Minkä takia jotkut eivät eroa epätyydyttävistä suhteista? Mikä eroamisessa on niin kauheaa?

Miksi yleensäkin menette yhteen huonon kumppanin kanssa ja teette hänelle lapsia.

Eroja tulisi vähemmän, jos jo ensimäisellä kierroksella valittaisiin paremmin

Aika monella elintaso heikkenisi. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että elintaso palautuu oikealle tasolleen. Toisen kanssa asuessa voi tulla sellainen illuusio, että tämä on se asumisen ja elämisen taso, johon minulla on varaa. Kuitenkin tuo on keinotekoista nousua vain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samoin pitkä parisuhde voi olla hyvin epämukava ja ajoittain myös epätyydyttävä

Hyvä parisuhde yhteensopivan kumppanin kanssa ei ole. Minulla ei ole ollut yhdessäkään suhteessani edes kokonaista päivää, jolloin olisin ajatellut, ettei suhteeni ole aivan valtavan hieno asia elämässäni.

Kyllä se elämä voi olla epätyydyttävää pitkässä parisuhteessa. Syy ei kuitenkaan ole parisuhteessa, vaan ihmisessä itsessään. Ihminen nyt on sellainen, että välillä käpertyy sisäänsä, välillä haluaa vaihtelua, välillä jotain muuta. Kukaan ei jaksa olla vuosikymmeniä iloinen yhdestäkään parisuhteesta. Jos noin väität, ei sinulla ole ollut pitkää parisuhdetta. 

n52

Yli 15 vuotta pystyn todistettavasti iloitsemaan ja olemaan kiitollinen parisuhteesta ihan joka päivä. Jos tämä jostakin syystä on jokin maaginen raja, jonka jälkeen tympiintyminen väistämättä alkaa, sitten täytyy vain jatkossa tyytyä näihin parinkymmenen vuoden pätkäsuhteisiin. Missään olosuhteissa en huolisi suhdetta, joka olisi sinkkuutta huonompi.

Ok. Tuo kyllä kertoo enemmän sinusta itsestäsi kuin parisuhteestasi. Ole onnellinen, että sinulla on valoisa luonteenlaatu. 

Ei ole ollenkaan valoisa luonteenlaatu, vaan päinvastoin olen melankoliaan taipuvainen. Olen vain hyvin tietoinen niistä myönteisistä asioista, joita suhde elämääni tuo, ja toistaiseksi noista asioista ei ole ollut pulaa. Jos kokisin, että elämäni olisi parempaa sinkkuna, olisin sinkku ilman muuta.

Kyllä aika moni kyllästyy elämäänsä aika ajoin. Miksi muuten hyvässä suhteessa petetään? (ja joo, kyllä hyvissäkin suhteissa petetään).

Jos puoliso on räiskyvä, niin kyllästytään, kun se hermostuu niin helposti. Jos puoliso on rauhallinen, niin sitten se onkin tylsä. 

Jos passiivinen, niin tylsä. Jos aktiivinen, niin sekin on liikaa. 

Jne jne. 

Vierailija kirjoitti:

Lasten takia voin ymmärtää jos vanhemmat osaavat jatkaa ystävinä. Muuten en ymmärrä sitäkään. Ei todellakaan tee lapselle hyvää olla talossa jossa vanhemmat vihaa toisiaan , riitele tms.

Onko sinulla tapana riidellä ystävien ja kavereiden kanssa.

Minulla ei, joten kun mieheni on paras ystäväni, ei ole riitojakaan, joita lasten pitäisi katsoa

Minä olin 37v kun olin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin ja asuin yksin. Sen tajuaminen oli kummallinen tunne. En ollut ikinä elämäni aikana viettänyt vuorokauttakaan yksin siihen mennessä. Olin aina asunut jonkun kanssa, oli se sitten vanhemmat, kämppis , puoliso tai lapset. Sitä yksi päivä tajusi, että minä olin täysin puolikas, ei minulla ollut edes omaa persoonaa. Ei omaa kokemusmaailmaa ilman muita ihmisiä, ei mitään omaa.  Olin pelkkä kompromissi, soviteltu heijaste, olio. Ei ihme, että olin rajaton. Sellainen ihminen jää roikkumaan epätyydyttäviin suhteisiin, koska se lakkaa olemasta ilman toista. Jos et tiedä mitä ulkopuolella on, eikä sinulla ole omaa persoonaa, et ole ikinä saanut kehittyä persoonaksi asti. Et uskalla lähteä. Jos sinulla on jotain omaa, kuten persoona, sinulla on jotain mitä olla ja minne mennä. Oma elämä. Mutta jos sinulla ei ole mitään ollut ikinä, niin kuinka moni hyppää täysin tyhjyyteen kyvyttömänä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samoin pitkä parisuhde voi olla hyvin epämukava ja ajoittain myös epätyydyttävä

