Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Itse syntynyt -68, ja asunut lapsuuteni kerrostalossa, jossa meitä lapsia oli noin parikymmentä päätä. Kesät talvet keskenämme ulkona, isommat katsoivat pienempien perään. Järvi lähellä ja siellä uimme aamusta iltaan ilman aikusten valvontaa. Samoja kuin tuolla aikaisemmin kirjoitettiin, avain kaulaan roikkumaan ja heti ekaluokasta itsekseen selviytymään. Nimellisesti oli joku naapurin mamma, jolta kysyä apua, mutta eipä heitä paljon häiritty. Itse tulin nelivuotiaana mummolasta kaupunkiin linja-autossa yksin, mummo laittoi linjuriin ja äiti oli kaupungissa vastassa. Matka oli jotain 100 km. Ihan normaalia silloin.

Jo eskari ikäsenä olin öitä yksin kotona. Kuljin myös pitkin kyliä mite halusin ja saatoin olla yömyöhään jossain metsässä leikkimässä. Isä osti mulle myös puukon ku täytin 5 ja otin sen joskus kouluunki salaa mukaan. En aikonu käyttää sitä mut joku viehätys oli ottaa mukaan.

Oon sius ysärillä syntyny ja monet jo tuolloin kyseenalaisti sitä mite mut kasvatetaan enkä saanu kaveerata monienkaa kans

Leila Koo kirjoitti:

Suhtautuminen lapsiin on muuttunut valtavasti sitten minun lapsuuteni. Sain vapaasti leikkiä jo 3-vuotiaana ulkona. Asuimme Töölönkadulla, vieressä oli vielä silloin kalliot, joilla eniten leikimme, mutta vaeltelimme myös Töölön torilla ja lähikaduilla. Oli liikennettä, autoja, busseja, raitiovaunuja.

Muutimme Töölöstä ja uuden kodin lähellä oli maauimala, jonne äiti päästi minut, 6-vuotiaan uimataidottoman, ja antoi myös 2-vuotiaan pikkusiskon mukaan rattaissa, että sai tauhassa tehdä töitään kotona.

Sama. Mekin jo pitkälti alle kouluikäisinä kuljimme siskoni kanssa itseksemme kerrostalon leikkipihalla, lähialueilla jne. Ikää meillä nuorimmillaan 4-vuotta.

Itselläni on nyt nelivuotias lapsi, enkä todellakaan päästäisi yksinään ulos.

Eikö nykyään vedota perheiden pahoinvoinnissa siihen, ettei ole samanlaisia tukiverkkoja kuin aiemmin. No ei näytä olleen. Tuollakin yksi sanoi olleensa yksin kipeänä kotona ja päiväkodissa valehdeltiin että mummo hoiti.

Onko oikeasti ollu mitään parempia tukiverkkoja? Näiden perusteella ei kukaan kunnolla hoitanut lapsia, näennäisesti osallistuttiin kaikki lähipiirin lasten "hoitoon ". joten onko se sitten sama onko se mummo vai eno joka sen lapsen yksin sinne uimaan päästää, jos kukaan ei tule lasten mukaan.

Joten näiden perusteella on paremmat tukiverkostot nykyään😅.

Vierailija kirjoitti:

Missä ihmeessä te oikein olette kasvaneet ja millaiset vanhemmat teillä oli? Olen syntynyt 70-luvun lopussa eikä meillä mitenkään valvomatta lapsia jätetty. Meillä ei kotona ollut uimarantaa lähistöllä mutta mökillä uimme serkkujen kanssa paljon. Jos olimme uimassa ilman aikuista, meillä oli aina pelastusliivit päällä, jotta voimme uida pitkälle lähisaareen. Samoin soutuveneessä oli aina pelastusliivit.

Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen välipalalle naapurin mummon luo, äiti oli siis sopinut tästä järjestelystä ja mummolle maksettiin siitä. Aika pian halusin kyllä olla yksin kotona mutta mikää pakko ei olisi ollut. Samoin lomilla olin sukulaisissa tai leireillä jos vanhemmilla ei ollut lomaa, ei tosiaan ollut mitään pitkiä yksinoloja alakouluikäisenä.

Asuimme omakotitaloalueella keskisuuressa kaupungissa ja saimme varmasti ulkoilla vapaammin kuin nykylapset mutta ei silloinkaan kukaan 3-vuotiasta ilman valvontaa jättänyt tai isompien lasten valvottaviksi.

Ehkä minulla sitten on ollut poikkeuksellisen välittävät vanhemmat mutta aika vierailta kuulostavat monet tämän ketjun jutut.

