisuhteessa minulla on paras ystävä pitäisikö minun erota siksi, että meillä on jotain ongelmia ja päättää ystävyys? Yksi "ystäväni" haluaa minun eroavan, mutta niin hän haluaa suunnilleen kaikkien muidenkin parien eroavan.
Riippuu vähän, mitä parisuhteelta hakee. Minusa parisuhde on pojimmiltaan hyvin erilainen kuin ystävyyssuhde, vaikka siihen ystävyyden kokemuksia liittyykin.
Mielestäni yksin jäämisen pelko on joka tapauksessa huono syy jäädä suhteeseen, jossa on ongelmia.
Oma kokemus: useiden vuosien (vuosikymmenten) ajan jatkunut henkinen väkivälta ja nujertaminen saa lähdön miltei mahdottomaksi. Kun ei ole enää milliäkään itsetuntoa jäljellä on vaikea kuvitella voivansa viedä läpi kaiken, mitä eroaminen käytännössä ja henkisesti tarkoittaa. Tämä vaikeutuu erityisen paljon enemmän jos kuviossa on mukana lapsia.
T. Been there done that, mutta hankin voimat eroamiseen.
En ole ikinä tajunnut sitä että pitkä avioliitto on joku saavutus. Ihan hienoa jos kuuskyt vuotta yhdessä menee hienosti. Mutta jos pelkästään tappelee sen saman kuuskyt vuotta niin sehän on aivan erinomaisen epäonnistunut liitto.
Taas joku tulee sanomaan "kyllä joka avioliitossa on vastoinkäymisiä" ja "kyllä se vaan on liikuttavaa kun vielä vanhainkodissa pidellään toista kädestä". Kun nyt sanoin tämän, teidän ei tarvitse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koska uskon, että oikea sitoutuminen vaatii työtä.
Ihmissuhteet eivät ole kertakäyttöisiä eikä niiden tarkoitus ole vain yksinomaan tuottaa itselle onnea ja iloa. Ihmissuhteet sisältävät monenlaisia tunteita rakkaudesta vihaan ja toisinaan myös välinpitämättömyteen. Koen, että hyvässä ihmissuhteessa tällaiset tunteet voidaan käsitellä, ja niistä voidaan yhdessä päästä yli, ja myös jatkaa yhdessä, yhteisen kasvun jälkeen.
Oli kyse sitten ystävyydestä tai parisuhteesta, mielestäni elämässäni aito yhteenkuuluvuus syntyy vuosien saatossa ja tämä yhteenkuuluvuus tekee minut onnellisemmaksi kuin uusi ihminen, jonka kanssa tämä työ pitäisi aloittaa alusta.
Eri asia tietysti, jos toinen on sellainen, joka ei ajattele samoin eikä ole valmis sitoutumaan ja tekemään töitä suhteen eteen (silloinhan yhteistä tulevaisuutta ei olekaan), tai jos toinen on oikeasti vahingollinen tai vaarallinen.
Minusta viha ja välinpitämättömyys kumppania kohtaan eivät kuulu hyvään parisuhteeseen. En ole ikinä vihannut kumppania, ja jos suhtautuisin häneen välinpitämättömästi, en varmastikaan olisi hänen kanssaan.
Ymmärrän kyllä, että jotkut pitävät projektiparisuhteista samalla tavalla kuin remppaa vaativista rintamamiestaloistakin: se kunnostaminen tuo tyydytystä itsessään, ja omaa kädenjälkeä kelpaa ihailla. Minusta parisuhde on kuitenkin leikkiä, ei työtä.
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!
No on mielestäni outoa jos ryhtyy parisuhteeseen pelkästään koska ei osaa olla sekuntiakaan yksin. Samantien voi olla pelkkä kämppäkaveri, onko pakko vääntää siihen joku parisuhde pelastusrenkaaksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koska uskon, että oikea sitoutuminen vaatii työtä.
Ihmissuhteet eivät ole kertakäyttöisiä eikä niiden tarkoitus ole vain yksinomaan tuottaa itselle onnea ja iloa. Ihmissuhteet sisältävät monenlaisia tunteita rakkaudesta vihaan ja toisinaan myös välinpitämättömyteen. Koen, että hyvässä ihmissuhteessa tällaiset tunteet voidaan käsitellä, ja niistä voidaan yhdessä päästä yli, ja myös jatkaa yhdessä, yhteisen kasvun jälkeen.
Oli kyse sitten ystävyydestä tai parisuhteesta, mielestäni elämässäni aito yhteenkuuluvuus syntyy vuosien saatossa ja tämä yhteenkuuluvuus tekee minut onnellisemmaksi kuin uusi ihminen, jonka kanssa tämä työ pitäisi aloittaa alusta.