Hyvä parisuhde yhteensopivan kumppanin kanssa ei ole. Minulla ei ole ollut yhdessäkään suhteessani edes kokonaista päivää, jolloin olisin ajatellut, ettei suhteeni ole aivan valtavan hieno asia elämässäni.

Kyllä se elämä voi olla epätyydyttävää pitkässä parisuhteessa. Syy ei kuitenkaan ole parisuhteessa, vaan ihmisessä itsessään. Ihminen nyt on sellainen, että välillä käpertyy sisäänsä, välillä haluaa vaihtelua, välillä jotain muuta. Kukaan ei jaksa olla vuosikymmeniä iloinen yhdestäkään parisuhteesta. Jos noin väität, ei sinulla ole ollut pitkää parisuhdetta. 

n52

Yli 15 vuotta pystyn todistettavasti iloitsemaan ja olemaan kiitollinen parisuhteesta ihan joka päivä. Jos tämä jostakin syystä on jokin maaginen raja, jonka jälkeen tympiintyminen väistämättä alkaa, sitten täytyy vain jatkossa tyytyä näihin parinkymmenen vuoden pätkäsuhteisiin. Missään olosuhteissa en huolisi suhdetta, joka olisi sinkkuutta huonompi.

Ok. Tuo kyllä kertoo enemmän sinusta itsestäsi kuin parisuhteestasi. Ole onnellinen, että sinulla on valoisa luonteenlaatu. 

Ei ole ollenkaan valoisa luonteenlaatu, vaan päinvastoin olen melankoliaan taipuvainen. Olen vain hyvin tietoinen niistä myönteisistä asioista, joita suhde elämääni tuo, ja toistaiseksi noista asioista ei ole ollut pulaa. Jos kokisin, että elämäni olisi parempaa sinkkuna, olisin sinkku ilman muuta.

Kyllä aika moni kyllästyy elämäänsä aika ajoin. Miksi muuten hyvässä suhteessa petetään? (ja joo, kyllä hyvissäkin suhteissa petetään).

Jos puoliso on räiskyvä, niin kyllästytään, kun se hermostuu niin helposti. Jos puoliso on rauhallinen, niin sitten se onkin tylsä. 

Jos passiivinen, niin tylsä. Jos aktiivinen, niin sekin on liikaa. 

Jne jne. 

Ilmeisesti aika monelta puuttuu taito olla tekemättä omista yksityis-, sukulais- ja työongelmista parisuhdeongelmia. Minusta suhteen täytyy olla se keidas, joka virkistää ja tuottaa mielihyvää silloin, kun muuten on hankaluuksia.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin 37v kun olin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin ja asuin yksin. Sen tajuaminen oli kummallinen tunne. En ollut ikinä elämäni aikana viettänyt vuorokauttakaan yksin siihen mennessä. Olin aina asunut jonkun kanssa, oli se sitten vanhemmat, kämppis , puoliso tai lapset. Sitä yksi päivä tajusi, että minä olin täysin puolikas, ei minulla ollut edes omaa persoonaa. Ei omaa kokemusmaailmaa ilman muita ihmisiä, ei mitään omaa.  Olin pelkkä kompromissi, soviteltu heijaste, olio. Ei ihme, että olin rajaton. Sellainen ihminen jää roikkumaan epätyydyttäviin suhteisiin, koska se lakkaa olemasta ilman toista. Jos et tiedä mitä ulkopuolella on, eikä sinulla ole omaa persoonaa, et ole ikinä saanut kehittyä persoonaksi asti. Et uskalla lähteä. Jos sinulla on jotain omaa, kuten persoona, sinulla on jotain mitä olla ja minne mennä. Oma elämä. Mutta jos sinulla ei ole mitään ollut ikinä, niin kuinka moni hyppää täysin tyhjyyteen kyvyttömänä?

