Lue keskustelun säännöt.
Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle
05.10.2020 |
Olenkohan ainoa, jota harmittaa ystävyyssuhteiden raju muuttuminen sitä mukaan, mitä vanhemmaksi tulee.
Lapsuudessa ja nuoruudessa ystävät oli erittäin tärkeä osa elämää. Nyt kohta 30-vuotiaana huomaa, että aikuisuus/elämä on tullut tielle - lähinnä muilla.
Itse en ole osannut päästää ystävistä irti edes lasten tulon myötä. Edelleen haluaisin viettää aikaa heidän kanssaan useammin kuin kerran 2 - 3 kuukaudessa. Itse asiassa ihanne olisi, jos pääsisi ystävän kanssa viettämään aikaa jopa viikottain. Sen ei tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää, tyyliin käydä yhdessä lenkillä, kutsua syömään ilman mitään pönötystä (eli ei olisi kyseessä mikään neljän tähden illallinen, vaan vaikka lounas ja sohvalla röhnötystä syönnin päälle) tai mennä jonkun luokse haravoimaan ja samalla puida viikon kuulumisia.
Olen kuitenkin huomannut viimeisen parin kolmen vuoden aikana, että ystävillä mikä tahansa menee ystävien edelle. Puoliso, harrastus, perheen yhteinen aika - aivan kuin sitä ei viikon jokaisena päivänä niitä puolison ja lasten naamoja katsele, tai olisi maailman loppu jättää silloin tällöin se ryhmäjumppa väliin ja käydä sen sijaan piiiitkällä kävelylenkillä ystävän kanssa.
Itse nimenomaan kaipaan taukoa kodista ja perheestä, ja yleensä joutuu yksinään jotain keksimään. Kaikilla on arvojärjestys aivan eri maata kuin itsellä. Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä).
Minuun ottavat yhteyttä lähinnä silloin, kun heillä on jokin kriisi tai tarvitsevat palvelusta. Tätä tapahtuu usein, saatetaan keskellä yötä soittaa, että tule hakemaan hänet paikasta x kun riita miehen kanssa, tai pyydetään muuttoavuksi viikonloppuna jolloin perun mahdolliset omat menoni.
Toisinpäin asia ei enää toimi. Ystävyyssuhteet ovat muuttuneet yksipuolisiksi: minä vain annan ja minä olen erittäin hyvä YSTÄVÄ, mutta minulle ei sitä kukaan enää ole. Ennen se toimi kuten kuuluukin, nykyään ei.
Kaipaan niitä aikoja, kun ei tarvinnut kalenterista varata hetkeä tavata ystäviä. Tottakai aikuisena työ ja perhe vie aikaa ja jaksamista, mutta itselle tosiaan juuri ystävät ovat se henkireikä tylsästä aikuisten arjesta.
Vaikka kutsuisin kuukausia etukäteen vaikkapa syntymäpäiväjuhliin ystäviä, ei suurin osa osaa sanoa kuin että katsotaan lähempänä ja sitten lähempänä onkin Jaskan 5v jääkiekkopeliä, jota on pakko olla katsomassa kuten seuraavanakin päivänä jne.
Olenko tosiaan ainoa aikuinen ihminen, jolle ystävyys on edelleen niin tärkeä asia, ettei heti keksi lasten lisäksi mitään, mikä heidän edelleen menisi? Olenko ainoa, joka tietää kuinka yksinäistä on olla hyvä ystävä monelle, mutta heistä yksikään ei halua olla itse hyvä ystävä? Olenko todella lapsellinen, kun en osannut kasvaa aikuiseksi oikein?
Kommentit (422)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse tunnustan että ystävät ovat lapsien myötä jääneet, syynä oma uupumus. Molemmat lapset ovat ihania, mutta erittäin eloisia ja aktiivisia, ja imevät minusta jatkuvalla touhottamisellaan ja höpöttämisellään kaikki mehut. Palaudun vain hiljaisuudessa, ja yksin, ja pyrin järjestämään itselleni yksinoloa aina kun se on mahdollista. Itseänikin harmittaa, mutta valitettavasti minusta ei tässä elämäntilanteessa riitä mitään muille kuin perheelle.
