Kysymys markkina-arvomiehille: ymmärrän teorian pointin. Mitä nyt olisi tarkoitus tapahtua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi olisi kiintoisaa kuulla, kumpi on totta seuraavista, molempia on nähty samoissa keskusteluissa:

A) Naisista 90% on miesten 10% perässä. Naiset jäävät vasten tahtoaan sinkuiksi, koska luulevat, että sänkyyn halukas komistus haluaisi myös parisuhteen.

B) Nainen saa parisuhteen lähes koska vain haluaa.

Kummatkin ovat teorian mukaan totta. Selvennän: Naisista 90% on miesten top 10% perässä. Halutessaan nainen saa lähes milloin vain parisuhteen vaikkapa bottom 30% kanssa, mutta ei luultavasti top 10% kanssa.

Pähkinänkuoressa: Top 10% miehistä ei etsi parisuhdetta, valinnanvaraa löytyy niin paljon. Naiset jäävät sinkuiksi koska luulevat/toivovat että seksi top 10% kanssa johtaisi parisuhteeseen. Nainen saisi parisuhteen helposti, mutta ei top 10% miehen kanssa. 

Loppukysymys: Puhuttaessa naisista tässä kontekstissa tarkoitetaan kaikkia naisia. Samanlaiset käyttäytymistavat ovat kaikilla naisilla. Riippuen omasta tilanteestaan nainen ei välttämättä voi totetuttaa teorian mukaista peruskäytöstään, 10% etsimistä. Esimerkki: Löytääkseen seuraa 50 vuotias nainen ei voi käyttäytyä samoin kuin 22 vuotias nainen, seuraa ei vain löydy jos käyttäytyykin.

Menestyneimmillä miehillä on järjestään avioliitot ja lapsia, tämä on tilastollisestikin todettu. Varmasti mulk*immat heistä pettävät, kun mahdollisuuksia on, mutta tämä pätee toisaalta ihan taviksiinkin. Kokemusta on. Kaikilla on mahdollisuuksia, kun löytyy se oikea kohderyhmä. 

Suurin osa ihmisistä on parisuhteessa. Kumpikaan meistä ei voi tietää, onko tämä seurausta tyytymisestä vai aidoista tunteista. Suurin osa naisista näissä ketjuissa sanoo kuten minäkin, että epäkiinnostava mies on huonompi optio kuin sinkkuus. 

Eikö olekin ällistyttävää, että pidämme tavismiehiämme himoittavina, ihanina ja meille juuri parhaina? 

Eikö olekin jännää miten aivojen kemia toimii, etkä päätä kehen rakastut

Huono seksi on parempaa merenranta-asunnossa kuin yksiössä Lahdessa ;)

Itselläni on hyvää seksiä, mikä on parisuhteen alkamisen suhteen iso kriteeri. 

Luonnollisesti emme asu perheenä yksiössä, joskin tavistuloisina emme myöskään luksussijainnissa tai -asunnossa. 

Näin on suurimmalla osalla suomalaisista. 

Vielä pitäisi käsittää, mihin kommenttisi yrittää viitata, kun sillä ei ole oikeastaan mitään yhteyttä kommenttiini tai todellisuuteen, jossa ihmiset elävät. 

Ihan vain jos kaksi miestä on tasan yhtä ihania, se joka mahdollistaa enemmän voi voiton useammin kuin se köyhempi.

Ei aina, tietenkään, mutta useammin  :)

No on kyllä tosi harvinainen tilanne. Ei ole kyllä ihan tavisnainen kyseessä, jos voi noin valita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"ymmärrän teorian pointin. Mitä nyt olisi tarkoitus tapahtua?"

Viitaten kahteen ylempänä olevaan viestiin. Seuraava vaihe on, että yksilö sovittaa oman parinvalintansa oman markkina-arvonsa mukaiseksi, TAI nostaa sitä omaa markkina-arvoaan JA/TAI menee ympäristöön, jossa on itse sellainen, jonka markkina-arvo on korkea.

Hyvä. Mutta miksi sitten pidetään niin tärkeänä, että me naiset ymmärrämme tämän teorian? Miksi sitä toistellaan nimenomaan täällä naisvoittoisella palstalla, missä suuri osa meistä parhaillaankin palstailevista naisista on jo kauan sitten perheensä perustaneita ja siksi netissä viikonloppuiltaa viettäviä (oma puolisoni katsoo parhaillaan televisiota ja minulle siellä taas ei tule yhtään mitään)?

Ymmärrys laaja-alaisesti asioista on aina hyvästä, eikö? Tuskin olet sitä mieltä, ettei sinun tarvitse tietää mitään muuta kuin sellaista, joka koskettaa juuri omaa elämääsi juuri tällä hetkellä?

Tavallisesti naiset ja eliittimiehet ovat erittäin huonoja hahmottamaan markkina-arvoasioita, koska heidän ei ole koskaan tarvinnut sellaisia miettiä. Asiat ovat naisille aina "vain tapahtuneet", ja eliittimies on aikuistuessaan huomannut olevansa sellainen, josta naiset pitävät.

Esimerkki:

Eliittimies: "Miehen pitää olla sellainen pitkä, harteikas, varakas, hyvässä työssä ja käyttäytyä sillei itsevarmasti, vähän ku*ipäämäisesti. Sillei saa hyvin naisia."

Tavallinen mies: "Kiitos. Entä sitten, jos ei ole pitkä, harteikas, varakas ja hyvässä työssä? Ku*ipäisen käytöksen ymmärrän kyllä."

Elittimies: "No tota... emmä tiärä."

=> Tästä käynnistyvät esimerkin tavallisen miehen pohdinnat markkina-arvosta. Toivottavasti hän ei juutu pelkkään valittamiseen, vaan siirtyy siitä nopeasti eteenpäin eli varsinaiseen toimintaan.

Huomauttaisin, että suuri osa naisista ei ole nuorinakaan ollut suosittuja. Miehet ja sitä ennen pojat ovat erittäin suoraan kertoneet, mikä ko. tyttöjen ja naisten arvo on ollut. 

Tiedän kokemuksesta. Ei ole jäänyt mitään illuusioita. 

Erittäin hieno juttu. Siitä sitten käynnistyivät markkina-arvopohdinnat, ryhdyit kohottamaan omaa arvoasi, ja tekemään muita valintoja sen puolesta, että mahdollisuutesi paranisivat, eikö? Ja lopulta löysit miehen, ja nyt olet onnellinen, eikö?

Öö, ei, en ole pohtinut omaa markkina-arvoani ja tehnyt muutoksia siksi. Kyllä minä olen elämässäni tehnyt valintoja sen perusteella, miten ne vaikuttavat omaan elämääni positiivisesti, en sen perusteella, että tykkäisikö joku mies tai miehet minusta.

Olen kyllä käynyt läpi senkin ajatusketun, jossa mietin, miksi joku mies ei minusta pidä. Mutta, koska miehet on olleet erilaisia, syy siihen, miksi minä en ole heille kelvannut, on aina ollut eri. Joten, lopputulos on se, etten voi joka kerta muuttua toisenlaiseksi jonkun toisen vuoksi. Vaan onnellisen parisuhteen saamiseksi minun oli löydettävä se ihminen, joka pitää minusta tällaisena kuin olen.

Ja minkä neuvon naiset poikkeuksetta antavat miehille jotka eivät löydä parisuhdetta? Ihan tälläkin palstalla?

KEHITÄ ITSEÄSI

pieni ristiriita?

Et ole seurannut keskustelua. Olisit lukenut vastauksen missä joku oli aikaisemmin järjestänyt sinkkuiltoja. Arvaa ketkä jäivät seinustalle? Just ne tavalliset naiset. Miehet suuntautuivat ensimmäisenä kaunottarien luokse.

Pari löytyisi varmasti. Ollaan vain nostettu rimaa liian korkealle ja halutaan porukan kaunein. Ongelmaksi muodostuu siis se että muutkin haluu sitä kauneinta 🙄

Minäkin voin kertoa järjestäneeni sinkkuiltoja ja kaikki naiset jonottivan yhden miehen juttusille.

Selitätkö siis vakavissasi ett miehet jonottivat muutaman kaunottaren luo, kaikkien muiden katsellessa vaivaantuneina?

Vai oliko siellä 30 naista ja 2 miestä`?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en koskaan päässyt edes koeajamaan niitä ysejä tai kymppejä, puhumattakaan että olisivat olleet poikaystäviäni.

Se on urbaani legenda, että tytöt pääsisi kenen tahansa miehen kanssa sänkyyn.

T. Kasityttö

Viittaako kasityttö siihen että olet tasoltasi kasi?

Jos olet tarjoutunut huippumiehelle pantavaksi ilman sitoumuksia, ja mies ei ole tätä seksitarjousta ottanut vastaan, niin voin kertoa että et ole kyllä kasi. Et lähimainkaan.

Kasi on jo todella kaunis nainen, ei miehet tuollaista tilaisuutta kasin kanssa jättäisi käyttämättä.

Mitähän ne ysin ja kympin naiset sitten ovat, jos kasin tasolla olevan pitää olla todella kaunis nainen?

Kiira Korpi ja Sara Sieppi ovat tässä asteikossa rumahkoja taviksia eli siinä seiskan maastossa. Jotkut miehet jopa joutuu tyytymään seurustelemaan ihan sellaisten rumilusten kuin Kirsten Dunst kanssa.

Kiira Korpi ja Sara Sieppi ovat molemmat ysejä tai kymppejä. Kuten itsekin varsin hyvin tiedät.

Kommentistasi näkyy tuollainen vähemmän viehättävien naisten omituinen psykologinen selviytymiskeino: hoette epätoivoisesti sitä että miesten ulkonäkövaatimukset ovat täysin epärealistiset, tämän hokemisen todellisena syynä on se että silloin teidän ei tarvitse kohdata sitä faktaa että oma kilpailukykynne ei vaan yksinkertaisesti riitä edes sellaiseen perus kauniiseen naiseen verrattuna.

Tasan tarkkaan muistan täältä ainakin yhden keskustelun, jossa Sara Siepille annettiin arvosanaksi 7, ja samaan osui myös tavis Janni Hussi. Niin ikään Camila Morrone luokiteltiin tavikseksi. Siis jopa ihmiset, joiden työ perustuu pitkälti omaan ulkonäköön, ovat ulkoisesti pelkkiä taviksia. Kyllä tuntuu että pikkasen on joillain todellisuudentaju hukassa. Ihan mielenkiintoista olisi tietää millainen näiden mielestä on se ysi tai kymppi.

Samaten täässäkin ketjussa dissataan miljonäärimiehet joilla on nuoria malleja vaimoina betaksi, naisten toimesta.

Koska ko. nainen ei huolisi miestä jolla on satojen miljoonien omaisuus   ;)

Kaikki nyt vaan ei ole gold diggereitä. Enpä usko, että ihmiselle ei koidu mitään onnea prceensä myymisestä jollekin vanhalle käävälle.

aivan, ja kun se minjonääri onkin saman ikäinen eikä vanha kääpä...?

Aika harvassa täälläkin on pari kolmekympoiset miljonäärit. Eikä edes viitsitä lähteä vääntämään muutamista NHL pelaajista.

eli alfat ovat harvassa.... Mutta jos yökerhossa Axl, Roope, tai joku lätkästara tulis vikittelemään, useampi nainen lähtisi matkaan pitämään hauskaa kuin Rainerin tullessa ehdottelemaan.

niinpä

No varmaan joo, jos ne tulee siihen yhtä aikaa ja pääsee valitsemaan. Mutta jos Roope olisi vain paikalla, eikä huomioi, nainen voisi hyvinkin lähteä sen Rainerin mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi olisi kiintoisaa kuulla, kumpi on totta seuraavista, molempia on nähty samoissa keskusteluissa:

A) Naisista 90% on miesten 10% perässä. Naiset jäävät vasten tahtoaan sinkuiksi, koska luulevat, että sänkyyn halukas komistus haluaisi myös parisuhteen.

B) Nainen saa parisuhteen lähes koska vain haluaa.

Kummatkin ovat teorian mukaan totta. Selvennän: Naisista 90% on miesten top 10% perässä. Halutessaan nainen saa lähes milloin vain parisuhteen vaikkapa bottom 30% kanssa, mutta ei luultavasti top 10% kanssa.

Pähkinänkuoressa: Top 10% miehistä ei etsi parisuhdetta, valinnanvaraa löytyy niin paljon. Naiset jäävät sinkuiksi koska luulevat/toivovat että seksi top 10% kanssa johtaisi parisuhteeseen. Nainen saisi parisuhteen helposti, mutta ei top 10% miehen kanssa. 

Loppukysymys: Puhuttaessa naisista tässä kontekstissa tarkoitetaan kaikkia naisia. Samanlaiset käyttäytymistavat ovat kaikilla naisilla. Riippuen omasta tilanteestaan nainen ei välttämättä voi totetuttaa teorian mukaista peruskäytöstään, 10% etsimistä. Esimerkki: Löytääkseen seuraa 50 vuotias nainen ei voi käyttäytyä samoin kuin 22 vuotias nainen, seuraa ei vain löydy jos käyttäytyykin.

Menestyneimmillä miehillä on järjestään avioliitot ja lapsia, tämä on tilastollisestikin todettu. Varmasti mulk*immat heistä pettävät, kun mahdollisuuksia on, mutta tämä pätee toisaalta ihan taviksiinkin. Kokemusta on. Kaikilla on mahdollisuuksia, kun löytyy se oikea kohderyhmä. 

Suurin osa ihmisistä on parisuhteessa. Kumpikaan meistä ei voi tietää, onko tämä seurausta tyytymisestä vai aidoista tunteista. Suurin osa naisista näissä ketjuissa sanoo kuten minäkin, että epäkiinnostava mies on huonompi optio kuin sinkkuus. 

Eikö olekin ällistyttävää, että pidämme tavismiehiämme himoittavina, ihanina ja meille juuri parhaina? 

Eikö olekin jännää miten aivojen kemia toimii, etkä päätä kehen rakastut

Huono seksi on parempaa merenranta-asunnossa kuin yksiössä Lahdessa ;)

Itselläni on hyvää seksiä, mikä on parisuhteen alkamisen suhteen iso kriteeri. 

Luonnollisesti emme asu perheenä yksiössä, joskin tavistuloisina emme myöskään luksussijainnissa tai -asunnossa. 

Näin on suurimmalla osalla suomalaisista. 

Vielä pitäisi käsittää, mihin kommenttisi yrittää viitata, kun sillä ei ole oikeastaan mitään yhteyttä kommenttiini tai todellisuuteen, jossa ihmiset elävät. 

Ihan vain jos kaksi miestä on tasan yhtä ihania, se joka mahdollistaa enemmän voi voiton useammin kuin se köyhempi.

Ei aina, tietenkään, mutta useammin  :)

Todella harvoin ihmisillä on tilanne, että pitäisi ikäänkuin valita kahdesta. ja todella harvoin on sellaista, että olisi kaksi yhtä ihanaa vaihtoehtoa. Yleensä ihmisillä kaiketi sanelee se, onko johonkin ihastunut, ja aika harva pystyy olemaan ihastunut kahteen. Joten on ihan absurdi ajatus, että joku nainen joutuisi/pääsisi valikoimaan kahdesta täsmälleen yhtä ihanasta.

Mutta oletetaan, että niin olisi. Luulisi, että kahdessa ihanassa olisi muitakin eroja kuin varallisuus, ellei kyse ole identtisistä kaksosista. Minä ainakin painottaisin persoonaa, kumman kanssa synkkaa parhaiten ja on eniten seksuaalista vetovoimaa, ja kumman ulkonäkö miellyttää eniten. Olisi erittäni epätodennäköistä, että nämä ominaisuudet olisivat ihan identtiset. Mutta jos niin olisi, olisi seuraava kriteeri arvomaailma - kumman kanssa se osuu paremmin yksiin. Seuraava kriteeri voisi olla se, kumman kanssa tulevaisuuden toiveet ja suunnitelmat, vapaa-ajan vietto yms osuvat paremmin yksiin.

Jos niinkin epätodennäköisesti kävisi, että nämä kaikki menisivät ihan yks yhteen ja miehet olisivat edelleen ihan yhtä ihania ja sopivia, ehkä sitten seuraava kriteeri voisi olla tosiaan se varallisuustaso. Jos toinen olisi varakas ja hänellä olisi omakotitalo, kesähuvila, vene ja auto, ja toinen sitten asuisi vuokralla, hänellä ei olisi mökkiä ja hän käyttäisi julkisia, niin minä voisin hyvinkin päätyä siihen, että tämä jälkimmäinen - köyhempi - sopisi omiin kuvioihini paremmin. Minulla nimittäin on oma asunto, josta en haluaisi muuttaa (mutta siihen mahtuisi toinen aikuinen asumaan) ja minulla on oma kesämökki, joka on minulle niin rakas, että haluan viettää kesälomat siellä (jolloin olisi mukavaa, jos kumppani suostuisi tulemaan sinne kanssani). En myöskään haluaisi kumppania, joka on liian ura- ja työkeskeinen.

Mutta veikkaan, että nämä hyvin varakkaat karsiutuisivat ja arvomaailmakohdassa. En usko, että minulla synkkaisi hyvin oikeistolaisen kanssa, ja aika moni hyvin varakas tuntuu äänestävän jotain Kokoomusta.

