Kannattaako tutkijan ura, kokemuksia?

Kannattaa vielä pitää mielessä, että tohtorin tutkinto saattaa haitata työllistymismahdollisuuksia yliopiston ulkopuolella.

Vierailija kirjoitti:

Tein itse väitöskirjan iltaisin ja viikonloppuisin oman päivätyön ohessa. Viisi vuotta siihen meni mutta rahahuolia ei ollut ja muutenkin se oli elämäni parasta aikaa. Suosittelen.

Mainostan vielä sen verran tätä normaali päivätyö -kuviota, ettei päätoimisena tutkijana jää välttämättä sen enempää aikaa itse tutkimuksen tekoon kun päivät kuluu apuraha-anomuksia kirjoittaessa, opettaessa ja muussa hallintopuuhastelussa. Itse tutkimustyö tehdään sitten iltaisin ja viikonloppuisin, kuten oli tilanne minullakin. Se ero normaalissa päivätyössä kuitenkin on, että palkka on kunnollinen ja vakaa ja työilmapiiri on yleensä aika terve. Niin ja väitöksen jälkeen oli työpaikka valmiina odottamassa kun jatkoin samassa työpaikassa.

Valitettavasti juhlapuheista huolimatta Suomessa tutkijoille näytetään lähinnä pyllistelevän, ehkäpä pienistä kuvioista johtuen. Lisäksi tutkijan ei Suomessa kannata osoittaa liikaa lahjakkuutta - tästä olen kuullut monenlaista ikävää tarinaa.

Sen lisäksi että ulkomailla (erityisesti USAssa) tutkijat saavat moninkertaista palkkaa Suomeen verrattuna, virtaa tutkijalle lisätuloja myös patenteista ja lisenssimaksuista. Rahahuolet loppuvat aika äkkiä. Firmoille voi myös tehdä konsulttihommia. Edellämainitut tietysti edellyttäen, että osaa jotakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tein itse väitöskirjan iltaisin ja viikonloppuisin oman päivätyön ohessa. Viisi vuotta siihen meni mutta rahahuolia ei ollut ja muutenkin se oli elämäni parasta aikaa. Suosittelen.

Ne todelliset vaikeudet voivatkin alkaa väittelyn jälkeen, kun pitäisi löytää keino jatkaa sitä uraa ja rahoituksen saamista eläkeikään asti. Kaikille ei riitä vakipaikkoja. Viimeistään väittelyn jälkeen törmää myös proffien suosikki- ja syrjintäjärjestelmiin, mutta monille ne tulevat tutuiksi jo väitöskirjaa tehdessä.

Proffat ja yliopistot kilpailevat rahoituksista tosiaan vastaan. Se tuo vielä oman mausteensa soppaan.

Kaveri teki väikkäriä eri yliopistoon, kuin mistä oli valmistunut. Hänen ohjaava proffa oli antanut listan tutkimuksista, joihin EI saa viitata. Mukaanluettuna sen yliopiston julkaisut, josta kaverini oli maisteriksi valmistunut.

En tunne tallahetkella yhtakaan ihmista (vaitelleista professoreihin saakka) jotka suosittelisivat tutkijanammattia. Itse oli Suomessa tyoton tutkija ja nyt ulkomailla pysyvassa tyopaikassa. Samoin on moni entinen kolleegani Helsingin Yliopistosta ulkomailla koska Suomessa rahaa ei ollut. Eli jos haluat tutkijaksi, suosittelen ulkomaita. 

Omasta kokemuksestani on aikaa jo reilut 15 vuotta, jolloin olin kolme vuotta väitöskirjatutkijana. Olin ahkera, velvollisuudentuntoinen, älykäskin, mutta silti ura kaatui lähes täydelliseen ohjauksen puutteeseen, huonoon työilmapiiriin ja rahaan.

Harrastin Tupperware-myyntiä ja siinä vaiheessa, kun tienasin Tupperwarella kuukausittain reilusti enemmän kuin tutkijan työllä niin ymmärsin, ettei ole mitään järkeä jatkaa tutkijana, jos haluaa joskus ostaa kodin, perustaa perheen ja samalla elää yli köyhyysrajan.

Proffat ja yliopistot kilpailevat rahoituksista tosiaan vastaan. Se tuo vielä oman mausteensa soppaan.

