Lue keskustelun säännöt.
Minkä takia jotkut eivät eroa epätyydyttävistä suhteista? Mikä eroamisessa on niin kauheaa?
27.10.2020 |
Ajattelen, että jos minä tai kumppanini emme saa suhteelta enää niitä asioita, joiden vuoksi suhteeseen aloimme, eikä asiaa saada kohtuudella korjattua, ero on ainoa reilu ratkaisu tuossa tilanteessa. Ei tuo ole mikään katkera epäonnistuminen vaan osa elämää. Kiitetään toista yhteisestä matkasta ja jatketaan eri suuntiin. Jonkin aikaa voi kokea voimakasta surua, mutta surustakin pääsee yli, kohti parempaa.
Elämä sinkkuna on jo tosi kivaa, joten suhteen täytyy olla jotakin erinomaista, jotta se kannattaa. Älä anna eron pelon jähmettää.
Kommentit (214)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen taas ollut yksin raskausajasta asti ja hyvin ollaan pärjätty.
Säälittää reppana naiset jotka ovat huonossa suhteessa vain rahan ja maineensa vuoksi...
En vaan ymmärrä.
Lapset ja koti on tietysti suurin este. Koti jouduttaisiin myymään ja ero lapsista iskee syvälle. Tosin, uskoisin meidän pystyvät sopimaan asiat aika hyvin. Ei ole isoja riitoja, mutta suhde on loppunut jo vuosia sitten. En halua rikkoa kotia tai aiheuttaa lapsille surua ja turvattomuuden tunnetta.
Kynnys on iso, todella iso.
-m
Lapset ovat massiivinen pallo jalassa.
Tämä on vähän sama kuin että jotkut syö mitä on saatavilla vaikka eivät oikein tykkää, ja toiset paastoaa niin kauan että tulee just se ruoka jota haluaa. En tarkoita että olisi mistään itsekurista kyse siis, vaan siitä että ihmiset on erilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapset ja koti on tietysti suurin este. Koti jouduttaisiin myymään ja ero lapsista iskee syvälle. Tosin, uskoisin meidän pystyvät sopimaan asiat aika hyvin. Ei ole isoja riitoja, mutta suhde on loppunut jo vuosia sitten. En halua rikkoa kotia tai aiheuttaa lapsille surua ja turvattomuuden tunnetta.
Kynnys on iso, todella iso.
-m
Ymmärrän tämän. Ei vanhemmuuskumppanuudessa ole mitään pahaa. Olisi eri juttu jos olisi joka päivä paha olla.
Harvoin missään "toimivassakaan" suhteessa joku hekuma säilyy vuosikymmeniä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossa alussa tulikin vastaus: mieleltään epävakaasta on vaikea erota. On vaikea edes nähdä siinä suhteessa eläessään, miten sairas se on. Jos on toisen koko maailma, on vaikea lähteä. Ja kun on pari lasta, sekä huonohko taloudellinen asema.
Erosin silti yli vuosi sitten ja olen nyt onnellinen. Minun ei kuitenkaan "annettu" erota: vietiin rahat, pidätettiin avio-osuus, pommitettiin kuukausitolkulla joka toinen päivä kaikenlaisella sonnalla, minkä tarkoitus oli vain osoittaa mitä ihmissaastaa olen äitinä ja puolisona kun lähdin.
Ymmärrän tosi hyvin, miksi voi olla vaikea lähteä. Ja miten erolla ei välttämättä pääse suhteen ahdistavuudesta silti eroon!
Nyt normaalissa ja tasapainoisessa suhteessa. Tästä ei olisi kummankaan vaikea erota, eikä siitä tulisi kummempaa draamaa.
Olisiko ratkaisu, ettei mentäisi naimisiin? Silloin ei voi toista kiusata byrokratialla jos ero tulee.
Avioliitto on kyllä vähän kummallinen ja vanhanaikainen juttu. Lasten hyvinvoinnin voisi turvata jollain muullakin lakisäädöksellä. Tai kai niitä kaikenlaiset nykyään jo suojaakin.