Nojoo, totesitkin, ettei se varakkaampi aina vie voittoa. Mutta kuten sanoin, koko ajatus kahden ihanan välillä valitsemisesta on lähinnä teoreettinen.

Jos puhutaan tietoisesta valinnasta niin tietysti se on teoreettinen.

Kyse on kuitenkin aivojen kemiasta, joten joku mies on sinulle hyvä tyyppi, mutta jotain puuttuu. Toinen taas parasta ikinä.

Jos tietyn tyyppiset miehet miellyttävät sinua (vaikka tummat hiukset, pitkähkö, sopivan lihaksikas) niin jotain erikoista saa miehessä olla, että kiinnostuisit 150cm pitkästä kaljusta läskistä.

Jollakin tämä kompensaatio on status (joku guru teidän joogapiireissä), varallisuus, tai sitten se maine helvetin huomioivana panomiehenä.

Kyseessä kun on teoria, siinä tehdään havaintoja siitä miten naiset noin keskimäärin toimivat ja 30cm heitä lyhyemmät mutta 50kg painavammat miehet yleensä menestyvät huonommin naisten parissa kuin harteikkaat Henry Cavillit

Tuossa kohtaa, ja vain tuossa kohtaa osuit ehkä tahtomattasi ja tiedostamattasi oikeaan: jotain erikoista siinä ihmisessä nimittäin on, johon ihastutaan (tai sitä ennen herää kiinnostus).

Minusta vaikuttaa siltä, että et ole kypsä luopumaan pakkomielteestäsi rahaa ja statusta kohtaan, joten en jaksa niiden osalta muuta kuin todeta jälleen kerran, että kun tapasin oman puolisoni ensimmäisen kerran ja tiesin haluavani hänet ja häntä, hän tuli paikalle työhaalareissa kaverilta lainatulla riisikupilla eikä minulla ollut mitään tietoa hänen statuksestaan tai varallisuudestaan tai varattomuudestaan (yksittäistapauksethan eivät tosin tällä palstalla todista mitään, paitsi kun kyseessä on alfakaveri, joka kertoo kuinka naispuoliset alaiset vonkaavat häneltä seksiä :-))

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi olisi kiintoisaa kuulla, kumpi on totta seuraavista, molempia on nähty samoissa keskusteluissa:

A) Naisista 90% on miesten 10% perässä. Naiset jäävät vasten tahtoaan sinkuiksi, koska luulevat, että sänkyyn halukas komistus haluaisi myös parisuhteen.

B) Nainen saa parisuhteen lähes koska vain haluaa.

Kummatkin ovat teorian mukaan totta. Selvennän: Naisista 90% on miesten top 10% perässä. Halutessaan nainen saa lähes milloin vain parisuhteen vaikkapa bottom 30% kanssa, mutta ei luultavasti top 10% kanssa.

Pähkinänkuoressa: Top 10% miehistä ei etsi parisuhdetta, valinnanvaraa löytyy niin paljon. Naiset jäävät sinkuiksi koska luulevat/toivovat että seksi top 10% kanssa johtaisi parisuhteeseen. Nainen saisi parisuhteen helposti, mutta ei top 10% miehen kanssa. 

Loppukysymys: Puhuttaessa naisista tässä kontekstissa tarkoitetaan kaikkia naisia. Samanlaiset käyttäytymistavat ovat kaikilla naisilla. Riippuen omasta tilanteestaan nainen ei välttämättä voi totetuttaa teorian mukaista peruskäytöstään, 10% etsimistä. Esimerkki: Löytääkseen seuraa 50 vuotias nainen ei voi käyttäytyä samoin kuin 22 vuotias nainen, seuraa ei vain löydy jos käyttäytyykin.

Menestyneimmillä miehillä on järjestään avioliitot ja lapsia, tämä on tilastollisestikin todettu. Varmasti mulk*immat heistä pettävät, kun mahdollisuuksia on, mutta tämä pätee toisaalta ihan taviksiinkin. Kokemusta on. Kaikilla on mahdollisuuksia, kun löytyy se oikea kohderyhmä. 

Suurin osa ihmisistä on parisuhteessa. Kumpikaan meistä ei voi tietää, onko tämä seurausta tyytymisestä vai aidoista tunteista. Suurin osa naisista näissä ketjuissa sanoo kuten minäkin, että epäkiinnostava mies on huonompi optio kuin sinkkuus. 

Eikö olekin ällistyttävää, että pidämme tavismiehiämme himoittavina, ihanina ja meille juuri parhaina? 

Eikö olekin jännää miten aivojen kemia toimii, etkä päätä kehen rakastut

Huono seksi on parempaa merenranta-asunnossa kuin yksiössä Lahdessa ;)

Itselläni on hyvää seksiä, mikä on parisuhteen alkamisen suhteen iso kriteeri. 

Luonnollisesti emme asu perheenä yksiössä, joskin tavistuloisina emme myöskään luksussijainnissa tai -asunnossa. 

Näin on suurimmalla osalla suomalaisista. 

Vielä pitäisi käsittää, mihin kommenttisi yrittää viitata, kun sillä ei ole oikeastaan mitään yhteyttä kommenttiini tai todellisuuteen, jossa ihmiset elävät. 

Ihan vain jos kaksi miestä on tasan yhtä ihania, se joka mahdollistaa enemmän voi voiton useammin kuin se köyhempi.

Ei aina, tietenkään, mutta useammin  :)

Todella harvoin ihmisillä on tilanne, että pitäisi ikäänkuin valita kahdesta. ja todella harvoin on sellaista, että olisi kaksi yhtä ihanaa vaihtoehtoa. Yleensä ihmisillä kaiketi sanelee se, onko johonkin ihastunut, ja aika harva pystyy olemaan ihastunut kahteen. Joten on ihan absurdi ajatus, että joku nainen joutuisi/pääsisi valikoimaan kahdesta täsmälleen yhtä ihanasta.

Mutta oletetaan, että niin olisi. Luulisi, että kahdessa ihanassa olisi muitakin eroja kuin varallisuus, ellei kyse ole identtisistä kaksosista. Minä ainakin painottaisin persoonaa, kumman kanssa synkkaa parhaiten ja on eniten seksuaalista vetovoimaa, ja kumman ulkonäkö miellyttää eniten. Olisi erittäni epätodennäköistä, että nämä ominaisuudet olisivat ihan identtiset. Mutta jos niin olisi, olisi seuraava kriteeri arvomaailma - kumman kanssa se osuu paremmin yksiin. Seuraava kriteeri voisi olla se, kumman kanssa tulevaisuuden toiveet ja suunnitelmat, vapaa-ajan vietto yms osuvat paremmin yksiin.

Jos niinkin epätodennäköisesti kävisi, että nämä kaikki menisivät ihan yks yhteen ja miehet olisivat edelleen ihan yhtä ihania ja sopivia, ehkä sitten seuraava kriteeri voisi olla tosiaan se varallisuustaso. Jos toinen olisi varakas ja hänellä olisi omakotitalo, kesähuvila, vene ja auto, ja toinen sitten asuisi vuokralla, hänellä ei olisi mökkiä ja hän käyttäisi julkisia, niin minä voisin hyvinkin päätyä siihen, että tämä jälkimmäinen - köyhempi - sopisi omiin kuvioihini paremmin. Minulla nimittäin on oma asunto, josta en haluaisi muuttaa (mutta siihen mahtuisi toinen aikuinen asumaan) ja minulla on oma kesämökki, joka on minulle niin rakas, että haluan viettää kesälomat siellä (jolloin olisi mukavaa, jos kumppani suostuisi tulemaan sinne kanssani). En myöskään haluaisi kumppania, joka on liian ura- ja työkeskeinen.

Mutta veikkaan, että nämä hyvin varakkaat karsiutuisivat ja arvomaailmakohdassa. En usko, että minulla synkkaisi hyvin oikeistolaisen kanssa, ja aika moni hyvin varakas tuntuu äänestävän jotain Kokoomusta.

Nojoo, totesitkin, ettei se varakkaampi aina vie voittoa. Mutta kuten sanoin, koko ajatus kahden ihanan välillä valitsemisesta on lähinnä teoreettinen.

Jos puhutaan tietoisesta valinnasta niin tietysti se on teoreettinen.

Kyse on kuitenkin aivojen kemiasta, joten joku mies on sinulle hyvä tyyppi, mutta jotain puuttuu. Toinen taas parasta ikinä.

Jos tietyn tyyppiset miehet miellyttävät sinua (vaikka tummat hiukset, pitkähkö, sopivan lihaksikas) niin jotain erikoista saa miehessä olla, että kiinnostuisit 150cm pitkästä kaljusta läskistä.

Jollakin tämä kompensaatio on status (joku guru teidän joogapiireissä), varallisuus, tai sitten se maine helvetin huomioivana panomiehenä.

Kyseessä kun on teoria, siinä tehdään havaintoja siitä miten naiset noin keskimäärin toimivat ja 30cm heitä lyhyemmät mutta 50kg painavammat miehet yleensä menestyvät huonommin naisten parissa kuin harteikkaat Henry Cavillit

Keskustelu tasohemmojen kanssa on aina hyvin raskasta siksi, ettei heillä ole käytössään kuin ääripäät. Joko julkkismies tai 150 kg lihava mies, tai jotain muuta vastaavaa. Kimi Räikkösen ja muiden miljonäärien avulla ei voi selittää paljoakaan siitä, miten pariutuminen menee tavallisten ihmisten elämässä.

Eikö teillä ole ystäviä ja sukulaisia, joiden elämää seuraisitte? Kun ystävänä on lehdestä luettu Axl Rose -kohu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä mietin millaista se olisi, jos yhteiskunta järjestäisi pakkoavioliittoja. Tällä yritettäisiin saada syntyvyys kasvuun ja mahdollisimman moni mies kiinni normaaliin parisuhde-elämään.

Pakkoliitto tapahtuisi varmaan jossain 25v korvilla, koska ensin pitäis varmasti opiskella joku ammatti. Ei yhteiskunta ala arvostamaan pelkkää liittoa, meillä koulutus on tärkeää.

No sit 25v täytettyäni mut kyyditetään jonnekin Kiteelle tapaamaan Erkkiä, josta oon saanut perustiedot jo aiemmin. Erkin kanssa asetutaan kerrostalokaksioon Kiteellä ja elellään siellä elämäämme. Selvä.

Mutta kuvitteleeko tälläisen kannattajat, että tuossa liitossa ois esim seksiä ja rakkautta? Enköhän mä edelleen haikailisi jonkun oikean rakkauteni perään. Jos nyt kerran puolessa vuodessa sänkyyn päätyisin Erkin kanssa, niin olisko kaikki sen arvoista. Mitä tästä hyötyis yhteiskunta, Erkki tai minä. Elämähän ois molemmille ärsyttävää jonkun tuntemattoman kanssa, eihän me ehkä edes tultais toimeen. Erkki sais happaman akan, joka ei pidä kosketuksesta, mutta jaksaa muistuttaa joka päivä että "pese pyykkiä, useammin, ostit väärää maitoa, voitko puhua hiljempaa, sun hiukset haisee oudoilta".

Tuo pakkoavioliitto on mielenkiintoinen idea. Olen joskus leikitellyt ajatuksella, mitä tuosta seuraisi. Osa varmaan todellakin olisi täyttä pask.., mutta voisiko siltikin jotkut avioliitot onnistua;

Kun toinen on pakolla hyväksyttävä kaikkine ominaisuuksineen, niin oppisivatkohan osapuolet elämään toistensa kanssa paremmin ja lopulta onnellisemmin? Nythän avioliitto on kokenut täydellisen inflaation instituutiona; jos toisesta löytyy joku "suuri" vika (sivusta seuraten täysin epäolennainen seikka), niin otetaan ero.

Ja ei, en ole kannattamassa pakkoavioliittoja, mutta mietin tätä nykyistä "kevyttä kertakäyttökulttuuria" parisuhteissa.

En usko, että meistä miehistä monikaan ajattelee tuota markkina-arvoaan kirjaimellisesti. Moni tietysti arvottaa itsensä jo lähtökohtaisesti , ettei sitä "prinsessaa" tavoittele. (kun minä olen tämmöinen tavallinen jörndonner ja jo koulussa luokan nätit tytöt huomasivat ainoastaan sen hymypoika-Timon.)

Sosiaalinen paine ja vajavaiset sosiaaliset taidot ehkä yhteisvaikutuksena tekevät asiasta ylitsemṕääsemättömän vaikean.

Sosiaalinen painella tarkoitan seuraavaa: No kun äiti ja isä olivat naimisissa. kaikilla kavereilla on tyttöystävät ja kun on annettu ymmärtää, että ihmisen tulee olla parisuhteessa että on onnellinen ja "hyväksytty" muiden silmissä.

Eli kun tällainen paine on niskassa, niin aina kun on lähelläkään "vapaata" naista, niin koko kanssakäyminen muodostuu tavalla tai toisella yrittämiseksi. "no kun se nainen on jostain saatava". Yleensä tämä vain valitettavasti taitaa olla joltisenkin läpinäkyvää toiselle osapuolelle.

Minulla ensimmäinen suhde oli vasta kolmekymppisenä ja tuossa isässä tuntee jo olevansa b-luokan kelpaamaton kansalainen. Näin yli viisikymppisenä ko. tuntuu todella naurettavalta.

Kun oli parisuhteessa, eikä ollut mitään pakkoa toista sukupuolta kohtaan, ei ollut yksi, eikä kaksikaan kertaa, kun kuulin toteamuksen "miksi kaikkien hyvien miesten pitää olla parisuhteessa?". Kun ei ole painetta eikä tarvetta yrittää, niin silloin on huomattavasti hyväksyttävämpi.

Myöskin se, että kun oli "onnistunut" löytämään parin, niin oma itsevarmuus kasvoi ja huomasi, että kyllä maailmassa on naisia, joille kelpaa. Ei siis heti jonkun uuden tuttavuuden tavatessaan tarvinnut alkaa yrittämään kuin olisi viimeinen oljenkorsi. Otti ihmisen ihmisenä eikä pelkkänä objektina. Tästähän seurasi se, omien havaintojeni perusteella, että itse asiassa kiinnostuneita alkoikin ilmaantumaan.

En tiedä ovatko nämä tasoteoreetikot vain liian kauan yrittäneet lyödä päätä seinään huonoine sosiaalisine taitoineen ja katkeroituneet kun "pitäisi olla bemarit ja omakotitalot, että edes noille kassa-Pirkoille kelpaa" (vaikka syy on ollut omassa taidottomuudessa käytäytyä toisen seurassa omana itsenään  kuitenkin niin että osaa myös ottaa toisen huomioon ihan tavallisena ihmisenä)

(Olipa sekalaista tekstiä, yrittäkää ymmärtää)

Itsensä kanssa on jo ihan tarpeeksi vaikeaa elää, saati sitten jonkun toisen.

Ihmiset oppisi kyllä elämään toistensa kanssa samassa taloudessa. Mutta kuinka paljon siinä olisi oikeaa parisuhdetta? Hakeutuisivatko toistensa lähelle? Harrastaisivatko seksiä?

Vai olisiko tilanne se, että sieltä kotoa paetaan aina tilaisuuden tullen jonnekkin muualle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en koskaan päässyt edes koeajamaan niitä ysejä tai kymppejä, puhumattakaan että olisivat olleet poikaystäviäni.

Se on urbaani legenda, että tytöt pääsisi kenen tahansa miehen kanssa sänkyyn.

T. Kasityttö

Viittaako kasityttö siihen että olet tasoltasi kasi?

Jos olet tarjoutunut huippumiehelle pantavaksi ilman sitoumuksia, ja mies ei ole tätä seksitarjousta ottanut vastaan, niin voin kertoa että et ole kyllä kasi. Et lähimainkaan.

Kasi on jo todella kaunis nainen, ei miehet tuollaista tilaisuutta kasin kanssa jättäisi käyttämättä.

Mitähän ne ysin ja kympin naiset sitten ovat, jos kasin tasolla olevan pitää olla todella kaunis nainen?

Kiira Korpi ja Sara Sieppi ovat tässä asteikossa rumahkoja taviksia eli siinä seiskan maastossa. Jotkut miehet jopa joutuu tyytymään seurustelemaan ihan sellaisten rumilusten kuin Kirsten Dunst kanssa.

Kiira Korpi ja Sara Sieppi ovat molemmat ysejä tai kymppejä. Kuten itsekin varsin hyvin tiedät.

Kommentistasi näkyy tuollainen vähemmän viehättävien naisten omituinen psykologinen selviytymiskeino: hoette epätoivoisesti sitä että miesten ulkonäkövaatimukset ovat täysin epärealistiset, tämän hokemisen todellisena syynä on se että silloin teidän ei tarvitse kohdata sitä faktaa että oma kilpailukykynne ei vaan yksinkertaisesti riitä edes sellaiseen perus kauniiseen naiseen verrattuna.

Kilpailukyky mihin? Minusta tuntuu, että nyt ollaan taas olennaisen äärellä. Jos saan arvata, niin oletan että sinä näet parisuhdemarkkinat kilpailuna. Ikään kuin olisi olemassa joukko ikäisiäni miehiä ja ikäisiäni naisia ja sitten siitä joukosta muodostettaisiin pareja niin, että ensin parhaat valitsevat toisensa ja sitten me muut joudumme tyytymään toisiimme (tai olemaan yksin, mikä olisi se todellinen valinta).