Kaveri teki väikkäriä eri yliopistoon, kuin mistä oli valmistunut. Hänen ohjaava proffa oli antanut listan tutkimuksista, joihin EI saa viitata. Mukaanluettuna sen yliopiston julkaisut, josta kaverini oli maisteriksi valmistunut.[/quote]

Toihan se vasta on avarakatseista tieteen tekemistä! Sairasta.

Vierailija kirjoitti:

Omasta kokemuksestani on aikaa jo reilut 15 vuotta, jolloin olin kolme vuotta väitöskirjatutkijana. Olin ahkera, velvollisuudentuntoinen, älykäskin, mutta silti ura kaatui lähes täydelliseen ohjauksen puutteeseen, huonoon työilmapiiriin ja rahaan.

Harrastin Tupperware-myyntiä ja siinä vaiheessa, kun tienasin Tupperwarella kuukausittain reilusti enemmän kuin tutkijan työllä niin ymmärsin, ettei ole mitään järkeä jatkaa tutkijana, jos haluaa joskus ostaa kodin, perustaa perheen ja samalla elää yli köyhyysrajan.

Säilyy mielenterveyskin siinä samalla.

En suosittele, tai toki riippuu alasta ja iästä. Mieheni lähestyy 40 v ikää ja ollut tutkijana nyt 10 vuotta. Kun tulee ikää homma muuttuu vaikeammaksi kun nuoremmat ja nopeammat tekevät työt nopeammin. Hänen alansa on kyllä ydinfysiikka ja on teknillisen fysiikan tohtori ja DI joten vaatii paljon. Mutta raskaammaksi käy aivoille kun ikää tulee lisää ja ikävä kyllä lasten kanssa kärsimme tästä kun isän täytyy jatkuvasti laskea jotain ja kaavat pyörii koneella.

Aika harva kyllä työllistyy tutkjjaksi, vaikka olisikin tohtorin tutkinto.

Tässä hieman omaa tarinaa. Valmistumisen jälkeen hakeuduin yliopistolle töihin ja sain paikan tutkijakoulussa. Tutkijakoulusta sain taatun perusrahoituksen, jonka päälle hankin projektirahoitusta. Näiden päälle tuli joitakin matka-apurahoja, useampiakin kannustusapurahoja (verottomina nostavat suoraan nettopalkkaa) ja tietysti päivärahoja kotimaan ja ulkomaanreissuista. Käytännössä jatko-opintojen aikana työaikani oli haarukassa 40-60 h viikko ja jos keskiarvoistan palkan ja apurahat jatko-opintojen ajalle niin puhutaan varmaankin noin 3500  €/kk bruttoa vastaavasta tulosta.

Väittelyn jälkeen tein postdocin ja sain dosentuurin. Ennen dosentuurin saamista meni monesti viikonloputkin töissä artikkeleita kirjoittaessa ja tutkimusta tehdessä, mutta toisalta palkkakin nousi vajaasta neljästä tonnista viiden tonnin paremmalle puolelle. Aikaa meni myös todella paljon rahoituksen hankintaan, sillä postdoccina rahoituksen kilpailu on ihan eri tasolla kuin jatko-opiskelijana.

Nykyään päiväni koostuvat pääosin tutkimuksen johtamisesta ja pienemmältä osin omasta tutkimuksesta. Palkkaa tulee bruttona noin 7000 €/kk (+ erilaiset palkkiot) ja työtunnit ovat vähentyneet tasolle 45-50 h/vko. Edelleen joudun murehtimaan rahoitusasioita, mutta nykyään murehdin enemmän muiden kuin omaa rahoitustani. Ikä lähempänä kolmea- kuin neljääkymppiä, joten uraakin on vielä edessä.

Pelkät euronkuvat silmissä ei tutkimusmaailmaan kannata lähteä, mutta jos on kova tekemään hommia niin kyllä näillä itsensä elättää. Tutkimusmaailmassa on myös se hyvä puoli, että sosiaalinen tarve statussymboleille, omakotitaloille ja autoille on aika pieni, joten nuoruusvuosina säästyvät rahat voi sijoittaa osakkeisiin ja muihin arvopapereihin.

