Lue keskustelun säännöt.
Kuvaile elämääsi rehellisesti
31.01.2014 |
Hyvät puolet: Ihana aviomies johon olen täydellisen rakastunut vielä 12 yhdessäolovuoden jälkeen. Olemme terveitä ja kivan näköisiä kolmekymppisiä. Minulla on todella mielenkiintoinen työ ja hyvä palkka (nettona hieman päälle 75000e / vuosi). Mieheni tekee myös mieleistään työtä jossa kohtuullisen hyvä palkka. Meillä on kaunis ja tilava koti, jonka siivooja pitää siistinä. Asuntolainamme on lähes kokonaan maksettu ja omistan myös yhden sijoitusasunnon. Minulla on aikaa harrastaa ja tehdä mieluisia juttuja (esim tällä hetkellä projekteina maalaaminen ja meditointi) Matkustamme paljon, ja meillä on ystäviä ja tuttuja on ympäri maailmaa. Elämäni on hyvin lähellä unelmaelämääni.
Huonot puolet: Paino alkaa kiikkua tuossa ylipainon rajoilla, enkä ole todellakaan niin timmissä kunnossa kuin nuorempana. Lapsia ei ole, mutta keskenmenoja on ollut vaikka muille jakaa. Läheisiä ystäviä ei ole kuin muutama ja näen heitä liian harvoin sillä asumme eri paikkakunnilla. Muutamalla läheisellä ihmisellä on vakavia terveydellisiä, mielenterveydellisiä ja myös päihdeongelmia. Työtilanne on melko epävakaa, yt-neuvotteluja käydään jatkuen joten mitään takuuta ei ole tulevasta.
Kommentit (78)
Olen 32-vuotias. Minulla on työ jossa ei pääse rikastumaan, mutta jossa voin toteuttaa itseäni ja luovuuttani. Olen päässyt näkemään elämän eri puolia, matkustelemaan, tutustumaan hienoihin ihmisiin ja rakastumaan monta kertaa. Elämä ei ole aina ollut mahtavaa eikä onnellista, mutta se on ollut täyteläistä.
Minulla on kolme upeaa tervettä hienoa lasta joiden kanssa olen hieman enemmän kuin näiden isä, josta erosin pari vuotta sitten. Lapsista vapaan ajan keskityn työhöni, matkustelemaan (pienellä budjetilla) ja rakastajaani joka on opettanut minulle uusia puolia seksuaalisuuden hengellisestä puolesta, rakkaudesta ja ihmisyydestä. Saan seksiä ensimmäistä kertaa elämässäni riittävästi ja olen siitä onnellinen nainen. Olen myös kiitollinen kaikesta mitä minulla on.
Painolastina minulla on perusluottamuksen puute ihmisiä kohtaan rikkonaisesta taustasta johtuen, ajoittainen taloudellinen tiukkuus ja kyvyttömyys toimia pitkäjänteisesti ja järkevästi.
En vaihtaisi pois kaikkea kokemaani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 30-kymppinen koulutettu, kahden lapsen äiti, vielä kotona mutta aikeissa palata pian työelämään. Olen viihtynyt kotona kohta kolme vuotta ja lapsenhoidon ohella sisustanut kotiamme pienellä budjetilla ja rakastan asua tässä. Mies on hyvässä työssä, upea isä, ja minulle se oikea. Laihdutin juuri kymmenen kiloa, ja pidän peilikuvastani. Minulla on mahtavia ystäviä ja sopivasti tekemistä.
Tunneköyhän isäni ja kontrolloivan äitini takia minulla on silti todella huono itsetunto. Kamppailen sen asian kanssa päivittäin ja olen joutunut opettelemaan antamaan itselleni anteeksi ja olemaan vaatimatta liikoja. Parisuhteemme on ollut lujilla ja kannan koko ajan syyllisyyttä siitä ettei mieleni tee seksiä. Haluaisin olla antava ja ottava osapuoli, mutta minua ei kiinnosta ja pelkään että minussa on jokin vialla. Mieheni jaksaa olla kärsivällinen ja tukea, vaikka tässä maailmassa, jossa seksiä tuputetaan joka suunnasta, ja kaikki siitä kohkaavat, tunnen itseni epäonnistuneeksi. Kai tässä on johonkin seksuaaliterapeutille lähdettävä..