Muistan, kun yhden kaverini nuorin lapsi oli pieni, ja oli juuri kaikesta ihanuudestaan huolimatta hyvin energinen ja voimia vievä. Kaveri valitti väsymystään ja haikaili paikkaa, jossa saisi edes yhden päivän tai yön olla rauhassa. Ehdotin, että tulisi meille viikonloppuna, kun lapset ovat menossa mummolaan yökylään ja mies työmatkalla. Painotin, että meidän ei tarvitse tehdä mitään, hän voi vaikka vaan nukkua, tai voidaan vaan istua hiljaa ja katsoa telkkaria.
No ei käynyt kun mies olisi kuulemma pahoittanut mielensä asiasta.Ap
Huomaan, ettet ehkä ihan ymmärrä minkälaisesta kuormittumisesta minun, ja varmaankin myös ystäväsi tilanteessa on kyse. Minä en koe, enkä pystyisi kokemaan olevani rauhassa kylässä jonkun luona. Kyläily sisältää toisen huomioonottamista, ja pienten lasten kanssa eläminen on juuri sitä, että huomioit heidät koko ajan, taukoamatta, 24/7. Se, mitä kaipaa levätäkseen, on sitä ettei tarvitse edes tiedostaa kenenkään toisen ihmisen olemassaoloa tai hänen tarpeitaan. Kylässä tähän ei ole mitään mahdollisuutta, paitsi jos on luonteeltaan vähän röyhkeä. Itse en osaa olla.
Sitten sinulla ei ole ollut tosi ystäviä. Tosi ystävän kanssa ei oikeasti tarvitse sanoa sanaakaan, voi vaan öllöttää paikallaan tekemättä mitään. Tällaisia hetkiä oli joskus vuosia sitten vielä, ja minusta just parasta kun jonkun aikaa koomailee sohvalla ja kun mieleen juolahtaakin jokin asia, on siinä vieressä koomailemassa joku jolle voi asian sanoa - ja sitten nauraa sille typerälle asialle.
Ap
Eli haluat ystäväksesi ihmisiä jotka kokevat ystävyyden ja kaiken siihen liittyvän tarkalleen samalla tavalla kuin sinä? Kuulostaa valitettavasti siltä, että sinulla ei ole ollut tosiystävää, sillä et suostu hyväksymään sitä että oikeat ihmissuhteet vaativat kompromisseja, niissä täytyy sietää erilaisia tapoja ajatella ja kokea, sekä kommunikoida. Sinulla on päässäsi kuva ”tosiystävästä”, ja turhaudut kun ihmiset eivät ole valmiita menemään siihen muottiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?
Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.
Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.
Ap
Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.
Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.
Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.
"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."
Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.
Ap
Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.
Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.
En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.
Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.
Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.
Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.
Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse tunnustan että ystävät ovat lapsien myötä jääneet, syynä oma uupumus. Molemmat lapset ovat ihania, mutta erittäin eloisia ja aktiivisia, ja imevät minusta jatkuvalla touhottamisellaan ja höpöttämisellään kaikki mehut. Palaudun vain hiljaisuudessa, ja yksin, ja pyrin järjestämään itselleni yksinoloa aina kun se on mahdollista. Itseänikin harmittaa, mutta valitettavasti minusta ei tässä elämäntilanteessa riitä mitään muille kuin perheelle.
Muistan, kun yhden kaverini nuorin lapsi oli pieni, ja oli juuri kaikesta ihanuudestaan huolimatta hyvin energinen ja voimia vievä. Kaveri valitti väsymystään ja haikaili paikkaa, jossa saisi edes yhden päivän tai yön olla rauhassa. Ehdotin, että tulisi meille viikonloppuna, kun lapset ovat menossa mummolaan yökylään ja mies työmatkalla. Painotin, että meidän ei tarvitse tehdä mitään, hän voi vaikka vaan nukkua, tai voidaan vaan istua hiljaa ja katsoa telkkaria.