Eri asia tietysti, jos toinen on sellainen, joka ei ajattele samoin eikä ole valmis sitoutumaan ja tekemään töitä suhteen eteen (silloinhan yhteistä tulevaisuutta ei olekaan), tai jos toinen on oikeasti vahingollinen tai vaarallinen.
Jos avioliitto tuntuu työltä, jotain on todella pielessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!
No on mielestäni outoa jos ryhtyy parisuhteeseen pelkästään koska ei osaa olla sekuntiakaan yksin. Samantien voi olla pelkkä kämppäkaveri, onko pakko vääntää siihen joku parisuhde pelastusrenkaaksi?
Voi olla vaikea saada kämppäkaveriksi ihmistä joka haluaa parisuhteen, jos itsekin kuitenkin mielellään on parisuhteessa tämän kanssa eikä vain kämppis. Logiikkasi se vasta outoa onkin. Sivusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika monella elintaso heikkenisi. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että elintaso palautuu oikealle tasolleen. Toisen kanssa asuessa voi tulla sellainen illuusio, että tämä on se asumisen ja elämisen taso, johon minulla on varaa. Kuitenkin tuo on keinotekoista nousua vain.
Naiset usein tuudittautuvat tähän kuplaan. Tämä on todella vaarallista. Pitää olla selvillä omasta taloudellisesta tilanteesta. Oma tili, omat rahat. Sama miehillä tietenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samoin pitkä parisuhde voi olla hyvin epämukava ja ajoittain myös epätyydyttävä
Hyvä parisuhde yhteensopivan kumppanin kanssa ei ole. Minulla ei ole ollut yhdessäkään suhteessani edes kokonaista päivää, jolloin olisin ajatellut, ettei suhteeni ole aivan valtavan hieno asia elämässäni.
Kyllä se elämä voi olla epätyydyttävää pitkässä parisuhteessa. Syy ei kuitenkaan ole parisuhteessa, vaan ihmisessä itsessään. Ihminen nyt on sellainen, että välillä käpertyy sisäänsä, välillä haluaa vaihtelua, välillä jotain muuta. Kukaan ei jaksa olla vuosikymmeniä iloinen yhdestäkään parisuhteesta. Jos noin väität, ei sinulla ole ollut pitkää parisuhdetta.
n52
Yli 15 vuotta pystyn todistettavasti iloitsemaan ja olemaan kiitollinen parisuhteesta ihan joka päivä. Jos tämä jostakin syystä on jokin maaginen raja, jonka jälkeen tympiintyminen väistämättä alkaa, sitten täytyy vain jatkossa tyytyä näihin parinkymmenen vuoden pätkäsuhteisiin. Missään olosuhteissa en huolisi suhdetta, joka olisi sinkkuutta huonompi.
Ok. Tuo kyllä kertoo enemmän sinusta itsestäsi kuin parisuhteestasi. Ole onnellinen, että sinulla on valoisa luonteenlaatu.
Ei ole ollenkaan valoisa luonteenlaatu, vaan päinvastoin olen melankoliaan taipuvainen. Olen vain hyvin tietoinen niistä myönteisistä asioista, joita suhde elämääni tuo, ja toistaiseksi noista asioista ei ole ollut pulaa. Jos kokisin, että elämäni olisi parempaa sinkkuna, olisin sinkku ilman muuta.
Kyllä aika moni kyllästyy elämäänsä aika ajoin. Miksi muuten hyvässä suhteessa petetään? (ja joo, kyllä hyvissäkin suhteissa petetään).
Jos puoliso on räiskyvä, niin kyllästytään, kun se hermostuu niin helposti. Jos puoliso on rauhallinen, niin sitten se onkin tylsä.
Jos passiivinen, niin tylsä. Jos aktiivinen, niin sekin on liikaa.
Jne jne.
Ilmeisesti aika monelta puuttuu taito olla tekemättä omista yksityis-, sukulais- ja työongelmista parisuhdeongelmia. Minusta suhteen täytyy olla se keidas, joka virkistää ja tuottaa mielihyvää silloin, kun muuten on hankaluuksia.
Juu, olet oikeassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!
No on mielestäni outoa jos ryhtyy parisuhteeseen pelkästään koska ei osaa olla sekuntiakaan yksin. Samantien voi olla pelkkä kämppäkaveri, onko pakko vääntää siihen joku parisuhde pelastusrenkaaksi?
Jep. Paljon helpompi on löytää hyvä kämppis kuin hyvä parisuhde. Kaikenlaiset kimppa-asumisjärjestelyt yleistyvät koko ajan ja ovat jo ihan tavallisia Helsingissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!
No on mielestäni outoa jos ryhtyy parisuhteeseen pelkästään koska ei osaa olla sekuntiakaan yksin. Samantien voi olla pelkkä kämppäkaveri, onko pakko vääntää siihen joku parisuhde pelastusrenkaaksi?