Sosiaalisuudesta voisin vielä täydentää sen verran, että kansallinen ja kansainvälinen verkostoituminen on tutkijan elinehto. Myös elinkeinoelämään on joillain aloilla hyvä olla kontakteja. Tarvitaan myös riskinottokykyä uusiin ideoihin, uskallusta lähteä maailmalle ja ennen kaikkea jäätäviä istumalihaksia. Eikä saa jäädä tuleen makaamaan, jos joku asia ei meinaa ottaa onnistuakseen. Kukaan muu ei pidä tutkijan puolia kuin hän itse.

Ulkomaille lähtemisen merkitystä on vaikea korostaa. Sillä, että lukittautuu kiertämään oman kylän kirkkoa on voinut pärjätä 1970-2000 -luvuilla, mutta melkeinpä kaikkina muina aikoina tieteen historiassa tutkijat ovat kiertäneet maailmaa eikä nykyään pääse kyllä proffaksi käymättä ulkomailla muuta kuin onnenkantamoisen tai jonkin sortin hyväveliverkoston kautta. Myös tutkintopaperien pitää olla nykyään hyvät ja mielellään nopeasti hankitut.

uppia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei riitä että teet työsi hyvin. Pitää myös menestyä apurahojen saamisessa. Jos niitä ei ala jossain vaiheessa tulemaan, niin tipahdat pelistä pois jossain vaiheessa.

Tosiaankaan ei riitä pelkkä oman työn tekeminen hyvin. Pitää menestyä tutkimusrahoituksen saamisessa ja yhteistyössä eri tutkijoiden kanssa ja pahimmillaan kestettävä 2500 e / kk palkkaa pitkään. Pari artikkelia vuoteen pitää saada julkaistua.

Ja omien kokemusten mukaan voi käydä niinkin, että uusia ideoita ei kannata liian julkisesti esitellä. Tai ne saattavat vaihtaa omistajaa.

Todella hyvä palkka 2500 e kuussa, meillä käsittääkseni tonnin luokkaa.

Tonni on osapäiväisen palkka jos olet esim puolipäivöisenä tutkimusapulaisena.

Mut toi 2600 on toki apuraha (maisteritasoiselle, valmiille tohtorille se on 3000€/kk). Apurahasta ei pidätetä veroja, vaan sen saa käteen (melamaksun joutuu maksamaan), eli ei se niin huono ole kuin miltä kuulostaa.

Apurahan suuruus riippuu sen myöntäjästä. Kaikki ei todellakaan anna 3 000 e/ kk post docille ja 2 600 e / kk on tosi hyvä apuraha väikkärintekijälle. Esim. Koneella on 2 500 e / kk, mitä pidetään jo poikkeuksellisen korkeana monella alalla. Omalla alalla väikkärintekijälle tavallisin on 2 000 e /kk, josta menee pari sataa melamaksuja.

Kaikki apurahat eivät myöskään ole verottomia, esim. jos saa apurahan yksityiseltä säätiöltä (esim. Kone), se on veroton vain tiettyyn summaan asti, ylimenevästä osasta maksetaan verot: https://www.vero.fi/syventavat-vero-ohjeet/ohje-hakusivu/48885/apurahoj…;

uppia

Vierailija kirjoitti:

Tässä hieman omaa tarinaa. Valmistumisen jälkeen hakeuduin yliopistolle töihin ja sain paikan tutkijakoulussa. Tutkijakoulusta sain taatun perusrahoituksen, jonka päälle hankin projektirahoitusta. Näiden päälle tuli joitakin matka-apurahoja, useampiakin kannustusapurahoja (verottomina nostavat suoraan nettopalkkaa) ja tietysti päivärahoja kotimaan ja ulkomaanreissuista. Käytännössä jatko-opintojen aikana työaikani oli haarukassa 40-60 h viikko ja jos keskiarvoistan palkan ja apurahat jatko-opintojen ajalle niin puhutaan varmaankin noin 3500  €/kk bruttoa vastaavasta tulosta.

Väittelyn jälkeen tein postdocin ja sain dosentuurin. Ennen dosentuurin saamista meni monesti viikonloputkin töissä artikkeleita kirjoittaessa ja tutkimusta tehdessä, mutta toisalta palkkakin nousi vajaasta neljästä tonnista viiden tonnin paremmalle puolelle. Aikaa meni myös todella paljon rahoituksen hankintaan, sillä postdoccina rahoituksen kilpailu on ihan eri tasolla kuin jatko-opiskelijana.