Olen 50- vuotias, vapaaehtoisesti sinkku ja lapseton, traumaattisesta ja ankeasta lapusuudesta selviytynyt, yliopisto- ja amk-.tutkinto, oma kämppä, asiantuntijatehtävissä alalla, joka on vakaa, keskituloinen, mielenkiintoisia harrastuksia, vakituinen miesystävä, hyvää seksiä ja matkaseuraa. Olen pysynyt mieleltäni suhteellisen virkeänä, opettelen uusia asioita, nyt esim. animaatioiden tekoa.
Vihaan kuitenkin työtäni, vaikka olen sen vakaudesta tyytyväinen nykyoloissa. Ajoittaisia masennuskausia, menopaussista luultavasti johtuvia. Sielunkumppani puuttuu, siis sellainen hyvä ystävä. Kaipaan päivittäin kuollutta ystävääni, homomiestä, joka oli minulle erittäin tärkeä. Olen katkaissut kaikki suhteeni kaikkiin sukulaisiini, lapsuuden traumojen takia.
Hyvät puolet: Olen työssä, jota rakastan. Toki välillä stressaa kun haluan olla aikaansaava ja tehdä asiat hyvin, mutta pääosin on mukavaa lähteä töihin aamuisin. Myös suurin osa työkavereista on mahtavia tyyppejä. Mulla on hyviä ystäviä, joiden kanssa vietämme aikaa. Veljeni on yksi lähimpiä ystäviäni. Olen terve, uskoakseni kohtalaisen kaunis.
Huonot puolet: Olen jäänyt jumiin suhteeseen, jossa ei ole rakkautta, mutta jossa on "ihan mukavaa". Joka päivä kuitenkin ajattelen, löytäisinkö vielä elämäni rakkauden. Pidän lapsista, mutta en halua niitä tämän ihmisen kanssa. Olen jo yli 35-vuotias.
Välit vanhempiini toivoisin olevan paremmat. Olen lievästi ylipainoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 23:30"]
No. Perseestä.
[/quote]
Ja tähän vielä tarkennukseksi, että olen kantapään kautta joutunut oppimaan että materia ei tee onnelliseksi. Rakkaus tekee, eikä sitä enää tässä talossa ole.
Olipa kiva lukea teidän kaikkien elämän iloista ja suruista, hyvistä ja huonoista puolista. Tästäkin huomaa että jokaisella meillä on taakkamme kannettavanamme. Joten ainakin itselle tuli se fiilis tästä että vaikka joskus kadehdituttaa kun kuulee näistä super palkkoja tienaavista, niin ei se rahakaan aina tuo onnea, näyttää näillä varakkaammillakin olevan omat huolensa: lapsettomuudesta onnettomaan parisuhteeseen.
Joillakin näyttää tällä hetkellä olevan kyllä päävoittoisesti vaikeatkin ajat. Onnen tuulia siis varsinkin heille joilla tällä hetkellä menee vähän alavireisemmin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytän tänä vuonna 40. Olen suorittanut koulut helposti hyvin arvosanoin, yliopistolla jäin junnaamaan, enkä saanut opintoja koskaan loppuun (olen elämäni aikana aloittanut pari muuta opintoa, enkä ole suorittanut loppuun, vaikka kaikista suoritetuista kursseista hyviä arvosanoja olenkin saanut). Kun olin opintojen loppusuoralla ja tein sijaisena alani töitä, tapasin ihanan miehen. Omissa kulttuurialan hommissa menestyvä ja ura nousussa edelleen. Mies minua vanhempi ja hänellä kova vauvakuume. Ensimmäinen lapsi ja oma koti ostettu. Kaikki hyvin. Sain myös toiset opintoni hyvään vauhtiin. Toinen lapsi. Ei nukkunut, mulla alkoi hajomaan pää. 1,5 vuoden sisällä ystäviä, tuttavia ja sukulaisia kuoli yli kymmenen. Mieheltä lähti työ alta. Muutimme ulkomaille hyvän pesämunan turvin. Mieheltä hajosi psyyke, missään töissä ei pystynyt olemaan kauan. Minä otin päävastuun perheestä niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Muuttoja ja kitkuttelua, mutta myös seikkailua ja vahvaa me henkeä. Yllätysvauva miehen ollessa jonossa vasektomiaan juuri kun alkoi hieman helpottamaan stressin suhteen. Ollaan käyty voimavarojemme äärillä ja jopa niiden yli, mutta nyt tuntuu kuin alkaisi hieman näkymään valoa tunnelin päässä.
