Tuleeko suorapuheisista lapsista yleensä mukavia aikuisia?

Ei niistä tulee suorapuheisia hirmuja ja kiusaajia.

Riippuu, mistä kaikesta hän puhuu suoraan. Jos ihan kaikesta, voi olla, että se on monille liikaa tietoa.

Tulee niistä ihan yhtä mukavia ihmisiä kuin kaikista muistakin. Ihan absurdi kysymys. Sama kuin kysyisi, että tuleeko naapurin Pekan näköisestä lapsesta isona Pekka.

Minkä ikäisestä lapsesta on kyse? Ihan pienet lapset on kaikki aika suorapuheisia.

Sitä suorapuheisuuttakin on monenlaista. Jos puhuu suoraan positiivisista asioista, on kiinnostunut toisista ja esimerkiksi vaikka kyselee ihmisten nimiä rasittavuuteen saakka, kasvaa todennäköisesti kelpo ihmiseksi ja hyväksi verkostoitujaksi.

Sitten ovat erikseen ne ”suorapuheiset”, joiden jutut ovat tyyliin ”Mun äiti on hoikempi kuin sä”, mutta en tiedä onko se suorapuheisuutta välttämättä laisinkaan.

Vierailija kirjoitti:

Sitä suorapuheisuuttakin on monenlaista. Jos puhuu suoraan positiivisista asioista, on kiinnostunut toisista ja esimerkiksi vaikka kyselee ihmisten nimiä rasittavuuteen saakka, kasvaa todennäköisesti kelpo ihmiseksi ja hyväksi verkostoitujaksi.

Sitten ovat erikseen ne ”suorapuheiset”, joiden jutut ovat tyyliin ”Mun äiti on hoikempi kuin sä”, mutta en tiedä onko se suorapuheisuutta välttämättä laisinkaan.

Noita jälkimmäisiä voi kutsua myös nimellä "totuuden torvi" ja tämä ei ole mikään kehu.

(ja olen itse tuollaisen äiti)

Jos käytöstavat puuttuu, elämä opettajaa ja moni voi sitten aikuisena itse kouluttaa itseään näissä asioissa, jos vanhemmat ovat sen puolen laiminlyöneet.

Minusta ainakin tuli. Olin lapsena tosi suorapuheinen ja kärkäs - teini-iässä sitten aloin tajuta että ei ole fiksuinta käytöstä ja häpesin suusta päässeitä sammakoita. Siitä sitten pikkuhiljaa alkoi puheet pehmenemään, nykyään olen aika neutraali tyyppi useimpien mielestä. Ja jos on sellainen päivä ettei jaksa siloitella sanomisiani, niin en sano mitään :D

Vierailija kirjoitti:

Minusta ainakin tuli. Olin lapsena tosi suorapuheinen ja kärkäs - teini-iässä sitten aloin tajuta että ei ole fiksuinta käytöstä ja häpesin suusta päässeitä sammakoita. Siitä sitten pikkuhiljaa alkoi puheet pehmenemään, nykyään olen aika neutraali tyyppi useimpien mielestä. Ja jos on sellainen päivä ettei jaksa siloitella sanomisiani, niin en sano mitään :D

Mä olin lapsena ujo ja hiljainen, johtui luultavasti synnynnäisten valmiuksieni lisäksi häpeällä kasvattamisesta. Kun tulin teiniksi päätin että nyt saa väistyä tämä rooli. En osannut olla äänessä, vaan puhuin mitä sattuu. En osannut olla hienotunteinen. Rupesin sitten taas hiljenemään seurassa, ainakin sukulaisten ja muiden tuntemattomampien, ja tästä syystä sain syrjäänvetäytyvän ja hiljaisen seinäruusun leiman. Tuntui väärältä leimalta se, koska olen oikeasti puhelias, toisten asioista ja ilmiöistä kiinnostunut, seurankaipuinen jne, joten ajattelin että syteen tai saveen, myös minä saan olla sellainen kuin olen, ja jos joku ei siitä tykkää, nii aivan sama minulle. Tuolla olen mennyt viimeiset vuosikymmenet, ja edelleen joku minut nuorempana "tuntenut" hätkähtää.

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisestä lapsesta on kyse? Ihan pienet lapset on kaikki aika suorapuheisia.

Mietin vaan kun itse olin lapsena tosi suorapuheinen. Nyt aikuisena minulle on tullut monia välirikkoja ihmisten kanssa, koska olen ollut liiankin suorapuheinen. Mietin vain, voiko jo lapsesta nähdä minkälainen aikuisena on. Että olenko vain poikkeus vai onko tämä yleistä.

☁️ap