Avioliitto voisi hyvin olla vaikka viisi vuotta kerrallaan ja sitten taas katsotaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvuus näyttää olevan varsin yleistä palstalla.
Minusta tällä palstalla näyttää olevan yleistä sitoutumiskammoisuus, hedonismi ja ihmissuhdeshoppailu.
Tietysti uuden kumppanin voi hankkia kun edellinen alkaa arkipäiväistyä ja tulee kumppanin huonotkin puolet esiin ja alkaa tympiä. Silloinhan yleensä havahtuu tajuamaan, että suhde ei olekaan sitä, mitä odotin ja toivoin. Näin toimien ei kuitenkaan koskaan tule saamaan tuon enempää. Kukin valitsemallaan tavalla, siis.
Onko sinusta kohtuullinen vai kohtuuton odotus, että parisuhteen täytyy tehdä elämästä parempaa sinkkuuteen verrattuna?
Jos oma paha olo kumpuaa siitä että on "pakko" olla toisen kanssa niin toki on parempi erota. Jos sinkkuus on ihanaa, niin miksi olla suhteessa ylipäätään? Mitä siitä suhteesta silloin saa, miksi siihen ylipäätään ryhtyy?
Siis suhteisiinhan ryhdytään nimenomaan siksi, että hyvä suhde tekee elämästä parempaa kuin se olisi sinkkuna. Romanttinen suhde auttaa vastaamaan joihin tarpeisiin, joita ihminen ei saa tyydytettyä yksin tai ystävien ja harrastusten avulla. Mitä kukin parisuhteilta etsii on hyvin yksilöllistä, mutta kaikkia hyviä suhteita yhdistää se, että ne tekevät elämästä parempaa tavalla tai toisella.
Kun parisuhde ei tee enää elämästäsi parempaa vaan huonompaa, eikä sinusta silloin tuon suhteen olemassaolon oikeutus ole aika kyseenalainen?
Siis huomaat varmaan että määritelmäsi kannattavalle suhteelle on niin laaja, että sen ulkopuolelle ei jää melkein mitään? "Mitä kukin parisuhteilta etsii on hyvin yksilöllistä, mutta kaikkia hyviä suhteita yhdistää se, että ne tekevät elämästä parempaa tavalla tai toisella."
Esimerkkejä suhteista, jotka tekevät elämästä parempaa TAVALLA TAI TOISELLA:
- Epätyydyttävä suhde, jossa ollaan elintason ylläpitämiseksi - yhdessä oleminen rikkaana on parempaa kuin eroaminen ja köyhyys
- Suhde, jossa ollaan väkivaltaisen eron tai eron jälkeisen vainoamisen, kiristämisen tms. pelossa - yhdessä oleminen on parempaa kuin ero, jonka jälkeen joutuu sietämään toisen mielivaltaa
- Suhde, jossa ollaan koska ei uskalleta/haluta olla yksin - suhde on parempi kuin yksinolo
- Suhteessa ollaan lasten takia - tavalla tai toisella koetaan, että lasten on parempi olla nykyisessä tilanteessa kuin eronneen perheen kanssa.
Eli kyllä, olen kanssasi samaa mieltä siitä, että yleensä ihmiset päättävät jäädä myös jollain tavalla epätyydyttävään suhteeseen koska kyseinen henkilö kokee saavansa suhteesta loppujen lopuksi enemmän kuin ilman suhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.
Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?
Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".
Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.
Jännä, kun joissakin suhteissa ei tule niitä "mutkia matkaan" ollenkaan, ja joissakin on uusi mutka joka viikko. Mistäköhän tämä ero johtuu?
Siitä, että niistä mutkista ei yleensä puhuta, vaikka niitä kaikilla on. Harva uskaltaa rehellisesti avata suhteensa kipukohtia. Toki toleranssejakin on erilaisia, joillekin naisille ei ole mikään deal breaker että saavat mieheltään turpaan joka viikonloppu tai että juostaan vieraissa.