Olen syntynyt 80-luvun lopussa ja paljon kuljettiin keskenään ilman valvontaa. Olen ollut nuorimmillaan n. 3-4 -vuotias.

En muista äidin kertaakaan olleen meidän lasten kanssa leikkipuistossa tai missään. Oltiin aina vain lapset keskenään.

Takapihalla oli vielä iso lampi. Kyllä kieltämättä pistää miettimään.

Ohis. Hieman hämmästyttää, kuinka jotkut täällä ovat sitä mieltä, että turhaa on nykyään lasten vahtiminen. Heidän mielestään oli niin mukavaa pienenä seikkailla pitkin maita ja mantuja lapsiporukassa, minulle ei mitään sattunut, tosin kerran putosin jäihin jokeen, kerran syttyi päiväpeitto palamaan ja ainiin kerran auto melkein ajoi päältä. Mutta kivaa oli. Eivätkö nämä ihmiset ymmärrä todennäköisyyksistä ja onnettomuuksien estämisestä mitään?

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan, mutta jokaisen asian lasken kyllä sellaiseksi, ettei ollut vaarallisia ja nykyaika tuntuu pikemminkin hysteeriseltä.

Esimerkiksi: Hain pikkuveljeni päiväkodista, kun olin 9-10-vuotias, pikkuveli 5-6 -vuotias. En todellakaan hakenut taaperoa vaan jo fiksun ja rauhallisen pojan, joka osasi lukeakin jo. Olin itse vastuuntuntoinen ja pärjäävä lapsi. Päiväkoti oli lähellä maaseudulla ja vanhemmat tuli kotiin aina noin tunnin sisällä. Halusin hakea, koska en tykännyt olla yksin kotona... Veli taas tuli mielellään kotiin vähän aikaisemmin.

Mä hain pikkusiskon kotiin päiväkodista niinä päivinä, kun isä oli reissutöissä. Isä siis haki yleensä, kun äidillä loppu työt niin myöhään.

Inhosin sitä. Olin koko päivän suorastaan ahdistunut, että tänään pitää muistaa hakea. Joskus olin jopa unohtanut ja kävellyt ensiksi kotiin ja sieltä takaisin päin päiväkodille. Kyllä toi vastuu paino ekaluokkalaista aika paljon.

Tämä oli jo melkein 2000-lukua, kun naapurustossani noin eskari-ikäisillä lapsilla oli vauvaikäinen pikkusisaruksensa mukana kylillä pitkiäkin aikoja. Muistan, että tällä vauvalla oli vielä aukile auki ja sitä ihmeteltiin.

Kaverini kysyi minulta ysiluokan jälkeen vuonna 1996, että lähdetäänkö interreilaamaan. Sitä ennen olin käynyt vanhempien kanssa kerran Tukholmassa ja kerran Tallinnassa, kaverillani suurin piirtein sama matkakokemus. Minua pelotti ajatus interreilaamisesta mutta ajattelin kysyä vanhemmiltani, sillä olin varma että he kuitenkin kieltäytyvät. Vastaus olikin kyllä ja vanhemmat myös muistelivat omia reilausaikojaan 70-luvun alusta. Niinpä lähdettiin kolmen juuri 16-vuotiaan kaverin kanssa reilille kahdeksi viikoksi, aikana jolloin meillä ei tietenkään ollut kännyköitä. Kolikkopuhelimilla soitettiin kerran päivässä lyhyt puhelu kotiin ja laiteltiin postikortteja silloin tällöin. Oltiin yötä retkeilymajoissa ja yöjunissa. Onneksi mitään pahaa ei käynyt mutta se oli ihan puhtaasta tuurista kiinni. Kaikenlaisia pervoja hiippareita, narkkareita, huumekauppiaiata, (tasku)varkaita jne. pyöri kuitenkin ympäriinsä. Nyt en ikinä antaisi teini-ikäisten lähteä pyörimään vieraisiin suurkaupunkeihin kahdeksi viikoksi keskenänsä. 