Nykyään päiväni koostuvat pääosin tutkimuksen johtamisesta ja pienemmältä osin omasta tutkimuksesta. Palkkaa tulee bruttona noin 7000 €/kk (+ erilaiset palkkiot) ja työtunnit ovat vähentyneet tasolle 45-50 h/vko. Edelleen joudun murehtimaan rahoitusasioita, mutta nykyään murehdin enemmän muiden kuin omaa rahoitustani. Ikä lähempänä kolmea- kuin neljääkymppiä, joten uraakin on vielä edessä.

Pelkät euronkuvat silmissä ei tutkimusmaailmaan kannata lähteä, mutta jos on kova tekemään hommia niin kyllä näillä itsensä elättää. Tutkimusmaailmassa on myös se hyvä puoli, että sosiaalinen tarve statussymboleille, omakotitaloille ja autoille on aika pieni, joten nuoruusvuosina säästyvät rahat voi sijoittaa osakkeisiin ja muihin arvopapereihin.

Sosiaalisuudesta voisin vielä täydentää sen verran, että kansallinen ja kansainvälinen verkostoituminen on tutkijan elinehto. Myös elinkeinoelämään on joillain aloilla hyvä olla kontakteja. Tarvitaan myös riskinottokykyä uusiin ideoihin, uskallusta lähteä maailmalle ja ennen kaikkea jäätäviä istumalihaksia. Eikä saa jäädä tuleen makaamaan, jos joku asia ei meinaa ottaa onnistuakseen. Kukaan muu ei pidä tutkijan puolia kuin hän itse.

Ulkomaille lähtemisen merkitystä on vaikea korostaa. Sillä, että lukittautuu kiertämään oman kylän kirkkoa on voinut pärjätä 1970-2000 -luvuilla, mutta melkeinpä kaikkina muina aikoina tieteen historiassa tutkijat ovat kiertäneet maailmaa eikä nykyään pääse kyllä proffaksi käymättä ulkomailla muuta kuin onnenkantamoisen tai jonkin sortin hyväveliverkoston kautta. Myös tutkintopaperien pitää olla nykyään hyvät ja mielellään nopeasti hankitut.

Mikä tieteenala ja mikä on virka-/ammattinimikkeesi? 7000 euron bruttopalkka on todella kova. Jos olet yliopistolla, niin käytännössä lienet professori tuolla ansiotasolla? Ja jos taas olet professori, niin eikö valtaosa työajastasi kulu hallintoon (mm. juuri niihin rahahakemusten tekoon), ei tutkimukseen? Tämä on ainakin ollut jo pitkään tilanne tuttujen yhteiskuntatieteilijöiden kesken: aikaa ei kertakaikkiaan ole tutkimuksen tekoon, kun myös avustavaa henkilöstöä on karsittu reippaalla kädellä vuosien saatossa.

En nyt ole mikään alan asiantuntija, mutta muutamissa tutkimusryhmissä ollut opiskelijana mukana, niin sen perusteella sanoisin, että riippuu hyvin pitkälti alasta. Jos olet humanisti ja teet väitöskirjan vain siksi, kun et ole saanut alan töitä ja opiskelu ollut sulle aina helppoa, niin en välttämättä suosittelisi. Luultavasti valmistut silloin vain "tusinatohtoriksi" ja turhaudut, kun olet koko lähipiirisi koulutetun henkilö, mutta itse syöt pikanuudelia vuokra-asunnossa, kun muut menevät elämässä eteenpäin ja itse mietit, että mistähän seuraavaksi haet apurahaa. Ja huom. vuokra-asunnossa ja pikanuudelissa ei ole yhtään mitään vikaa (oma elämä, tällä hetkellä) mutta jos tutkijantyö ei ole sulle intohimo, niin luultavasti vain katkeroidut elämässä. 

Eri asia henkilöt, joille oma ala on intohimo ja elämä. Ja tämän lisäksi monet tekniikan alat, jotka tekevät yhteistyötä esim. valmistavan teollisuuden kanssa. Näissä on monesti monen eri alan sidosryhmiä tutkijoiden mukana ja tutkimukset ovat laajoja hankkeita, joita monesti jopa rahoitetaan ihan hyvin. Ja jos tutkimukseen kyllästyy, niin monilla tekniikan alan  asiantuntijoilla on myös suuri kysyntä teollisuudessa.  