Emme kuitenkaan elä autiolla saarella eikä sellaista kilpailua todellisuudessa ole käynnissä. Kyllä minä teininä haaveilin pop-tähdistä ja mietin jopa ihan vakavissani sitä, että mitä jos tapaan Ericin vasta kun minulla on jo poikaystävä, ja sitten joudun valitsemaan Ericin ja poikaystäväni välillä. 13-vuotias ajattelee noin, vai olinko 12. Lapsellinen kuitenkin. Kouludiscossa yläasteella ja lukion ekalla eli ennen kuin tultiin täysi-ikäisiksi ja päästiin oikeisiin discoihin kavereiden kanssa, tuli kilpailtua jostain tyypistä. Muistan hämärästi kuinka yksi tyttö uhkasi hakata minut sen takia.

Mutta sen jälkeen olen kuitenkin elänyt ihan normaalia elämää, jossa muutaman kerran on kohdalle osunut mies, johon olen ihastunut. Täysin vertailematta häntä muihin tai valitsematta häntä jostain joukosta kilpailevia miehiä.

En tiedä sumentaako Tinder ajatusmaailman vai mistä tulee tämä kuvitelma, että naisille on koko ajan olemassa joukko miehiä, joista kilpailla. Ei ole. Olin vuosia sinkkuna ennen kuin kohtasin nykyisen mieheni, joka oli ensimmäinen josta edes kiinnostuin. Käsittämätön ajatuskin, että koko sen ajan minulla olisi ollut joku armeija valmiudessa, josta yrittää saada paras mahdollinen. Myönnän toki, etten kovin paljon tehnytkään elämänkumppanin löytääkseni vaan keskityin nauttimaan elämästäni sellaisena kuin se oli, mutta vaikka olisin käynyt joka viikonloppu ulkona ja harrastanut joka ilta jotain, missä tapaa uusia ihmisiä ja etenkin miehiä, niin parempaa miestä en olisi voinut kohdata.

Kyllä, minä näen parisuhdemarkkinat kilpailuna. Ihan oikein tulkitsit.

Havainnoidaanpa hetki ympäristöämme:

Pariutuminen/lisääntyminen on kilpailua, kaikkien maapallon eläinlajien keskuudessa. Urokset kilpailevat parhaista naaraista, naaraat haluavat pariutua parhaiden urosten kanssa.

On mielestäni aika naiivia ajatella että tämä sama mekanismi ei ohjaisi myös ihmisten toimintaa, kun se kuitenkin on se ajava voima kaikkien muiden eläimien lisääntymisessä. Vai olemmeko me jotenkin täysin irrallaan muusta luonnosta tässä asiassa?

Avaisitko vähän. Kuvitellaan, että olen vaikka 28-vuotias nainen ja asun jossain keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa. Miten tämä maailmanlaajuinen kilpailu näyttäytyy minulle käytännössä?

Huoh, ei pitäisi edes vastata tähän, mutta menköön nyt ☹️

Ei se ole yksi maailmanlaajuinen kilpailu, vaan sama kilpailuilmiö esiintyy kaikkialla, maailmanlaajuisesti.

Eli urokset kisaavat keskenään saadakseen parhaan mahdollisen naaraan siitä ympärillään olevasta naaraiden poolista. Ja naaraat kisaavat saadakseen parhaan uroksen saatavilla olevista uroksista.

Eli kilpailu tapahtuu paikallisesti, mutta sama ilmiö toistuu kaikkialla maapallolla.

Ok, korjaan kysymystä: Miten se paikallinen kilpailu näyttäytyy minulle käytännössä?

Ennen baari-iltaa mies käy suihkussa, laittaa partavettä, tekee vähän hauiskääntöjä että kädet pumpissa(😃), laittaa hiukset kuntoon jne.

Sama mies kävelee yökerhoon sisään, skannaa näkymän ja arvioi nanosekunnissa mitkä naiset herättää hänen seksuaalisen kiinnostuksensa (kasvot ja vartalo, kehonkieli), ja tekee tilannearvion mihin näistä naisista miehellä itsellään olisi mahdollisuuksia ulkonäkönsä puolesta. Lopuksi mies vielä arvioi kilpailua: miltä muut paikalla olevat miehet näyttävät, ovatko he pidempiä, rotevampia, komeampia jne.

Tämän jälkeen mies rohkaisee mielensä, valitsee kohteen ja tekee aloitteensa. Toivotetaan hänelle onnea...

--------------------------------------------

Tässä oli lyhyt kurkistus ihmisten soidinmenoihin...

Mutta tässä ajatusleikissä en ole mies vaan 28-vuotias sinkkunainen, jokin aika sitten eronnut edellisestä parisuhteestani. Vietän aikaani töiden jälkeen tapaamalla kavereita ja harrastamalla jotain tavallisia harrastuksia. Normaalioloissa matkustelen muutaman kerran vuodessa ja baareissa käyn ehkä 3-4 kertaa vuodessa tyttökavereiden kanssa. Eli elän sellaista elämä, mikä ymmärtääkseni on aika normaalia vähän alle kolmekymppisten työssä käyvien naisten keskuudessa.

Missä ja miten minun elämässäni konkreettisesti näkyy se, että "urokset kisaavat keskenään saadakseen parhaan mahdollisen naaraan siitä ympärillään olevasta naaraiden poolista. Ja naaraat kisaavat saadakseen parhaan uroksen saatavilla olevista uroksista." Mikä on ylipäänsä se urosten pooli, josta kisaan saadakseni parhaan? Kaikki asuinpaikkakuntani oman ikäiset sinkkumiehet? Ne ikäiseni sinkkumiehet, jotka ylipäänsä tapaan arjessani ja elämässäni? On olemassa joku muu sinkkumiesten pooli jossain?

Tossa tarinassa sä olit yksi niistä naisista jota päähenkilö skannasi katseellaan. Jos olit viehättävä ja vetoava, ja miehen arvion mukaan hänen saavutettavissaan, niin mies saattoi yrittää sua. Jos taas et, niin hän todennäköisesti yritti jotain muuta paikalla ollutta naista.

Eli sä olit mukana kisassa, tiesit tai et. Toki emme tietenkään tiedä olisiko ko. mies kelvannut sulle, jos hän olisikin lähestynyt just sua.

Mut joo, lähtökohtaisesti sun pooli on sun lähialueen sinkkumiehet, joihin sulla on pääsy arjessasi tai esim Tinderin kautta.

Eli kilpailu on sitä, että mies, jonka olemassaoloakaan en ehkä edes noteerannut pitäessäni hauskaa ystävieni kanssa, arvioi tasoni verrattuna ympärillä oleviin naisiin päättääkseen, haluaisiko hän minut seksiin/parisuhteeseen?

Juuri näin. Mutta tuo oli siis vain yksittäinen elävän elämän esimerkki mitä se kilpailu voi olla.

Toinen fiktiivinen tilanne: Prismassa on komea vuoropäällikkö, jota kaksi nuorta kassaneitiä koittaa molemmat tavoitella: meikkaamalla, pukeutumalla seksikkäästi, menemällä juttelemaan milloin mistäkin aiheesta jne...

Se kilpailu on kaikkialla ja kaiken aikaa olemassa, kun näemme meitä kiinnostavia potentiaalisia kumppaneita.

Elätkö oikeasti tuollaisessa maailmassa? Minkä ikäinen olet?

Parikymmentä vuotta sitten eräs miesesimies kertoi että saa jatkuvasti panoehdotuksia naisalaisiltaan. En usko, että maailma on kovin paljon muuttunut noista ajoista vaikka joku "miituu" vähän ehkä pienentää haluja nousta jälleen kerran pukille.

Mitä mä just luin? Missä ulottuvuudessa tuommoista muka tapahtuu? Tai jos tässä, niin millaisissa piireissä ja missä ammateissa liikutaan? Ihan käsittämätön skenaario.

Juu kukaan ei ole koskaan kiivennyt reittä pitkin missään.

Helvetti koko metoo perustuu siihen että naiset alkoivat valittaa kun saavat leffafaroolin seksillä.

Se että epäilee jonkun paskapuljun miesesimehen saavan ”jatkuvasti panoehdotuksia naisalaisiltaan” toki tarkoittaa, että ” kukaan ei ole koskaan kiivennyt reittä pitkin missään”. Ihan totta, siihenhän voi vetää yhtäläisyysmerkit, jos luetaan markkina-arvoteoreetikkojen sanakirjaa. :)

Näissä keskusteluissa otetaan aina esille se ystävämies, joka muka on alfa, jota naiset jatkuvasti jahtaavat ja sitten tämä mies kehuskelee muka saunailloissa näillä panoillaan. Keksisi jotain uutta välillä. Jos tuollainen tolvana olisikin olemassa, niin jokainen normaali mies pitäisi häntä suuren luokan moukkana, koska ei aikuisten ja sivistyneiden miesten kesken ole tapana käyttäytyä noin eikä kukaan edes uskoisi tuollaista naurettavaa leuhkimista. Anteeksi rehellisyyteni.

https://www.is.fi/viihde/art-2000005107318.html

Niin? Oliko tarkoitus kertoa, että tämä heppu oli se alfaystävä? Ei kumoa mitään sanottua, sillä löytyyhän maailmasta kaikenlaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ko. käytös olisi yleisesti hyväksyttyä ja hienoa suurimman osan mielestä. Jos tuollaisten juttujen kuunteleminen saati ihailu on osoitus moukkamaisuudesta.

Silti nuo pojjaat saa valita kenen kanssa lähtee kotia :)

Ei tietenkään sinun kanssasi, sä olet jotain parempaa kuin mitä nuo saa

Molemmat väittämäsi pitävät paikkansa (tosin en tiedä mitä nuo saa, joten en voi vertailla paremmuutta - mitä se edes tarkoittaa?)

Mutta miten ne liittyvät siihen, että jonkin nimeltä mainitsemattoman yrityksen miesesimes väittää saavansa jatkuvasti panoehdotuksia naisalaisiltaan? Pidätkö itse tilannetta jotenkin tavanomaisena?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En miettinyt tasoteorioita kun pariuduin niin vakavasti että se johti avioliittoon ja lapsiin.

Jos nyt on pakko arvioida, niin olemme molemnat ulkonäöltämme n. 8/10 ja älykkyydeltämne n. 9/10. Lisäksi tarpeeksi yhteisiä kiinnostuksen kohteita.

Miten minun olisi pitänyt auttaa niitä 3/10 - 6/10 nuoria miehiä? Jos yritin olla ystävällinen, siis enemmän kuin peruskohtelias, näistä meinasi tulla riesa.

Ei mitenkään. Mutta taisit itse yrittää alkuun 10 miehiä ja kun huomasit ettet saa sellaista pidettyä, kokeilit ysiä ja lopulta kasia. 

Tuo mies taas ei ole koskaan saanut kokeilla sinua parempaa

Olen eri, mutta tässäkin asiassa olette täysin hakoteillä normaalin pariutumiskaavan suhteen. Ensimmäiset suhteet ovat niin miehillä kuin naisillakin sen hakemista, mitä parisuhteessa vaaditaan ja mitä itse haluaa. Ei 15-16-vuotias vielä osaa ajatella sitä tietoisesti, mutta oppii kuitenkin hakemaan sopivampaa partneria erehdysten kautta. Näin on käynyt sekä minulle että miehelleni eli vaihdoimme molemmat koko ajan parempaan ja sopivampaan kumppaniin. Minun mieheni on vielä kaiken lisäksi poikaystävistäni komein ja varakkain eli vaihdoin numeroin ajateltuna kasit ja ysit kymppiin.

Tässä juuri on yksi osa ongelmaa. Puhutaan "harjoittelusuhteista" ja kokeiluista sen sijaan, että ohjattaisiin jo nuorena pariutumaan sopivan kumppanin kanssa. Ihmekös tuo, että toisilla ne "kokeilut" venyvät kolmenkympien  tuolle puolen, ja niiden jälkeen ollaan aika hajalla.

Ottaen huomioon, että ihmisaivot kehittyvät pitkälle parikymppisiksi, sitä ensimmäistä suhdettakaan ei täten voisi harkita, kuin vasta yli kaksikymppisenä. Minä esimerkiksi kasvoin ihmisenä opintojen aikana paljonkin, enkä todellakaan ollut sama ihminen 19-vuotiaana ja 26-vuotiaana. Tai nyt 36-vuotiaana. Miten siinä voi valita kerralla sopivaa kumppania?

19-, 26- ja 36-vuotiaana vain sattumalta kiinnostavat itseään menestyneemmät miehet. 

Määrittele menestyneempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en koskaan päässyt edes koeajamaan niitä ysejä tai kymppejä, puhumattakaan että olisivat olleet poikaystäviäni.

Se on urbaani legenda, että tytöt pääsisi kenen tahansa miehen kanssa sänkyyn.

T. Kasityttö

Viittaako kasityttö siihen että olet tasoltasi kasi?

Jos olet tarjoutunut huippumiehelle pantavaksi ilman sitoumuksia, ja mies ei ole tätä seksitarjousta ottanut vastaan, niin voin kertoa että et ole kyllä kasi. Et lähimainkaan.

Kasi on jo todella kaunis nainen, ei miehet tuollaista tilaisuutta kasin kanssa jättäisi käyttämättä.

Mitähän ne ysin ja kympin naiset sitten ovat, jos kasin tasolla olevan pitää olla todella kaunis nainen?

Kiira Korpi ja Sara Sieppi ovat tässä asteikossa rumahkoja taviksia eli siinä seiskan maastossa. Jotkut miehet jopa joutuu tyytymään seurustelemaan ihan sellaisten rumilusten kuin Kirsten Dunst kanssa.

Kiira Korpi ja Sara Sieppi ovat molemmat ysejä tai kymppejä. Kuten itsekin varsin hyvin tiedät.

Kommentistasi näkyy tuollainen vähemmän viehättävien naisten omituinen psykologinen selviytymiskeino: hoette epätoivoisesti sitä että miesten ulkonäkövaatimukset ovat täysin epärealistiset, tämän hokemisen todellisena syynä on se että silloin teidän ei tarvitse kohdata sitä faktaa että oma kilpailukykynne ei vaan yksinkertaisesti riitä edes sellaiseen perus kauniiseen naiseen verrattuna.

Kilpailukyky mihin? Minusta tuntuu, että nyt ollaan taas olennaisen äärellä. Jos saan arvata, niin oletan että sinä näet parisuhdemarkkinat kilpailuna. Ikään kuin olisi olemassa joukko ikäisiäni miehiä ja ikäisiäni naisia ja sitten siitä joukosta muodostettaisiin pareja niin, että ensin parhaat valitsevat toisensa ja sitten me muut joudumme tyytymään toisiimme (tai olemaan yksin, mikä olisi se todellinen valinta).

Emme kuitenkaan elä autiolla saarella eikä sellaista kilpailua todellisuudessa ole käynnissä. Kyllä minä teininä haaveilin pop-tähdistä ja mietin jopa ihan vakavissani sitä, että mitä jos tapaan Ericin vasta kun minulla on jo poikaystävä, ja sitten joudun valitsemaan Ericin ja poikaystäväni välillä. 13-vuotias ajattelee noin, vai olinko 12. Lapsellinen kuitenkin. Kouludiscossa yläasteella ja lukion ekalla eli ennen kuin tultiin täysi-ikäisiksi ja päästiin oikeisiin discoihin kavereiden kanssa, tuli kilpailtua jostain tyypistä. Muistan hämärästi kuinka yksi tyttö uhkasi hakata minut sen takia.

Mutta sen jälkeen olen kuitenkin elänyt ihan normaalia elämää, jossa muutaman kerran on kohdalle osunut mies, johon olen ihastunut. Täysin vertailematta häntä muihin tai valitsematta häntä jostain joukosta kilpailevia miehiä.

En tiedä sumentaako Tinder ajatusmaailman vai mistä tulee tämä kuvitelma, että naisille on koko ajan olemassa joukko miehiä, joista kilpailla. Ei ole. Olin vuosia sinkkuna ennen kuin kohtasin nykyisen mieheni, joka oli ensimmäinen josta edes kiinnostuin. Käsittämätön ajatuskin, että koko sen ajan minulla olisi ollut joku armeija valmiudessa, josta yrittää saada paras mahdollinen. Myönnän toki, etten kovin paljon tehnytkään elämänkumppanin löytääkseni vaan keskityin nauttimaan elämästäni sellaisena kuin se oli, mutta vaikka olisin käynyt joka viikonloppu ulkona ja harrastanut joka ilta jotain, missä tapaa uusia ihmisiä ja etenkin miehiä, niin parempaa miestä en olisi voinut kohdata.

Kyllä, minä näen parisuhdemarkkinat kilpailuna. Ihan oikein tulkitsit.

Havainnoidaanpa hetki ympäristöämme:

Pariutuminen/lisääntyminen on kilpailua, kaikkien maapallon eläinlajien keskuudessa. Urokset kilpailevat parhaista naaraista, naaraat haluavat pariutua parhaiden urosten kanssa.

On mielestäni aika naiivia ajatella että tämä sama mekanismi ei ohjaisi myös ihmisten toimintaa, kun se kuitenkin on se ajava voima kaikkien muiden eläimien lisääntymisessä. Vai olemmeko me jotenkin täysin irrallaan muusta luonnosta tässä asiassa?