No ei käynyt kun mies olisi kuulemma pahoittanut mielensä asiasta.Ap
Huomaan, ettet ehkä ihan ymmärrä minkälaisesta kuormittumisesta minun, ja varmaankin myös ystäväsi tilanteessa on kyse. Minä en koe, enkä pystyisi kokemaan olevani rauhassa kylässä jonkun luona. Kyläily sisältää toisen huomioonottamista, ja pienten lasten kanssa eläminen on juuri sitä, että huomioit heidät koko ajan, taukoamatta, 24/7. Se, mitä kaipaa levätäkseen, on sitä ettei tarvitse edes tiedostaa kenenkään toisen ihmisen olemassaoloa tai hänen tarpeitaan. Kylässä tähän ei ole mitään mahdollisuutta, paitsi jos on luonteeltaan vähän röyhkeä. Itse en osaa olla.
Sitten sinulla ei ole ollut tosi ystäviä. Tosi ystävän kanssa ei oikeasti tarvitse sanoa sanaakaan, voi vaan öllöttää paikallaan tekemättä mitään. Tällaisia hetkiä oli joskus vuosia sitten vielä, ja minusta just parasta kun jonkun aikaa koomailee sohvalla ja kun mieleen juolahtaakin jokin asia, on siinä vieressä koomailemassa joku jolle voi asian sanoa - ja sitten nauraa sille typerälle asialle.
Ap
Näyttää kuitenkin siltä, että ystäväsi ei ole asiasta samaa mieltä. Et voi häntä pakottaa sellaiseen yhdessäoloon ja "tosiystävyyden" muottiin, mitä sinä haluat.
Omatkin ystävyydet olivat tuollaisia opiskeluaikana. Ja kyllä "aikuisuus" on muuttanut niitä, mutta niin sen kuuluukin mennä. En koe, että aikuisuus olisi tullut ystävyyden tielle, vaan ihmissuhteet ovat muuttuneet toisenlaisiksi. Rakkautta ystäviä kohtaan riittää, mutta vaatimuksia puolin tai toisin ei ole. Näemme harvakseltaan ja sohvasessioita ei oikeastaan enää ole - vain jos olemme yhdessä esim. mökkiviikonlopun vietossa.
Minun entinen hyvä ystäväni käytännössä katkaisi välit, kun muutin toiselle paikkakunnalle. Hänelle ei riittänyt enää sellainen ystävyys, että nähdään pari kertaa vuodessa ja muuten vaan viestitellään puhelimen välityksellä. Hän olisi kaivannut sitä kahvittelua, lenkkeilyä ja muuta livenä näkemistä. Samaa, mitä teimme opiskeluaikana kun asuimme samassa kerrostalossa naapureina. Eihän sellainen onnistu, kun toinen muuttaa pois...
Mutta minkäs sille mahtaa. Jos toiselle ei vaan yksinkertaisesti riitä sellainen ystävyys mitä minulla on tarjota, niin sitten on parempi antaa ystävyyden kuihtua pois.
Muut ystävät ovat pysyneet ystävinä, vaikkei olekaan aikaa nähdä usein.
Vierailija kirjoitti:
"Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä)."
-> ei oo ihme että oot sinkku.
No en kai minä sitä ainakaan ihmettele kun itse mieheni jätin. Kuka muka on ihmetellyt?
Etpä ollut niin nokkela kuin luulit :)
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen saman ikäinen kuin ap ja ollut yksin aina, syntymästäni asti. Sinulla on sentään ihania muistoja tallella ja ymmärrä se, että terveellä aikuisella omat lapset menevät kaiken edelle.
Tottakai menee, mutta oikeastiko ystäviä ei voi nähdä, koska on lapsia? Ei se, että menee mieluummin ystävän kanssa lenkille kuin jälleen kerran jalkapallokentän laidalle katsomaan harjoituksia tarkoita, että se ystävä on tärkeämpi kuin se lapsi.
Ap
No mee sä sinne kentän laidalle kanssa? Sä vaikutat kauheen vaativalta, mitä tulee toisiin ihmisiin. Miksi niiden pitäisi jaksaa olla sun kanssasi, kun itsekin olet huomannut että elämässä on paljon muutakin joka menee ystävien ohi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?
Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.
Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.
Ap
Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.
Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.
Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.
"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."
Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.