Kaikki säästöt on käytetty, ei omaa asuntoa, kolme lasta ja molemmat yrittäjinä. Taloudellisesti on vieläkin hyvin raskasta, mutta sellainen kokovartalo uupumus/ turtumus on helittämässä ja nyt alkaisi taas olemaan tilaa tuntea jonkinlaista turvallisuuden tunnetta, ja sitä näyttäisi taas riittävän meille aikuisillekin eikä vain lapsille. Todellakin toivon, että tämä lievä nousu jaksaisi nousta entisestäänkin, sillä en tiedä mistä me ne voimavarat repäisisimme jos matto vetäistäisiin taas meidän alta.
Niin ja minulla siis todettiin add pari vuotta sitten ja miehellä borderline...
Nostan keskustelua uudelleen.
Hyvässä hoikassa kunnossa ja nätti itsestä huoltapitävä 37-vuotias nainen, naimisissa nuoruuden rakkauden kanssa, yksi terve ja tasapainoisen oloinen lapsi, josta olen todella onnellinen. Mies vähän vanhempi kuin minä, erittäin hyvä palkkaisessa työssä. Minä vielä kotona lapsen kanssa ja pikkuhiljaa voisi siirtyä työelämään kun alkaa tämä kotona olo tökkimään ja tympimään se ettei itse ns. tee rahaa ja on tunne että oma elämä junnaa vain paikoillaan. Minulla kaksi korkeakoulututkintoa ja muutamia vuosia työkokemusta. Pelokkain mutta toiveikkain mielin kohti työelämää muutaman vuoden kotona olon jälkeen!
Seksi ollut vähän huonommassa jamassa mieheni vuoksi viime vuodet, häntä ei niin ole jaksanut kiinnostaa muttei ole ollut myöskään halukas tekemään mitään tilanteen korjaamiseksi ja tämän seurauksena (kuin myös minun omaa tyytymättömyytä itseeni) ajauduin suhteeseen vanhemman charmantin miehen kanssa. Kivaa oli mutta lopetin homman kun huomasin etten vaan halua jättää/menettää miestäni. Ihanat muistot kuitenkin tästä rakastajasta ja jollain tasolla ikävöin häntä vieläkin :/ Rakastan miestäni ja olemme saaneet tilannetta jo vähän paremmalle tolalle. Jokin särö minuun on kuitenkin jäänyt kun mies jätti olennaisen osan eli seksin ja huomion osoittamisen (joka minulle ainakin todella tärkeää) parisuhteesta olemattomalle tolalle vuosiksi eikä suostunut käsitellä asiaa ennen kuin meinasi olla tosissaan liian myöhäistä. Tämä kokemus on selvästi laittanut miettimään usein, että mitä jos ottaisin eron mutten usko tekeväni sitä ertyisesti lapseni vuoksi ja kun parisuhde kuitenkin toimii hyvin ja seksielämä nykään ihan hyvää. Lisäksi hän on todella hyvä isä lapselleen, jota arvostan suuresti! Näin sitä elämästä oppii eikä koskaan kai kaikki ole täydellistä?