Avaisitko vähän. Kuvitellaan, että olen vaikka 28-vuotias nainen ja asun jossain keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa. Miten tämä maailmanlaajuinen kilpailu näyttäytyy minulle käytännössä?

Huoh, ei pitäisi edes vastata tähän, mutta menköön nyt ☹️

Ei se ole yksi maailmanlaajuinen kilpailu, vaan sama kilpailuilmiö esiintyy kaikkialla, maailmanlaajuisesti.

Eli urokset kisaavat keskenään saadakseen parhaan mahdollisen naaraan siitä ympärillään olevasta naaraiden poolista. Ja naaraat kisaavat saadakseen parhaan uroksen saatavilla olevista uroksista.

Eli kilpailu tapahtuu paikallisesti, mutta sama ilmiö toistuu kaikkialla maapallolla.

Ok, korjaan kysymystä: Miten se paikallinen kilpailu näyttäytyy minulle käytännössä?

Ennen baari-iltaa mies käy suihkussa, laittaa partavettä, tekee vähän hauiskääntöjä että kädet pumpissa(😃), laittaa hiukset kuntoon jne.

Sama mies kävelee yökerhoon sisään, skannaa näkymän ja arvioi nanosekunnissa mitkä naiset herättää hänen seksuaalisen kiinnostuksensa (kasvot ja vartalo, kehonkieli), ja tekee tilannearvion mihin näistä naisista miehellä itsellään olisi mahdollisuuksia ulkonäkönsä puolesta. Lopuksi mies vielä arvioi kilpailua: miltä muut paikalla olevat miehet näyttävät, ovatko he pidempiä, rotevampia, komeampia jne.

Tämän jälkeen mies rohkaisee mielensä, valitsee kohteen ja tekee aloitteensa. Toivotetaan hänelle onnea...

--------------------------------------------

Tässä oli lyhyt kurkistus ihmisten soidinmenoihin...

Mutta tässä ajatusleikissä en ole mies vaan 28-vuotias sinkkunainen, jokin aika sitten eronnut edellisestä parisuhteestani. Vietän aikaani töiden jälkeen tapaamalla kavereita ja harrastamalla jotain tavallisia harrastuksia. Normaalioloissa matkustelen muutaman kerran vuodessa ja baareissa käyn ehkä 3-4 kertaa vuodessa tyttökavereiden kanssa. Eli elän sellaista elämä, mikä ymmärtääkseni on aika normaalia vähän alle kolmekymppisten työssä käyvien naisten keskuudessa.

Missä ja miten minun elämässäni konkreettisesti näkyy se, että "urokset kisaavat keskenään saadakseen parhaan mahdollisen naaraan siitä ympärillään olevasta naaraiden poolista. Ja naaraat kisaavat saadakseen parhaan uroksen saatavilla olevista uroksista." Mikä on ylipäänsä se urosten pooli, josta kisaan saadakseni parhaan? Kaikki asuinpaikkakuntani oman ikäiset sinkkumiehet? Ne ikäiseni sinkkumiehet, jotka ylipäänsä tapaan arjessani ja elämässäni? On olemassa joku muu sinkkumiesten pooli jossain?

Tossa tarinassa sä olit yksi niistä naisista jota päähenkilö skannasi katseellaan. Jos olit viehättävä ja vetoava, ja miehen arvion mukaan hänen saavutettavissaan, niin mies saattoi yrittää sua. Jos taas et, niin hän todennäköisesti yritti jotain muuta paikalla ollutta naista.

Eli sä olit mukana kisassa, tiesit tai et. Toki emme tietenkään tiedä olisiko ko. mies kelvannut sulle, jos hän olisikin lähestynyt just sua.

Mut joo, lähtökohtaisesti sun pooli on sun lähialueen sinkkumiehet, joihin sulla on pääsy arjessasi tai esim Tinderin kautta.

Eli kilpailu on sitä, että mies, jonka olemassaoloakaan en ehkä edes noteerannut pitäessäni hauskaa ystävieni kanssa, arvioi tasoni verrattuna ympärillä oleviin naisiin päättääkseen, haluaisiko hän minut seksiin/parisuhteeseen?

Juuri näin. Mutta tuo oli siis vain yksittäinen elävän elämän esimerkki mitä se kilpailu voi olla.

Toinen fiktiivinen tilanne: Prismassa on komea vuoropäällikkö, jota kaksi nuorta kassaneitiä koittaa molemmat tavoitella: meikkaamalla, pukeutumalla seksikkäästi, menemällä juttelemaan milloin mistäkin aiheesta jne...

Se kilpailu on kaikkialla ja kaiken aikaa olemassa, kun näemme meitä kiinnostavia potentiaalisia kumppaneita.

Elätkö oikeasti tuollaisessa maailmassa? Minkä ikäinen olet?

Elänkö minä maailmassa, missä joku nainen saattaa joskus pukeutumisella ja käytöksellään pyrkiä herättämään haluamansa miehen kiinnostuksen?

Kyllä, kyllä minä elän sellaisessa maailmassa, kiitos kysymästä 😃 olen 32 v mies

Naisen pukeutuminenko on merkki sinuun kohdistuvasta kiinnostuksesta? Hän kenties juttelee myös sinulle tai vastaa kommentteihisi, minkä tulkitset kilpailuna huomiostasi? Ja se tulee sulle ihan uutena ajatuksena, että naiset eivät välttämättä ajattelekaan noin?

En muista kommentoineeni itseäni millään tavalla. Kommentoin siis ihan yleisellä tasolla, että tässä universumissa missä minä elän, joskus välillä tapahtuu niin että nainen viestittää häntä kiinnostavalle miehelle omaa kiinnostustaan eleillään ja pukeutumisellaan. Huom! Se mies ei välttämättä siis ole minä.

Siinä todellisuudessa missä sinä elät, näin ei siis ilmeisesti ole koskaan kukaan nainen toiminut kenenkään miehen kohdalla. Asia selvä.

En halua mitenkään mollata sinua tai muitakaan miehiä, vaan kiinnittää ainoastaan huomiota siihen, että naiset ja miehet (keskimäärin) ovat tässä asiassa ilmeisen erilaisia. Naiset vähät välittävät niiden miesten kilpailutuksista, jotka eivät naista itseään kiinnosta. He eivät siis pukeudu tällaisia miehiä varten eivätkä ole ystävällisiä heitä kohtaan siksi, että olisivat kiinnostuneita heistä.

Täältä olen lukenut sellaisenkin varman miehen mielipiteen, että miehet eivät voi olla naisen kanssa ystäviä. Heille nainen on aina potentiaalinen seksikumppani, kun taas nainen voi vallan hyvin olla miehen ystävä. Itsellänikin on tästä kokemusta, miten hirveä pettymys se oli, kun ystävänä pitämäni mies (jota ei siis voi mitenkään päin nähdä seksikumppanina) olisikin halunnut enemmän. En tiedä kuinka asia on, mutta kyllähän naisten ja miesten ajattelutavoissa on eroa, mikä on hyvä huomioida kanssakäymisessä.

Tarkoittaako ystävyys tässä tapauksessa sitä, että mies auttaa sinua esim. kyyditsemisessä ja paperiasioissa?

Ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle ei ainakaan ole selvinnyt, mitä se kuuluisa seksuaalinen valta on jota meillä naisilla on niin rajattomasti. Voisiko joku kertoa, kun minää vaan en löydä miestä parisuhteeseen vaikka haluaisin? Kiitos, t. nainen

Sinä päätät koska mies panee.

Miten se liittyy parisuhteeseen jota kaipailet?

"Pertti sieltä Tampereelta, panehan nyt". Ei taida toimia.

Menet paikalliseen yökerhoon, pukeudut näyttävästi

Annat miehen lähestyä 

Valittelet kun ei jaksaisi kotiin asti könytä vaan olisi mukava jatkaa jossain

Jos ei toimi 9/10 niin teillä on vesijohtovedessä jotain salpaajaa.

Vai tarkoititko ettei  "paikallinen Chad" pane sinua? Ota vuoronumero

Tässä on se ongelma, että en halua enkä ole koskaan halunnut irtoseksiä. Haluan hiton paljon enemmän.

T. Nainen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä mietin millaista se olisi, jos yhteiskunta järjestäisi pakkoavioliittoja. Tällä yritettäisiin saada syntyvyys kasvuun ja mahdollisimman moni mies kiinni normaaliin parisuhde-elämään.

Pakkoliitto tapahtuisi varmaan jossain 25v korvilla, koska ensin pitäis varmasti opiskella joku ammatti. Ei yhteiskunta ala arvostamaan pelkkää liittoa, meillä koulutus on tärkeää.

No sit 25v täytettyäni mut kyyditetään jonnekin Kiteelle tapaamaan Erkkiä, josta oon saanut perustiedot jo aiemmin. Erkin kanssa asetutaan kerrostalokaksioon Kiteellä ja elellään siellä elämäämme. Selvä.

Mutta kuvitteleeko tälläisen kannattajat, että tuossa liitossa ois esim seksiä ja rakkautta? Enköhän mä edelleen haikailisi jonkun oikean rakkauteni perään. Jos nyt kerran puolessa vuodessa sänkyyn päätyisin Erkin kanssa, niin olisko kaikki sen arvoista. Mitä tästä hyötyis yhteiskunta, Erkki tai minä. Elämähän ois molemmille ärsyttävää jonkun tuntemattoman kanssa, eihän me ehkä edes tultais toimeen. Erkki sais happaman akan, joka ei pidä kosketuksesta, mutta jaksaa muistuttaa joka päivä että "pese pyykkiä, useammin, ostit väärää maitoa, voitko puhua hiljempaa, sun hiukset haisee oudoilta".

Tuo pakkoavioliitto on mielenkiintoinen idea. Olen joskus leikitellyt ajatuksella, mitä tuosta seuraisi. Osa varmaan todellakin olisi täyttä pask.., mutta voisiko siltikin jotkut avioliitot onnistua;

Kun toinen on pakolla hyväksyttävä kaikkine ominaisuuksineen, niin oppisivatkohan osapuolet elämään toistensa kanssa paremmin ja lopulta onnellisemmin? Nythän avioliitto on kokenut täydellisen inflaation instituutiona; jos toisesta löytyy joku "suuri" vika (sivusta seuraten täysin epäolennainen seikka), niin otetaan ero.

Ja ei, en ole kannattamassa pakkoavioliittoja, mutta mietin tätä nykyistä "kevyttä kertakäyttökulttuuria" parisuhteissa.

En usko, että meistä miehistä monikaan ajattelee tuota markkina-arvoaan kirjaimellisesti. Moni tietysti arvottaa itsensä jo lähtökohtaisesti , ettei sitä "prinsessaa" tavoittele. (kun minä olen tämmöinen tavallinen jörndonner ja jo koulussa luokan nätit tytöt huomasivat ainoastaan sen hymypoika-Timon.)

Sosiaalinen paine ja vajavaiset sosiaaliset taidot ehkä yhteisvaikutuksena tekevät asiasta ylitsemṕääsemättömän vaikean.

Sosiaalinen painella tarkoitan seuraavaa: No kun äiti ja isä olivat naimisissa. kaikilla kavereilla on tyttöystävät ja kun on annettu ymmärtää, että ihmisen tulee olla parisuhteessa että on onnellinen ja "hyväksytty" muiden silmissä.

Eli kun tällainen paine on niskassa, niin aina kun on lähelläkään "vapaata" naista, niin koko kanssakäyminen muodostuu tavalla tai toisella yrittämiseksi. "no kun se nainen on jostain saatava". Yleensä tämä vain valitettavasti taitaa olla joltisenkin läpinäkyvää toiselle osapuolelle.

Minulla ensimmäinen suhde oli vasta kolmekymppisenä ja tuossa isässä tuntee jo olevansa b-luokan kelpaamaton kansalainen. Näin yli viisikymppisenä ko. tuntuu todella naurettavalta.

Kun oli parisuhteessa, eikä ollut mitään pakkoa toista sukupuolta kohtaan, ei ollut yksi, eikä kaksikaan kertaa, kun kuulin toteamuksen "miksi kaikkien hyvien miesten pitää olla parisuhteessa?". Kun ei ole painetta eikä tarvetta yrittää, niin silloin on huomattavasti hyväksyttävämpi.

Myöskin se, että kun oli "onnistunut" löytämään parin, niin oma itsevarmuus kasvoi ja huomasi, että kyllä maailmassa on naisia, joille kelpaa. Ei siis heti jonkun uuden tuttavuuden tavatessaan tarvinnut alkaa yrittämään kuin olisi viimeinen oljenkorsi. Otti ihmisen ihmisenä eikä pelkkänä objektina. Tästähän seurasi se, omien havaintojeni perusteella, että itse asiassa kiinnostuneita alkoikin ilmaantumaan.

En tiedä ovatko nämä tasoteoreetikot vain liian kauan yrittäneet lyödä päätä seinään huonoine sosiaalisine taitoineen ja katkeroituneet kun "pitäisi olla bemarit ja omakotitalot, että edes noille kassa-Pirkoille kelpaa" (vaikka syy on ollut omassa taidottomuudessa käytäytyä toisen seurassa omana itsenään  kuitenkin niin että osaa myös ottaa toisen huomioon ihan tavallisena ihmisenä)

(Olipa sekalaista tekstiä, yrittäkää ymmärtää)

Itsensä kanssa on jo ihan tarpeeksi vaikeaa elää, saati sitten jonkun toisen.

Ihmiset oppisi kyllä elämään toistensa kanssa samassa taloudessa. Mutta kuinka paljon siinä olisi oikeaa parisuhdetta? Hakeutuisivatko toistensa lähelle? Harrastaisivatko seksiä?

Vai olisiko tilanne se, että sieltä kotoa paetaan aina tilaisuuden tullen jonnekkin muualle?

Olen tämän oman kokemukseni kertonut ennenkin: Nettideittailun alkuvuosina 1990-luvulla tapasin netissä melko kaukana asuvan kivan miehen. Kirjoittelimme pitkiä viestejä ja hän vaikutti tosi mukavalta. Sain kasvovalokuvan ja hän näytti ihan mukavalta. Soittelimme ja tutustuimme entistä paremmin. Vasta parin kuukauden intensiivisen yhteydenpidon jälkeen tuli mahdollisuus tavata ja siinä ajassa tunsin jo rakastuneeni häneen.

Heti ensisilmäyksellä tuli pettymys. Hän oli kyllä kasvoiltaan juuri niin kivannäköinen kuin valokuvassakin, mutta "atleettinen" olemus olikin "kotlettinen". Eikä kyse ollut pelkästä ylipainosta vaan hän oli mies, jota en olisi ikinä lähestynyt livenä, koska en pitänyt häntä millään tapaa puoleensavetävänä. Kemiat eivät kohdanneet, kehonkielemme ei kohdannut, tuntui vain kiusalliselta.

Koska olin nuori, kuvittelin, että olisi pinnallista torjua hänet sen takia, olinhan "rakastunut jo hänen luonteeseensa". Kaikin puolin hyvä mies (oli, muuten, myös taloudellisesti hyvin toimeen tuleva ja statuskin selkeästi korkeampi kuin minulla, joka olin vain opiskelija), kiltti, huomaavainen, mukava. Sitä paitsi hän oli matkustanut luokseni eikä minulla ollut sydäntä tuottaa pettymystä.

Niinpä päätin yrittää. Yritin puolentoista vuoden ajan oppia tuntemaan häntä kohtaan vetovoimaa, seksuaalista halua, romanttisia haaveita ja muita tunteita, joita elämänkumppania kohtaan yleensä tunnetaan. Ei onnistunut. Välttelin seksiä, välttelin hellyyttä ja läheisyyttä. Minulla oli "kuukautiset", "kuukautiset varmaan alkamassa", "kuukautiset eivät ihan vielä loppuneet", "päänsärkyä", "vähän outo olo" ja mitä milloinkin. Ja jos muu ei auttanut, niin keksin riidan, jotta voisin välttyä seksiltä ja läheisyydeltä.

En ikimaailmassa haluaisi enää olla sellaisessa parisuhteessa, en kumpanakaan osapuolena.

Jos siis ajatusleikkinä kuviteltaisiin, että meidät laitettaisiin yhteiskunnan taholta väkisin liittoihin, niin näkisin mahdollisena, että sellainen liitto voisi toimia taloudellisena yksikkönä jossa kaksi ihmistä jakavat arjen kulut, ja parhaimmillaan niiden lisäksi kaveruutena. Sen sijaan länsimaisessa individualistisessa kulttuurissa niistä ei muodostuisi seksiä ja läheisyyttä sisältäviä suhteita. (Poikkeuksena tietysti ne parit, jotka olisivat valinneet toisensa muutenkin eli kokisivat toisensa haluttaviksi.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä mietin millaista se olisi, jos yhteiskunta järjestäisi pakkoavioliittoja. Tällä yritettäisiin saada syntyvyys kasvuun ja mahdollisimman moni mies kiinni normaaliin parisuhde-elämään.

Pakkoliitto tapahtuisi varmaan jossain 25v korvilla, koska ensin pitäis varmasti opiskella joku ammatti. Ei yhteiskunta ala arvostamaan pelkkää liittoa, meillä koulutus on tärkeää.

