Pilaako lasten hankkiminen todellakin kaiken elämässä?

Riippuu tuurista. Jos syntyy terveitä, hyvinvoivia lapsia, joiden vanhemmat kykenevät kasvattamaan heitä hyvin, perhe voi olla hyvinvoiva.

Jos syntyy sairaita, pahoinvoivia lapsia perheeseen, jossa vanhemmat jo muutenkin voivat pahoin, eivätkä kykene kasvattamaan lapsia, tuloksena voi olla millainen helvetyi tahansa.

Se muuttaa kaiken. Mutta jossain vaiheessa oman entisen elämänsä saa takaisin, pala palalta. 

Vierailija kirjoitti:

Kahden pienen lapsen äitinä voin sanoa, että väsyttää. Päivät häviää jonnekin, ja huomaa, ettei taaskaan ole ehtinyt tekemään kaikkea, mitä aikoi. Koti ei ole koskaan kovin siisti. Vaikka kuinka siivoaa ja järjestelee. Eikä tosiaan hiljainen. Pinna kiristyy, kun pyydät kuudennen kerran samaa asiaa, kuten keräämään legot lattialta.  

Toisaalta olen saanut ylpeänä katsoa, kun lapsi oppii ekan kerran käymään potalla,  ajamaan pyörällä, uimaan.. Se aito riemun määrä. Matkustellessa lapsi ihmettelee ja kyselee paljon. Reissuista on tullutkin jotenkin paljon monipuolisempia, ja itsekin hoksaa ihan uusia asioita.  Ja se tunne, kun lapsi tulee halaamaan pyyteettömästi ja sanoo, että olen maailman paras äiti. 

Meilläkin on legot lattialla, kun pieni lapsenlapsi kävi päivällä kylässä mummolassa. Ollaan me niitä usein yhdessäkin kerätty, mutta nyt oli lähtiessä jo päiväuniaika ja väsynyt, niin sanoin että jätetään vain siihen, kerään myöhemmin. Siellä ovat, ehkä huomenna kerään. Vuosien myötä oppii olemaan myös vähemmän perfektionistinen, tämä on ainakin minulle ollut aikoinaan iso opettelun paikka. On meillä kyllä puhdasta, mutta lelut ei haittaa. 

Se, että ei hanki lapsia ei tarkoita, että viettää alkoholinhuuruista elämää😉. Itse tarvitsen paljon omaa aikaa ja jo kylässä väsyn jos on huutavia lapsia vastassa. Mutta joku toinen taas nauttii siitä eli standardivastausta ei ole. Auttaa, jos tuntee itseään eikä sekoita omia ja muiden odotuksia elämälle. 

Riippuu mikä sulle on "koko elämä". Mulla vasta lapsen jälkeen elämä alkoi näyttämään merkitykselliseltä. Hän on elämäni paras asia.

Pikkuvauva-aika oli rankkaa, kyllä. Mutten sitäkään vaihtaisi pois.

Kaikenlaisia vaiheita tulee, mutta lapset ovat ehdottomasti parasta elämässäni.

No ei nyt sentään pilaa, mutta muuttaa kaiken. Onnellinen lienee se, joka hyväksyy muutoksen.

Vierailija kirjoitti:

Se, että ei hanki lapsia ei tarkoita, että viettää alkoholinhuuruista elämää😉. Itse tarvitsen paljon omaa aikaa ja jo kylässä väsyn jos on huutavia lapsia vastassa. Mutta joku toinen taas nauttii siitä eli standardivastausta ei ole. Auttaa, jos tuntee itseään eikä sekoita omia ja muiden odotuksia elämälle. 

Tuo on vähän eri asia. Minäkin väsyn kylässä, jos on huutavia lapsia. Omat lapseni eivät ole kylässä huutaneet. Joillekin huuto on merkki että on aika lähteä kotiin. Aika hyvin he ovat oppineet hillitsemään itseään ja käyttäytymään sillä tavalla että ollaan pystytty käymään kylässä, kutsumaan vieraita, syömään ravintoloissa ja matkustelemaan lentokoneella. Lapsiahan voi myös kasvattaa. 