Ei ole kaikilla. Tiedän sen siitä, että omissa suhteissani ei ole ollut koskaan mitään valittamista. Erittäin hyviä suhteita, ja sitäkin harmillisempaa niiden päättyminen oli.
Päättyivätkö ne molemmista riippumattomista syistä? Vai oliko teillä eriäviä käsityksiä suhteen hyvyydestä?
Niin, jos toinen haluaakin lapsia ja toinen edelleen ei, onko se molemmista riippumaton syy? Periaatteessa ihminen voi päättää haudata halunsa lapsista, tai hankkia lapsen, jota ei halua, mutta minun mielestäni tuollaisissa asioissa ei oikein ole kompromissia.
On sekin yhdenlainen kompromissi, jos erotaan tuollaisen asian takia, vaikka oikeastaan haluttaisiin olla yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.
Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?
Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".
Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.
Jännä, kun joissakin suhteissa ei tule niitä "mutkia matkaan" ollenkaan, ja joissakin on uusi mutka joka viikko. Mistäköhän tämä ero johtuu?
Siitä, että niistä mutkista ei yleensä puhuta, vaikka niitä kaikilla on. Harva uskaltaa rehellisesti avata suhteensa kipukohtia. Toki toleranssejakin on erilaisia, joillekin naisille ei ole mikään deal breaker että saavat mieheltään turpaan joka viikonloppu tai että juostaan vieraissa.
Ei ole kaikilla. Tiedän sen siitä, että omissa suhteissani ei ole ollut koskaan mitään valittamista. Erittäin hyviä suhteita, ja sitäkin harmillisempaa niiden päättyminen oli.
Päättyivätkö ne molemmista riippumattomista syistä? Vai oliko teillä eriäviä käsityksiä suhteen hyvyydestä?
Niin, jos toinen haluaakin lapsia ja toinen edelleen ei, onko se molemmista riippumaton syy? Periaatteessa ihminen voi päättää haudata halunsa lapsista, tai hankkia lapsen, jota ei halua, mutta minun mielestäni tuollaisissa asioissa ei oikein ole kompromissia.
No ei ole ei ja kannattaa olla varovainen sen kanssa, mitä unelmia lähtee hautailemaan yhden ihmisen vuoksi. Mutta tuollainen kynnyskysymys voi tosiaan keikauttaa muuten hyvänkin suhteen lopulta epätyydyttäväksi.
Vierailija kirjoitti:
No minua erottaa ap:sta se, että minusta sinkkuelämä ei ole koskaan ollut erityisen kivaa. Ja kymmenen vuotta tuli aikuisiällä kokeiltua. Odotin vuosia, milloin tulee se iloinen itsenäinen sinkkuvaihe jolloin ei enää tarvitsekaan rinnalleen ketään. Vihdoin tajusin, ettei sitä koskaan tule. Minä en vain ole sellainen ihminen. Minä olen niitä, joiden kaipuu toiseen ihmiseen ei ikinä täysin sammu. Niistä lähtökohdista se erokin näyttää vähän toiselta. Ihan miten tahansa huonoon suhteeseen en toki minäkään jäisi, mutta kynnys lähtöön on varmasti korkeampi kuin niillä, joiden mielestä sinkkuelämä on ihanaa ja suhteen pitää olla jotain vielä ihanampaa. Minulle se, että suhde v*tuttaa vähemmän kuin yksinäisyys riittää kallistamaan vaakakupin parisuhteen kannalle.
Joku haukkuu varmaan läheisriippuvaiseksi ja ihan vapaasti toki. Mutta minä koen, että kaipuu parin löytämiseen on lopulta hirveän universaali ja inhimillinen tarve. En tiedä miksi siitä on nykyisin tullut kauhea kirosana ja kaikkien pitäisi koko ajan olla niin pirun itsenäisiä ja vahvoja. Parisuhde ja sinkkuus ovat toisilleen vaihtoehtoisia elämäntapoja ja minä olen henkilökohtaisesti todennut jälkimmäisen sopivan minulle paremmin. Mikäli historiaa katsotaan, niin tämä vaikuttaisi olevan lajille aika tyypillinen tapa elää. Lumihiutaleet taplatkoon tyylillään mutta aika turha tulla meitä muita lyttäämään.
