Kuvaile elämääsi rehellisesti

Olen nuori, villi ja vapaa. Sisäisesti mummo. Elän parisuhteessa mieheni ja lemmikeideni kanssa. Elämäni ei ole juhlaa ja biletystä niin kuin monella ikäiselläni. Istun yksin, odotan inspiraatiota, odotan ystäviä, odotan elämää...
Huolettaa yksin jääminen, parisuhde roikkuu pienen tikun nokalla. Yksi tuulenpuuska ja voi olla ettei sitä enää ole. Tulevaisutemme tiet näyttävät täysin erisuuntiin. Enkä ole onnellinen. 

Olen kolmekymppinen. Ollaan oltu miehen kanssa reilut pari vuotta ja häitä suunnitellaan. Meillä on hyvä suhde. Olemme rakastuneita ja seksi on hyvää. Mies tuntuu siltä oikealta. Lapsia ei ole, enkä voi omia biologisia lapsia saada. Meillä on koira, sellainen pieni ja hemmoteltu :)

Olen ollut monta vuotta työelämässä, nyt kuitenkin ihan vaan kotona ja luen pääsykokeisiin. Tarkoitukseni on kouluttautua kokonaan uudelle alalle. Asumme minun omistamassani kerrostaloasunnossa kivalla alueella, josta lainaa jäljellä noin 100000. Haaveena omakotitalo, siihen säästetään. Koti on hieman keskeneräinen, sisustus on vähän niin ja näin. Ei oikein jaksa panostaa, kun tietää ettei tämä ole se lopullinen koti. Mies tienaa keskivertoa enemmän, ei kuitenkaan ole varakas. Meillä on uudehko auto ja käydään matkoilla 3-4 kertaa vuodessa.

Minulla on vain muutama ystävä, tuttavia paljon. Välit sukulaisiin ovat huonot, mutta vanhempieni kanssa olen läheinen. Olen ainoa lapsi. Miehen suku on ottanut minut hyvin vastaan ja tunnen olevani tervetullut. Harrastan koiranäyttelyitä ja ratsastusta. Haaveilen omasta hevosesta ja purjeveneestä. Tosin ensin pitäisi opetella purjehtimaan :)

Olen suht tyytyväinen elämääni. Hieman voisin laihtua, vaikka en vielä varsinaisesti ylipainoinen olekaan. Olen sairastellut paljon, minkä vuoksi pitäisi liikkua enemmän ja pitää itsestään parempaa huolta. Syön terveellisesti, mutta juon 1-2 pulloa punaviiniä viikossa. Olen hieman huolissani alkoholinkäytöstäni. Harrastan viinejä ja tykkään maistella uusia, mutta nykyään tuntuu ettei ole viikonloppua ilman viinipulloa. Olen ajatellut hieman vähentää, ettei pääse ongelmaksi asti paisumaan.. Ehkä painokin tippuisi paremmin :)

Ihana lukea näitä. Kuinka erilaista ihmisten elämä onkaan mutta silti ah niin elämisen arvoista. 

Asutaan ulkomailla trooppisessa paratiisissa. on uima-altaat, siivoojat. Kaunis hiekkaranta alle tunnin ajomatkan päässä. illanviettoja ystävien kanssa jotka eri puolilta maailmaa. Kultturien sekamelskaa jossa joka päivä on erilainen. Toisaalta suomea ja omaa perhettä on usein kova ikävä.  ja suomalaista ruokaa!

Olen 34-vuotias Hesassa asuva avoliitossa oleva nainen. Elämäni ei ole erityisen hyvää eikä huonoa. Olen muuttanut tänne keski-suomesta joten perheeni on kaukana, olen siksi usein yksinäinen. Miehen perhe asuu lähes naapurissa mutta ovat niin erilaisia kuin minä etten oo saanut mitään yhteenkuuluvuuden tunnetta heihin. Tunne itseni siis saareksi, erllinen maapläntti suurten sukumannerten siimeksessä. Olen sairastanut 2 kertaa masennuksen. Minulla on ongelmia varsinkin ammatillisen itsetunnon kanssa sillä olen ollut siunattu peräti kahdella kiusaajapomolla. Projektieni aikataulut on väännetty tahalteen niin tiukoiksi etten oo voinut onnistua (tämä siis myönnetty). Tarkoituksena on ollut kuulemma opettaa minulle priorisointia, mutta kokemukset opettivat vain sen etten onnistu yhdessäkään projektissa aikataulullisesti ja olen muita huonompi. Miespomoja ovat olleet.