Ystäviä on ympärillä ja kivat lapsuuden perheet molemmilla. Melkein velaton uudehko, kauniisti sisustettu omakotitalo pääkaupunkiseudulla kivalla alueella ja uudehko velaton auto. Rahan kanssa ei tarvitse kitsastella mikä tietty muakava asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ulospäin ihan unelmaelämää. Kaunis uudehko okt pk seudulla, ihana mies, enää 1 lapsista kotona. Matkustellaan, kutsutaan ystäviä syömään (tai käydään ystävien luona), ollaan paljon kotona ja isommat lapset tulee usein meille syömään. Perhekeskeisiä. Duunaritaustasta ponnistanut suomenruotsalaiseen keskiluokkaan.
Olen itse 1/2 työtön joten miehen tuloilla eletään. Mun päivärahat pienenee entisestään syksyllä joten alkaa olemaan jo kiire myydä tämä koti. Se ei ole helppoa koska ostajia tämän hintaluokan taloille on vähän. Lainaa ei ole tarkoituskaan maksaa koskaan loppuun vaan talon myynnin yhteydessä kokonaan pois. Silloin meille sen verran rahaa että saamme "normi" okt:n loppuelämäksi.
Sairaudet ja kivut tekee mun elämästä helvettiä mutta en halua näyttää sitä miehelle koska olen kuitenkin riippuvainen hänestä taloudellisesti. Siispä touhuan ja touhotan tässä kotona kuin duracel enkä pysyt rauhoittumaan ja lepäämään. Käyn terapiassa em syystä (syyllisyydentunteesta) ja koska läheisyydenkaipuuni on niin kova että vaikuttaa jo elämään. Mies ei ole mikään halailija-pussailija ollut koskaan ja seksikin vähenee.
Olen katkera miehen vanhemmille joita olemme elättäneet n 20v (ja mies vuosia sitä ennen) - nekin rahat olisi voinut käyttää omaan perheeseen tai sijoittaa vanhuuden varalle. En silti näytä sitä koskaan vaan hoidan anopin asioita monta kertaa viikossa. Vielä enemmän olen vihainen miehen veljelle joka ei ikinä auttanut appisten kanssa mitenkään. Kaikki jäi meidän hoidettavaksi.
Minä 49, mies 57 ja kaksi lasta 8- ja 12 v. Asumme kahdessa taloudessa pääkaupunkiseudulla yksiö miehen työn vuoksi ja keskikokoisessa maakuntakaupungissa perheasunnossa Uudenmaan ulkopuolella muu perhe. Mies on yli keskipalkkainen (n. 4500) ja syntymävarakas, minä osa-aikainen ja pienituloinen (n. 2000) yrittäjä omasta tahdostani ja varakas mutten syntymävarakas vaan jonkin verran kotoa saatua osakevarallisuutta lapsena, pieniä perintöjä pari kappaletta isovanhemmilta, omia säästöjä ansiotuloista sekä varallisuudentuotoista säästettynä ja sijoitettuna osakkeisiin. Molemmilla lisäksi sinkkupäivien yksiöt sijoitusasuntoina, asuntolainaa tällä hetkellä n. 80000 euroa. Parisuhde voi enimmäkseen hyvin tai erinomaisesti, joskus tietenkin tylsempiäkin kausia, terveys koko perheellä aika hyvä mitä nyt miehellä verenpainetta ja minulle verenpainetta+kolesteroliseurantaa, minulla hieman ylipainoa vaikka yritän syödä terveellisesti ja liikun säännöllisesti. Molempien vanhemmat edelleen elossa, minun vanhempani asuvat samassa kaupungissa kuin missä asun lasteni kanssa. Siskoni asuu naaapurikaupungissa ja miehen sisarukset samalla paikkakunnalla kuin vanhempansa ja yksi ulkomailla.