Ja mitä tulee introverttiuteen, niin toki varmasti monet ovat enemmän introvertteja. Mutta tämä ei missään nimessä tarkoita, että tutkijan työ olisi epäsosiaalista. Nykyään monella eri alalla ollaan eri alojen sidosryhmien kanssa tekemisissä ja tämä vaatii kyllä kommunikointitaitoja. 

Ei kannata. Nuorena kuulostaa ehkä hienolta ja kivalta, että näpyttelet omaan tahtiin kotona jotain ja voit sanoa olevasi tiedemies/ nainen. Todellisuus on toista. Jos et ole nuorena saanut vakivirkas ni sitä et saa. Niitä virkoja on vain muutamia ja niihin sitten hakijoita esim. Kiinasta asti. Puoliso roikkyi liian pitkäön yliopistolla koska sai kuitenkin aina kolmenkin vuoden pätkiä ja lehtorin sijaisuuksia jolloin palkkakin oli ok. Lopulta talous meni niin kuralle ja ikää sen verran ettei enää voinut saada mitään nuoremmille tarkoitettuja apurahoja tms. Viranhaussa jäi kakkoseksi ja mitta täyttyi ja oli pakkokin lähteä pois. Pelastus oli se, että oli myls ennakoidusti suorittanut opettanän opinnot ja ala sellainen että löytyy ooettajan hommia. Palkka käytännössä sama. Onneksi pitää lapsista ja omat lapsetkin on. Itse on tyytyväinen. Tuli nähtyä yliopisto, mutta jälkiviisaana todennut et ois pitänyt lähteä paljon aiemmin. Sama kohtalo kollegoilla. Muutama saa sen viran, suuri osa joutunut hakeutumaan pois.

Olen humanistisella puolella tutkijana. Tykkään työni sisällöstä ihan mielettömästi ja innostunut helposti tutkimusaiheista, joille joko itse saan haettua rahaa tai pääsen olemaan mukana jonkun toisen tutkimusryhmässä. Vastapuoli sitten on, että työ on pätkää, pätkää ja pätkää vaikka työkokemusta on nyt 10+ vuotta. Ja töiden jatkuvuudesta ei ole mitään takeita, kaikki perustuu siihen että haen vuosittain ja yleensä useita kertoja vuodessa hyvin isotöisillä hakemuksilla uutta rahoitusta ja että onni on myötä.

Tällä hetkellä vielä tuntuu siltä, että työn sisältö kompensoi riittävästi työn huonoja puolia. Oletan, että eläkeikäiseksi en tätä tule jaksamaan, tai yksinkertaisesti pätkiin ja toisaalta liialliseen omaan innostukseeni työn tekoa & siitä kumpuaviin aikaa vieviin "sivupolkuihin" liittyvä stressi alkaa viedä terveyttä liian huonoon suuntaan.

Olen nyt lukiossa opettajana tohtorintutkinnolla ja tein vähän käytännössä tutkijan työtäkin, tittelinä oli yliopistonlehtori.

Jokunen julkaisu ja pari tilaustutkimusta. Ongelma jälkimmäisissä on, että niiden palkat ovat tyyliin 2000 te / kk tai joku könttäsumma, jolla tuo kk-palkka muodostuu. Eli yliopiston lehtorina tai lukion lehtorina tienaat yli 4 te. Tilaustutkijana noin puolet. Tietenkin työn vapaus ja kiinnostus ja blaablaablaa. Mutta laskut pitää maksaa perheellisenä.

Jälkeeni lukiooni on tullut ainakin kaksi vastaavaa henkilöä, perusteluna nimenomaan, että säännöllinen reilun neljän tonnin palkka ja pitkät lomat. Eikä tarvitse käyttää energiaa (ainakaan vielä) rahoituksen hakemiseen, että saa maksaa oman palkkansa.

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin näin sen muutaman vuoden aikana kun suuntasin tutkijan uralle aivan valtavia työilmapiiriongelmia, selkään puukottamista, jotka johtuivat suureksi osaksi rahoituksen niukkuudesta. Nyt kun olen alani perustyössä kentällä, olen saanut paremman palkkatason kuin tutkijana varmaan 20-30 vuotta aiemmin. Ainoa miinus, etten voi mainostaa olevani tohtori. Voi itku!

Vielä voit harrastuksena tehdä väikkärin!