Kiitos ajatuksia herättävästä vastauksestasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, sinun lähtökohtasi parisuhteeseen on väärä. Ei rakkaus tarkoita, että "toiselta saa sitä mitä haluaa". Rakkaus rakastaa, koska haluaa rakastaa toista. Ei se rakasta sen takia, että toinen pystyy minulle jotain antamaan. 

Ei ihme, etteivät suhteet kestä. 

Rakkaus ja rakkaus. Kuitenkin suhde tarvitsee kestääkseen aika hitosti muutakin kuin rakkautta. Esimerkiksi juuri sitä, että toinen pystyy antamaan sinulle niitä asioita, joita parisuhteessa tarvitset. Jos toinen ei halua kanssasi lapsia, tai ei kykene tukemaan sinua emotionaalisesti, tai seksihalunne eivät ollenkaan kohtaa, ei siinä rakkaus paljoa auta.

Lähtökohtasi on se, että parisuhteeseen tullaan hakemaan asioita. 

Toki jokaisella on saada elämässä kunnioittavaa kohtelua. Oli parisuhdetta tai ei. Mutta kaikki vastuu ei kuulu puolison niskaan. 

Ei kaikki vastuu tietenkään. Mutta kyllä parisuhdetarpeet ovat ihan oikea asia, ja sinä olet parisuhteessa onneton, jos niihin ei vastata. Miksi ihmeessä pitäisi jäädä suhteeseen, jossa toinen ei jaa toivettasi perheestä, ei kykene tukemaan sinua, kun sitä eniten tarvitset, tai ei halua kanssasi seksiä?

Rakastaa voi todella monta ihmistä. Vain osan kanssa onnistuu toimiva, onnellinen parisuhde.

Kyllä minä ymmärrän, mitä ajat takaa. Ja noinhan se onkin. Vaikka tapaisit sielunkumppanisi, mutta toisella on vaikka harhoja, niin ei siinä parisuhde onnistu. 

Ajattelin kuitenkin pidemmälle: sinulla on parisuhde, joka toimii. Ihmiset silti tuovat siihen kamalan määrän vaatimuksia, joilla toisen pitää täyttää sinun tarpeesi. Sitten ollaan onnettomia, kun toinen ei sitä eikä tätä. 

Joo, olen ihan samaa mieltä tästä. Minusta on tärkeää, että ihmisellä on parisuhteen ulkopuolellakin mielenkiinnonkohteita, harrastuksia, ystävyyssuhteita, tukiverkkoja ja kaikkea muuta, mistä ammentaa. Sillä lailla suhteesta tulee paljon tasapainoisempi.

Minulla on loppujen lopuksi vain kourallinen asioita, joita oikeasti tarvitsen parisuhteelta. Siksi minun on helppo olla suhteeseeni tyytyväinen, kun se toimii, ja tunnistaa nopeasti, kun se ei toimi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käytännön syyt. Talo pitäisi myydä (erittäin hankalaa tässä taloustilanteessa), lasten koulut, turvaverkkojen menetys (kaikki miehen puolelta), taloudellinen katastrofi muutetenkin

Miksi olet antanut itsesi ajautua tilanteeseen, jossa sinulla ei ole sosiaalista ja taloudellista itsenäisyyttä?

En ole tuo ketä lainasit, vaan aikaisemmin ketjuun kommentoinut. Minä olen aina ollut pienituloinen, eikä minulla koskaan ole ollut tukiverkkoja. Olen niitä yrittänyt luoda, mutta se on paljon vaikeampaa kuin moni ehkä ymmärtääkään. Enkä minä voi alkoholistivanhemmilleni mitään, tai sille, että he pitivät minut (ainoan lapsen) kaukana sukulaisista ties minkä pelossa/missä voimansa tunnossa. En koskaan oppinut tuntemaan heitä. 