Elämässä ei kovin paljon enää huonoa, nuorena aikuisena oli tietenkin talous tiukoilla kun tulot olivat melko pienet, ensimmäinen asuntolaina maksussa, sinkkuuden yksinäisyys painoi silloin tällöin ja sydänsurujakin, mutta onneksi tuli elettyä tuokin vaihe elämässä, nähtyä maailmaa, tehtyä mielenkiintoista ja tiivistä työtä ja opittua että pärjää omillaan. Koko ajan oli eteenpäin menemisen tuntua kun laina lyheni, kokemus karttui ja varallisuus lisääntyi, löysin sitten puolisoni kolmenkympin jälkeen uudestaan, nuorempana olimme olleet on-off/vakipano suhteessa useitakin vuosia. Terveys tietysti huolettaa tällä hetkellä ja minua painaa hieman tulevien eläketulojeni pienuus mutta pidämme silti hyvänä ratkaisuna tätä että kevensin työelämässä. Eläketulo olisi sitten aikanaan yksi varma tulolähde, sijoitukset toinen ja näillä näkymin avioliittomme kestää elämämme loppuun asti mutta ainahan voi sijoittaa huonosti ja tulla avioero. Luulen kuitenkin että elämäni on varmemmalla pohjalla kuin monella vakityötä tekevällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ulospäin ihan unelmaelämää. Kaunis uudehko okt pk seudulla, ihana mies, enää 1 lapsista kotona. Matkustellaan, kutsutaan ystäviä syömään (tai käydään ystävien luona), ollaan paljon kotona ja isommat lapset tulee usein meille syömään. Perhekeskeisiä. Duunaritaustasta ponnistanut suomenruotsalaiseen keskiluokkaan.
Olen itse 1/2 työtön joten miehen tuloilla eletään. Mun päivärahat pienenee entisestään syksyllä joten alkaa olemaan jo kiire myydä tämä koti. Se ei ole helppoa koska ostajia tämän hintaluokan taloille on vähän. Lainaa ei ole tarkoituskaan maksaa koskaan loppuun vaan talon myynnin yhteydessä kokonaan pois. Silloin meille sen verran rahaa että saamme "normi" okt:n loppuelämäksi.
Sairaudet ja kivut tekee mun elämästä helvettiä mutta en halua näyttää sitä miehelle koska olen kuitenkin riippuvainen hänestä taloudellisesti. Siispä touhuan ja touhotan tässä kotona kuin duracel enkä pysyt rauhoittumaan ja lepäämään. Käyn terapiassa em syystä (syyllisyydentunteesta) ja koska läheisyydenkaipuuni on niin kova että vaikuttaa jo elämään. Mies ei ole mikään halailija-pussailija ollut koskaan ja seksikin vähenee.
Olen katkera miehen vanhemmille joita olemme elättäneet n 20v (ja mies vuosia sitä ennen) - nekin rahat olisi voinut käyttää omaan perheeseen tai sijoittaa vanhuuden varalle. En silti näytä sitä koskaan vaan hoidan anopin asioita monta kertaa viikossa. Vielä enemmän olen vihainen miehen veljelle joka ei ikinä auttanut appisten kanssa mitenkään. Kaikki jäi meidän hoidettavaksi.
Surullista luettavaa... Auttaisitko omilla rahoillasi kuitenkin vastaavasti omia vanhempiasi, jos tulosi olisivat huippuhyvät ja vanhempasi hädässä? Et kuulosta kovin perhekeskeiseltä, vaikka niin väitit tekstisi alussa .
Kolmanneksi, miten voi "ponnistaa suomenruotsalaiseksi"? Luulin, että sellaiseksi synnytään. Kaverini meni naimisiin suomenruotsalaisen kanssa, mutta ei hänestä silti muuttunut suomenruotsalaista.
Tsemppiä kuitenkin sinulle.
Olen kolmekymppinen, ainakin vielä lapseton. Avoliitossa jos teinistä saakka saman miehen kanssa, olemme yhdessä hyvin onnellisia ja rakastamme toisiamme. Vietämme vapaa-aikaa pääsääntöisesti kaksin, sillä viihdymme loistavasti keskenämme. 😄 Mielestäni tämä hyvä parisuhde on yksi tärkeimistä asioista elämässäni.
Lapsuudenperheeseen on edelleen hyvät välit ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Minulla on ollut hyvä turvallinen lapsuus ja siskoni ovat minulle rakkaita.