No sit 25v täytettyäni mut kyyditetään jonnekin Kiteelle tapaamaan Erkkiä, josta oon saanut perustiedot jo aiemmin. Erkin kanssa asetutaan kerrostalokaksioon Kiteellä ja elellään siellä elämäämme. Selvä.

Mutta kuvitteleeko tälläisen kannattajat, että tuossa liitossa ois esim seksiä ja rakkautta? Enköhän mä edelleen haikailisi jonkun oikean rakkauteni perään. Jos nyt kerran puolessa vuodessa sänkyyn päätyisin Erkin kanssa, niin olisko kaikki sen arvoista. Mitä tästä hyötyis yhteiskunta, Erkki tai minä. Elämähän ois molemmille ärsyttävää jonkun tuntemattoman kanssa, eihän me ehkä edes tultais toimeen. Erkki sais happaman akan, joka ei pidä kosketuksesta, mutta jaksaa muistuttaa joka päivä että "pese pyykkiä, useammin, ostit väärää maitoa, voitko puhua hiljempaa, sun hiukset haisee oudoilta".

Tuo pakkoavioliitto on mielenkiintoinen idea. Olen joskus leikitellyt ajatuksella, mitä tuosta seuraisi. Osa varmaan todellakin olisi täyttä pask.., mutta voisiko siltikin jotkut avioliitot onnistua;

Kun toinen on pakolla hyväksyttävä kaikkine ominaisuuksineen, niin oppisivatkohan osapuolet elämään toistensa kanssa paremmin ja lopulta onnellisemmin? Nythän avioliitto on kokenut täydellisen inflaation instituutiona; jos toisesta löytyy joku "suuri" vika (sivusta seuraten täysin epäolennainen seikka), niin otetaan ero.

Ja ei, en ole kannattamassa pakkoavioliittoja, mutta mietin tätä nykyistä "kevyttä kertakäyttökulttuuria" parisuhteissa.

En usko, että meistä miehistä monikaan ajattelee tuota markkina-arvoaan kirjaimellisesti. Moni tietysti arvottaa itsensä jo lähtökohtaisesti , ettei sitä "prinsessaa" tavoittele. (kun minä olen tämmöinen tavallinen jörndonner ja jo koulussa luokan nätit tytöt huomasivat ainoastaan sen hymypoika-Timon.)

Sosiaalinen paine ja vajavaiset sosiaaliset taidot ehkä yhteisvaikutuksena tekevät asiasta ylitsemṕääsemättömän vaikean.

Sosiaalinen painella tarkoitan seuraavaa: No kun äiti ja isä olivat naimisissa. kaikilla kavereilla on tyttöystävät ja kun on annettu ymmärtää, että ihmisen tulee olla parisuhteessa että on onnellinen ja "hyväksytty" muiden silmissä.

Eli kun tällainen paine on niskassa, niin aina kun on lähelläkään "vapaata" naista, niin koko kanssakäyminen muodostuu tavalla tai toisella yrittämiseksi. "no kun se nainen on jostain saatava". Yleensä tämä vain valitettavasti taitaa olla joltisenkin läpinäkyvää toiselle osapuolelle.

Minulla ensimmäinen suhde oli vasta kolmekymppisenä ja tuossa isässä tuntee jo olevansa b-luokan kelpaamaton kansalainen. Näin yli viisikymppisenä ko. tuntuu todella naurettavalta.

Kun oli parisuhteessa, eikä ollut mitään pakkoa toista sukupuolta kohtaan, ei ollut yksi, eikä kaksikaan kertaa, kun kuulin toteamuksen "miksi kaikkien hyvien miesten pitää olla parisuhteessa?". Kun ei ole painetta eikä tarvetta yrittää, niin silloin on huomattavasti hyväksyttävämpi.

Myöskin se, että kun oli "onnistunut" löytämään parin, niin oma itsevarmuus kasvoi ja huomasi, että kyllä maailmassa on naisia, joille kelpaa. Ei siis heti jonkun uuden tuttavuuden tavatessaan tarvinnut alkaa yrittämään kuin olisi viimeinen oljenkorsi. Otti ihmisen ihmisenä eikä pelkkänä objektina. Tästähän seurasi se, omien havaintojeni perusteella, että itse asiassa kiinnostuneita alkoikin ilmaantumaan.

En tiedä ovatko nämä tasoteoreetikot vain liian kauan yrittäneet lyödä päätä seinään huonoine sosiaalisine taitoineen ja katkeroituneet kun "pitäisi olla bemarit ja omakotitalot, että edes noille kassa-Pirkoille kelpaa" (vaikka syy on ollut omassa taidottomuudessa käytäytyä toisen seurassa omana itsenään  kuitenkin niin että osaa myös ottaa toisen huomioon ihan tavallisena ihmisenä)

(Olipa sekalaista tekstiä, yrittäkää ymmärtää)

Itsensä kanssa on jo ihan tarpeeksi vaikeaa elää, saati sitten jonkun toisen.

Ihmiset oppisi kyllä elämään toistensa kanssa samassa taloudessa. Mutta kuinka paljon siinä olisi oikeaa parisuhdetta? Hakeutuisivatko toistensa lähelle? Harrastaisivatko seksiä?

Vai olisiko tilanne se, että sieltä kotoa paetaan aina tilaisuuden tullen jonnekkin muualle?

Hyvä kysymys, johon en tiedä vastausta. Enkä kyllä halua, että moisesta tehtäisiin empiiristä tutkimusta ja heitettäisiin ihmisiä "susille" koe-eläimiksi. Olen vain mielenkiinnosta pyöritellyt asiaa mielessäni, koska ihmiset ovat monesti kyllä soputuvaisia ja hyväksysät vallitsevan tilanteen.

Seksihän nyt on loppujen lopuksi on henkilökohtaisen nautinnon hakemista ilman sen suurempia tunteita. Yleinen "läheisyys" vaatii jopa paljon enemmän yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja se voi olla paljon vaativampi asia kehittää pakkotilanteessa.

Toisaalta, mikä on "oikeaa" parisuhdetta nykyäänkään. Kuinka monessa parisuhteessa mennään suurien kompromissien kautta. Lasten vuoksi, statuksen vuoksi, suuremman asunnon vuoksi jne.(aiemmin mainitsemiani sosiaalisia paineita). 

No näitä tuskin kannattaa tässä ketjussa alkaa setvimään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"ymmärrän teorian pointin. Mitä nyt olisi tarkoitus tapahtua?"

Viitaten kahteen ylempänä olevaan viestiin. Seuraava vaihe on, että yksilö sovittaa oman parinvalintansa oman markkina-arvonsa mukaiseksi, TAI nostaa sitä omaa markkina-arvoaan JA/TAI menee ympäristöön, jossa on itse sellainen, jonka markkina-arvo on korkea.

Hyvä. Mutta miksi sitten pidetään niin tärkeänä, että me naiset ymmärrämme tämän teorian? Miksi sitä toistellaan nimenomaan täällä naisvoittoisella palstalla, missä suuri osa meistä parhaillaankin palstailevista naisista on jo kauan sitten perheensä perustaneita ja siksi netissä viikonloppuiltaa viettäviä (oma puolisoni katsoo parhaillaan televisiota ja minulle siellä taas ei tule yhtään mitään)?

Ymmärrys laaja-alaisesti asioista on aina hyvästä, eikö? Tuskin olet sitä mieltä, ettei sinun tarvitse tietää mitään muuta kuin sellaista, joka koskettaa juuri omaa elämääsi juuri tällä hetkellä?

Tavallisesti naiset ja eliittimiehet ovat erittäin huonoja hahmottamaan markkina-arvoasioita, koska heidän ei ole koskaan tarvinnut sellaisia miettiä. Asiat ovat naisille aina "vain tapahtuneet", ja eliittimies on aikuistuessaan huomannut olevansa sellainen, josta naiset pitävät.

Esimerkki:

Eliittimies: "Miehen pitää olla sellainen pitkä, harteikas, varakas, hyvässä työssä ja käyttäytyä sillei itsevarmasti, vähän ku*ipäämäisesti. Sillei saa hyvin naisia."

Tavallinen mies: "Kiitos. Entä sitten, jos ei ole pitkä, harteikas, varakas ja hyvässä työssä? Ku*ipäisen käytöksen ymmärrän kyllä."

Elittimies: "No tota... emmä tiärä."

=> Tästä käynnistyvät esimerkin tavallisen miehen pohdinnat markkina-arvosta. Toivottavasti hän ei juutu pelkkään valittamiseen, vaan siirtyy siitä nopeasti eteenpäin eli varsinaiseen toimintaan.

Huomauttaisin, että suuri osa naisista ei ole nuorinakaan ollut suosittuja. Miehet ja sitä ennen pojat ovat erittäin suoraan kertoneet, mikä ko. tyttöjen ja naisten arvo on ollut. 

Tiedän kokemuksesta. Ei ole jäänyt mitään illuusioita. 

Erittäin hieno juttu. Siitä sitten käynnistyivät markkina-arvopohdinnat, ryhdyit kohottamaan omaa arvoasi, ja tekemään muita valintoja sen puolesta, että mahdollisuutesi paranisivat, eikö? Ja lopulta löysit miehen, ja nyt olet onnellinen, eikö?

Öö, ei, en ole pohtinut omaa markkina-arvoani ja tehnyt muutoksia siksi. Kyllä minä olen elämässäni tehnyt valintoja sen perusteella, miten ne vaikuttavat omaan elämääni positiivisesti, en sen perusteella, että tykkäisikö joku mies tai miehet minusta.

Olen kyllä käynyt läpi senkin ajatusketun, jossa mietin, miksi joku mies ei minusta pidä. Mutta, koska miehet on olleet erilaisia, syy siihen, miksi minä en ole heille kelvannut, on aina ollut eri. Joten, lopputulos on se, etten voi joka kerta muuttua toisenlaiseksi jonkun toisen vuoksi. Vaan onnellisen parisuhteen saamiseksi minun oli löydettävä se ihminen, joka pitää minusta tällaisena kuin olen.

Ja minkä neuvon naiset poikkeuksetta antavat miehille jotka eivät löydä parisuhdetta? Ihan tälläkin palstalla?

KEHITÄ ITSEÄSI

pieni ristiriita?

Niin, olen kehittänyt itseäni. Mutta en miesten vuoksi, vaan oman itseni. Koska se miehen saaminen ei ole ollut minun elämääni ohjaava tavoite, johon olisin keskittänyt kaiken energiani.

Mutta, mikäli ihmisessä ei ole mitään tarttumapintaa, kumppanin löytäminen voi olla mahdotonta. Se, kun vaatii toisen ihmisen kohtaamista. Jos tykkää vaan olla kotona ja katsoa telkkaria, todennäköisesti sopiva kumppani olisi toinen samanlainen. Missä nämä ihmiset kohtaavat, jos molemmat on siellä kotona?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi olisi kiintoisaa kuulla, kumpi on totta seuraavista, molempia on nähty samoissa keskusteluissa:

A) Naisista 90% on miesten 10% perässä. Naiset jäävät vasten tahtoaan sinkuiksi, koska luulevat, että sänkyyn halukas komistus haluaisi myös parisuhteen.

B) Nainen saa parisuhteen lähes koska vain haluaa.

Kummatkin ovat teorian mukaan totta. Selvennän: Naisista 90% on miesten top 10% perässä. Halutessaan nainen saa lähes milloin vain parisuhteen vaikkapa bottom 30% kanssa, mutta ei luultavasti top 10% kanssa.

Pähkinänkuoressa: Top 10% miehistä ei etsi parisuhdetta, valinnanvaraa löytyy niin paljon. Naiset jäävät sinkuiksi koska luulevat/toivovat että seksi top 10% kanssa johtaisi parisuhteeseen. Nainen saisi parisuhteen helposti, mutta ei top 10% miehen kanssa. 

Loppukysymys: Puhuttaessa naisista tässä kontekstissa tarkoitetaan kaikkia naisia. Samanlaiset käyttäytymistavat ovat kaikilla naisilla. Riippuen omasta tilanteestaan nainen ei välttämättä voi totetuttaa teorian mukaista peruskäytöstään, 10% etsimistä. Esimerkki: Löytääkseen seuraa 50 vuotias nainen ei voi käyttäytyä samoin kuin 22 vuotias nainen, seuraa ei vain löydy jos käyttäytyykin.

Menestyneimmillä miehillä on järjestään avioliitot ja lapsia, tämä on tilastollisestikin todettu. Varmasti mulk*immat heistä pettävät, kun mahdollisuuksia on, mutta tämä pätee toisaalta ihan taviksiinkin. Kokemusta on. Kaikilla on mahdollisuuksia, kun löytyy se oikea kohderyhmä. 

Suurin osa ihmisistä on parisuhteessa. Kumpikaan meistä ei voi tietää, onko tämä seurausta tyytymisestä vai aidoista tunteista. Suurin osa naisista näissä ketjuissa sanoo kuten minäkin, että epäkiinnostava mies on huonompi optio kuin sinkkuus. 

Eikö olekin ällistyttävää, että pidämme tavismiehiämme himoittavina, ihanina ja meille juuri parhaina? 

Eikö olekin jännää miten aivojen kemia toimii, etkä päätä kehen rakastut

Huono seksi on parempaa merenranta-asunnossa kuin yksiössä Lahdessa ;)

Itselläni on hyvää seksiä, mikä on parisuhteen alkamisen suhteen iso kriteeri. 

Luonnollisesti emme asu perheenä yksiössä, joskin tavistuloisina emme myöskään luksussijainnissa tai -asunnossa. 

Näin on suurimmalla osalla suomalaisista. 

Vielä pitäisi käsittää, mihin kommenttisi yrittää viitata, kun sillä ei ole oikeastaan mitään yhteyttä kommenttiini tai todellisuuteen, jossa ihmiset elävät. 

Ihan vain jos kaksi miestä on tasan yhtä ihania, se joka mahdollistaa enemmän voi voiton useammin kuin se köyhempi.

Ei aina, tietenkään, mutta useammin  :)

Todella harvoin ihmisillä on tilanne, että pitäisi ikäänkuin valita kahdesta. ja todella harvoin on sellaista, että olisi kaksi yhtä ihanaa vaihtoehtoa. Yleensä ihmisillä kaiketi sanelee se, onko johonkin ihastunut, ja aika harva pystyy olemaan ihastunut kahteen. Joten on ihan absurdi ajatus, että joku nainen joutuisi/pääsisi valikoimaan kahdesta täsmälleen yhtä ihanasta.

Mutta oletetaan, että niin olisi. Luulisi, että kahdessa ihanassa olisi muitakin eroja kuin varallisuus, ellei kyse ole identtisistä kaksosista. Minä ainakin painottaisin persoonaa, kumman kanssa synkkaa parhaiten ja on eniten seksuaalista vetovoimaa, ja kumman ulkonäkö miellyttää eniten. Olisi erittäni epätodennäköistä, että nämä ominaisuudet olisivat ihan identtiset. Mutta jos niin olisi, olisi seuraava kriteeri arvomaailma - kumman kanssa se osuu paremmin yksiin. Seuraava kriteeri voisi olla se, kumman kanssa tulevaisuuden toiveet ja suunnitelmat, vapaa-ajan vietto yms osuvat paremmin yksiin.

Jos niinkin epätodennäköisesti kävisi, että nämä kaikki menisivät ihan yks yhteen ja miehet olisivat edelleen ihan yhtä ihania ja sopivia, ehkä sitten seuraava kriteeri voisi olla tosiaan se varallisuustaso. Jos toinen olisi varakas ja hänellä olisi omakotitalo, kesähuvila, vene ja auto, ja toinen sitten asuisi vuokralla, hänellä ei olisi mökkiä ja hän käyttäisi julkisia, niin minä voisin hyvinkin päätyä siihen, että tämä jälkimmäinen - köyhempi - sopisi omiin kuvioihini paremmin. Minulla nimittäin on oma asunto, josta en haluaisi muuttaa (mutta siihen mahtuisi toinen aikuinen asumaan) ja minulla on oma kesämökki, joka on minulle niin rakas, että haluan viettää kesälomat siellä (jolloin olisi mukavaa, jos kumppani suostuisi tulemaan sinne kanssani). En myöskään haluaisi kumppania, joka on liian ura- ja työkeskeinen.

Mutta veikkaan, että nämä hyvin varakkaat karsiutuisivat ja arvomaailmakohdassa. En usko, että minulla synkkaisi hyvin oikeistolaisen kanssa, ja aika moni hyvin varakas tuntuu äänestävän jotain Kokoomusta.

Nojoo, totesitkin, ettei se varakkaampi aina vie voittoa. Mutta kuten sanoin, koko ajatus kahden ihanan välillä valitsemisesta on lähinnä teoreettinen.

Jos puhutaan tietoisesta valinnasta niin tietysti se on teoreettinen.

Kyse on kuitenkin aivojen kemiasta, joten joku mies on sinulle hyvä tyyppi, mutta jotain puuttuu. Toinen taas parasta ikinä.

Jos tietyn tyyppiset miehet miellyttävät sinua (vaikka tummat hiukset, pitkähkö, sopivan lihaksikas) niin jotain erikoista saa miehessä olla, että kiinnostuisit 150cm pitkästä kaljusta läskistä.