Olen 60- luvun lopulla syntynyt. Äitini oli alkoholisti ja isäni reissutöissä, joten aivan älyttömän omatoiminen olen ollut jo pienestä pitäen. Tai siis olen joutunut olemaan vasten tahtoani. Kun muistelen lapsuuttani, niin en muista juurikaan aikuisen läsnäoloa. Aina kotona yksin pienempien sisarusten kanssa; nälässä, itkevä vauva häkkisängyssä märissään tai sitten kavereiden kanssa ties missä; uimassa, metsissä, pyöräilemässä. Muistan joskus lähteneeni, ehkä 3-4v ikäisenä, jossa olin "hoidossa" jossain epämääräisessä perheessä, kävellen kotiini. Jossakin vaiheessa matkaani poliisiauto noukki minut kyytiin. Minut vietiin poliisiasemalle, sain kiltiltä poliisilta punaista Jaffaa, samalla kun minulta selviteltiin kuka olen ja minne menossa. Vanhempani, jotka olivat reissussa useampia viikkoja, eivät koskaan saaneet tietää tästä tapauksesta.

Muistan myös bussimatkan maalta isovanhempien luota kotiin. Olin varmaan 4-5v . Bussimatka oli n. 400km ja bssin vaihto Helsingissä. Edelleen muistan huoleni siitä, että osaanko vaihtaa bussia oikeassa paikassa. Olin koko monituntisen matkan valppaana ja huolissani siitä, että pääsenkö kotiin.

Siitä tulikin mieleeni, että mummo laittoi minut yksin kangasostoksille sinä kesänä. Papan traktorin lavalla kylälle ja sitten itse yksin seteli kourassa kyläkauppaan ostamaan mekkokangasta. Määrä oli kirjoitettu lapulle. Kun palasin kankaan kanssa ( yksin kävellen tietysti), niin alkoi päivittely, että tuollaisenko olin ostannut!

Paljon muutakin aivan käsittämätöntä heitteille jättöä tapahtui elämässäni lapsena. Siitä on jäänyt jokin outo kalvava ikävä ja turvattomuus sieluuni.

Minä sain myös kulkea vantaan lähiössä omin päin jo hyvin pienenä. Muistan että olin pihalla 5-vuotiaana ja yhtäkkiä alkoi hirveä ukkonen. Pelkäsin ukkosta aivan valtavasti. Juoksin rappuun jossa itkin kun tajusin ettei kukaan ole kotona. Äiti oli nuorimmaisten kanssa lähtenyt varmaan kauppaan, ilmoittamatta minulle mitään. Naapurissa oli joku nuoriso hengailemassa ja näki minut ja tuli opettamaan minua avaamaan oven henkarilla. Eli murtautumaan :D Lähiöromantiikkaa parhaillaan :D Pääsinpähän kotiin turvaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leila Koo kirjoitti:

Suhtautuminen lapsiin on muuttunut valtavasti sitten minun lapsuuteni. Sain vapaasti leikkiä jo 3-vuotiaana ulkona. Asuimme Töölönkadulla, vieressä oli vielä silloin kalliot, joilla eniten leikimme, mutta vaeltelimme myös Töölön torilla ja lähikaduilla. Oli liikennettä, autoja, busseja, raitiovaunuja.

Muutimme Töölöstä ja uuden kodin lähellä oli maauimala, jonne äiti päästi minut, 6-vuotiaan uimataidottoman, ja antoi myös 2-vuotiaan pikkusiskon mukaan rattaissa, että sai tauhassa tehdä töitään kotona.

Niin on. Onko teistä outoa, että puhutaan lapsuuden lyhenemisestä? Eikö se ole ennemminkin pidentynyt, kun aikuiset katsovat lasten perään paljon tarkemmin kuin ennen?

Lapsuus on kaikinpuolin pidentynyt. Isovanhemmat olivat jo toisellakymmenellä töissä ja vanhemmat hortoilevat päivät ilman valvontaa.

Niin on minustakin pidentynyt. Kuitenkin, kun kirjoitin Googleen "pidentynyt lapsuus", niin ei löytynyt asiaa käsitteleviä sivuja. Kun kirjoitin "pidentynyt lapsuus", olikin tietoa sivutolkulla. Mistä nämä puheet lapsuuden lyhenemisestä tulevat?

Otetaanpa uudestaan: Niin on minustakin pidentynyt. Kuitenkin, kun kirjoitin Googleen "pidentynyt lapsuus", niin ei löytynyt asiaa käsitteleviä sivuja. Kun kirjoitin "lyhentynyt lapsuus", olikin tietoa sivutolkulla. Mistä nämä puheet lapsuuden lyhenemisestä tulevat?