No jos suhde vituttaa vähemmän kuin yksinäisyys, niin ei se silloin ihan sysipaska suhde voi olla. Mutta jos esimerkiksi mieluummin alistuu jatkuvalle henkiselle tai fyysiselle väkivallalle kuin on yksin, silloin ei ole päänupissa kaikki ihan kohdillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!
No on mielestäni outoa jos ryhtyy parisuhteeseen pelkästään koska ei osaa olla sekuntiakaan yksin. Samantien voi olla pelkkä kämppäkaveri, onko pakko vääntää siihen joku parisuhde pelastusrenkaaksi?
Voi olla vaikea saada kämppäkaveriksi ihmistä joka haluaa parisuhteen, jos itsekin kuitenkin mielellään on parisuhteessa tämän kanssa eikä vain kämppis. Logiikkasi se vasta outoa onkin. Sivusta.
?
Väännän rautalangasta: jos pelottaa olla yksin, ei siihen epäsopivaa parisuhdetta kannata laastariksi laittaa. Kannattaa miettiä miksi yksinolo ahdistaa ja sitten asua kimppakämpässä jos ihmisten läsnäolo helpottaa oloa.
Väännän myös rautalangasta: jos epätyydyttävä suhde on kuitenkin mukavampi olotila kuin epätyydyttävä yksinolo, niin miksi ei halutessaan saisi näin valita?
Väännän rautalangasta: se on mielestäni huonompi valinta ja pelkurin valinta.
Mitä sinulla on pelkureita vastaan?
Pelko johtaa usein huonoihin ratkaisuihin. On tärkeää opetella olemaan itsensä kanssa. On parempi sen toisen kanssa, kun ensin tuntee itsensä hyvin. Jos on neljätoistavuotiaana alkanut seurustelemaan ja muuttanut heti aikuisena lapsuudenkodista yhteen, ei voi tuntea itseään niin hyvin kuin joku edes puoli vuotta yksin elänyt. Ja jos ei pysty edes puolta vuotta asumaan omillaan, enkä tarkoita erakkona, jossain on vika.
Saat vapaasti kuvitella vaikka tuolla lailla mutta tuskinpa siinä paljonkaan totuuspohjaa on. Läpi historian kautta maailman eri maiden ja kulttuurien on normi ja oletus ollut että lapsuudenkodista muutetaan kumppanin kanssa yhteen. Monesti jomman kumman lapsuudenkotiin suurperheessä. Nykyinen läntinen ääri-individualistinen elämäntapa on uutuus ja poikkeama. Sen seurauksena mm. mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet. Ihminen on oikeasti sosiaalinen eli laumaeläin ja kehittynyt perhe- ja heimoyhteisöihin. Ylsinäisyys on yleensä ottaen vaara ja uhka, eikä mikään ”itsensä tuntemisen” välttämätön oppikoulu. Itsensä oppii tuntemaan myös ja paremminkin läheisten ihmissuhteiden kautta. Se osuushan jää yksin oppimatta kokonaan, että kuinka toimii toisen kanssa ja mitä tarvitsee suhteelta. Ei sitä voi oppia kuin kokeilemalla. Yksin ollen ei opi mitään mitä ei suhteessa voisi oppia.
Ei se nyt ihan noinkaan ole. Jos siirtyy suoraan vanhempien hoteista kumppanin hoteisiin ja aina seuraavaan, niin kyllä jonkinlainen osa itsenäisyyttä jää kehittymättä.
Ihan samalla logiikalla jokaisen pitäisi elää vuosi vankilassa koska muuten vapaudettomana elämisestä joki osa jää kehittymättä.