Jollakin tämä kompensaatio on status (joku guru teidän joogapiireissä), varallisuus, tai sitten se maine helvetin huomioivana panomiehenä.

Kyseessä kun on teoria, siinä tehdään havaintoja siitä miten naiset noin keskimäärin toimivat ja 30cm heitä lyhyemmät mutta 50kg painavammat miehet yleensä menestyvät huonommin naisten parissa kuin harteikkaat Henry Cavillit

Tottakai silloin, jos johonkin ihastuu, hän tuntuu erityiseltä. Olen ihastunut joskus sellaisiin miehiin, jotka eivät ole olleet ulkonäöllisesti ihan "minun tyyppiäni" (minun miestyyppini ei kuitenkaan ole tuo, mitä ehdotit, vaan enemmän sellainen pitkätukkainen, vähän vaihtoehto/alakulttuurityypin oloinen) - olen kuitenkin aikuisiällä pari kertaa ihastunut ihan tavalliseen lyhyttukkaiseen villapaitamieheen. No, mikä niissä sitten oli sitä erityistä? Se oli henkilökemia! Synkkasi ja natsasi vaan niin hyvin, ja tunsin vetoa mieheen. Tasoteorian mukaan tätä ei selitä mikään, koska kumpikaan mies ei ollut itseäni korkeampitasoinen (oltiin itse asiassa kummassakin tapauksessa opiskelijoita, minä sain parempia arvosanoja kuin hän ja loistin enemmän luennoilla), ei myöskään omannut pani miehen mainetta, eikä tuon ikäisillä oikein muutakaan statusta ollut... Kummassakin tapauksessa mies asui Hoasilla opiskelija-asunnossa ja kävi opintojen ohessa jossain tavistyössä. Niin, ja kumpikaan ei ollut edes mitenkään erityisen pitkä - toinen saattoi olla joko samanpituinen tai en ihmettelisi, vaikka olisi ollut sentin, kaksi lyhyempikin - en ole varma, kun en tällaisiin kiinnitä huomiota ja itse käytän korkoja, mikä hämärtää muiden pituutta entisestään.

Tasoteoria vaan ei huomioi henkilökemioita mitenkään. Sehän nämä molemmat ihastukseni selitti. Synkkasi hyvin, oli molemminpuolista flirttiä, viihdyttiin yhdessä. Eipä sen kummempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä mietin millaista se olisi, jos yhteiskunta järjestäisi pakkoavioliittoja. Tällä yritettäisiin saada syntyvyys kasvuun ja mahdollisimman moni mies kiinni normaaliin parisuhde-elämään.

Pakkoliitto tapahtuisi varmaan jossain 25v korvilla, koska ensin pitäis varmasti opiskella joku ammatti. Ei yhteiskunta ala arvostamaan pelkkää liittoa, meillä koulutus on tärkeää.

No sit 25v täytettyäni mut kyyditetään jonnekin Kiteelle tapaamaan Erkkiä, josta oon saanut perustiedot jo aiemmin. Erkin kanssa asetutaan kerrostalokaksioon Kiteellä ja elellään siellä elämäämme. Selvä.

Mutta kuvitteleeko tälläisen kannattajat, että tuossa liitossa ois esim seksiä ja rakkautta? Enköhän mä edelleen haikailisi jonkun oikean rakkauteni perään. Jos nyt kerran puolessa vuodessa sänkyyn päätyisin Erkin kanssa, niin olisko kaikki sen arvoista. Mitä tästä hyötyis yhteiskunta, Erkki tai minä. Elämähän ois molemmille ärsyttävää jonkun tuntemattoman kanssa, eihän me ehkä edes tultais toimeen. Erkki sais happaman akan, joka ei pidä kosketuksesta, mutta jaksaa muistuttaa joka päivä että "pese pyykkiä, useammin, ostit väärää maitoa, voitko puhua hiljempaa, sun hiukset haisee oudoilta".

Tuo pakkoavioliitto on mielenkiintoinen idea. Olen joskus leikitellyt ajatuksella, mitä tuosta seuraisi. Osa varmaan todellakin olisi täyttä pask.., mutta voisiko siltikin jotkut avioliitot onnistua;

Kun toinen on pakolla hyväksyttävä kaikkine ominaisuuksineen, niin oppisivatkohan osapuolet elämään toistensa kanssa paremmin ja lopulta onnellisemmin? Nythän avioliitto on kokenut täydellisen inflaation instituutiona; jos toisesta löytyy joku "suuri" vika (sivusta seuraten täysin epäolennainen seikka), niin otetaan ero.

Ja ei, en ole kannattamassa pakkoavioliittoja, mutta mietin tätä nykyistä "kevyttä kertakäyttökulttuuria" parisuhteissa.

En usko, että meistä miehistä monikaan ajattelee tuota markkina-arvoaan kirjaimellisesti. Moni tietysti arvottaa itsensä jo lähtökohtaisesti , ettei sitä "prinsessaa" tavoittele. (kun minä olen tämmöinen tavallinen jörndonner ja jo koulussa luokan nätit tytöt huomasivat ainoastaan sen hymypoika-Timon.)

Sosiaalinen paine ja vajavaiset sosiaaliset taidot ehkä yhteisvaikutuksena tekevät asiasta ylitsemṕääsemättömän vaikean.

Sosiaalinen painella tarkoitan seuraavaa: No kun äiti ja isä olivat naimisissa. kaikilla kavereilla on tyttöystävät ja kun on annettu ymmärtää, että ihmisen tulee olla parisuhteessa että on onnellinen ja "hyväksytty" muiden silmissä.

Eli kun tällainen paine on niskassa, niin aina kun on lähelläkään "vapaata" naista, niin koko kanssakäyminen muodostuu tavalla tai toisella yrittämiseksi. "no kun se nainen on jostain saatava". Yleensä tämä vain valitettavasti taitaa olla joltisenkin läpinäkyvää toiselle osapuolelle.

Minulla ensimmäinen suhde oli vasta kolmekymppisenä ja tuossa isässä tuntee jo olevansa b-luokan kelpaamaton kansalainen. Näin yli viisikymppisenä ko. tuntuu todella naurettavalta.

Kun oli parisuhteessa, eikä ollut mitään pakkoa toista sukupuolta kohtaan, ei ollut yksi, eikä kaksikaan kertaa, kun kuulin toteamuksen "miksi kaikkien hyvien miesten pitää olla parisuhteessa?". Kun ei ole painetta eikä tarvetta yrittää, niin silloin on huomattavasti hyväksyttävämpi.

Myöskin se, että kun oli "onnistunut" löytämään parin, niin oma itsevarmuus kasvoi ja huomasi, että kyllä maailmassa on naisia, joille kelpaa. Ei siis heti jonkun uuden tuttavuuden tavatessaan tarvinnut alkaa yrittämään kuin olisi viimeinen oljenkorsi. Otti ihmisen ihmisenä eikä pelkkänä objektina. Tästähän seurasi se, omien havaintojeni perusteella, että itse asiassa kiinnostuneita alkoikin ilmaantumaan.

En tiedä ovatko nämä tasoteoreetikot vain liian kauan yrittäneet lyödä päätä seinään huonoine sosiaalisine taitoineen ja katkeroituneet kun "pitäisi olla bemarit ja omakotitalot, että edes noille kassa-Pirkoille kelpaa" (vaikka syy on ollut omassa taidottomuudessa käytäytyä toisen seurassa omana itsenään  kuitenkin niin että osaa myös ottaa toisen huomioon ihan tavallisena ihmisenä)

(Olipa sekalaista tekstiä, yrittäkää ymmärtää)

Itsensä kanssa on jo ihan tarpeeksi vaikeaa elää, saati sitten jonkun toisen.

Ihmiset oppisi kyllä elämään toistensa kanssa samassa taloudessa. Mutta kuinka paljon siinä olisi oikeaa parisuhdetta? Hakeutuisivatko toistensa lähelle? Harrastaisivatko seksiä?

Vai olisiko tilanne se, että sieltä kotoa paetaan aina tilaisuuden tullen jonnekkin muualle?

Olen tämän oman kokemukseni kertonut ennenkin: Nettideittailun alkuvuosina 1990-luvulla tapasin netissä melko kaukana asuvan kivan miehen. Kirjoittelimme pitkiä viestejä ja hän vaikutti tosi mukavalta. Sain kasvovalokuvan ja hän näytti ihan mukavalta. Soittelimme ja tutustuimme entistä paremmin. Vasta parin kuukauden intensiivisen yhteydenpidon jälkeen tuli mahdollisuus tavata ja siinä ajassa tunsin jo rakastuneeni häneen.

Heti ensisilmäyksellä tuli pettymys. Hän oli kyllä kasvoiltaan juuri niin kivannäköinen kuin valokuvassakin, mutta "atleettinen" olemus olikin "kotlettinen". Eikä kyse ollut pelkästä ylipainosta vaan hän oli mies, jota en olisi ikinä lähestynyt livenä, koska en pitänyt häntä millään tapaa puoleensavetävänä. Kemiat eivät kohdanneet, kehonkielemme ei kohdannut, tuntui vain kiusalliselta.

Koska olin nuori, kuvittelin, että olisi pinnallista torjua hänet sen takia, olinhan "rakastunut jo hänen luonteeseensa". Kaikin puolin hyvä mies (oli, muuten, myös taloudellisesti hyvin toimeen tuleva ja statuskin selkeästi korkeampi kuin minulla, joka olin vain opiskelija), kiltti, huomaavainen, mukava. Sitä paitsi hän oli matkustanut luokseni eikä minulla ollut sydäntä tuottaa pettymystä.

Niinpä päätin yrittää. Yritin puolentoista vuoden ajan oppia tuntemaan häntä kohtaan vetovoimaa, seksuaalista halua, romanttisia haaveita ja muita tunteita, joita elämänkumppania kohtaan yleensä tunnetaan. Ei onnistunut. Välttelin seksiä, välttelin hellyyttä ja läheisyyttä. Minulla oli "kuukautiset", "kuukautiset varmaan alkamassa", "kuukautiset eivät ihan vielä loppuneet", "päänsärkyä", "vähän outo olo" ja mitä milloinkin. Ja jos muu ei auttanut, niin keksin riidan, jotta voisin välttyä seksiltä ja läheisyydeltä.

En ikimaailmassa haluaisi enää olla sellaisessa parisuhteessa, en kumpanakaan osapuolena.

Jos siis ajatusleikkinä kuviteltaisiin, että meidät laitettaisiin yhteiskunnan taholta väkisin liittoihin, niin näkisin mahdollisena, että sellainen liitto voisi toimia taloudellisena yksikkönä jossa kaksi ihmistä jakavat arjen kulut, ja parhaimmillaan niiden lisäksi kaveruutena. Sen sijaan länsimaisessa individualistisessa kulttuurissa niistä ei muodostuisi seksiä ja läheisyyttä sisältäviä suhteita. (Poikkeuksena tietysti ne parit, jotka olisivat valinneet toisensa muutenkin eli kokisivat toisensa haluttaviksi.)

Miehet, tässä se nyt tuli naisen suusta. Se salilla käynti ei ole "harrastus", se on välttämättömyys. Ei pelkästään terveytenne kannalta, vaan myös sen takia että näin teidän seksielämän käy, jos olette Michelin mies -kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

laastarisuhde kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en koskaan päässyt edes koeajamaan niitä ysejä tai kymppejä, puhumattakaan että olisivat olleet poikaystäviäni.

Se on urbaani legenda, että tytöt pääsisi kenen tahansa miehen kanssa sänkyyn.

T. Kasityttö

Viittaako kasityttö siihen että olet tasoltasi kasi?

Jos olet tarjoutunut huippumiehelle pantavaksi ilman sitoumuksia, ja mies ei ole tätä seksitarjousta ottanut vastaan, niin voin kertoa että et ole kyllä kasi. Et lähimainkaan.

Kasi on jo todella kaunis nainen, ei miehet tuollaista tilaisuutta kasin kanssa jättäisi käyttämättä.

Mitähän ne ysin ja kympin naiset sitten ovat, jos kasin tasolla olevan pitää olla todella kaunis nainen?

Kiira Korpi ja Sara Sieppi ovat tässä asteikossa rumahkoja taviksia eli siinä seiskan maastossa. Jotkut miehet jopa joutuu tyytymään seurustelemaan ihan sellaisten rumilusten kuin Kirsten Dunst kanssa.

Kiira Korpi ja Sara Sieppi ovat molemmat ysejä tai kymppejä. Kuten itsekin varsin hyvin tiedät.

Kommentistasi näkyy tuollainen vähemmän viehättävien naisten omituinen psykologinen selviytymiskeino: hoette epätoivoisesti sitä että miesten ulkonäkövaatimukset ovat täysin epärealistiset, tämän hokemisen todellisena syynä on se että silloin teidän ei tarvitse kohdata sitä faktaa että oma kilpailukykynne ei vaan yksinkertaisesti riitä edes sellaiseen perus kauniiseen naiseen verrattuna.

Kilpailukyky mihin? Minusta tuntuu, että nyt ollaan taas olennaisen äärellä. Jos saan arvata, niin oletan että sinä näet parisuhdemarkkinat kilpailuna. Ikään kuin olisi olemassa joukko ikäisiäni miehiä ja ikäisiäni naisia ja sitten siitä joukosta muodostettaisiin pareja niin, että ensin parhaat valitsevat toisensa ja sitten me muut joudumme tyytymään toisiimme (tai olemaan yksin, mikä olisi se todellinen valinta).

Emme kuitenkaan elä autiolla saarella eikä sellaista kilpailua todellisuudessa ole käynnissä. Kyllä minä teininä haaveilin pop-tähdistä ja mietin jopa ihan vakavissani sitä, että mitä jos tapaan Ericin vasta kun minulla on jo poikaystävä, ja sitten joudun valitsemaan Ericin ja poikaystäväni välillä. 13-vuotias ajattelee noin, vai olinko 12. Lapsellinen kuitenkin. Kouludiscossa yläasteella ja lukion ekalla eli ennen kuin tultiin täysi-ikäisiksi ja päästiin oikeisiin discoihin kavereiden kanssa, tuli kilpailtua jostain tyypistä. Muistan hämärästi kuinka yksi tyttö uhkasi hakata minut sen takia.

Mutta sen jälkeen olen kuitenkin elänyt ihan normaalia elämää, jossa muutaman kerran on kohdalle osunut mies, johon olen ihastunut. Täysin vertailematta häntä muihin tai valitsematta häntä jostain joukosta kilpailevia miehiä.

En tiedä sumentaako Tinder ajatusmaailman vai mistä tulee tämä kuvitelma, että naisille on koko ajan olemassa joukko miehiä, joista kilpailla. Ei ole. Olin vuosia sinkkuna ennen kuin kohtasin nykyisen mieheni, joka oli ensimmäinen josta edes kiinnostuin. Käsittämätön ajatuskin, että koko sen ajan minulla olisi ollut joku armeija valmiudessa, josta yrittää saada paras mahdollinen. Myönnän toki, etten kovin paljon tehnytkään elämänkumppanin löytääkseni vaan keskityin nauttimaan elämästäni sellaisena kuin se oli, mutta vaikka olisin käynyt joka viikonloppu ulkona ja harrastanut joka ilta jotain, missä tapaa uusia ihmisiä ja etenkin miehiä, niin parempaa miestä en olisi voinut kohdata.

Kyllä, minä näen parisuhdemarkkinat kilpailuna. Ihan oikein tulkitsit.

Havainnoidaanpa hetki ympäristöämme:

Pariutuminen/lisääntyminen on kilpailua, kaikkien maapallon eläinlajien keskuudessa. Urokset kilpailevat parhaista naaraista, naaraat haluavat pariutua parhaiden urosten kanssa.

On mielestäni aika naiivia ajatella että tämä sama mekanismi ei ohjaisi myös ihmisten toimintaa, kun se kuitenkin on se ajava voima kaikkien muiden eläimien lisääntymisessä. Vai olemmeko me jotenkin täysin irrallaan muusta luonnosta tässä asiassa?

Avaisitko vähän. Kuvitellaan, että olen vaikka 28-vuotias nainen ja asun jossain keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa. Miten tämä maailmanlaajuinen kilpailu näyttäytyy minulle käytännössä?

Huoh, ei pitäisi edes vastata tähän, mutta menköön nyt ☹️

Ei se ole yksi maailmanlaajuinen kilpailu, vaan sama kilpailuilmiö esiintyy kaikkialla, maailmanlaajuisesti.

Eli urokset kisaavat keskenään saadakseen parhaan mahdollisen naaraan siitä ympärillään olevasta naaraiden poolista. Ja naaraat kisaavat saadakseen parhaan uroksen saatavilla olevista uroksista.

Eli kilpailu tapahtuu paikallisesti, mutta sama ilmiö toistuu kaikkialla maapallolla.

Ok, korjaan kysymystä: Miten se paikallinen kilpailu näyttäytyy minulle käytännössä?

Ennen baari-iltaa mies käy suihkussa, laittaa partavettä, tekee vähän hauiskääntöjä että kädet pumpissa(😃), laittaa hiukset kuntoon jne.