Voi olla vaikea saada kämppäkaveriksi ihmistä joka haluaa parisuhteen, jos itsekin kuitenkin mielellään on parisuhteessa tämän kanssa eikä vain kämppis. Logiikkasi se vasta outoa onkin. Sivusta.
?
Väännän rautalangasta: jos pelottaa olla yksin, ei siihen epäsopivaa parisuhdetta kannata laastariksi laittaa. Kannattaa miettiä miksi yksinolo ahdistaa ja sitten asua kimppakämpässä jos ihmisten läsnäolo helpottaa oloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle on ainakin opetettu, että jos joku on rikki niin etsitään vika ja korjataan se. Ei heitetä suoraan roskiin.
Ei riitä että vain toinen havaitsee vian ja haluaa korjata sen. Esim puhumattomuus voi olla suhteessa tuskallista. Kaikki eivät pysty tai osaa puhua. Itse en jäisi enää mykän ihmisen vangiksi.
Komppaan sivusta. Mykkä ihminen voi olla ongelmallinen ja turhauttava, mutta yhtä lailla sellainen, joka ei aidosti osaa kommunikoida tai ei kuuntele ja halua ymmärtää toista. Pahimmillaan toinen suuttuu kun kertoo epäkohdista omasta näkökulmastaan ja alkaa raivota, kostaa tai jotain muuta. Siinä ei yksin pysty sitten paljoa korjailemaan, kun yrityskin vain rikkoo lisää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!
No on mielestäni outoa jos ryhtyy parisuhteeseen pelkästään koska ei osaa olla sekuntiakaan yksin. Samantien voi olla pelkkä kämppäkaveri, onko pakko vääntää siihen joku parisuhde pelastusrenkaaksi?
Jep. Paljon helpompi on löytää hyvä kämppis kuin hyvä parisuhde. Kaikenlaiset kimppa-asumisjärjestelyt yleistyvät koko ajan ja ovat jo ihan tavallisia Helsingissä.
Uskon tosiaan että kommuuniasuminen yleistyy. Mielestäni pitäisi olla kerrostaloja joissa on pienet asunnot ja pieni keittiö, mutta kivat yleiset tilat kuten olkkari, kuntosali, leffateatteri, kirjasto jne. Ja yhteinen isompi keittiö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!
No on mielestäni outoa jos ryhtyy parisuhteeseen pelkästään koska ei osaa olla sekuntiakaan yksin. Samantien voi olla pelkkä kämppäkaveri, onko pakko vääntää siihen joku parisuhde pelastusrenkaaksi?
Voi olla vaikea saada kämppäkaveriksi ihmistä joka haluaa parisuhteen, jos itsekin kuitenkin mielellään on parisuhteessa tämän kanssa eikä vain kämppis. Logiikkasi se vasta outoa onkin. Sivusta.
?
Väännän rautalangasta: jos pelottaa olla yksin, ei siihen epäsopivaa parisuhdetta kannata laastariksi laittaa. Kannattaa miettiä miksi yksinolo ahdistaa ja sitten asua kimppakämpässä jos ihmisten läsnäolo helpottaa oloa.
Väännän myös rautalangasta: jos epätyydyttävä suhde on kuitenkin mukavampi olotila kuin epätyydyttävä yksinolo, niin miksi ei halutessaan saisi näin valita?
Kannattaa kituuttaa sietämättömässä suhteessa niin kauan että lapset muuttavat opiskelemaan. Voihan sitä ottaa jo pientä "etumaksua" jo sitä ennen. Ei elatusmaksuja, ja tapaamiset ynnä muut voi sopia lasten kanssa suoraan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska uskon, että oikea sitoutuminen vaatii työtä.
Ihmissuhteet eivät ole kertakäyttöisiä eikä niiden tarkoitus ole vain yksinomaan tuottaa itselle onnea ja iloa. Ihmissuhteet sisältävät monenlaisia tunteita rakkaudesta vihaan ja toisinaan myös välinpitämättömyteen. Koen, että hyvässä ihmissuhteessa tällaiset tunteet voidaan käsitellä, ja niistä voidaan yhdessä päästä yli, ja myös jatkaa yhdessä, yhteisen kasvun jälkeen.
Oli kyse sitten ystävyydestä tai parisuhteesta, mielestäni elämässäni aito yhteenkuuluvuus syntyy vuosien saatossa ja tämä yhteenkuuluvuus tekee minut onnellisemmaksi kuin uusi ihminen, jonka kanssa tämä työ pitäisi aloittaa alusta.
Eri asia tietysti, jos toinen on sellainen, joka ei ajattele samoin eikä ole valmis sitoutumaan ja tekemään töitä suhteen eteen (silloinhan yhteistä tulevaisuutta ei olekaan), tai jos toinen on oikeasti vahingollinen tai vaarallinen.