Varmaan murrosiän aikaistumisesta. Nykyään karvapersejätkätkin ovat kuin pikkupenikoita aiempiin verrattuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyaikana kaikki on vaarallista ja lapset ei saa tehdä mitään ettei tuu traumoja. Mistään perseilystä ei myöskään tuu seuraamuksia, kuten ennenvanhaan joten lapset hakkaa toisiaan ja viattomia siilejä ja ripustaa kissoja liikennemerkkiin. Koska eihän siitä mitään seurauksia tuu, pelkkää puhuttelua ja sen jälkeen homma jatkuu.

Lapset hakkasi toisiaan ja rääkkäsi eläimiä myös minun lapsuudessani kasarilla ja ysärillä. Ei nuo mitään uutta ole.

Ihan samaa tapahtui -70 luvullakin.

Maatilalla aina sattui jotain pieniä haavereita. Kerran heinätöissä jalkani meni heinäkärryn pohjasta läpi (onneksi kärry ei ollut silloin liikkeellä). Koko jalka meni mustelmalle, reidestä alas asti ihan sininen ja pirun kipeä, mutta ei minua edes lääkärissä käytetty.

Vierailija kirjoitti:

Olen 60- luvun lopulla syntynyt. Äitini oli alkoholisti ja isäni reissutöissä, joten aivan älyttömän omatoiminen olen ollut jo pienestä pitäen. Tai siis olen joutunut olemaan vasten tahtoani. Kun muistelen lapsuuttani, niin en muista juurikaan aikuisen läsnäoloa. Aina kotona yksin pienempien sisarusten kanssa; nälässä, itkevä vauva häkkisängyssä märissään tai sitten kavereiden kanssa ties missä; uimassa, metsissä, pyöräilemässä. Muistan joskus lähteneeni, ehkä 3-4v ikäisenä, jossa olin "hoidossa" jossain epämääräisessä perheessä, kävellen kotiini. Jossakin vaiheessa matkaani poliisiauto noukki minut kyytiin. Minut vietiin poliisiasemalle, sain kiltiltä poliisilta punaista Jaffaa, samalla kun minulta selviteltiin kuka olen ja minne menossa. Vanhempani, jotka olivat reissussa useampia viikkoja, eivät koskaan saaneet tietää tästä tapauksesta.

Muistan myös bussimatkan maalta isovanhempien luota kotiin. Olin varmaan 4-5v . Bussimatka oli n. 400km ja bssin vaihto Helsingissä. Edelleen muistan huoleni siitä, että osaanko vaihtaa bussia oikeassa paikassa. Olin koko monituntisen matkan valppaana ja huolissani siitä, että pääsenkö kotiin.

Siitä tulikin mieleeni, että mummo laittoi minut yksin kangasostoksille sinä kesänä. Papan traktorin lavalla kylälle ja sitten itse yksin seteli kourassa kyläkauppaan ostamaan mekkokangasta. Määrä oli kirjoitettu lapulle. Kun palasin kankaan kanssa ( yksin kävellen tietysti), niin alkoi päivittely, että tuollaisenko olin ostannut!

Paljon muutakin aivan käsittämätöntä heitteille jättöä tapahtui elämässäni lapsena. Siitä on jäänyt jokin outo kalvava ikävä ja turvattomuus sieluuni.

Tähän tarinaan vielä jatkoa murrosiältä. Nyt olen mökillä ja vanhasta mökkikirjasta luinkin itse kirjoittaman tekstini ajalta kun olin 14v. Eli olin silloin jo reipas partiolainen. Olin siihen aikaan partiossa pienen venekunnan johtaja, eli minun venekunnassa oli tyttöjä iältään noin 9-13v. Päätimme lähteä partioretkelle viikonlopuksi meidän mökille tammikuussa paukkupakkasilla. Mökki oli silloin sähkötön, vedetön ja eristämätön kevythirsi tönö, jota käytettiin normaalisti vain kesällä, vain avotakka lämmönlähteenä. Vanhemmat kuljettivat meidät asfalttitien päähän ja siitä itse hiihtäen n 4km mökille. Olen kirjoittanut kaikki kommellukset mitä tapahtui reissulla siihen mökkikirjaan. Umpihangessa hiihtämistä, putoilevia lasten suksia, painavia reppuja. Määränpäässä takan epätoivoista sytyttelyä kosteilla puilla, kipinävuoroja, palelua ja veden sulattelua lumesta jne

Jne. Viimeinen lause mökkikirjassa oli kuitenkin: "Hauskaa oli!" 😄

MITEN ihmeessä vanhemmat laskivat lapsensa moiselle reissulle?! Vuosi oli 1982.

Minut jätettiin armeijan kutsuntoihin.

