Kannattaako tutkijan ura, kokemuksia?

Miksi haluaisit kituuttaa pienillä pätkätuloilla?

Vierailija kirjoitti:

Miksi haluaisit kituuttaa pienillä pätkätuloilla?

Tottakai haluaisin mieluummin paljon ja säännöllisesti rahaa, jos sen voisi mieluisasta työstä saada. Kuten sanoin, alani asiakastyö ei yhtään kiinnosta. En keksi myöskään uutta mielekästä alaa, jota opiskella (eikä edes opintotukikuukaudet riittäisi toiseen tutkintoon).

Ap

ei kannata. Tai no jos olet valmis siihen, että ainakin seuraavat 10 vuotta (luultavasti jopa loppuelämä jos et proffaksi etene) edessä on vain pätkätöitä ja samaan aikaan kun olet töissä, teet omalla ajalla rahoitushakemuksia jotta töitä olisi jatkossa. Yliopistoilla yleinen käytäntö on että monet tekevät töitä ilmaiseksi rahoitusten välissä, viimeistelevät artikkeleita jne. mikä itseäni ainakin ärsytti, sillä se loi ilmapiirin jossa oli oletusarvo, että ilmaista työtä tehdään. Burnoutit ovat yleisiä ja työilmapiiriin heijastuu jatkuva kilpailu rahoituksesta. Apurahoista on kova kilpailu ja palkat ovat huonoja. esimerkki: väitöskirjani viimeistelyyn saatu apuraha, netto n. 1750e kuussa. Ja tästä pitäisi itse maksaa vielä työhuone jos sellaisen haluaa. Itse menetin terveyteni tutkijan hommissa ja katsoin vierestä kun muutamalle muulle samalla pienellä laitoksella kävi vieressä samoin. En siis voi suositella.

Pystytkö suuntautumaan esim. labratyöhön? Tutkijan uraa on valitettavasti vähän huono suositella. Mieti, että joudut anomaan joka kuukauden palkkaasi monimutkaisilla, tuntikausia vaativilla hakemuskaavakkeilla (eri kaavake moneen eri paikkaan) ja perustelemaan joka kerta eri tavoin, miksi juuri sinun pitäisi saada palkkaa tässä kuussa. 95% kerroista se hartaasti toivomani pieni palkka myönnetään jollekulle toiselle ja joudut jälleen kerran tekemään päivätyösi palkatta ja haalimaan elantosi ilta- ja viikonlopputöillä. t. apuraha(ton) tutkija terveyspuolelta.

Mä olen ihan erilaisella alalla eli matemaattis-luonnontieteellisellä, mutta ainakin meillä tutkijan hommat on viimeisen 10-15 vuoden aikana huonontuneet merkittävästi. Kun jäin valmistumiseni jälkeen jatko-opiskelijaksi ja tutkijaksi, kaikki sanoi että leipä on kapea mutta pitkä. Kun olin huolissani siitä, että alkuun tuntui saavan aina vain puolen vuoden tai vuoden työsopimuksia, niin kaikki sanoi että saat kyllä olla niin kauan kuin haluat, aina nämä on sumplittu niin että ne entiset jatkaa vaikka periaatteessa pitäisi laittaa hakuun kauden päätyttyä ja valita muodollisesti pätevin. Ja niin se toimi. 

No, vähitellen sitten tuli homma kovemmaksi eli vaikka roskapapereita piti tuottaa, kunhan on määrällisesti paljon julkaisuja. JOs yksi lehti ei huolinut, niin toiseen. Lisäksi tuli se "rahan taloon tuomisen" tarve eikä enää saanut perehtyä tutkimaan mikä oikeasti kiinnostaa.  Ei, vaan jotain epäkiinnostavaa mitä joku kaupallinen yhteistyökumppani halusi, piti tutkia. Kaupan päälle vielä se, että oikeasti alettiin potkimaan ihmisiä pois virkasuhteiden päätyttyä plus tietyt poliittisluontoiset klikit ja kärhämät tiedekunnassa, niin minä päätin häipätä töihin kaupalliselle puolelle. Enkä kadu, vaikka sinänsä tutkijantyö olikin minusta silloin joskus ennen mukavaa. 

aijuu ja vielä unohtui sanoa että tutkijan hommia ja sen huonoja puolia jaksavat yleensä edes jotenkin ne, joilla on oikeasti palo siihen tutkimuksen tekemiseen eli jos tutkimusuran motivaationa on se, ettei tiedä mitä muuta voisi tehdä niin suosittelen harkitsemaan moneen kertaan :)

Kyllä yliopistolla on ihan vakivirkoja terveysalan tutkijoille. Kyse on nopeasti kehittyvästä alasta, joten mielekästä tutkittavaa riittää.