Ap
Sun ystävillä on ehkä toisenlainen arvojärjestys sitten. Eikä se ole välttämättä huono valinta sekään, että jättää aikaa perheelle. Ja toisaalta, ehkä sä olet vähän päällekäypä sitten jos kaikki ohittavat sut joka hetki. Tai sitten he eivät ole arvoisiasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä9658 kirjoitti:
"Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä)."
Pakko kyllä nyt sanoa tähän, että tässä varmaan aika iso syy sille, että sulle tuli ero ja olet nyt sinkku. Jos kerran oma puoliso on arvojärjestyksessä vasta viimeisenä, kaiken maailman kavereiden jälkeen.
Ei, minä jätin mieheni. Mies EI olisi halunnut erota. Voisko kaikki vaan nyt tämän asian sisäistää kun ei liity aiheeseen mitenkään.
Eikä mitkään "kaiken maailman kaverit", vaan ne neljä läheisintä, lapsuudesta saakka ollutta ystävää. Ei tämä näkynyt arjessamme juuri mitenkään. Ainoastaan siten, että kun olin menossa johonkin niin mies uhriutui kun en ikinä hänen kanssaan ole - paitsi että joka hel ev etin päivä olin, ja ystäviä hyvä jos kerran kuussa pääsin näkemään.Itselleni parisuhde on ehdoton ykkönen, koska mies on elämänkumppanini sekä rakastettuni, jonka kanssa on tarkoitus viettää loppuelämä yhdessä. Luonnollisesti sitä suhdetta haluaa sitten vaalia yli muiden, jotta se myös kestää. Lapsia ei vielä ole, mutta kun niitä saamme niin toki hekin ovat sitten niitä tärkeimpiä, miehen ohella. Olen hyvin perhekeskeinen ihminen ja perhe tulee aina kaikessa ensimmäisenä, menee siis esim. Töiden ja kavereiden edelle. Vaikka kaveritkin toki tärkeitä ovatkin ja mielelläni haluan myös kaverisuhteita ylläpitää.
Se on vain luonnollista, että parisuhteen ja perheen tullessa kuvioihin ei kavereilla ole elämässä enää yhtä suurta roolia kuin nuoruudessa. Ei se silti tarkoita, etteivät kaverit olisi tärkeitä, mutta vähän se kaveruus silti muuttuu aikuisuudessa. Toki lapsettomilla sinkuilla on eri asia, heille kaverit ja ystävät voivatkin olla niitä kaikkein tärkeimpiä.
Ymmärrän ystäviäsi siis ihan hyvin, he eivät kuitenkaan ole kokonaan halunneet lopettaa ystävyyttä kanssasi. Mutta aikaa ei vain ole yhtä paljon kuin ennen perhettä. Ja jos täytyy valita, käyttääkö jonkin pienen vapaahetken siihen että hoitaa parisuhdetta ja viettää laatuaikaa puolison kanssa, vai viettääkö sen ajan sittenkin ystävien kanssa, niin valinta on luonnollisesti aika usein se puoliso. Etenkin pikkulapsiaikana on muutenkin vähemmän tilaisuuksia viettää yhteistä parisuhdeaikaa, eikä se nyt vielä ole sama asia että asuu saman katon alla ja "näkee toisiaan joka päivä", kuten sanoit. Parisuhteen hyvänä pysymiseen vaaditaan vähän muutakin, kuin vain toisen päivittäinen näkeminen.
Jos siis täytyy valita kahdesta pahasta se pienempi paha, eli että kärsiikö parisuhde vai kaverisuhteet, niin kyllä niiden kaverisuhteiden ennemmin annan jäähtyä.
Minä en myöskään ole missään vaiheessa edes viitannut siihen suuntaan, että olisin niin naiivi, että minä tulisin ensimmäisenä ennen ystävän lapsia ja puolisoa. Tässähän on kyseessä se asia, että ne ihmiset joiden kanssa vielä hetki sitten oltiin ylimpiä ystäviä, ovat yhtäkkiä alkaneetkin käyttämään minua vain omien tarpeidensa tyydyttämiseen, mutta eivät itse halua/pysty olemaan mitenkään olemassa minua varten. Ovat siis muuttuneet pelkästään äideiksi ja vaimoiksi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mulle on ystävät ja oma sisko tärkeitä niin että haluan heitä tavata ja just käydä lenkillä/salilla /drinkillä kaksin säännöllisesti. Mulla on kuitenkin 3 lasta ja mies + vaativa matkatyö ja aina se yhtälö ei vain toimi.
