Lue keskustelun säännöt.
Minkä takia jotkut eivät eroa epätyydyttävistä suhteista? Mikä eroamisessa on niin kauheaa?
27.10.2020 |
Ajattelen, että jos minä tai kumppanini emme saa suhteelta enää niitä asioita, joiden vuoksi suhteeseen aloimme, eikä asiaa saada kohtuudella korjattua, ero on ainoa reilu ratkaisu tuossa tilanteessa. Ei tuo ole mikään katkera epäonnistuminen vaan osa elämää. Kiitetään toista yhteisestä matkasta ja jatketaan eri suuntiin. Jonkin aikaa voi kokea voimakasta surua, mutta surustakin pääsee yli, kohti parempaa.
Elämä sinkkuna on jo tosi kivaa, joten suhteen täytyy olla jotakin erinomaista, jotta se kannattaa. Älä anna eron pelon jähmettää.
Kommentit (214)
Vierailija kirjoitti:
Voi vastata rehellisesti: minulla ei olisi ketään auttamaan muutossa, siis oikeasti ei ketään. Eikä rahaa palkata apua tai vuokrata autoa. Menisi kauan, että saisin kalustettua sen pienen kaksion, johon minimaalisilla tuloillani olisi varaa. En tiedä, miten kävisi huoltajuusasioissa. En tiedä, olisiko minulla rahaa kolmioon, jossa kolme lasta voisivat vuoroviikoin tai jotain, asua.
En sinällään pelkää olla yksin. En vain tiedä, mitä eron jälkeen. Minulla ei ole ystäviä, ei sukulaisia jotka pitäisivät yhteyttä. Ajatus sellaisesta yksinäisyydestä tuntuu kipeämmältä kuin ajatus siitä, että olen tässä suhteessa loppu elämän.
Miten voi pelätä yksin olemista noin paljon, että mieluummin syö paskaa päivästä toiseen vuosikaudet? En tajua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!
No on mielestäni outoa jos ryhtyy parisuhteeseen pelkästään koska ei osaa olla sekuntiakaan yksin. Samantien voi olla pelkkä kämppäkaveri, onko pakko vääntää siihen joku parisuhde pelastusrenkaaksi?
Itse olen osannut olla pitkiäkin aikoja yksin, että kiitos vain. Jos viihdyn parisuhteessa niin väkisinkö se pitää lopettaa? En viihdy sinkkuna yhtään. En pidä siitä. Pidän seurasta. Olen asunut kämppiksenkin kanssa kyllä. Mikä tässä on niin vaikeaa ymmärtää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska uskon, että oikea sitoutuminen vaatii työtä.
Ihmissuhteet eivät ole kertakäyttöisiä eikä niiden tarkoitus ole vain yksinomaan tuottaa itselle onnea ja iloa. Ihmissuhteet sisältävät monenlaisia tunteita rakkaudesta vihaan ja toisinaan myös välinpitämättömyteen. Koen, että hyvässä ihmissuhteessa tällaiset tunteet voidaan käsitellä, ja niistä voidaan yhdessä päästä yli, ja myös jatkaa yhdessä, yhteisen kasvun jälkeen.
Oli kyse sitten ystävyydestä tai parisuhteesta, mielestäni elämässäni aito yhteenkuuluvuus syntyy vuosien saatossa ja tämä yhteenkuuluvuus tekee minut onnellisemmaksi kuin uusi ihminen, jonka kanssa tämä työ pitäisi aloittaa alusta.
Eri asia tietysti, jos toinen on sellainen, joka ei ajattele samoin eikä ole valmis sitoutumaan ja tekemään töitä suhteen eteen (silloinhan yhteistä tulevaisuutta ei olekaan), tai jos toinen on oikeasti vahingollinen tai vaarallinen.
Minusta viha ja välinpitämättömyys kumppania kohtaan eivät kuulu hyvään parisuhteeseen. En ole ikinä vihannut kumppania, ja jos suhtautuisin häneen välinpitämättömästi, en varmastikaan olisi hänen kanssaan.
Ymmärrän kyllä, että jotkut pitävät projektiparisuhteista samalla tavalla kuin remppaa vaativista rintamamiestaloistakin: se kunnostaminen tuo tyydytystä itsessään, ja omaa kädenjälkeä kelpaa ihailla. Minusta parisuhde on kuitenkin leikkiä, ei työtä.