Olen vakityöpaikassa, mutta työ on pienipalkkaista ja henkisesti hyvin kuluttavaa. Mieheni on todella hyväpalkkaisessa työssä mutta vastapuolena työpäivät venyvät pitkiks etenkin sesonkiaikoina. Miehen palkan ja järkevän rahankäytön myötä taloudellisia ongelmia ei ole ollut ainakaan vielä.
Asumme vanhassa puutalossa llähellä kaupungin keskustaa. Remontoimme taloa vähitellen. Raskasta mutta palkitsevaa. Kesäisin oma piha ja puutarha ovat toinen olohuoneeni ja saan valtavasti voimaa luonnosta, puutarhasta.
Matkustelu on yhteinen harrastuksemme, samoin luonnossa retkeily ja mökkeily. Myös ravintolaillallisilla tulee käytyä.
Terveys on alkanut vaivata siten, että niskahartiaseutu usein jumissa (minun pitäisi liikkua vielä enemmän) ja migreeni alkanut vaivata. Aika pientä kuitenkin? Myös kaamos tuntuu vuosi vuodelta pahemmalta yhdistettynä henkisesti vaativaan työhöni.
Elämää, josta olen tälä hetkellä hyvin kiitollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 55-vuotias. En ole koskaan tehnyt varsinaisesti töitä. Minulla on kyllä kaksi yliopistotutkintoa. Käytän paljon aikaa hyväntekeväisyyteen ja teen vapaaehtoistyötä mm turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten parissa. Elän hyvin pääomatuloillani.
Olen asunut 20 vuotta Kaakkois-Aasiassa: Bangkokissa, Hong Kongissa ja Singaporessa. Minulla on kolme ihanaa lasta, jotka asuvat perheineen ulkomailla. Näemme liian harvoin heidän kiireidensä vuoksi. Se surettaa minua kovasti. Lapset eivät koskaan juurtuneet Suomeen ja ymmärrän sen hyvin.
Elämäni suuri tragedia oli ensimmäisen mieheni kuolema yllättäen vain 45-vuotiaana.
Oltuani leski 8-vuoden ajan, löysin uuden ihanan miehen, joka on ranskalainen ja minua yli 20-vuotta nuorempi. Monet suomalaiset eivät hyväksy suhdettamme ja vielä vähemmän avioliittoamme. En ymmärrä miksi, eihän asia heille kuulu.
Asumme 180 m2:n asunnossa Ullanlinnassa. Vietämme myös paljon aikaa saaristossa huvilalla ja mieheni kotitilalla Etelä-Ranskassa.
Elämäni on surullista. Lähestyn kolmeakymppiä eikä minulla ole oikein mikään hallinnassa. Hävettää olla tällainen taivaanrannanmaalari. Mutta en onnistu muukaan olemaan, yritetty kyllä on ja silloin vasta meneekin pieleen kaikki pahasti.
Valmistuin juuri, minulla on paljon työkokemusta ja olen vaihtamassa paikkaa paremman paikan ja palkan perässä. Rakastan miestäi ja hän minua, kosinta tapahtuu varmasti viimeistään ensi vuonna. Me ja lemmikit olemme terveitä. Toisaalta uusikin työsuhteeni on määräaikainen, vaikka toivon sen johtavan pidempään työsuhteeseen. Olen pullukka, toimistotyö on lihottanut ihan "huomaamatta" eikä tämä paino tunnu lähtevän millään pois. Miehen äidillä on edessä iso leikkaus.
Ehdottomasti enemmän positiivista kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ulospäin ihan unelmaelämää. Kaunis uudehko okt pk seudulla, ihana mies, enää 1 lapsista kotona. Matkustellaan, kutsutaan ystäviä syömään (tai käydään ystävien luona), ollaan paljon kotona ja isommat lapset tulee usein meille syömään. Perhekeskeisiä. Duunaritaustasta ponnistanut suomenruotsalaiseen keskiluokkaan.