Luulen et monella kai kuitenkin niin kuin itsellä, arki työssäkäynteineen on niin kiireistä että aikaa on vaan tosi rajallisesti, ja kun niiden lapsien kanssa vietetystä ajan vähäisyydestä tuntee jo syyllisyyttä... on vaikea valita ystävän seura niin karmealta kun se kuulostaakin. Yritän itse muistaa kysyä silloinkin kuulumiset Whatsupissa, käyttää työmatkan ystävän kanssa puhelimessa puhumiseen jos on kriisi tai huono päivä jne.
Koronan myötä ystävien kanssa vietetty aika on lisääntynyt todella paljon, monta kertaa viikossa tulee tavattua. Päivät vietän etätöissä ja näen lapsia luonnollisesti tosi paljon.
Ymmärrän sun pointin ihan täysin mut toivon et ymmärrät myös sen, että sun ystävät ei tahallaan lyö siis laimin. Yksi ihminen ei vaan saa revettyä joka paikkaan
Mikä vit** on "vaativa matkatyö" , tottahan toki se on vaativa asiantuntija kans.
Olisko vaikka vaativa työ jossa paljon matkustusta...??
Asiantuntija en ole vaan vedän myyntiä kv tiimissä ja ainakin mun kyvyillä vaatii aikalailla ;) Sinulle jo luetun ymmärtäminen tuntuu olevan ”vaativaa”
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse tunnustan että ystävät ovat lapsien myötä jääneet, syynä oma uupumus. Molemmat lapset ovat ihania, mutta erittäin eloisia ja aktiivisia, ja imevät minusta jatkuvalla touhottamisellaan ja höpöttämisellään kaikki mehut. Palaudun vain hiljaisuudessa, ja yksin, ja pyrin järjestämään itselleni yksinoloa aina kun se on mahdollista. Itseänikin harmittaa, mutta valitettavasti minusta ei tässä elämäntilanteessa riitä mitään muille kuin perheelle.
Muistan, kun yhden kaverini nuorin lapsi oli pieni, ja oli juuri kaikesta ihanuudestaan huolimatta hyvin energinen ja voimia vievä. Kaveri valitti väsymystään ja haikaili paikkaa, jossa saisi edes yhden päivän tai yön olla rauhassa. Ehdotin, että tulisi meille viikonloppuna, kun lapset ovat menossa mummolaan yökylään ja mies työmatkalla. Painotin, että meidän ei tarvitse tehdä mitään, hän voi vaikka vaan nukkua, tai voidaan vaan istua hiljaa ja katsoa telkkaria.
No ei käynyt kun mies olisi kuulemma pahoittanut mielensä asiasta.Ap
Mulla alkaa epäilyttämään näistä sinun miessuhdekuvailuista, että olet trolli tao sitten teidän kaveriporukka on kyllä ollut umpisurkea ukkojen valinnassa. En kyllä tunnista tätä ilmiötä omasta elämästä tai ystäväpiiristä.
Jatkan vielä: kuulostaisi uskottavammalta, jos teistä vaikka yhdellä olisi noin kontrolloiva tai läheiriippuvainen mies, joka painostaa vaimoa jättämään harvat kyläilyt väliin pahoittoittsmalla mielensä. Mutta että teillä kaikilla? Sinullakin, vaikka erosit lopulta. Miten tämä on mahdollista? Minusta kolmekin tällaista tarinaa samassa kaveriporukassa on aika paljon.
Mitä höpiset? Ei ole kuin minun eksäni ja tuon yhden kaverin mies - nämä miehet ovat veljeksiä keskenään, joten ei sinänsä ihme. Ei muiden ystävieni miehet ole kontrolloivia.
Ap
No sinun kaverin syy käytökselleen varmaankin sitten on se, että hän ei elä hyvässä ja tasa-arvoisessa parisuhteessa eikä osaa laittaa omia tarpeitaan edelle, vaan elää miehen tossun alla?