En sanoisi että "parisuhteen kunnostaminen" tuo tyydytystä ja päätellen siitä että ymmärsit näin, et ymmärtänyt asiani pointtia. Pointtini oli, että uuden suhteen hankkiminen heti kun se alkaa tympiä ei tyydytä omia tarpeitani.
En ole koskaan ollut parisuhteessa jossa ei tulisi näkemyseroja siitä, miten tästä jatketaan. Osa parisuhteesta on kaatunut, kun selvästi kiinnostusta yhteisymmärrykseen ei ole ollut puolin ja toisin. Hyvä niin, ei siinä kumpikaan ole ollut selvästi valmis sitoutumaan toiseen, kun omat halut ja oma itse on ollut tärkeämpi kuin yhteinen elämä.
Kuitenkin olen havainnut, oikea sitoutuminen ja parisuhde vaatii sitä, että ei elä jatkuvasti toinen jalka oven välissä. Ajatus siitä, että voi vaihtaa parempaan jos ei enää nykyinen kiinnosta, nimenomaan johtaa siihen ettei pysty sitoutumaan, ja se johtaa myös siihen, ettei parisuhde tule kestämään.
Tietysti sitoutuminen oli aluksi tosi pelottavaa, mutta se on MINULLE ITSELLENI paljon antoisampaa kuin jatkuvasti vaihtaminen.
Selvä sitten. Ehkä näin kannattaa tehdä, jos kokee usein negatiivisia tunteita omiin parisuhteisiinsa liittyen?
itseäni ei ole koskaan pitkäkään parisuhde alkanut tympiä, joten jos niin käy, ja edes niihin muutamaan perustarpeeseeni ei vastata, en näe oikein pointtia sitoutua huonoon. Tiedän kuitenkin, että hyvä ja jatkuvasti antoisa suhde on minulle ihan realistinen vaihtoehto.
Eroaminen on minulle ihan normaali osa parisuhteen kaarta, enkä stressaa siitä. Eihän se hyvältä tunnu, mutta melkein aina se on oikea ratkaisu. En näe itseäni tilanteessa, jossa koettaisin väkisin elää loppuelämääni huonossa tai keskinkertaisessa suhteessa vain, ettei tarvitsisi erota.
Vierailija kirjoitti:
Lapset menettäisivät kotinsa ja pihakaverit ja joutuisivat huonompaan kouluun, koska minulla ei ole varaa maksaa riittävän suurta asuntoa nykyiseltä asuinalueelta yksin.
Taitaa vain itselle olla liian kova pala jos joutuu luopumaan kullatuista hanoista.
Joutuisin työttömäksi (puolisolla yritys) ja sos. tilanteiden pelko estää työllistymisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Epätyydyttävä? Mikään parisuhde ei ole tyydyttävä sen jälkeen kun mukaan tulee aikuisuuselementti, eli lapset, asuntolaina, kasvavat työvastuut ja muut ikävät aikuistumiseen liittyvät tosiasiat.
Jos haluaa elää ns. normaalin elämän, jossa kasvaa ja kehittyy vielä yli kolmekymppisenäkin, on pakko sietää epätyydyttäviä elementtejä elämässään. Mikä ei tapa, se vahvistaa.
Mutta eiväthän nuo ole parisuhteen elementtejä, vaan tulevat sen lisäksi. Parisuhde itsessään on vielä asia erikseen, se voi olla hyvä tai paska. Töissäkin jaksaa paremmin, jos ei kotona ole helvetti odottamassa.
Ehkä se yksinolo on epätyydyttävämpää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!
No on mielestäni outoa jos ryhtyy parisuhteeseen pelkästään koska ei osaa olla sekuntiakaan yksin. Samantien voi olla pelkkä kämppäkaveri, onko pakko vääntää siihen joku parisuhde pelastusrenkaaksi?
Itse olen osannut olla pitkiäkin aikoja yksin, että kiitos vain. Jos viihdyn parisuhteessa niin väkisinkö se pitää lopettaa? En viihdy sinkkuna yhtään. En pidä siitä. Pidän seurasta. Olen asunut kämppiksenkin kanssa kyllä. Mikä tässä on niin vaikeaa ymmärtää?