Pitää paikkansa. Erona on se, että vapaudettomana eläminen ei ole ihmiselle hyväksi eikä kuulu normaaliin elämään, joten se ei ole itsenäisyyteen verrattavissa oleva ydinasia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvuus näyttää olevan varsin yleistä palstalla.
Minusta tällä palstalla näyttää olevan yleistä sitoutumiskammoisuus, hedonismi ja ihmissuhdeshoppailu.
Tietysti uuden kumppanin voi hankkia kun edellinen alkaa arkipäiväistyä ja tulee kumppanin huonotkin puolet esiin ja alkaa tympiä. Silloinhan yleensä havahtuu tajuamaan, että suhde ei olekaan sitä, mitä odotin ja toivoin. Näin toimien ei kuitenkaan koskaan tule saamaan tuon enempää. Kukin valitsemallaan tavalla, siis.
Onko sinusta kohtuullinen vai kohtuuton odotus, että parisuhteen täytyy tehdä elämästä parempaa sinkkuuteen verrattuna?
Jos oma paha olo kumpuaa siitä että on "pakko" olla toisen kanssa niin toki on parempi erota. Jos sinkkuus on ihanaa, niin miksi olla suhteessa ylipäätään? Mitä siitä suhteesta silloin saa, miksi siihen ylipäätään ryhtyy?
Siis suhteisiinhan ryhdytään nimenomaan siksi, että hyvä suhde tekee elämästä parempaa kuin se olisi sinkkuna. Romanttinen suhde auttaa vastaamaan joihin tarpeisiin, joita ihminen ei saa tyydytettyä yksin tai ystävien ja harrastusten avulla. Mitä kukin parisuhteilta etsii on hyvin yksilöllistä, mutta kaikkia hyviä suhteita yhdistää se, että ne tekevät elämästä parempaa tavalla tai toisella.
Kun parisuhde ei tee enää elämästäsi parempaa vaan huonompaa, eikä sinusta silloin tuon suhteen olemassaolon oikeutus ole aika kyseenalainen?
Siis huomaat varmaan että määritelmäsi kannattavalle suhteelle on niin laaja, että sen ulkopuolelle ei jää melkein mitään? "Mitä kukin parisuhteilta etsii on hyvin yksilöllistä, mutta kaikkia hyviä suhteita yhdistää se, että ne tekevät elämästä parempaa tavalla tai toisella."
Esimerkkejä suhteista, jotka tekevät elämästä parempaa TAVALLA TAI TOISELLA:
- Epätyydyttävä suhde, jossa ollaan elintason ylläpitämiseksi - yhdessä oleminen rikkaana on parempaa kuin eroaminen ja köyhyys
- Suhde, jossa ollaan väkivaltaisen eron tai eron jälkeisen vainoamisen, kiristämisen tms. pelossa - yhdessä oleminen on parempaa kuin ero, jonka jälkeen joutuu sietämään toisen mielivaltaa
- Suhde, jossa ollaan koska ei uskalleta/haluta olla yksin - suhde on parempi kuin yksinolo
- Suhteessa ollaan lasten takia - tavalla tai toisella koetaan, että lasten on parempi olla nykyisessä tilanteessa kuin eronneen perheen kanssa.
Eli kyllä, olen kanssasi samaa mieltä siitä, että yleensä ihmiset päättävät jäädä myös jollain tavalla epätyydyttävään suhteeseen koska kyseinen henkilö kokee saavansa suhteesta loppujen lopuksi enemmän kuin ilman suhdetta.
Verrattavissa siihen, että alkoholisti päättää jatkaa juomista koska se on parempi kuin vieroitusoireet ja vaikea tie kohti raittiutta.
Menettäisin kauniin kotini, ihanan mökkimme porissa ja paljon muuta.
Mieheni on varakas, enkä voisi elää alle 2000 euron tuloillani mitenkään!!! Masentava ajatus asua jossain ikean ja sotkan huonekaluilla sisustetussa vuokra kolmiossa.
Mieluummin näin ja aina voi pitää salasuhdetta :)