Persoonana olen kuulemma charmantti ja puhelias omantienkulkija enkä ole kokenut kuin vain kaksi-kolme kertaa elämässäni ettei minusta ole pidetty. Noista kokemuksista olen aistinut kateuden, halveksunnan ja pelon oman työn menettämistä kohtaan. Plus sitten tietenkin toinen kiusaajapomoni ei nähnyt mussa mitään hyvää vaikka olin hyvin pidetty kollekoideni puolesta.

Oon ihan kaunis mimmi ja kaunistumaan päin lisää kun nyt laihduttelen parhaillaan muutamia kilojani paremmalle puolelle. Nuorena olen ollut valokuvamalli. Siitä ehkä johtunut muutama kateustapaus.

Mulla on 8v vanhempi mies ollut nyt 5 vuotta. Ei ehkä rakasteta toisiamme enää. En tiedä. Kauheeta katkeruutta välillämme kertyi mun masennusjakson aikana. Nyt oon lomautettuna  ja taloustilanne kiristää välejä entisestään. Mies kritisoi minua siitä etten käy välttämättä pihalla koko päivänä. En silti laiskottele vaan siivoan ja pyykkään yms...

Minulla ei todellakaan ole unelmaelämää. Haluaisin työn jossa mua selkeästi arvostetaan jopa palkan tasolla. Työ saisi olla haastava. Haluaisin intohimoisen miehen joka haluaisi viettää aikaa kanssani ja olisi romanttinen. Haluaisin oman kodin (okt) jota rempata unelmaksi.

Ystäviä mulla on ja niistä mä tiedän että välittäävät! Amen.

Hyvät puolet: 24 vuotias opiskelija. Asun Helsingissä keskustan liepeillä avomiehen kanssa ihanassa, vanhassa pikkukaksiossa. Ollaan seurusteltu 1,5v. Mies on ihana ja pitkäpinnainen. Oman alan töitä riittää, niitä teen sen verran kun koulun ohella ehdin ja jaksan. Valmistun vajaan 2 vuoden kuluttua. Tykkään alastani, en voisi kuvitella itseäni muulle alalle. Miehellä ok työ, tienaa keskipalkan verran.

Tunnen itseni yksinäiseksi, vanhat kaverit jääneet suurimmaksi osaksi; kiirettä riittää kaikilla, töitä, opiskeluja, parisuhde, kotieläimet, lapset... Osa ei vaan pidä enää yhteyttä. Mulla ei koskaan ole ollut varsinaista kaveriporukkaa, lähinnä ystäviä eri porukoista. Mulla on huono itsetunto ja uudet porukat ahdistaa; kaikki on paljon parempia kuin mä. Hoikkia, kauniita, yliopistossa opiskelevia. Mä amk:ssa ja paino normaalipainon ja ylipainon rajalla. Ahmin ja oksennan. Talvi vituttaa, käyn vain töissä/koulussa, kotona äksyilen. 

up

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 18:28"][quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 13:40"]

Olen 37-vuotias, naimisissa, 3 lasta. Kaikki lapset jo kouluiässä. Parisuhde ollut vaihtelevaa, vaikeita aikoja ollut paljon. Olemme selvinneet vaikeista ajoista puhumalla, puhumalla ja puhumalla. Nyt tuntuu siltä, että parisuhteemme voi paremmin kuin ikinä. Naimisissa olemme olleet 15 vuotta. Kuitenkin nyt, minä olen aikeissa pettää miestäni. Juuri nyt, kun asiat ovat vihdoinkin hyvin. Molemmilla hyvät ja mieluisat työt. Ystäviä ja tuttavia ihan mukavasti. Elämä periaatteessa hymyilee, mutta minä olen sitä jostain syystä sekoittamassa.

[/quote]

Et oikeasti enää rakasta miestäsi. Siinä syy.

[/quote]

Hyvä pointti. Ehkä pitääkin paikkansa, vaikea myöntää...

Vitun paskaa aamusta iltaan

^miksi?