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kovasti vastauksista. Sekavat fiilikset on edelleen, mutta mukava kuulla että jotkut myös hehkuttavat tuota pikkulapsiaikaa. Kuulisin mielelläni lisää kokemuksia.

ap

Kannattaa huolehtia siitä, ettei anna vieraiden jne pitää kotivanhempaa jonain passausautomaattiina. Osa perustelee toiveensa saada englantilaista hedelmäkakkua kun tulee adventtisunnuntaina käymään lapsiperheessä kahvilla siten, että kotivanhemmalla on sitä aikaa kun on vain kotona lapsen/lasten kanssa. Hullumpaa kommenttia en ole toisten elämäntilanteesta ikinä aiemmin kuullut!

Tärkeintä on huolehtia lapsen ravinnon, unen ja puhtauden lisäksi myös henkisistä tarpeista. Se tarkoittaa sitä, että kun ollaan vain kotona, ei lapsi tuijota aamusta iltaan ruutua vaan leikkii, touhuaa mukana, askartelee, piirtää, muovailee tai luetaan yhdessä pari kertaa päivässä. Lapsen päiväunien aikaan suosittelen aikuistakin lepäämään eikä huushollaamaan kuumeisesti. Monesti kun odotetaan, että koti on jotenkin kuin ammattisiivoojan jäljiltä kun aikuinen on lapsen kanssa kotona.

Lapsiperheellisten kanssa voi toki kahvitella, mutta lapsiperheen ehdoilla. Ikinä ei voi tietää ovatko lapset terveinä ja ei todellakaan voi mennä esittämään vaatimuksia tarjoiluista. Toivon, ettei nykyaikana enää tuoda lapsiperheisiin karkkia tuliaisena. On nimittäin ikävää kun muutenkin huonoruokainen itkee karkin perään ja pitäsi syödä terveellistä ruokaa. Ennemmin vaikka jokin kehittävä juttu lapsille jos voi valita. Esimerkiksi magneettiaakkoset ovat iloksi moneksi vuodeksi. Lapsille riittää jo se, että vieras lukee heille vaikka kotona olevasta satukirjasta sadun.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on lapset 4v ja 1v. Kummallakin runsaasti allergioita eli valvottu on pirusti. 4v vielä uhmaa joka päivä ja esim siirtymiset on ihan tuskaa. Ajattelen kaihoisasti aikaa ennen lapsia kuinka matkustelimme, kävimme ravintoloissa ja kuntosalilla. Mitään noista emme voi nyt tehdä koska se olisi vain yhtä kaaosta. Itken välillä iltaisin mitä menin tekemään kun lapset hankin. Toki en niitä poiskaan antaisi koska olen kiintynyt ja ovat rakkaita. Mutta on tämä arki vaan hirvittävän rankkaa.

Ainakaan lapsi ei tunne oloaan turvattomaksi jos uhmaa seurassasi. Sehän on hyvä merkki teidän välisestänne suhteesta. Lapsi, joka on epävarma tai pelkää aikuisen reaktiota, ei uhmaa eikä kysele syitä miksi mitäkin pitää tai ei pidä tehdä. Kannattaa ajatella niin, että tuo vaihe on tärkeä oman tahdon kehittymisen kannalta. Tuskin haluat, että kaiken maailman koijarit voivat sinun lastasi koijata ja tehdä hänelle vaikka mitä sitten kun hän on aikuinen?

Yleensä he, joiden uhma- ja teini-ikään kuuluva uhma ja itsenäistyminen ovat runnottu maanrakoon, ovat niitä ylikilttejä ja tekevät sekä tottelevat vaikka minkälaisia koijareita, hyväksikäyttäjiä ja muuta ihmiskunnan pohjasakkaa, joka hyödyntää kyllä toisten avuttomuutta 100%. Siis kun uhmaikäinen tai teini ärjyy tai itkee ja ärjyy, kannattaa ajatella että hän harjoittelee oman tahdon hallintaa. Taitoa, jota hän tarvii loppuelämänsä ajan. Aikuisen pitää määritellä aina alaikäiselle turvalliset rajat. Teinin kanssa niistä oikeuksista ja velvollisuuksista voi neuvotella ja onkin hyvä aina tarkastaa tilanne pari kertaa vuodessa, että teinistä kasvaa vastuuntuntoinen ja reipas aikuinen. 

 

Mun lapsi puolisoineen rakastaa yli kaiken omaa lastaan ja isovanhemmat melkein vielä enemmän. Elämä olisi todella tyhjää ilman lasta/lapsia. Koira on kyllä ehkä jonkinlainen korvike. 