Olen itse 1/2 työtön joten miehen tuloilla eletään. Mun päivärahat pienenee entisestään syksyllä joten alkaa olemaan jo kiire myydä tämä koti. Se ei ole helppoa koska ostajia tämän hintaluokan taloille on vähän. Lainaa ei ole tarkoituskaan maksaa koskaan loppuun vaan talon myynnin yhteydessä kokonaan pois. Silloin meille sen verran rahaa että saamme "normi" okt:n loppuelämäksi.
Sairaudet ja kivut tekee mun elämästä helvettiä mutta en halua näyttää sitä miehelle koska olen kuitenkin riippuvainen hänestä taloudellisesti. Siispä touhuan ja touhotan tässä kotona kuin duracel enkä pysyt rauhoittumaan ja lepäämään. Käyn terapiassa em syystä (syyllisyydentunteesta) ja koska läheisyydenkaipuuni on niin kova että vaikuttaa jo elämään. Mies ei ole mikään halailija-pussailija ollut koskaan ja seksikin vähenee.
Olen katkera miehen vanhemmille joita olemme elättäneet n 20v (ja mies vuosia sitä ennen) - nekin rahat olisi voinut käyttää omaan perheeseen tai sijoittaa vanhuuden varalle. En silti näytä sitä koskaan vaan hoidan anopin asioita monta kertaa viikossa. Vielä enemmän olen vihainen miehen veljelle joka ei ikinä auttanut appisten kanssa mitenkään. Kaikki jäi meidän hoidettavaksi.
Surullista luettavaa... Auttaisitko omilla rahoillasi kuitenkin vastaavasti omia vanhempiasi, jos tulosi olisivat huippuhyvät ja vanhempasi hädässä? Et kuulosta kovin perhekeskeiseltä, vaikka niin väitit tekstisi alussa .
Kolmanneksi, miten voi "ponnistaa suomenruotsalaiseksi"? Luulin, että sellaiseksi synnytään. Kaverini meni naimisiin suomenruotsalaisen kanssa, mutta ei hänestä silti muuttunut suomenruotsalaista.
Tsemppiä kuitenkin sinulle.
Tottakai auttaisin ja olen appiksiakin kaikki nämä vuodet auttanut sanomatta sanaakaan. En ole yksin tämän hatutuksen kanssa vaan mieheni ajattelee samoin. Rajansa kaikella, auttamisellakin. Olemme maksaneet heille kodin, kaikki sen kulut, puhelimet, muutaman loman jne jne jne. Onhan se iso lovi omaan kukkaroon tulomme kun on kaukana huippuhyvistä.
No tuo ponnistaa on väärä sana, nain suomenruotsalaisen. Ponnistus on ollut lähinnä se koulutuksen ja työn kautta saavutettu keskiluokkaisuus. En tosiaan ole suomenruotsalainen vaikka siinä yhteisössä elänkin.
olen päälle kolmekymppinen, naimisissa ja meillä on 3-vuotias lapsi. rakastan tytärtäni valtavasti. Miehen kanssa menee hyvin: olemme toistemme sielunkumppanit. Mies on huippuisä ja perhekeskeinen, sekä työelämässä pärjännyt todella hyvin. Asumme ulkomailla, minulla on yliopistotutkinto ja olen koulutustani vastaavassa työssä (tienaan mukavasti yli keskipalkan). myös mies tienaa hyvin. 2 uutta autoa ja kaunis koti arvostetulla asuinalueella. Olen hoikka ja kaunis.
Oman päivätyönsä lisäksi, mies on mukana bisneksessä, jolla on mennyt huonosti. Tällä hetkellä ei ole tietoa mitä tulee tapahtumaan, huonoimmillaan miehelle kaatuu paljon velkoja maksettavaksi ja koko mies menisi vararikkoon...
vaikka tytär on ihana, mutta välillä minulta menee täysin hermo tyttären venkoiluun. Tuntuu, että rankan työpäivän jälkeen sama oravanpyörä jatkuu ja pääsen vasta levähtämään, kun tyttö menee nukkumaan. Olen todella väsynyt ja tällä hetkellä pitkäänjatkunut flunssa vaivaa.