Kylläpä täällä kirjoittelee tosi paljon läskejä, vaikka av-totuus on, että kaikki ovat aina hoikkia ja urheilullisia... :D

Olen vielä melko nuori (25v) ja koen, että elämän parhaat hetket on vasta edessäpäin. Minulla on vakituinen työpaikka ja pidän työstäni ylikaiken. Palkalla tulen ok-toimeen (n 28000e/vuosi). Olen seurustellut pitkän aikaa saman miehen kanssa, joka rakastaa minua yli kaiken. Hän on kunnianhimoinen ja komea, sekä menestyy työssään. Olen erittäin läheinen perheeni kanssa, toteutan unelmiani sitä mukaa kun rahavarat antavat myöden.

Miinuksia:
Mies on alkoholisoitunut, olen ulosottorekisterissä vaikka velat onkin maksettu, työtilanne on erittäin epävakaa ja koen jatkuvasti alemmuudentuntoa erityisesti työssäni. Minulla ei ole yhtään todellista ystävää, olen erittäin huono ystävä ja alitajuisesti käytän ihmisiä hyväkseni. En ole kouluttaunut, viimeksi olen käynyt lukion ja nyt yritän räpiskellä merkonomi-tutkintoa läpi (jolla voi pyyhkiä persettä).

Mun elämä on tyhjää, yksinäistä ja paskaa. Ei oo miestä, ei oo ystävii, oon lihava, oon ruma, töitä on, mutta en tiedä kauanko ja kauhee työstressi koko ajan, Kotona makaan sohvalla, televisiosarjojen hahmot on mun kavereita. Joskus harrastin musiikkia, enää ei kiinnosta. On mielenterveysongelmia. Seksiä ei oo ollut vuosiin. Lisäksi paha kohdunlaskeuma ja peräpukamat. Liian isot rinnat aiheuttaa jatkuvaa selkäsärkyä. Kärsin unettomuudesta. Olin uskossa, mutta menetin uskoni. Kaikki sukulaiset painostaa mua koko ajan, pitäis sitä ja tätä. Haluisin muuttaa New Yorkiin, mutta monet asiat estää. Vihaan elämääni. Ei oo rahaa, velkaa on. Ei oo kivaa luonnetta. En hymyile oikeastaan koskaan. Oon nettiriippuvainen. Hyvä puoli on varmaan, että en oo alkoholisti enkä narkkari. Muuta hyvää en keksi. Oon niin kateellinen teille.

Korkeasti koulutettu, kahden kouluikäisen, kohta nelikymppinen naimisissa oleva nainen. Töissä menee todella hyvin ja olen alusta asti tiennyt että olen oikealla alalla. Lisää vastuuta tarjotaan koko ajan, palkka on suomalaista keskitasoa. Mies edennyt kivasti urallaan, tienaamme suunnilleen saman verran.

Lasten kanssa ulkoisesti kaikki ok, hieno uudehko talo, kaksi uutta autoa, paljon harrastuksia. Lapset kuitenkin luonteeltaan hyvin temperamenttisia ja haastavia, meillä riidellään paljon. Vihaan riitoja yli kaiken ja olen tehnyt paljon jotta ne loppuisivat, turhaan. Miehen kanssa riitoja ei ole, lasten kanssa sitäkin enemmän.

Sijoituksia ja omaisuutta on kertynyt, emme asu pääkaupunkiseudulla. Matkustelemme melko paljon. Itse olen enemmän kuitenkin koti-ihminen, enkä kaipaa perheeni lisäksi juuri ihmisiä ympärilleni. Ystäviäkin muutamia, pidän näitä suhteita yllä vähän väkinäisesti.

Harrastuksina liikunta, lukeminen, luontoilu ja talouden seuraaminen. Viihdyn yksin ja toivon usein, että saisin olla useammin yksin myös kotona. Seksielämässä parannettavaa :(

olen kohta 27vuotias, takana vain lukio sekä avoimen yliopiston opintoja ja vapaaehtoistyötä, ja puolivalmiit ammattiopinnot jotka jätin kesken sairastuttuani masennukseen joitain vuosia sitten.

meillä on kolme lasta pienillä ikäeroilla, ja tänäsyksynä kaksi koululaista ja yksi 3v.

miehen kanssa on oltu yhdessä kahdeksan vuotta, ylämäkiä ja alamäkiä ja varmasti päätöksiä jotka harmittaa mutta tässä sitä ollaan.

seuraavaksi olisi tarkoitus saada itselle ammatti, kun lapset on tarpeeksi isoja tässä jotta kokoaika ei mene heistä huolehtimiseen vaan on myös aikaa niille omille opiskeluille. lapset on tietoisesti "tehty" pienillä ikäeroilla, jotta päästään sitten kerralla siitä vauva&pikkulapsi-ajasta ohi.

tähän saakka olen nauttinut olostani kotona, mutta nyt on jo mennyt kohta kahdeksan vuotta ja tuntuu siltä että olisi aika olla taas Minä.

mutta mistähän se Minä löytyy näiden vuosien jälkeen?