Sinä itse olet tukiverkkosi. Sinä itse olet se eka tukiverkko. Et voi vaan odottaa että joku kantaa pois huonosta tilanteesta. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olin 37v kun olin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin ja asuin yksin. Sen tajuaminen oli kummallinen tunne. En ollut ikinä elämäni aikana viettänyt vuorokauttakaan yksin siihen mennessä. Olin aina asunut jonkun kanssa, oli se sitten vanhemmat, kämppis , puoliso tai lapset. Sitä yksi päivä tajusi, että minä olin täysin puolikas, ei minulla ollut edes omaa persoonaa. Ei omaa kokemusmaailmaa ilman muita ihmisiä, ei mitään omaa.  Olin pelkkä kompromissi, soviteltu heijaste, olio. Ei ihme, että olin rajaton. Sellainen ihminen jää roikkumaan epätyydyttäviin suhteisiin, koska se lakkaa olemasta ilman toista. Jos et tiedä mitä ulkopuolella on, eikä sinulla ole omaa persoonaa, et ole ikinä saanut kehittyä persoonaksi asti. Et uskalla lähteä. Jos sinulla on jotain omaa, kuten persoona, sinulla on jotain mitä olla ja minne mennä. Oma elämä. Mutta jos sinulla ei ole mitään ollut ikinä, niin kuinka moni hyppää täysin tyhjyyteen kyvyttömänä?

Mielestäni ihmiset pitäisi lähes pakottaa asumaan yksin edes vuosi elämässään. Naiset, pitäkää huoli että teillä on omalla tilillä omaa rahaa. Aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samoin pitkä parisuhde voi olla hyvin epämukava ja ajoittain myös epätyydyttävä

Hyvä parisuhde yhteensopivan kumppanin kanssa ei ole. Minulla ei ole ollut yhdessäkään suhteessani edes kokonaista päivää, jolloin olisin ajatellut, ettei suhteeni ole aivan valtavan hieno asia elämässäni.

No höh, miksi erosit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samoin pitkä parisuhde voi olla hyvin epämukava ja ajoittain myös epätyydyttävä

Hyvä parisuhde yhteensopivan kumppanin kanssa ei ole. Minulla ei ole ollut yhdessäkään suhteessani edes kokonaista päivää, jolloin olisin ajatellut, ettei suhteeni ole aivan valtavan hieno asia elämässäni.

No höh, miksi erosit?

Lukioaikainen seurustelukumppani muutti pois, ja ensimmäinen pitkä aikuisiän parisuhteeni kaatui eriäviin lapsihaaveisiin. Molemmista suhteista jäi oikein hyvät muistot.

Olen aiemmin ollut yksin ja silloin nämä hyvää tarkoittaneet ystävät eivät ole pitäneet kuin harvoin yhteyttä. Yksin olen lähes tyhjässä kämpässä viikonloput kirjoitellut, kuunnellut musiikkia ja juonut ja viikot käynyt töissä tehden ylitöitä, koska seinät ovat kaatuneet kotona päälle.

Parisuhteessa tulee aina nousuja ja laskuja, mutta siitä mitä keskimäärin on tietävät vain pariskunnat itse. Miehiäni on aina kritisoitu ovat nämä olleet millaisia tahansa, koska rajattomuuttani olen korviani lotkauttanut mielipiteille. Ei kaikkien elämä ole sinkkuna hyvää tai elämä yleensäkään, mutta pääsääntöisesti viihdyn parisuhteessa niin kauan kuin se on riittävän hyvä.

Jotkut tällaiset ns. ystävät tapaavat muuten katsoa muutenkin alaspäin. Minä teen omat ratkaisuni. En kritisoi jos itse juoksevat pettämässä kumppaneitaan ja ero tulee. Yksi ystäväni ei esim. pidä yhteyttä kun ei pidä miehestäni. No en tarvitse hänenkään seuraansa enää ikinä.

Varmasti moni ajattelee että on vapaehtoisesti mennyt suhteeseen, muuttanut yhteen ja avioliittoonkin. Monet tuntevat häpeää siitä, että ovat "valinneet huonosti" tai etteivät oikeasti pidäkään puolisostaan tai pidä edes parisuhde-elämästä. Vaikka eihän näitä asioita voi tietää kokeilematta. Sillä, joka väittää osanneensa heti ekalla valita sen oikean puolison, on vaan käynyt hyvä tsäkä.