Sen verran, että arvot tai mielenkiinnon kohteet voivat vaihtua totaalisesti parinkymmenen vuoden aikana, maailmakin muuttuu, ehkä radikaalisti, tekoäly korvaa rutiinityön ja tiedon määrä kasvaa mahdottomaksi hallita. 

Kiitos kaikille kattavista vastauksista!

Joku kysyi, onko minun mahdollista suuntautua labrapuolelle. Aivan suoraan ei, mutta hiukan lisäopintoja ottamalla ehkä jonkinlaisiin tehtäviin. Pakollisena meillä on labroja ollut vain muutamalla kurssilla.

Ehkäpä tätä ideaa pitää vielä miettiä kriittisesti. Kuulostaa ankaralta maailmalta, mutta toisaalta olo on aika toivoton hyvien vaihtoehtojen puuttuessa.

Ap

Pois Suomesta. 

Todella raadollinen tie, suorastaan sairas maailma. En voi suositella. Itsekin olen matemaattis-luonnontieteelisellä, ja tunnen juurikin yhden 6-vastaajan kanssa lähes identtisen tarinan. Sydämen pohjassa asti riipii katsoa, miten uskomattoman omistautuneita, huippuosaavia ja tutkimukseen intohimoisesti suhtautuvia ihmisiä kohdellaan kuin roskaa. Tutkijalla on arvoa ainoastaan jos on apuraha, muuten heitetään suoraan ulos tai pakotetaan tekemään töitä ilman palkkaa. Tämä apurahoilla kituuttelu alkaa tohtorikoulutuksesta ja jatkuu postdocin ja tutkijan urille pitkälle. Koko tuo aika pätkätöitä 1-3 vuotta kerrallaan. Nykyään myös professorien ajasta suurin osa menee

siihen, että yritetään saada rahaa oman työn tekemiseen. Oman toimeentulon lisäksi paineita tulee myös yliopiston taholta sekä muualta ulkopuolelta. Tarinat loppuunpalamisista, masentumisista yms ovat ihan vakava ongelma, eikä näitä voi vain sivuuttaa tyylillä "minä ole vahva, minuun tämä ei vaikuta". Itselläni on hirveä palo alaani kohtaan, mutta olen kurkkuani myöten täynnä yliopistomaailmaa.

Tutkijamaailmasa isoin ongelma ei ole pätkätyöt eikö kilpailu, ne ovat totta, mutta niiden kanssa voi elää ja niissä on hyvätkin puolensa.

Isoin ongelma on aapeen tavassa kuvailla iteensä introverttinä. Tutkimus EI ole introverttien puuhaa. Siinä pitää pystyä yhteistyöhön, yhteiskirjoittamiseen, sun omien identiteettiisi ja minuuteesi sidottujen Tutkimusajatusten jakamiseen ja yhteiseen moderointiin ja kompromisseihin. Siinä pitää pystyä Esiintymään ja tekemään ryhmätyötä. Se ei todellakaaan ole introverttien yksinäistne nerojen puuhaa.

Olen samaa mieltä, että tutkijanuraan pitää olla todellinen palo. Se ei ole vain joku varasuunnitelma, kun ei muutakaan keksi.

Lisäksi tutkijat esiintyvät ja verkostoituvat, eivät istu vain kammiossaan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Tutkijamaailmasa isoin ongelma ei ole pätkätyöt eikö kilpailu, ne ovat totta, mutta niiden kanssa voi elää ja niissä on hyvätkin puolensa.