Upeita tarinoita. Miten rehellisesti ja pelkistetysti naiset osaavatkin kertoa elämästään, kun kysymys on oikein asetettu. Näitä lukisi vaikka kirjan verran.

Olen 30-vuotias kolmen lapsen työssäkäyvä äiti. Miehen kanssa olemme olleet 5-vuotta naimisissa. Asumme kivassa asunnossa lähellä päiväkotia ja koulua. Minulla on 2 läheistä kaveria ja läheiset välit vanhempiini. Lapset ovat rakkainta ja parasta elämässäni. Harrastan kuntosalia ja olen hyvässä kunnossa. Totuus on kuitenkin se että vaikka tykkään työstäni, on palkka melko huono ja työ raskasta. Pienet lapset valvottavat öisin ja olen jatkuvasti väsynyt. Miehen työ ja harrastukset vievät paljon aikaa ja käytännössä kasvatan lapsia yksin. Kavereita tulee nähtyä harvoin ja lähinnä vietän aikaa lasteni ja äitini kanssa. Olen parivuotta sitten saanut uupumus/ masennus diagnoosin ja nyt pelkään uupumuksen uusiutuvan. Masennukseen on lääkkeet käytössä.

22v, onnellisessa avioliitossa. Kumpikin osa-aikatyössä jotta jää aikaa muille yhteisille toimille. Mies on parasta elämässäni. Liikunnan ilo on löydetty pitkästä aikaa. Ja elämäntarkoitus on täysin selvillä.

Sanoisin elämääni onnelliseksi,vaikka historia on möykkyinen ja huolenaiheina oma terveys ja erityisesti äidin masennus, jota hän ei pysty myöntämään.

olen kolmekymppinen onnellisesti naimisissa oleva 3- vuotiaan tytön äiti. mieheni on brittiläinen ja tutistuimme jo ollessani 18- vuotias. asumme tällä hetkellä suomessa mutta suunnittelemme maisemanvaihtoa britteihin pariksi vuodeksi. velaton asunto, mukava taloudellinen vakaus. ulkonäkööni olen tyytyväinen. paljon läheisiä ystäviä ja ihanat vanhemmat, jotka auttavat meitä myös taloudellisesti ja ovat lapsenvahtina tarvittaessa. ja kyllä, muistan arvostaa joka päivä tätä ihanaa, onnellista elämää :)

31vuotias, vauvakuumeinen, opinnot kesken yliopistossa. Naimisissa, välillä rakastan miestäni yli kaiken, välillä olen tympääntynyt. En tiedä kiinnostaako minua opintoni, toisaalta enää vuosi jäljellä ja työllisyysnäkymät hyvät, samoin palkka naiseksi. Olen vähän apaattinen, masentuvaisuuteen taipuvainen, ja nyt joku alamäki menossa. Kavereita näen liian harvoin, varmaan just tuon masennuksen takia välttelen kaikkia kontakteja. Tänään sain viestin että mummoni on sairaalassa ja soittanut jäähyväispuhelun äidilleni. Tuntuu pahalle tuo elämän rajallisuus. Pelkään myös tässä vauva asiassa lykkääväni sen tekemistä niin pitkälle, etten se enää onnistukaan. Tuntuu, että minun pitäisi olla kahdeksan vuotta nuorempi tässä elämäntilanteessa, en oikein tiedä mihin se elämä valui tähän mennessä. Murehdin liikaa, en tartu hetkeen. Kuvittelen, että onni tulee vuoden päästä kun olen valmistunut, menen pätkätöihin, ja ehkä yritämme lasta. Nyt yritän vain selvitä päivä kerrallaan eteenpäin. Kahlaan suossa eikä edessä näy mitään kovaa maata. Käytän liikaa aikaa netissä. Jos olisin käyttänyt kaiken ajan netissä olemisen sijaan opiskeluun, olisin jo valmistunut.