Varmasti se että valitsemme itse puolisomme, johtaa siihen että suhteen rikkoutuminen koetaan henkilökohtaisena epäonnistumisena. Naisille on myös syötetty vuosisatoja kaikenlaista valheellista ideologiaa, että nainen voi "pelastaa" tai "hoitaa" miehen kuntoon ja ratkaista tämän ongelmat. Jossain vaiheessa naiselle sitten valkenee ettei hän kykene tähän sisarhentovalkoinen-terapeutti-talousnero-äiti- rooliin, vaan mies on aikuinen, jonka pitää pysytä hoitamaan itse itsensä.

Naisia syyllistetään aina joka asiasta, joten varmaan eroaminen on vaikeaa siksikin. Etukäteen nainen tietää, että hän on sitten se "huono vaimo", "huono äiti" ja vaikka mitä ihmisten puheissa. Olen itsekin kuullut sellaista että "hylkäsin aviomieheni" ikään kuin hän olisi ollut pieni lapsi, jonka jätin yksin kadulle selviämään, eikä aikuinen työssäkäyvä mies, joka sai jäädä työsuhdeasuntoonsa ihan rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin 37v kun olin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin ja asuin yksin. Sen tajuaminen oli kummallinen tunne. En ollut ikinä elämäni aikana viettänyt vuorokauttakaan yksin siihen mennessä. Olin aina asunut jonkun kanssa, oli se sitten vanhemmat, kämppis , puoliso tai lapset. Sitä yksi päivä tajusi, että minä olin täysin puolikas, ei minulla ollut edes omaa persoonaa. Ei omaa kokemusmaailmaa ilman muita ihmisiä, ei mitään omaa.  Olin pelkkä kompromissi, soviteltu heijaste, olio. Ei ihme, että olin rajaton. Sellainen ihminen jää roikkumaan epätyydyttäviin suhteisiin, koska se lakkaa olemasta ilman toista. Jos et tiedä mitä ulkopuolella on, eikä sinulla ole omaa persoonaa, et ole ikinä saanut kehittyä persoonaksi asti. Et uskalla lähteä. Jos sinulla on jotain omaa, kuten persoona, sinulla on jotain mitä olla ja minne mennä. Oma elämä. Mutta jos sinulla ei ole mitään ollut ikinä, niin kuinka moni hyppää täysin tyhjyyteen kyvyttömänä?

Mä olen 50v enkä ole vieläkään asunut koskaan yksin. Mutta on mulla silti koko ajan oma persoona ollut, ei se vaadi yksiasumista kehittyäkseen.

Miksi sinkkuus on ihanne? Miksi se, että vuosikausia räytyy yksinäisyydessä on jotenkin hienoa? Se ajanjakso sai minut itsemurhan partaalle. Monille parisuhde merkitsee myös syvää ystävyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin kuullut sellaista että "hylkäsin aviomieheni" ikään kuin hän olisi ollut pieni lapsi, jonka jätin yksin kadulle selviämään, eikä aikuinen työssäkäyvä mies, joka sai jäädä työsuhdeasuntoonsa ihan rauhassa.

Tämä ärsyttää itseänikin. Parisuhteessa on aina kaksi itsenäistä aikuista, jotka ovat yhdessä omasta vapaasta tahdostaan. Aikuista ei voi hylätä, lapsen voi.

Vierailija kirjoitti:

Miksi sinkkuus on ihanne? Miksi se, että vuosikausia räytyy yksinäisyydessä on jotenkin hienoa? Se ajanjakso sai minut itsemurhan partaalle. Monille parisuhde merkitsee myös syvää ystävyyttä.

Jos olet sinkkuna yksinäinen, ei se ole sinkkuuden vika vaan sen, ettei sinulla ole kavereita tai ystäviä.

Lyhyesti , läheisriippuvuus, Ei osata olla yksin , ripustaudutaan toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sinkkuus on ihanne? Miksi se, että vuosikausia räytyy yksinäisyydessä on jotenkin hienoa? Se ajanjakso sai minut itsemurhan partaalle. Monille parisuhde merkitsee myös syvää ystävyyttä.

Jos olet sinkkuna yksinäinen, ei se ole sinkkuuden vika vaan sen, ettei sinulla ole kavereita tai ystäviä.

Jos parisuhteessa minulla on paras ystävä pitäisikö minun erota siksi, että meillä on jotain ongelmia ja päättää ystävyys? Yksi "ystäväni" haluaa minun eroavan, mutta niin hän haluaa suunnilleen kaikkien muidenkin parien eroavan.