Sama mies kävelee yökerhoon sisään, skannaa näkymän ja arvioi nanosekunnissa mitkä naiset herättää hänen seksuaalisen kiinnostuksensa (kasvot ja vartalo, kehonkieli), ja tekee tilannearvion mihin näistä naisista miehellä itsellään olisi mahdollisuuksia ulkonäkönsä puolesta. Lopuksi mies vielä arvioi kilpailua: miltä muut paikalla olevat miehet näyttävät, ovatko he pidempiä, rotevampia, komeampia jne.

Tämän jälkeen mies rohkaisee mielensä, valitsee kohteen ja tekee aloitteensa. Toivotetaan hänelle onnea...

--------------------------------------------

Tässä oli lyhyt kurkistus ihmisten soidinmenoihin...

Mutta tässä ajatusleikissä en ole mies vaan 28-vuotias sinkkunainen, jokin aika sitten eronnut edellisestä parisuhteestani. Vietän aikaani töiden jälkeen tapaamalla kavereita ja harrastamalla jotain tavallisia harrastuksia. Normaalioloissa matkustelen muutaman kerran vuodessa ja baareissa käyn ehkä 3-4 kertaa vuodessa tyttökavereiden kanssa. Eli elän sellaista elämä, mikä ymmärtääkseni on aika normaalia vähän alle kolmekymppisten työssä käyvien naisten keskuudessa.

Missä ja miten minun elämässäni konkreettisesti näkyy se, että "urokset kisaavat keskenään saadakseen parhaan mahdollisen naaraan siitä ympärillään olevasta naaraiden poolista. Ja naaraat kisaavat saadakseen parhaan uroksen saatavilla olevista uroksista." Mikä on ylipäänsä se urosten pooli, josta kisaan saadakseni parhaan? Kaikki asuinpaikkakuntani oman ikäiset sinkkumiehet? Ne ikäiseni sinkkumiehet, jotka ylipäänsä tapaan arjessani ja elämässäni? On olemassa joku muu sinkkumiesten pooli jossain?

Tossa tarinassa sä olit yksi niistä naisista jota päähenkilö skannasi katseellaan. Jos olit viehättävä ja vetoava, ja miehen arvion mukaan hänen saavutettavissaan, niin mies saattoi yrittää sua. Jos taas et, niin hän todennäköisesti yritti jotain muuta paikalla ollutta naista.

Eli sä olit mukana kisassa, tiesit tai et. Toki emme tietenkään tiedä olisiko ko. mies kelvannut sulle, jos hän olisikin lähestynyt just sua.

Mut joo, lähtökohtaisesti sun pooli on sun lähialueen sinkkumiehet, joihin sulla on pääsy arjessasi tai esim Tinderin kautta.

Eli kilpailu on sitä, että mies, jonka olemassaoloakaan en ehkä edes noteerannut pitäessäni hauskaa ystävieni kanssa, arvioi tasoni verrattuna ympärillä oleviin naisiin päättääkseen, haluaisiko hän minut seksiin/parisuhteeseen?

Juuri näin. Mutta tuo oli siis vain yksittäinen elävän elämän esimerkki mitä se kilpailu voi olla.

Toinen fiktiivinen tilanne: Prismassa on komea vuoropäällikkö, jota kaksi nuorta kassaneitiä koittaa molemmat tavoitella: meikkaamalla, pukeutumalla seksikkäästi, menemällä juttelemaan milloin mistäkin aiheesta jne...

Se kilpailu on kaikkialla ja kaiken aikaa olemassa, kun näemme meitä kiinnostavia potentiaalisia kumppaneita.

Elätkö oikeasti tuollaisessa maailmassa? Minkä ikäinen olet?

Elänkö minä maailmassa, missä joku nainen saattaa joskus pukeutumisella ja käytöksellään pyrkiä herättämään haluamansa miehen kiinnostuksen?

Kyllä, kyllä minä elän sellaisessa maailmassa, kiitos kysymästä 😃 olen 32 v mies

"meikkaamalla, pukeutumalla seksikkäästi (töihin), menemällä juttelemaan milloin mistäkin aiheesta" - anteeksi, mutta minusta tuo kuulostaa erittäin lapselliselta. Sellaiselta, mitä tapahtuu parikymppisten elämässä, jos heidänkään. Kummityttäreni on 19-vuotias ja meillä on läheiset välit (joo, joo, yksittäistapaus mutta kun hän ei ole ainoa nuori, jonka elämässä olen ollut mukana) enkä voisi kuvitella hänen näyttävän tissivakoa tai meikkaavan työpaikkansa vuoropäällikön takia. Poikaystävä, jo toinen pitkäaikainen, on kyllä löytynyt ihan muista piireistä. Enkä, muuten, huomannut siinäkään mitään kilpailuasetelmaa. Ei kummityttö koskaan miettinyt, valitsisiko jonin, janin vai jurin. Ei, vaan ensirakkauden päätyttyä pitkän välimatkan takia, hänen sydämensä oli murtunut, koulu kärsi ja harrastuksetkin lakkasivat kiinnostamasta - kunnes puheisiin tuli mukaan tämä ihana, valloittava nuori mies, jonka kanssa hän on nyt kolmisen vuotta pitänyt yhtä.

En yritä yleistää yksittäistapauksia mutta käytän tätä tyypillisenä esimerkkinä nuoren naisen kokemuksesta parisuhteen syntymisestä. Ihan samalla tavalla olen itse aikoinaan kokenut; ei ollut poikia/miehiä joita olisin kilpailuttanut ja valinnut parhaan vaan yhtenä kauniina päivänä samalla bussilla alkoi kulkea poika, jossa oli jotain mikä sai hänet tulemaan ajatuksiin ja haaveisiin toisin kuin kukaan muu koskaan aikaisemmin. Ja siitä se lähti.

Pojat, ennen kuin tulette hokemaan, ettei yksittäisillä kokemuksilla ole mitään merkitystä, muistutan, että keskiarvot muodostuvat juuri näistä yksittäisistä kokemuksista.

Siis joo. Itsekin seurustelin aikoinaan kahden pojan kanssa ennen kuin tapasin puolisoni. Suhteiden kestot olivat 1,5 ja 3 vuotta. Olivatko he molemmat alfoja, koska saivat seksiä minulta, ja seurusteluamme ennen ja sen jälkeen myös muilta? Vai kuuluivatko he 10 %:n miesparhaimmistoon, koska eivät joutuneet odottelemaan ilman seksiä sitä, että naiset alkavat tarvita beta-elättäjää? Anyway, minulla ei ollut tuolloin mitään Exel-taulukkoa vaihtoehdoista, joiden välillä olisin tehnyt valintaa, vaan tapasin kivan pojan, oli molemminpuolista kiinnostusta, ihastuttiin, rakastuttiin, seurusteltiin.

Nyt nuorten aikuisten äitinä huomaan, että näinhän se edelleen menee. Molemmat lapseni (tyttö ja poika) ovat seurustellet tahoillaan parin, kolmen kumppanin kanssa, ja nyt molemmilla on ollut jo pidempään avopuoliso. Mitään yksinäistä odottelua (poika) tai hillitöntä kevyttapailua (tytär) ei ole ollut, vaan parisuhteiden välissä on nuoltu haavoja ja toivuttu, ja sitten on tavattu se uusi ihanan.

Tämä on se todellisuus, joka näkyy myös ympärillä. Missä noita Exel-taulukkokisoja mahdetaan käydä?

Luuletko todella, että tyttäresi tilittää sinulle jokaisen panokertansa?

paljonkos Axl Smithin tapauksessa oli kuvattuja asianomistajia?  :)

No mutta tuo nainen ei olisi hänen mukaansa lähtenyt ikinä, missään olosuhteissa, joten Axl ei kelpaa muillekaan.

”Axl Smith on saanut naisilta seksiä —> kaikki naiset harrastava irtosuhteita”.

Oookkei, nythän mä alan vähitellen päästä perille tästä tasohemmojen ajattelutavasta. 👍

Minusta se on surullista, että heillä ei näytä olevan ystäviä, vaan kaikki otetaan totena, mitä juorulehdissä on lukenut ja nämä julkkikset ovat vähän kuin läheisiä ystäviä. 

Tuossa on siis kyse siitä, että naiset tavoittelevat 'parempaa' paljon pitempään ja hanakammin kuin miehet.

Koska miehiä on keskeisissä ikäluokissa vähemmän, osa miehistä jäisi yksin silloinkin jos ihmiset kiinnostuisivat oman tasoisistaan, mutta isolle osalle naisista on mahdollista viivyttää totuuden kohtaamista melko pitkään, koska naisten taktiikkaa vaikeuttavat sosiaaliset ja lailliset esteet on poistettu. Nykyään parisuhdetta ei muutenkaan romantisoida ihan samalla tavalla kuin ennen, joten miesmallit ja tavalliset naiset voivat tutustua sähköisesti ja häviäjinä ovat tavalliset miehet. Yksi tavallisten punapillerimiesten ns.cope on kuvitella, että naiset menisivät jotenkin rikki miesmallien kanssa panemisesta, mutta tämä ei ole mitenkään yksiselitteistä ja tavalliset miehet joutuvat joka tapauksessa tyytymään näihin muistonsa miesmallien kanssa luoneisiin naisiin, kun naiset tiedostavat, että hiekka tiimalasissa on laskeutunut ja on aika tutustua omantasoisiin miehiin. Tavallinen nainen voi siis saada helpommin villit muistot ja vakaan keski-iän, kun taas tavalliselle miehelle lähinnä tarjolla on vain tuota vakaa keski-ikä jos sitäkään.

Monesti puhutaan siitä, että miehet syrjäytyvät enemmän ja vihjaillaan, että yksin jäävät miehet ovat jotenkin elämänhallintansa menettäineitä tai muuta tällaista. Tässä ei kuitenkaan oteta huomioon sitä, että ihmisen olotila ja asema on jatkuvasti elävä ja muuttuva prosessi, joka kestää koko iän. Parikymppisenä kaikkien sosiaaliset taidot ja peliliikkeet eivät voi olla parasta priimaa ja kun ei kuulu siihen komeimpaan vähemmistöön, vähäinenkin huono tuuri mahdollistaa helposti sen, että vuodet vierivät ja yksinäisyys vie mielenterveyden pala kerrallaan. Sitten katsotaan sitä lopputulosta vaikka 35 vuotiaana ja menee muna ja kana sekaisin ja kuvitellaan, että tilanne ja potentiaali oli sama 18 vuotiaana. 

Yksi juttu, mistä en ole paljon nähnyt puhuttavan (ikinä) on sekin, että vaikka tämä ajatus siitä, että miehissä on jollain tavalla enemmän yksinäisyyden "ansaitsevia" (paremminkin vastakappalettaan vaikeammin löytäviä) kuten esim.jotain väkivaltaisia rikollisia, niin näihin alhaisen sosiaalisen aseman miehiin liittyy tosi monenlaisia alaryhmiä, joiden suora niputtaminen yhteen ei ole mielekästä. Esim.omina kouluaikoina suoraan vaarallisia, uhkaavia ja väkivaltaisia poikaoppilaita ei ollut koulussa paljon, mutta yksi tällainen voi viedä terveyden ja kaverit kahdelta lahjakkaalta mutta herkältä ja seurauksena on syrjäytyminen. Joskus väkivalta kohdistuu myös tyttöihin tai naisiin, mutta yleensä nämä rupukulttuurejakin edustavat (suomalaiset ja ulkkikset) pojat ovat sisäistäneet tällaisia kunniakoodeja, joihin kuuluu vastakkaisen sukupuolen säästäminen pahimmalta. 

Nainenkin voi menettää terveytensä sekä mielenterveyden ja tätä kautta esim.lihomalla menettää markkina-arvonsa, mikä edelleen pahentaa mielenterveysongelmia. Nuorilla naisilla on kuitenkin yleensä suojaavana tekijänä miesten positiivinen huomio ja "women are wonderful" efektin eri manifestaatiot. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä mietin millaista se olisi, jos yhteiskunta järjestäisi pakkoavioliittoja. Tällä yritettäisiin saada syntyvyys kasvuun ja mahdollisimman moni mies kiinni normaaliin parisuhde-elämään.

Pakkoliitto tapahtuisi varmaan jossain 25v korvilla, koska ensin pitäis varmasti opiskella joku ammatti. Ei yhteiskunta ala arvostamaan pelkkää liittoa, meillä koulutus on tärkeää.

No sit 25v täytettyäni mut kyyditetään jonnekin Kiteelle tapaamaan Erkkiä, josta oon saanut perustiedot jo aiemmin. Erkin kanssa asetutaan kerrostalokaksioon Kiteellä ja elellään siellä elämäämme. Selvä.

Mutta kuvitteleeko tälläisen kannattajat, että tuossa liitossa ois esim seksiä ja rakkautta? Enköhän mä edelleen haikailisi jonkun oikean rakkauteni perään. Jos nyt kerran puolessa vuodessa sänkyyn päätyisin Erkin kanssa, niin olisko kaikki sen arvoista. Mitä tästä hyötyis yhteiskunta, Erkki tai minä. Elämähän ois molemmille ärsyttävää jonkun tuntemattoman kanssa, eihän me ehkä edes tultais toimeen. Erkki sais happaman akan, joka ei pidä kosketuksesta, mutta jaksaa muistuttaa joka päivä että "pese pyykkiä, useammin, ostit väärää maitoa, voitko puhua hiljempaa, sun hiukset haisee oudoilta".

Tuo pakkoavioliitto on mielenkiintoinen idea. Olen joskus leikitellyt ajatuksella, mitä tuosta seuraisi. Osa varmaan todellakin olisi täyttä pask.., mutta voisiko siltikin jotkut avioliitot onnistua;

Kun toinen on pakolla hyväksyttävä kaikkine ominaisuuksineen, niin oppisivatkohan osapuolet elämään toistensa kanssa paremmin ja lopulta onnellisemmin? Nythän avioliitto on kokenut täydellisen inflaation instituutiona; jos toisesta löytyy joku "suuri" vika (sivusta seuraten täysin epäolennainen seikka), niin otetaan ero.

Ja ei, en ole kannattamassa pakkoavioliittoja, mutta mietin tätä nykyistä "kevyttä kertakäyttökulttuuria" parisuhteissa.

En usko, että meistä miehistä monikaan ajattelee tuota markkina-arvoaan kirjaimellisesti. Moni tietysti arvottaa itsensä jo lähtökohtaisesti , ettei sitä "prinsessaa" tavoittele. (kun minä olen tämmöinen tavallinen jörndonner ja jo koulussa luokan nätit tytöt huomasivat ainoastaan sen hymypoika-Timon.)

Sosiaalinen paine ja vajavaiset sosiaaliset taidot ehkä yhteisvaikutuksena tekevät asiasta ylitsemṕääsemättömän vaikean.

Sosiaalinen painella tarkoitan seuraavaa: No kun äiti ja isä olivat naimisissa. kaikilla kavereilla on tyttöystävät ja kun on annettu ymmärtää, että ihmisen tulee olla parisuhteessa että on onnellinen ja "hyväksytty" muiden silmissä.

Eli kun tällainen paine on niskassa, niin aina kun on lähelläkään "vapaata" naista, niin koko kanssakäyminen muodostuu tavalla tai toisella yrittämiseksi. "no kun se nainen on jostain saatava". Yleensä tämä vain valitettavasti taitaa olla joltisenkin läpinäkyvää toiselle osapuolelle.

Minulla ensimmäinen suhde oli vasta kolmekymppisenä ja tuossa isässä tuntee jo olevansa b-luokan kelpaamaton kansalainen. Näin yli viisikymppisenä ko. tuntuu todella naurettavalta.

Kun oli parisuhteessa, eikä ollut mitään pakkoa toista sukupuolta kohtaan, ei ollut yksi, eikä kaksikaan kertaa, kun kuulin toteamuksen "miksi kaikkien hyvien miesten pitää olla parisuhteessa?". Kun ei ole painetta eikä tarvetta yrittää, niin silloin on huomattavasti hyväksyttävämpi.

Myöskin se, että kun oli "onnistunut" löytämään parin, niin oma itsevarmuus kasvoi ja huomasi, että kyllä maailmassa on naisia, joille kelpaa. Ei siis heti jonkun uuden tuttavuuden tavatessaan tarvinnut alkaa yrittämään kuin olisi viimeinen oljenkorsi. Otti ihmisen ihmisenä eikä pelkkänä objektina. Tästähän seurasi se, omien havaintojeni perusteella, että itse asiassa kiinnostuneita alkoikin ilmaantumaan.

En tiedä ovatko nämä tasoteoreetikot vain liian kauan yrittäneet lyödä päätä seinään huonoine sosiaalisine taitoineen ja katkeroituneet kun "pitäisi olla bemarit ja omakotitalot, että edes noille kassa-Pirkoille kelpaa" (vaikka syy on ollut omassa taidottomuudessa käytäytyä toisen seurassa omana itsenään  kuitenkin niin että osaa myös ottaa toisen huomioon ihan tavallisena ihmisenä)

(Olipa sekalaista tekstiä, yrittäkää ymmärtää)

Itsensä kanssa on jo ihan tarpeeksi vaikeaa elää, saati sitten jonkun toisen.

Ihmiset oppisi kyllä elämään toistensa kanssa samassa taloudessa. Mutta kuinka paljon siinä olisi oikeaa parisuhdetta? Hakeutuisivatko toistensa lähelle? Harrastaisivatko seksiä?

Vai olisiko tilanne se, että sieltä kotoa paetaan aina tilaisuuden tullen jonnekkin muualle?