Aika hurjia kokemuksia. Ne, jotka eivät selvinneet seikkailuistaan eivät luonnollisesti ole tässä kertomassa kokemuksiaan. Kaikkien näiden tarinoiden jälkeen tuntuu todella oudolta, että nykyvanhempia pidetään jotenkin huonoina ja vastuuntunnottomina, kun vielä pari vuosikymmentä sitten lapset ovat olleet heitteillä nykymittapuun mukaan. Tai nykyvanhempia haukutaan siitä, että katsovat puhelinta lasten läsnäollessa. Ainakin nykyvanhemmat ovat samassa tilassa lastensa kanssa ja ovat paremmin kartalla lastensa tekemisistä.

Vierailija kirjoitti:

Itse syntynyt -68, ja asunut lapsuuteni kerrostalossa, jossa meitä lapsia oli noin parikymmentä päätä. Kesät talvet keskenämme ulkona, isommat katsoivat pienempien perään. Järvi lähellä ja siellä uimme aamusta iltaan ilman aikusten valvontaa. Samoja kuin tuolla aikaisemmin kirjoitettiin, avain kaulaan roikkumaan ja heti ekaluokasta itsekseen selviytymään. Nimellisesti oli joku naapurin mamma, jolta kysyä apua, mutta eipä heitä paljon häiritty. Itse tulin nelivuotiaana mummolasta kaupunkiin linja-autossa yksin, mummo laittoi linjuriin ja äiti oli kaupungissa vastassa. Matka oli jotain 100 km. Ihan normaalia silloin.

Näin se meni. Se fiilis joka tulee kun muistelee noita aikoja on lämmin. Siis se tunne, että lapsen saattoi istuttaa lina-autoon yksin yli tunnin matkalle, koska yhteiskunta ja ilmapiiri ja asenteet olivat erilaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Olen 60- luvun lopulla syntynyt. Äitini oli alkoholisti ja isäni reissutöissä, joten aivan älyttömän omatoiminen olen ollut jo pienestä pitäen. Tai siis olen joutunut olemaan vasten tahtoani. Kun muistelen lapsuuttani, niin en muista juurikaan aikuisen läsnäoloa. Aina kotona yksin pienempien sisarusten kanssa; nälässä, itkevä vauva häkkisängyssä märissään tai sitten kavereiden kanssa ties missä; uimassa, metsissä, pyöräilemässä. Muistan joskus lähteneeni, ehkä 3-4v ikäisenä, jossa olin "hoidossa" jossain epämääräisessä perheessä, kävellen kotiini. Jossakin vaiheessa matkaani poliisiauto noukki minut kyytiin. Minut vietiin poliisiasemalle, sain kiltiltä poliisilta punaista Jaffaa, samalla kun minulta selviteltiin kuka olen ja minne menossa. Vanhempani, jotka olivat reissussa useampia viikkoja, eivät koskaan saaneet tietää tästä tapauksesta.

Muistan myös bussimatkan maalta isovanhempien luota kotiin. Olin varmaan 4-5v . Bussimatka oli n. 400km ja bssin vaihto Helsingissä. Edelleen muistan huoleni siitä, että osaanko vaihtaa bussia oikeassa paikassa. Olin koko monituntisen matkan valppaana ja huolissani siitä, että pääsenkö kotiin.

Siitä tulikin mieleeni, että mummo laittoi minut yksin kangasostoksille sinä kesänä. Papan traktorin lavalla kylälle ja sitten itse yksin seteli kourassa kyläkauppaan ostamaan mekkokangasta. Määrä oli kirjoitettu lapulle. Kun palasin kankaan kanssa ( yksin kävellen tietysti), niin alkoi päivittely, että tuollaisenko olin ostannut!

Paljon muutakin aivan käsittämätöntä heitteille jättöä tapahtui elämässäni lapsena. Siitä on jäänyt jokin outo kalvava ikävä ja turvattomuus sieluuni.

sinulle: https://www.youtube.com/watch?v=F4kcczygOcw 

Vierailija kirjoitti:

No joo. Kymmen vuotiaana pyörillä kavereiden kaa 10 kilsan päähän uimaan ilman aikuista. Eikä ollut kännykkä aikaa ees. Omaani en päästäisi

Me pyöräiltiin 15 kilometrin päässä oleville hiekkamontuille uimaan päivän ajaksi, kun vanhemmat olivat töissä. Kaikki oltiin alakouluikäisiä. Suurin osa matkasta oli isoa valtatietä, jonka pientareella poljettiin. Eikä tietenkään ollut kypäröitäkään siihen aikaan.