Tuollainen parisuhde ja työnjako ei kyllä ole nykypäivänä normaali.
Et ap kommentoinut kun aiemmin kysyin että oletko koettanut puhua ystäviesi kanssa tästä. Täältä ei oikein saa kuin arvailua, vain ystäväsi osaavat kertoa, mistä on kysymys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?
Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.
Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.
Ap
Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.
Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.
Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.
"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."
Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.
Ap
Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.
Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.
En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.
Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.
Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.
Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.
Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.Ap
Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.
Vierailija kirjoitti:
Et ap kommentoinut kun aiemmin kysyin että oletko koettanut puhua ystäviesi kanssa tästä. Täältä ei oikein saa kuin arvailua, vain ystäväsi osaavat kertoa, mistä on kysymys.
Joo sori, on niin paljon tullut viestejä ettei mitenkään kaikkiin ehdi vastata, osaan en edes viitsi kun olen pari sivua taaksepäin jo asian selittänyt (huomaan vain olevani huono selittämään, kun moni täällä puhuu aivan ihmeellisiä juttuja, syöttäen niitä samoja minun suuhuni, heh). Mutta siis itse kysymykseesi:
Viime vuonna oli yksi tilanne, jolloin yksi näistä kavereistani pisti välit poikki kanssani pariksi kuukaudeksi. Tilanne oli sellainen, jossa minä jälleen kerran pyysin seurakseni, mutta hän ei lähtenyt koska yksi lapsista ei halunnut (juuri se vaativa pikkuinen, joka ei enää vuosi sitten enää niin pikkuinen kuitenkaan mutta päättää aika pitkälti perheensä asioista). Vastasin hänelle ok, ymmärrän.
Tästä viikkoa myöhemmin samainen kaveri kysyy, voisinko vahtia tuota lasta muutaman tunnin. Kieltäydyin. Kerroin asiallisesti, että minun täytyy tässä vaiheessa kieltäytyä, sillä tämä meidän ystävyytemme alkaa olla niin yksipuolista, jossa vain minä annan. No, hänhän suuttui ja vasta parin kk päästä otti yhteyttä ja pyysi anteeksi käytöstään.
Asiat muuttuivat vähäksi aikaa, hän alkoi pyytää mua lenkkiseuraksi, halusi tulla käymään jne. Pikkuhiljaa kuitenkin asiat kääntyneet taas huonompaan suuntaan. Mutta en itse nyt enää ole juuri mihinkään häntä pyytänytkään.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?
Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.
Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.
Ap
Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.
Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.
Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.
"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."
Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.
Ap
Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.
Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.
En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.
Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.
Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.
Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.
Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.Ap
Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.
Mulla tuo sama. Mistä sitä juttua edes riittäisi kerran viikkoon? Ihmiset nyt vain muuttuvat ajan myötä sellaisiksi että määrä ei ole enää laatua. Joku kirjoitti hyvin aiemmin että nuorena ystävät ovat enemmän kuin peili, ja suhde on enemmän symbioottinen. Mutta ei se vaan pysy samana koko ikää, ainakaan suurimmalla osalla.
Nauti siitä ajasta minkä sä voit ystäviäsi kuormittamatta, ja pakkoko sun on aina myöskään suostua kaikkeen jos se sinusta tuntuu yksipuoliselta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä)."
-> ei oo ihme että oot sinkku.
No en kai minä sitä ainakaan ihmettele kun itse mieheni jätin. Kuka muka on ihmetellyt?