Vierailija kirjoitti:

Tuo monille naisille pysyviä tauteja/vikoja ja melko monelle myös pysyvän ylipainon.

Valtaosa joutuu luopumaan harrastuksista, koska aika kuluu lapseen/lapsen harrastuksiin.

Lapsi tulee valtaosalla huomattavasti arvioitua kalliimmaksi, varsinkin kun nyt kaikki on kallista ja tulot ovat monilla hyvin pienet ja kuten tiedättä, kaikkia näihinkin liittyviä etuja pian leikataan lisää ja kulut sen kun nousevat.

Erittäin monella kavereiden näkeminen harvenee ja osalla jopa loppuu kokonaan lapsen myötä.

Nämä asiat on ainakin HYVÄ HUOMIOIDA niin ei tule sitten yllätyksenä, vaikka ovatkin näitä "rumia faktoja".

Minulle tuli kyllä kuntokuuri, koska minulla ei ole ajokorttia eikä meillä ole autoa. Ihan kävellen/pyörällä ja julkisilla olemme liikkuneet. Koko ajan jotain aktiviteettia kun taaperokin haluaa jo alle kolmevuotiaana käydä kahdesti puistossa päivän aikana ja siihen lisäksi uimiset.

Vatsalihakset ovat tikissä kun lapset ovat painoina kun leikimme lentokonetta eli lapsi on mahallaan jalkapohjien päällä ja pitää käsistä kiinni. Siitä sitten ylös ja alas kunnon sarjat. Lapsi ei ainakaan väsy olemaan painona. Reissuilla olen käyttänyt vauvareppua/lapsirinkkaa (aika antiikkinen löytö kirppikseltä) ja ihan valjaita suurissa kaupungeissa. En ole ottanut sellaista riskiä, että lapset lähtevät haahuilemaan kaduilla omille teilleen. Siksi toinen lapsi on ollut toisella aikuisella yhtä lailla valjaissa. 

Ei kaikkea mutta hyvin paljon. Valitse lapsettomuus.

Ei todellakaan pilaa, vaan päinvastoin! Mä en ole ikinä tuntenut ketään kohtaan sellaista rakkautta, mitä omia lapsia kohtaan tuntee. Toisaalta ei lasten kanssa arki ole pelkkää juhlaa, vaan siihen kuuluu tunteiden koko kirjo. Mulla vaati aikaa sopeutua äidin rooliin ja siihen, että joku toinen eli vauva määritteli sen, mihin pystyin aikaani käyttämään. Mutta siihenkin tottui. Lapset on kuitenkin ollut parasta, mitä mulle on tapahtunut. 

Esikoisen kanssa tuli semmoinen omituinen olo, että "tässäkö mun elämä oli". Vauva sääteli kaikkea. ei saanut edes vessassa istua rauhassa, jos vauva heräsi tai halusi huomiota taustalla. Tai vessassa oli lattialla pieni ihminen mukana. Syöminen oli hotkimista, kun se nyt tossa on tyytyväisenä, niin pitää äkkiä syödä, kun saa syödä vielä hiljaisuudessa. Iltaisin oma aika oli vauvan mentyä nukkumaan ja sitä venytti, kunnes heräsi aamulla kello 6 vauvan kanssa silmät ristissä. Kyllä sitä haaveili omasta ajasta, levosta, matkoista ja jopa baari-illasta miehen kanssa.

Silti esikoinen oli helppo vauva. Ei juuri itkenyt, nukkui 1-2 nopealla syötöllä 21-06 vastasyntyneestä. Oli hereillä 06-09 ja nukkui taas 09-13. Ja taas hereillä tonne kolmeen ja taas pari tuntia unia 15-17 ja yöunille klo 21. Oikeasti kun miettii, niin esikoinenhan nukkui tosi paljon ja olin paljon itsekseni rauhassa. Mutta elämänmuutos tuntui silti oudolta, vaikka vauva oli toivottu ja ikää 28. 