Minusta viha ja välinpitämättömyys kumppania kohtaan eivät kuulu hyvään parisuhteeseen. En ole ikinä vihannut kumppania, ja jos suhtautuisin häneen välinpitämättömästi, en varmastikaan olisi hänen kanssaan.
Ymmärrän kyllä, että jotkut pitävät projektiparisuhteista samalla tavalla kuin remppaa vaativista rintamamiestaloistakin: se kunnostaminen tuo tyydytystä itsessään, ja omaa kädenjälkeä kelpaa ihailla. Minusta parisuhde on kuitenkin leikkiä, ei työtä.
En sanoisi että "parisuhteen kunnostaminen" tuo tyydytystä ja päätellen siitä että ymmärsit näin, et ymmärtänyt asiani pointtia. Pointtini oli, että uuden suhteen hankkiminen heti kun se alkaa tympiä ei tyydytä omia tarpeitani.
En ole koskaan ollut parisuhteessa jossa ei tulisi näkemyseroja siitä, miten tästä jatketaan. Osa parisuhteesta on kaatunut, kun selvästi kiinnostusta yhteisymmärrykseen ei ole ollut puolin ja toisin. Hyvä niin, ei siinä kumpikaan ole ollut selvästi valmis sitoutumaan toiseen, kun omat halut ja oma itse on ollut tärkeämpi kuin yhteinen elämä.
Kuitenkin olen havainnut, oikea sitoutuminen ja parisuhde vaatii sitä, että ei elä jatkuvasti toinen jalka oven välissä. Ajatus siitä, että voi vaihtaa parempaan jos ei enää nykyinen kiinnosta, nimenomaan johtaa siihen ettei pysty sitoutumaan, ja se johtaa myös siihen, ettei parisuhde tule kestämään.
Tietysti sitoutuminen oli aluksi tosi pelottavaa, mutta se on MINULLE ITSELLENI paljon antoisampaa kuin jatkuvasti vaihtaminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska uskon, että oikea sitoutuminen vaatii ltyötä.
Ihmissuhteet eivät ole kertakäyttöisiä eikä niiden tarkoitus ole vain yksinomaan tuottaa itselle onnea ja iloa. Ihmissuhteet sisältävät monenlaisia tunteita rakkaudesta vihaan ja toisinaan myös välinpitämättömyteen. Koen, että hyvässä ihmissuhteessa tällaiset tunteet voidaan käsitellä, ja niistä voidaan yhdessä päästä yli, ja myös jatkaa yhdessä, yhteisen kasvun jälkeen.
Oli kyse sitten ystävyydestä tai parisuhteesta, mielestäni elämässäni aito yhteenkuuluvuus syntyy vuosien saatossa ja tämä yhteenkuuluvuus tekee minut onnellisemmaksi kuin uusi ihminen, jonka kanssa tämä työ pitäisi aloittaa alusta.
Eri asia tietysti, jos toinen on sellainen, joka ei ajattele samoin eikä ole valmis sitoutumaan ja tekemään töitä suhteen eteen (silloinhan yhteistä tulevaisuutta ei olekaan), tai jos toinen on oikeasti vahingollinen tai vaarallinen.
Minusta viha ja välinpitämättömyys kumppania kohtaan eivät kuulu hyvään parisuhteeseen. En ole ikinä vihannut kumppania, ja jos suhtautuisin häneen välinpitämättömästi, en varmastikaan olisi hänen kanssaan.
Ymmärrän kyllä, että jotkut pitävät projektiparisuhteista samalla tavalla kuin remppaa vaativista rintamamiestaloistakin: se kunnostaminen tuo tyydytystä itsessään, ja omaa kädenjälkeä kelpaa ihailla. Minusta parisuhde on kuitenkin leikkiä, ei työtä.
Ei luonnehäiriöisiä ihmisiä kunnostusta, tuo on ihan harhainen hanke jossa ei voi onnistua. Toki tämä toinen voi olla7 juonessa mukana ja teeskennellä kaikenlaista.
Kukaan ei ole täysin ehjä mutta jos suhteessa tulee usein tuskainen tyhjä ahdistunut turhautunut tai muutenkaan paha olo (vaikka toinen käyttäytyisi hillityn moitteettomasti ja rumasti ei puhuttaisi), kannattaa miettiä mikä on totta ja mihin on lähtenyt. Toisen julmaa ja kylmää kohtelua on hyvin monenlaista eivätkä kaikki ihmiset pysty rakastamaan. Näitä asioita ei vaan usein ensi alkuun huomaa.
Ei riitä että vain toinen havaitsee vian ja haluaa korjata sen. Esim puhumattomuus voi olla suhteessa tuskallista. Kaikki eivät pysty tai osaa puhua. Itse en jäisi enää mykän ihmisen vangiksi.