Etpä ollut niin nokkela kuin luulit :)Ap
Ehkä sinä et koskaan välittänyt niin paljon miehestäsi, että olisit sitoutunut häneen tai priorisoinut häntä yli ystäviesi? Meille muille puolisosta pikkuhiljaa yleensä tulee se ykkönen. Vielä seurustelun alkuvaiheessa ystävät kenties menevät uuden poikaystävän edelle, mutta pikkuhiljaa asetelma muuttuu. Tottakai mulle mieheni, jonka kanssa jaan elämäni, kotini, talouteni tulevaisuudensuunnitelmani, perheeni ja intiimit hetket on minulle kaikkein tärkein ihminen. Ei sillä ole väliä, että olen tuntenut joitakin ystäviäni pitempään kuin hänet. Ystävät ovat tärkeitä, mutta puoliso tietysti se kaikkein tärkein. Kenellekään ystävistäni ei kyllä tulisi mieleenkään odottaa muuta. Ja itse oletan ilman muuta, että ystävilleni myös kaikkein tärkeimpiä ovat heidän omat perheensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse tunnustan että ystävät ovat lapsien myötä jääneet, syynä oma uupumus. Molemmat lapset ovat ihania, mutta erittäin eloisia ja aktiivisia, ja imevät minusta jatkuvalla touhottamisellaan ja höpöttämisellään kaikki mehut. Palaudun vain hiljaisuudessa, ja yksin, ja pyrin järjestämään itselleni yksinoloa aina kun se on mahdollista. Itseänikin harmittaa, mutta valitettavasti minusta ei tässä elämäntilanteessa riitä mitään muille kuin perheelle.
Muistan, kun yhden kaverini nuorin lapsi oli pieni, ja oli juuri kaikesta ihanuudestaan huolimatta hyvin energinen ja voimia vievä. Kaveri valitti väsymystään ja haikaili paikkaa, jossa saisi edes yhden päivän tai yön olla rauhassa. Ehdotin, että tulisi meille viikonloppuna, kun lapset ovat menossa mummolaan yökylään ja mies työmatkalla. Painotin, että meidän ei tarvitse tehdä mitään, hän voi vaikka vaan nukkua, tai voidaan vaan istua hiljaa ja katsoa telkkaria.
No ei käynyt kun mies olisi kuulemma pahoittanut mielensä asiasta.Ap
Mulla alkaa epäilyttämään näistä sinun miessuhdekuvailuista, että olet trolli tao sitten teidän kaveriporukka on kyllä ollut umpisurkea ukkojen valinnassa. En kyllä tunnista tätä ilmiötä omasta elämästä tai ystäväpiiristä.
Jatkan vielä: kuulostaisi uskottavammalta, jos teistä vaikka yhdellä olisi noin kontrolloiva tai läheiriippuvainen mies, joka painostaa vaimoa jättämään harvat kyläilyt väliin pahoittoittsmalla mielensä. Mutta että teillä kaikilla? Sinullakin, vaikka erosit lopulta. Miten tämä on mahdollista? Minusta kolmekin tällaista tarinaa samassa kaveriporukassa on aika paljon.
Mitä höpiset? Ei ole kuin minun eksäni ja tuon yhden kaverin mies - nämä miehet ovat veljeksiä keskenään, joten ei sinänsä ihme. Ei muiden ystävieni miehet ole kontrolloivia.
Ap
No sinun kaverin syy käytökselleen varmaankin sitten on se, että hän ei elä hyvässä ja tasa-arvoisessa parisuhteessa eikä osaa laittaa omia tarpeitaan edelle, vaan elää miehen tossun alla?
Tuollainen parisuhde ja työnjako ei kyllä ole nykypäivänä normaali.
Lisäänpä vielä, että oletko harkinnut, että erosi olisi syynä välien viilenemiseen? Siis hyvä juttu, että erosit, mutta se ei ole ollenkaan harvinaista, että eron aloittaneelle jää kavereissa musta pekka käteen. Joko eron syitä ei ynmärretä tai sitten ne liippaavat liiankin lähelle omaa todellisuutta, ja tästä syystä tuo miehesi veljen vaimo on vähentänyt tapaamisia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?
Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.
Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.
Ap
Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.
Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.
Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.
"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."
Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.
Ap
Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.
Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.
En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.
Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.
Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.
Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.
Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.Ap
Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.
No ei tietenkään ehdi, jos itselleen ne "ystävät" on sellainen ilmiö, joita edes ajatellaan vain jos alkaa jokin tökkimään omassa arjessa tai tarvitaan vaikka muutossa apua. Meille kaikille ystävät eivät ole mikään riesa ja sellainen asia, joita nähdään vain jos ei ole muutakaan tekemistä. Me nimenomaan halutaan sitä aikaa heille järjestää.
Mutta suotta kai minä tätä enää tolkutan. Lukekaa nuita aikaisempia kommenttejani, tai jos ei niistä pääse jyvälle nii jos nuo muut ovat osanneet asian selittää paremmin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko kommentoida tätä, ap ajattele tilannetta jossa jollain on vaikkapa 8 Hyvää ystävää, puoliso ja perhe, sekä lähisuku.