No sittenhän kommenttini ei koske sua? Missä vaiheessa sanoin että toimiva parisuhde pitäisi lopettaa? Kyllä on taas luetun ymmärtäminen hallussa.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se yksinolo on epätyydyttävämpää.
Tämä. Minulla ei ole sinkkuna ollut koskaan kivaa. Koko ajan oli tunne, että jotain puuttuu. Onneksi olen löytänyt hyvän ja yhteensopivan miehen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!
No on mielestäni outoa jos ryhtyy parisuhteeseen pelkästään koska ei osaa olla sekuntiakaan yksin. Samantien voi olla pelkkä kämppäkaveri, onko pakko vääntää siihen joku parisuhde pelastusrenkaaksi?
Voi olla vaikea saada kämppäkaveriksi ihmistä joka haluaa parisuhteen, jos itsekin kuitenkin mielellään on parisuhteessa tämän kanssa eikä vain kämppis. Logiikkasi se vasta outoa onkin. Sivusta.
?
Väännän rautalangasta: jos pelottaa olla yksin, ei siihen epäsopivaa parisuhdetta kannata laastariksi laittaa. Kannattaa miettiä miksi yksinolo ahdistaa ja sitten asua kimppakämpässä jos ihmisten läsnäolo helpottaa oloa.
Väännän myös rautalangasta: jos epätyydyttävä suhde on kuitenkin mukavampi olotila kuin epätyydyttävä yksinolo, niin miksi ei halutessaan saisi näin valita?
Väännän rautalangasta: se on mielestäni huonompi valinta ja pelkurin valinta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se yksinolo on epätyydyttävämpää.
Tämä. Minulla ei ole sinkkuna ollut koskaan kivaa. Koko ajan oli tunne, että jotain puuttuu. Onneksi olen löytänyt hyvän ja yhteensopivan miehen.
Puhe olikin siitä että moni hyväksyy huonon ja epäsopivan kumppanin ainoastaan ettei tarvitsisi olla yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä te tiedätte, että se vaihto on aina parempaan. Melkein jokainen tuttuni on eronnut siitä uudestakin suhteestaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin 37v kun olin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin ja asuin yksin. Sen tajuaminen oli kummallinen tunne. En ollut ikinä elämäni aikana viettänyt vuorokauttakaan yksin siihen mennessä. Olin aina asunut jonkun kanssa, oli se sitten vanhemmat, kämppis , puoliso tai lapset. Sitä yksi päivä tajusi, että minä olin täysin puolikas, ei minulla ollut edes omaa persoonaa. Ei omaa kokemusmaailmaa ilman muita ihmisiä, ei mitään omaa. Olin pelkkä kompromissi, soviteltu heijaste, olio. Ei ihme, että olin rajaton. Sellainen ihminen jää roikkumaan epätyydyttäviin suhteisiin, koska se lakkaa olemasta ilman toista. Jos et tiedä mitä ulkopuolella on, eikä sinulla ole omaa persoonaa, et ole ikinä saanut kehittyä persoonaksi asti. Et uskalla lähteä. Jos sinulla on jotain omaa, kuten persoona, sinulla on jotain mitä olla ja minne mennä. Oma elämä. Mutta jos sinulla ei ole mitään ollut ikinä, niin kuinka moni hyppää täysin tyhjyyteen kyvyttömänä?
Mä olen 50v enkä ole vieläkään asunut koskaan yksin. Mutta on mulla silti koko ajan oma persoona ollut, ei se vaadi yksiasumista kehittyäkseen.
No sitähän sinun on mahdoton arvioida. Onko tuo oikea persoonasi, vai olisiko se erilainen jos olisit ollut vaikka vuodenkin yksin, ilman että sinulla on aina ollut joku siinä vaikuttamassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!
Sehän se onkin hyvä pohja parisuhteelle. Kun ei viihdy yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käytännön syyt. Talo pitäisi myydä (erittäin hankalaa tässä taloustilanteessa), lasten koulut, turvaverkkojen menetys (kaikki miehen puolelta), taloudellinen katastrofi muutetenkin
Miksi olet antanut itsesi ajautua tilanteeseen, jossa sinulla ei ole sosiaalista ja taloudellista itsenäisyyttä?