Mutta kaikkeen tottuu. Elämä mukautui uomiinsa, rytmi oli päivissä, nukkuminen väheni, vauvaa oli kiva seurata jne. Sitten alkoi hoitorumba. Aina kiire töihin, aina kiire pois. Toisen lapsen kanssa oli vähän vaikeuksia saada alulle ja ikäero venähti 5 vuoteen, vaikka toivottiin 3 vuoden ikäeroa. Sitten se menikin jo rutiinilla. Isompi lapsi aloitti eskarin, kun kuopus oli 4kk. Arkea, arkea, ei enää muistanut enää aikaa, kun ei ollut lapsia. Matkustettiin paljon ja on aina matkustettu. Lapset ovat vauvasta olleet helppoja matkoilla ja siellä on taaperot öisin kulkeneet nurkuamatta lentokentillä. ei ole kitisty nälkää tai väsyä. Hyvin joustavia lapsia ovat pienestä olleet.

Nyt lapset on 20 ja 15. En osaa kuvitella, että elämäni olisi ihanampaa. He ovat elämäni ilo ja valo. Rakkauden kohde ja heistä on aidosti vain kaikkea hyvää. Vuosiin en ole enää kokenut mitään "vaivaa". Itseasiassa siinä kouluiän kynnyksellä jo tuntui, ettei elämä voisi olla helpompaa. Ekat pari vuotta oli vähän raskaita ja sen jälkeen en ole kokenut mitään stressiä enää ja tuntunut luontevalta elämä.

Ja ihaninta on, että nytkin haluan lähteä käymään Berliinissä ja mietin, että kukapa lähtisi mukaan, kun mies ei pääse. No, soitin parikymppiselle tyttärelle ja hän ilmoitti heti lähtevänsä kaveriksi. Tietysti äiti maksaa, mutta niinhän sen kuuluukin mennä. Eihän tuon ikäinen sentään omista rahoista äidin kanssa matkustele.... :D 

Ei pilaa kaikkea. Toki tuuristahan se on aina kiinni. Voi mennä terveys, jos huonosti käy, samaten voi mennä parisuhde, jos huonosti käy. Suurimmalle osalle käy kuitenkin hyvin.

Vaikka mulla onkin terveys rikki lasten saamisen seurauksena (kroppa ei kestänyt viimeistä raskautta), niin mieluummin silti se kuin lapsettomuus, omalta osaltani siis. Nuo lapset tuovat niin paljon iloa ja myös toivoa tulevasta, että oma terveyteni on pieni hinta kaikesta siitä.

Todellakin pilasi. Miehestäni kuoriutui itsekeskeinen luuseri joka ei hoitanut lapsia eikä mitään kotihommia. Huusi pää punasena 25/7

Eristi minut kotiin, henkinen väkivälta oli aina läsnä.

En uskaltanut erota koska hän sanoi että vie minulta lapset. Lapset jotka oli ainoa syy elää.

Summasummarum en ole tavannut lapsiani kolmeen vuoteen. Terveys mennyt. Rahaton.

Ex porskuttaa entisessä kodissani uuden vaimon kanssa. Hänellä oli kolme huippu juristia, eikä lastensuojelulle valehtelu ollut hänelle ongelma

Riippuu siitä mitä pitää menetyksenä elämässä. Vietätte yhteistä aikaa lapsen kanssa, hän soittaa sinulle aikuisena, pyytää rahaa ja tukea. Jos se on taakka vastineena juopottelulle, rännittämiselle, bilettämiselle jne... nin ehkä silloin kannattaa vaan kiihdyttää vauhtia ja jättää lapset tekemättä etteivät ainakaan tule hyljätyksi.

Tuo on siitä hankala kysymys, että siihen tietää vastauksen vasta sitten, kun se lapsi on hankittu. Me ollaan kaikki erilaisia ja jaksetaan eri lailla arkea. Muksusta ei voi tietää etukäteen millainen tapaus sieltä maailmaan putkahtaa. Mitäs jos tuleekin erityislapsi? Riittääkö rahkeet huolehtia haastavammastakin tapauksesta.

Raskauskaan ei ole riskitön. Jos koituukin terveysongelmia, niin miten käy sitten jaksamisen? Aikamoista arpapeliä tuossa joutuu pelaamaan ja panokset on aika isot, kun pelissä on oma ja lapsen elämä. Kyllähän sitä haluaa, että se lapsikin saisi ansaitsemansa elämän ja lapsuuden, eikä mitään sinne päin huolenpitoa huonoilla resursseilla.

Syntymä on kuolemantuomio :(