Sitä käy viikossa lenkillä yhden ystävän kanssa, toisen ystävän kanssa käy jumpassa, kolmannen kanssa kyläilee, sitten viettää aikaa sukulaisten kanssa, lopun viikosta haluaa olla puolison ja perheen kesken, mutta viisi ystävää alkaa välittää, koska perhe vie liikaa aikaa tältä kuvitteelliselta henkilöltä. He eivät näe kokonaisuutta, vain oman näkökulmansa siitä.
No siis tuohan olisi ihan eri asia, mutta itse ainakin ymmärtäisin ettei ehdi ihan joka viikko nähdä, jos ystävällä olisi kahdeksan ystävää joiden kanssa haluaa tasapuolisesti viettää aikaa.
Ap
Siis ihan oikeasti sä vahtaat ystäviäsi ja sitä miten paljon heiltä pitäisi riittää sulle aikaa? =)
Kun on tosiaan se perhe, puoliso, työt, kaikki sellainen. Ei ihminen enää siinä vaiheessa voi elää vain omille harrastuksilleen. Mihin ystävätkin kuuluvat. Normaalilla perheellisellä on esimerkiksi yksi hetki viikolla jolloin pystyy valitsemaan vapaasti mihin muutaman tunnin käyttää.
Jos kavereita on kahdeksan, se tarkoittaa että jos mitään sairautta tai muuta yllättävää ole, niin sun vuoro tulee kahdeksan viikon välein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä)."
-> ei oo ihme että oot sinkku.
No en kai minä sitä ainakaan ihmettele kun itse mieheni jätin. Kuka muka on ihmetellyt?
Etpä ollut niin nokkela kuin luulit :)Ap
Ehkä sinä et koskaan välittänyt niin paljon miehestäsi, että olisit sitoutunut häneen tai priorisoinut häntä yli ystäviesi? Meille muille puolisosta pikkuhiljaa yleensä tulee se ykkönen. Vielä seurustelun alkuvaiheessa ystävät kenties menevät uuden poikaystävän edelle, mutta pikkuhiljaa asetelma muuttuu. Tottakai mulle mieheni, jonka kanssa jaan elämäni, kotini, talouteni tulevaisuudensuunnitelmani, perheeni ja intiimit hetket on minulle kaikkein tärkein ihminen. Ei sillä ole väliä, että olen tuntenut joitakin ystäviäni pitempään kuin hänet. Ystävät ovat tärkeitä, mutta puoliso tietysti se kaikkein tärkein. Kenellekään ystävistäni ei kyllä tulisi mieleenkään odottaa muuta. Ja itse oletan ilman muuta, että ystävilleni myös kaikkein tärkeimpiä ovat heidän omat perheensä.
Mulle se ykkönen on omat lapset. Ei ollut ainakaan tämä mies sellainen, että olisin voinut häneen panostaa niin paljon, että olisin kavereille sanonu bye byee. Luulin ainakin suhteemme olevan hyvä aika kauankin, kunnes tajusin minkälaisen tyypin kanssa on tullut lisäännyttyä.
Ap
Minulla ei ole vielä lapsia, mutta olen saman ikäinen kuin sinä. Samanikäisten äitien kanssa ei ole niin paljoa puhuttavaa, heillä kuitenkin ne lapset on koko ajan mielessä ja se lapsiperheen pyörittäminen, kun itseä kiinnostaa nyt aivan muut asiat. En jaksa nähdä ystäviä/ystävää muutenkaan kuin ehkä maksimissaan kaksi kertaa kuukaudessa, sekin on jo paljon. Kyllä mulla puoliso menee edelle, ollaan oltu yhdessä 10 vuotta, eikä tarkoitus ole vaihtaa. Ollaan toistemme ensimmäiset kumppanit. Kaverit sen sijaan on tässä ajassa kyllä vaihtuneet. Arvojärjestyksessä ensimmäisenä minulla aviomies, sitten lapsuuden perhe ja sisarukset, sen jälkeen vasta ystävät ja kaverit.