Olen tämän oman kokemukseni kertonut ennenkin: Nettideittailun alkuvuosina 1990-luvulla tapasin netissä melko kaukana asuvan kivan miehen. Kirjoittelimme pitkiä viestejä ja hän vaikutti tosi mukavalta. Sain kasvovalokuvan ja hän näytti ihan mukavalta. Soittelimme ja tutustuimme entistä paremmin. Vasta parin kuukauden intensiivisen yhteydenpidon jälkeen tuli mahdollisuus tavata ja siinä ajassa tunsin jo rakastuneeni häneen.

Heti ensisilmäyksellä tuli pettymys. Hän oli kyllä kasvoiltaan juuri niin kivannäköinen kuin valokuvassakin, mutta "atleettinen" olemus olikin "kotlettinen". Eikä kyse ollut pelkästä ylipainosta vaan hän oli mies, jota en olisi ikinä lähestynyt livenä, koska en pitänyt häntä millään tapaa puoleensavetävänä. Kemiat eivät kohdanneet, kehonkielemme ei kohdannut, tuntui vain kiusalliselta.

Koska olin nuori, kuvittelin, että olisi pinnallista torjua hänet sen takia, olinhan "rakastunut jo hänen luonteeseensa". Kaikin puolin hyvä mies (oli, muuten, myös taloudellisesti hyvin toimeen tuleva ja statuskin selkeästi korkeampi kuin minulla, joka olin vain opiskelija), kiltti, huomaavainen, mukava. Sitä paitsi hän oli matkustanut luokseni eikä minulla ollut sydäntä tuottaa pettymystä.

Niinpä päätin yrittää. Yritin puolentoista vuoden ajan oppia tuntemaan häntä kohtaan vetovoimaa, seksuaalista halua, romanttisia haaveita ja muita tunteita, joita elämänkumppania kohtaan yleensä tunnetaan. Ei onnistunut. Välttelin seksiä, välttelin hellyyttä ja läheisyyttä. Minulla oli "kuukautiset", "kuukautiset varmaan alkamassa", "kuukautiset eivät ihan vielä loppuneet", "päänsärkyä", "vähän outo olo" ja mitä milloinkin. Ja jos muu ei auttanut, niin keksin riidan, jotta voisin välttyä seksiltä ja läheisyydeltä.

En ikimaailmassa haluaisi enää olla sellaisessa parisuhteessa, en kumpanakaan osapuolena.

Jos siis ajatusleikkinä kuviteltaisiin, että meidät laitettaisiin yhteiskunnan taholta väkisin liittoihin, niin näkisin mahdollisena, että sellainen liitto voisi toimia taloudellisena yksikkönä jossa kaksi ihmistä jakavat arjen kulut, ja parhaimmillaan niiden lisäksi kaveruutena. Sen sijaan länsimaisessa individualistisessa kulttuurissa niistä ei muodostuisi seksiä ja läheisyyttä sisältäviä suhteita. (Poikkeuksena tietysti ne parit, jotka olisivat valinneet toisensa muutenkin eli kokisivat toisensa haluttaviksi.)

Miehet, tässä se nyt tuli naisen suusta. Se salilla käynti ei ole "harrastus", se on välttämättömyys. Ei pelkästään terveytenne kannalta, vaan myös sen takia että näin teidän seksielämän käy, jos olette Michelin mies -kunnossa.

Eikö tuossa ollut kyse ylipainosta; salilla käymällä voi hajottaa paikkansa, mutta sitä ei tarvita ylipainon poistamiseen tai ehkäisyyn.

On kyllä monia miehiä, jotka silti pitävät salia välttämättömyytenä, että voisi joskus saada myönteistä huomiota naisilta. Tästä käytetään nimiä gymmaxxing ja salilla asuvaa neitsyttä sanotaan gymceliksi. 

Mies 29v plus 1v miettii kirjoitti:

Tuossa on siis kyse siitä, että naiset tavoittelevat 'parempaa' paljon pitempään ja hanakammin kuin miehet.

Koska miehiä on keskeisissä ikäluokissa vähemmän, osa miehistä jäisi yksin silloinkin jos ihmiset kiinnostuisivat oman tasoisistaan, mutta isolle osalle naisista on mahdollista viivyttää totuuden kohtaamista melko pitkään, koska naisten taktiikkaa vaikeuttavat sosiaaliset ja lailliset esteet on poistettu. Nykyään parisuhdetta ei muutenkaan romantisoida ihan samalla tavalla kuin ennen, joten miesmallit ja tavalliset naiset voivat tutustua sähköisesti ja häviäjinä ovat tavalliset miehet. Yksi tavallisten punapillerimiesten ns.cope on kuvitella, että naiset menisivät jotenkin rikki miesmallien kanssa panemisesta, mutta tämä ei ole mitenkään yksiselitteistä ja tavalliset miehet joutuvat joka tapauksessa tyytymään näihin muistonsa miesmallien kanssa luoneisiin naisiin, kun naiset tiedostavat, että hiekka tiimalasissa on laskeutunut ja on aika tutustua omantasoisiin miehiin. Tavallinen nainen voi siis saada helpommin villit muistot ja vakaan keski-iän, kun taas tavalliselle miehelle lähinnä tarjolla on vain tuota vakaa keski-ikä jos sitäkään.

Monesti puhutaan siitä, että miehet syrjäytyvät enemmän ja vihjaillaan, että yksin jäävät miehet ovat jotenkin elämänhallintansa menettäineitä tai muuta tällaista. Tässä ei kuitenkaan oteta huomioon sitä, että ihmisen olotila ja asema on jatkuvasti elävä ja muuttuva prosessi, joka kestää koko iän. Parikymppisenä kaikkien sosiaaliset taidot ja peliliikkeet eivät voi olla parasta priimaa ja kun ei kuulu siihen komeimpaan vähemmistöön, vähäinenkin huono tuuri mahdollistaa helposti sen, että vuodet vierivät ja yksinäisyys vie mielenterveyden pala kerrallaan. Sitten katsotaan sitä lopputulosta vaikka 35 vuotiaana ja menee muna ja kana sekaisin ja kuvitellaan, että tilanne ja potentiaali oli sama 18 vuotiaana. 

Yksi juttu, mistä en ole paljon nähnyt puhuttavan (ikinä) on sekin, että vaikka tämä ajatus siitä, että miehissä on jollain tavalla enemmän yksinäisyyden "ansaitsevia" (paremminkin vastakappalettaan vaikeammin löytäviä) kuten esim.jotain väkivaltaisia rikollisia, niin näihin alhaisen sosiaalisen aseman miehiin liittyy tosi monenlaisia alaryhmiä, joiden suora niputtaminen yhteen ei ole mielekästä. Esim.omina kouluaikoina suoraan vaarallisia, uhkaavia ja väkivaltaisia poikaoppilaita ei ollut koulussa paljon, mutta yksi tällainen voi viedä terveyden ja kaverit kahdelta lahjakkaalta mutta herkältä ja seurauksena on syrjäytyminen. Joskus väkivalta kohdistuu myös tyttöihin tai naisiin, mutta yleensä nämä rupukulttuurejakin edustavat (suomalaiset ja ulkkikset) pojat ovat sisäistäneet tällaisia kunniakoodeja, joihin kuuluu vastakkaisen sukupuolen säästäminen pahimmalta. 

Nainenkin voi menettää terveytensä sekä mielenterveyden ja tätä kautta esim.lihomalla menettää markkina-arvonsa, mikä edelleen pahentaa mielenterveysongelmia. Nuorilla naisilla on kuitenkin yleensä suojaavana tekijänä miesten positiivinen huomio ja "women are wonderful" efektin eri manifestaatiot. 

Tunnut unohtavan kokonaan sen, että tänne kirjoittelee suuri määrä nuorten miesten äitejä, joilla on hiukan realistisempi käsitys nykyajan pariutumisesta kuin tasomiehillä. Ihan tavalliset pojat saavat kyllä tyttöystäviä niin kuin ennenkin. Ei tarvitse olla miesmalli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä mietin millaista se olisi, jos yhteiskunta järjestäisi pakkoavioliittoja. Tällä yritettäisiin saada syntyvyys kasvuun ja mahdollisimman moni mies kiinni normaaliin parisuhde-elämään.

Pakkoliitto tapahtuisi varmaan jossain 25v korvilla, koska ensin pitäis varmasti opiskella joku ammatti. Ei yhteiskunta ala arvostamaan pelkkää liittoa, meillä koulutus on tärkeää.

No sit 25v täytettyäni mut kyyditetään jonnekin Kiteelle tapaamaan Erkkiä, josta oon saanut perustiedot jo aiemmin. Erkin kanssa asetutaan kerrostalokaksioon Kiteellä ja elellään siellä elämäämme. Selvä.

Mutta kuvitteleeko tälläisen kannattajat, että tuossa liitossa ois esim seksiä ja rakkautta? Enköhän mä edelleen haikailisi jonkun oikean rakkauteni perään. Jos nyt kerran puolessa vuodessa sänkyyn päätyisin Erkin kanssa, niin olisko kaikki sen arvoista. Mitä tästä hyötyis yhteiskunta, Erkki tai minä. Elämähän ois molemmille ärsyttävää jonkun tuntemattoman kanssa, eihän me ehkä edes tultais toimeen. Erkki sais happaman akan, joka ei pidä kosketuksesta, mutta jaksaa muistuttaa joka päivä että "pese pyykkiä, useammin, ostit väärää maitoa, voitko puhua hiljempaa, sun hiukset haisee oudoilta".

Tuo pakkoavioliitto on mielenkiintoinen idea. Olen joskus leikitellyt ajatuksella, mitä tuosta seuraisi. Osa varmaan todellakin olisi täyttä pask.., mutta voisiko siltikin jotkut avioliitot onnistua;

Kun toinen on pakolla hyväksyttävä kaikkine ominaisuuksineen, niin oppisivatkohan osapuolet elämään toistensa kanssa paremmin ja lopulta onnellisemmin? Nythän avioliitto on kokenut täydellisen inflaation instituutiona; jos toisesta löytyy joku "suuri" vika (sivusta seuraten täysin epäolennainen seikka), niin otetaan ero.

Ja ei, en ole kannattamassa pakkoavioliittoja, mutta mietin tätä nykyistä "kevyttä kertakäyttökulttuuria" parisuhteissa.

En usko, että meistä miehistä monikaan ajattelee tuota markkina-arvoaan kirjaimellisesti. Moni tietysti arvottaa itsensä jo lähtökohtaisesti , ettei sitä "prinsessaa" tavoittele. (kun minä olen tämmöinen tavallinen jörndonner ja jo koulussa luokan nätit tytöt huomasivat ainoastaan sen hymypoika-Timon.)

Sosiaalinen paine ja vajavaiset sosiaaliset taidot ehkä yhteisvaikutuksena tekevät asiasta ylitsemṕääsemättömän vaikean.

Sosiaalinen painella tarkoitan seuraavaa: No kun äiti ja isä olivat naimisissa. kaikilla kavereilla on tyttöystävät ja kun on annettu ymmärtää, että ihmisen tulee olla parisuhteessa että on onnellinen ja "hyväksytty" muiden silmissä.

Eli kun tällainen paine on niskassa, niin aina kun on lähelläkään "vapaata" naista, niin koko kanssakäyminen muodostuu tavalla tai toisella yrittämiseksi. "no kun se nainen on jostain saatava". Yleensä tämä vain valitettavasti taitaa olla joltisenkin läpinäkyvää toiselle osapuolelle.

Minulla ensimmäinen suhde oli vasta kolmekymppisenä ja tuossa isässä tuntee jo olevansa b-luokan kelpaamaton kansalainen. Näin yli viisikymppisenä ko. tuntuu todella naurettavalta.

Kun oli parisuhteessa, eikä ollut mitään pakkoa toista sukupuolta kohtaan, ei ollut yksi, eikä kaksikaan kertaa, kun kuulin toteamuksen "miksi kaikkien hyvien miesten pitää olla parisuhteessa?". Kun ei ole painetta eikä tarvetta yrittää, niin silloin on huomattavasti hyväksyttävämpi.

Myöskin se, että kun oli "onnistunut" löytämään parin, niin oma itsevarmuus kasvoi ja huomasi, että kyllä maailmassa on naisia, joille kelpaa. Ei siis heti jonkun uuden tuttavuuden tavatessaan tarvinnut alkaa yrittämään kuin olisi viimeinen oljenkorsi. Otti ihmisen ihmisenä eikä pelkkänä objektina. Tästähän seurasi se, omien havaintojeni perusteella, että itse asiassa kiinnostuneita alkoikin ilmaantumaan.

En tiedä ovatko nämä tasoteoreetikot vain liian kauan yrittäneet lyödä päätä seinään huonoine sosiaalisine taitoineen ja katkeroituneet kun "pitäisi olla bemarit ja omakotitalot, että edes noille kassa-Pirkoille kelpaa" (vaikka syy on ollut omassa taidottomuudessa käytäytyä toisen seurassa omana itsenään  kuitenkin niin että osaa myös ottaa toisen huomioon ihan tavallisena ihmisenä)

(Olipa sekalaista tekstiä, yrittäkää ymmärtää)

Itsensä kanssa on jo ihan tarpeeksi vaikeaa elää, saati sitten jonkun toisen.

Ihmiset oppisi kyllä elämään toistensa kanssa samassa taloudessa. Mutta kuinka paljon siinä olisi oikeaa parisuhdetta? Hakeutuisivatko toistensa lähelle? Harrastaisivatko seksiä?

Vai olisiko tilanne se, että sieltä kotoa paetaan aina tilaisuuden tullen jonnekkin muualle?

Olen tämän oman kokemukseni kertonut ennenkin: Nettideittailun alkuvuosina 1990-luvulla tapasin netissä melko kaukana asuvan kivan miehen. Kirjoittelimme pitkiä viestejä ja hän vaikutti tosi mukavalta. Sain kasvovalokuvan ja hän näytti ihan mukavalta. Soittelimme ja tutustuimme entistä paremmin. Vasta parin kuukauden intensiivisen yhteydenpidon jälkeen tuli mahdollisuus tavata ja siinä ajassa tunsin jo rakastuneeni häneen.

Heti ensisilmäyksellä tuli pettymys. Hän oli kyllä kasvoiltaan juuri niin kivannäköinen kuin valokuvassakin, mutta "atleettinen" olemus olikin "kotlettinen". Eikä kyse ollut pelkästä ylipainosta vaan hän oli mies, jota en olisi ikinä lähestynyt livenä, koska en pitänyt häntä millään tapaa puoleensavetävänä. Kemiat eivät kohdanneet, kehonkielemme ei kohdannut, tuntui vain kiusalliselta.

Koska olin nuori, kuvittelin, että olisi pinnallista torjua hänet sen takia, olinhan "rakastunut jo hänen luonteeseensa". Kaikin puolin hyvä mies (oli, muuten, myös taloudellisesti hyvin toimeen tuleva ja statuskin selkeästi korkeampi kuin minulla, joka olin vain opiskelija), kiltti, huomaavainen, mukava. Sitä paitsi hän oli matkustanut luokseni eikä minulla ollut sydäntä tuottaa pettymystä.

Niinpä päätin yrittää. Yritin puolentoista vuoden ajan oppia tuntemaan häntä kohtaan vetovoimaa, seksuaalista halua, romanttisia haaveita ja muita tunteita, joita elämänkumppania kohtaan yleensä tunnetaan. Ei onnistunut. Välttelin seksiä, välttelin hellyyttä ja läheisyyttä. Minulla oli "kuukautiset", "kuukautiset varmaan alkamassa", "kuukautiset eivät ihan vielä loppuneet", "päänsärkyä", "vähän outo olo" ja mitä milloinkin. Ja jos muu ei auttanut, niin keksin riidan, jotta voisin välttyä seksiltä ja läheisyydeltä.

En ikimaailmassa haluaisi enää olla sellaisessa parisuhteessa, en kumpanakaan osapuolena.

Jos siis ajatusleikkinä kuviteltaisiin, että meidät laitettaisiin yhteiskunnan taholta väkisin liittoihin, niin näkisin mahdollisena, että sellainen liitto voisi toimia taloudellisena yksikkönä jossa kaksi ihmistä jakavat arjen kulut, ja parhaimmillaan niiden lisäksi kaveruutena. Sen sijaan länsimaisessa individualistisessa kulttuurissa niistä ei muodostuisi seksiä ja läheisyyttä sisältäviä suhteita. (Poikkeuksena tietysti ne parit, jotka olisivat valinneet toisensa muutenkin eli kokisivat toisensa haluttaviksi.)

Miehet, tässä se nyt tuli naisen suusta. Se salilla käynti ei ole "harrastus", se on välttämättömyys. Ei pelkästään terveytenne kannalta, vaan myös sen takia että näin teidän seksielämän käy, jos olette Michelin mies -kunnossa.

Mitä iloa sait tuosta? En viitsi tuhlata aikaani enempää kuin totean, etten ole koskaan ollut ihastunut salilla käyvään mieheen. Nykyinen puolisoni on ihan tavallinen suomalainen iskävatsa, joka ei ole koskaan käynyt salilla eikä harrasta muutakaan lihasvoimaa kehittävää lajia.

Mutta jokin kommentissani ilmeisesti oli pelottavaa ja siksi piti alkaa trollata.