En ole tuo ketä lainasit, vaan aikaisemmin ketjuun kommentoinut. Minä olen aina ollut pienituloinen, eikä minulla koskaan ole ollut tukiverkkoja. Olen niitä yrittänyt luoda, mutta se on paljon vaikeampaa kuin moni ehkä ymmärtääkään. Enkä minä voi alkoholistivanhemmilleni mitään, tai sille, että he pitivät minut (ainoan lapsen) kaukana sukulaisista ties minkä pelossa/missä voimansa tunnossa. En koskaan oppinut tuntemaan heitä.
Heihin voi tutustua myös aikuisena. Pystyy paremmin seulomaan joukosta ne, joihin ei halua pitää jatkossakaan yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!
No on mielestäni outoa jos ryhtyy parisuhteeseen pelkästään koska ei osaa olla sekuntiakaan yksin. Samantien voi olla pelkkä kämppäkaveri, onko pakko vääntää siihen joku parisuhde pelastusrenkaaksi?
Voi olla vaikea saada kämppäkaveriksi ihmistä joka haluaa parisuhteen, jos itsekin kuitenkin mielellään on parisuhteessa tämän kanssa eikä vain kämppis. Logiikkasi se vasta outoa onkin. Sivusta.
?
Väännän rautalangasta: jos pelottaa olla yksin, ei siihen epäsopivaa parisuhdetta kannata laastariksi laittaa. Kannattaa miettiä miksi yksinolo ahdistaa ja sitten asua kimppakämpässä jos ihmisten läsnäolo helpottaa oloa.
Väännän myös rautalangasta: jos epätyydyttävä suhde on kuitenkin mukavampi olotila kuin epätyydyttävä yksinolo, niin miksi ei halutessaan saisi näin valita?
Toki saa valita, jos haluaa ettei ikinä tule viiihtymään omissa nahoissaan.
Vierailija kirjoitti:
Tosi monelta puuttuu se kokemus, että elää yksin, itsenäistä elämää, ja on siihen hyvin tyytyväinen. Kun tällainen kokemus on, käy tosi vaikeaksi jäädä huonoon tai edes keskinkertaiseen suhteeseen. Mutta jos sitä kokemusta kivasta sinkkuna elämisestä ei ole, helposti ripustautuu toiseen ihmiseen emotionaalisen tuen ja turvallisuudentunteen vuoksi.
On kokemusta myös kivasta sinkkuelämästä mutten silti tahdo erota vaikka suhde ei täysin tyydyttävä olekaan. En nimittäin usko siihen utopiaan että täysin tyydyttäviä suteita edes on olemassa, kumppanin epäkonhtia pitää myös hyväksyä, kukaan ei ole täydellinen.
Minä ihmettelen lähinnä sitä, että noinkin moni ylipäätään huolii kumppaniksi ripustautujan, jolla ei ole mitään sosiaalista elämää ja joka on mieluummin huonossa suhteessa kuin yksin. Minulle on ainakin tärkeää, että toinen on kanssani, koska olen taitava rakastaja ja pirun hyvää seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi monelta puuttuu se kokemus, että elää yksin, itsenäistä elämää, ja on siihen hyvin tyytyväinen. Kun tällainen kokemus on, käy tosi vaikeaksi jäädä huonoon tai edes keskinkertaiseen suhteeseen. Mutta jos sitä kokemusta kivasta sinkkuna elämisestä ei ole, helposti ripustautuu toiseen ihmiseen emotionaalisen tuen ja turvallisuudentunteen vuoksi.
On kokemusta myös kivasta sinkkuelämästä mutten silti tahdo erota vaikka suhde ei täysin tyydyttävä olekaan. En nimittäin usko siihen utopiaan että täysin tyydyttäviä suteita edes on olemassa, kumppanin epäkonhtia pitää myös hyväksyä, kukaan ei ole täydellinen.
Eivät tyydyttävät suhteet ole mitään utopiaa vaan ihan arkipäiväinen juttu tuhansille ihmisille.
Paskanmarjat. Esimerkiksi minut on ollut helppo jättää ilman oikeita ongelmia ja itku silmässä molemmilla, kun taas nuo väkivaltaiset ja mutten paskamaiset suhteet jatkuvat vankkumattomina vuodesta toiseen. Onko niissä sitten se pelko niin vahva.