Isoin ongelma on aapeen tavassa kuvailla iteensä introverttinä. Tutkimus EI ole introverttien puuhaa. Siinä pitää pystyä yhteistyöhön, yhteiskirjoittamiseen, sun omien identiteettiisi ja minuuteesi sidottujen Tutkimusajatusten jakamiseen ja yhteiseen moderointiin ja kompromisseihin. Siinä pitää pystyä Esiintymään ja tekemään ryhmätyötä. Se ei todellakaaan ole introverttien yksinäistne nerojen puuhaa.

Kyllä pärjää hyvin tutkijana introverttina. Ei introverttius ole kuin joku vamma, joka estää asioita kuten ryhmässä tekemisen tai esiintymisen. Itse esimerkiksi ihan tykkään esiintymisestä ja olen hyvä siinä, vaikka olen aika ääri-introvertti niin etten ole koskaan halunnut edes puolisoa koska haluan elää yksin.

Vaihdoin hetkeksi (2-3 v ajaksi) ns. tutkijan uralle mutta kiireesti opetuspuolelle takaisin.

Tutkijana ehdin tehdä artikkeliväikkärin ja päälle 3 referereeartikkelia. Ja käydä seminaareissa ympäri Eurooppaa.

Mutta pidemmän päälle aloin kaivata ihmiskontakteja ja opetustyötä.

Tutkijana pitää olla tutkijatyyppiä. Minä en pohjimmiltani kuitenkaan ollut.

Kysymys on tavallaan väärin aseteltu, koska tutkijat eivät oikeastaan muuta voi kuin tutkia. Pitää olla työhullu ja hyvä kirjoittamaan. Tutkijoita on muuallakin kuin yliopistolla, jossa meno on aika tsaarinaikaista joka tavalla. Ja rikastumaan et alalla pääse, mutta hyviin ansioihin voi päästä sitten, jos oikeasti olet hyvä ja todella ahkera. Myös puhuminen, esiintyminen ja promoaminen on osa työtä, joten kovin introvertille voi tulla vaikeaa.

Lisäys nro 17 vielä. Tutkijaksi ei oikeastaan voi noin vain ryhtyä, vaan lahjakkaimmat poimitaan opiskelijoiden joukosta jo aikaisemmin. Joten tavallaan siinä ei edes ole kyse siitä mitä itse haluaa. Minäkin opetin yliopistossa jo ennen valmistumistani ja samoin olen rekrytoitoinut omia opiskelijoitani.

Suoraan sanoen, ei kannata. Jos haluat harrastaa jotain muuta, tai sulla on perhettä/ystäviä, niin se ei onnistu tutkijana. Sulla ei ole tutkijana rahaa tehdä muuta kuin maksaa kurjasta kämpästä vuokraa ja käydä töissä. Tutkimuksen pitää olla intohimo ja siinä pitää vielä pärjätä, jotta saa apurahoja ja virkoja. Kilpailu on äärimmäisen kovaa. Myös ulkomailla asuminen vuosia on melkein välttämätöntä, koska Suomessa rahoitusta on todella niukasti. Väitöskirjan tekeminen on ihan mukavaa, jos on nuori eli reilusti alle 30, mutta muuten ei kannata tehdä sitä päivätyönä.

En myöskään varauksetta suosittele. Väikkärin aikana mielellään, mutta ehdottomasti sen jälkeen on meidän alalla (biolääketiede) lähdettävä ulkomaille. Minimissään postdoccaamassa 3-4kk mutta mieluiten vuosi tai kaksi, koska käytännössä lähes mahdotonta saada kunnon apurahoja esim Akatemialta muuten. Ja tosiaan se loputon rahankerjääminen että saa tehdä hommia, ja palkatonta työtä paljon, illat artikkelien lukemista jne... itse vaihdoin muihin hommiin koska en aio viettää iltojani (surkealla korvauksella) töitä tehden, varsinkin juuri niitä vuosia kun lapseni ovat pieniä. Tutkimuksen tekeminen sinällään on mahtavaa, mutta akateemisessa maailmassa ei itselleni sen arvoista tässä elämänvaiheessa.

Komppaan kovasti aiempia kommentteja yli 20 vuoden tutkimuskokemuksella yliopistossa. Jos asia vielä pohdituttaa kannattaa tutustua myös tähän kirjoitukseen: https://www.areiopagi.fi/2018/05/kuinka-tutkija-voi-sailyttaa-mielenter…