Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

1980-luvulla mummo laittoi meidät ala-asteikäiset lapset keskenään maaliskuun loppupuolen Suomenlahden heikenneille jäille kokemaan kalapyydyksiä. Kun kyselin että uskaltaako sinne mennä ettei jää ei petä alta, niin vastaukseksi tuli että "Mitähä siint talvisovast ois tult ko kaik ois olt ko työ?". No myö mentiin.

Oltiin varmaan 7 vuotiaita kun hypittiin vantaanjoen varrella tapaninvainion uimarannan sillalta alas.

Vierailija kirjoitti:

Tehtiinkö muiden perheissä niin, että joskus asioilla ollessa vanhempanne päätti piipahtaa jonkun matkan varrella asuvan kaverin tai tutun luona 'ihan vain nopeasti'ja sitten lapset istuivat autossa pahimmillaan parikin tuntia kun aikuiset rupattelivat? Usein homma meni niin, että vanhemmat eivät edes menneet sisälle asti, vaan jäivät nojailemaan autoon lasten tylsistyessä sen sisällä kuoliaaksi. 

Meidät jätettiin myös autoon mm. pankissa vierailun ajaksi, ja odotus venähti usein hyvinkin pitäksi. Kesähelteillä tämä oli yhtä tuskaa.

Kyllä, hyvin tuttu ilmiö. Kerran tulin juuri kuumuuden ja huonon ilman takia autosta ulos ja nojailin siihen. Aloin kyllästyneenä mätkiä ja "rämpyttää" käsilläni auton kuskin puoleista sivupeiliä, jossa oli sellainen joku sen asentoa oikaiseva(?) jousimekanismi. Tein sitä niin pitkään että se mekanismi meni rikki ja peili putosi roikkumaan auton kylkeä vasten. Isä kilahti aivan täysin kun tuli ja näki mitä olin tehnyt. Kotiin tultua koivuniemen herra lauloi, ja jouduin lisäksi maksamaan korjauksen viikkorahoistani. En muista kokonaanko vai oliko joku summa, joka katsottiin kohtuulliseksi, mutta karkkia ei pariin kuukauteen syöty.

Äitini jätti mut nuorena tuntemattoman aikuisen miehen seuraan yksityisessä asunnossa, kun meni itse toiseen huoneeseen kuhertelemaan toisen miehen kanssa. Olimme ulkomailla reissussa.

Vierailija kirjoitti:

Olin pikkulapsi -60 luvulla.

Perheemme iltatähti. Asuimme maalla.

Isommat sisarukset katsoivat minun perääni ...

Siis kirjaimellisesti.

Eipä minua sen kummemmin vahdittu.

Oli monia läheltä piti tilanteita.

Alaluokilla olin myös paljon yksinkin.

Sitten teininä vanhemmat eivät millään tavalla ohjanneet, neuvoneet saatikka auttaneet minua opiskelemaan tai töihin tai yhtään mihinkään !

Minä olin ja elin siinä sivussa...

Sitten 15 vuotiaana itse etsin sanomalehdestä Kotiapulaisen töitä.

Ja pääsin sinne, lähikaupunkiin.

Asuimme maaltiloilla ja ne sijaitsivat pääosin kahden risteävän joen rannoilla. Ei meitä kukaan kaitsenut ja kuka joutanutkaan. Vanhemmat hoitivat tilojaan ja karjaa ja niissä meni heidän aikansa.

Lapset oppivat varomaan vaikka leikimme usein joella.

Sitä mukaa kun ikää oli tarpeeksi juuri tuo n 15v ikäraja tytöt lähtivät ensin kotiapulaisiksi ja siitä eteenpäin elämässä. Osa lähti jo 14 vuotiaana tienaamaan elantonsa.

7-vuotiaana samanikäisen kaverini kanssa pyöräiltiin n.5km merenrantaan, missä hänen perheellään oli pieni soutuvene. Koko päivä soudeltiin kaksin merellä poiketen saarissa, eväät mukana. Ei pelastusliivejä. Samoin käytiin päivittäin fillareilla kahdestaan uimassa, merenrannassa ja toiseen suuntaan joessa. Ratsastettiin suomenhevosilla keskenään tiellä, metsäteillä ja -poluilla, hevoset laitettiin ennen ja jälkeen itse kuntoon. Ei ollut vanhemmat edes kotona, kun ratsastamaan lähdettiin. 8-10 ikävuosina fillaroin myös erään toisen kaverin kotiin 15km, vuorovedoin hän myös meille. Maantienlaitaa. Ihan normaalia ja jokapäiväisiä nämä jutut, ei mikään yksi kerta ilman lupaa.

Tuntuu hassulta nykyajan pienet poniratsastajat, siellä on henkilökuntaa, äitiä, taluttajaa. Me aikoinaan valtavat duomenhevoset harjattiin itse, satuloitiin vaikeasti itse ja painettiin metsään keskenään. Jälkeen sitten ne hevoset laitumen ja keskenään lapioitiin kakat karsinoista ja raahattiin ne kottikärryillä ulos. Ihan normaalia ja kyllä tuli hiki. Tämä ei tietty ollut pakollista, isä hoiti töistä tullessaan jos ei kakarat olleet ehtineet ensin. Mutta melkein joka päivä tuli hevosteltua, kivaa oli!

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Ei todellakaan ollut lähelläkään heitteillejättö - ainakaan siihen aikaan. Raipas kykenee eri asioihin kuin vielä arka ja ujo.

Mulle tulee ekana tästä aiheesta mieleen se, kun luokkakaverimme paras kaveri muutti kasarilla n. 60 km:n päähän ja nämä kaverukset keksivät, miten he voivat tavata joskus viikonloppuisin tai lomilla. Ikää oli 13-14 v. Paikkakuntien välillä oli leveä maantie, jolla oli jonkin verran liikennettä, mutta ei se mikään hirmuisen vilkas tie ollut, ja sen varrella oli pitkälti metsäisiä talottomia taipaleita ja pienempien teiden risteyksiä. No, kumpikin tytöistä lähti sovittuun aikaan kotoaan pyöräilemään toista vastaan, ja kohdattuaan he pyöräilivät yhdessä jommankumman kotiin. Päivän-parin päästä vastaavasti alkumatka taitettiin yhdessä ja puolivälistä toinen kääntyi takaisin. Minua jotenkin hirvittivät ne metsäiset taipaleet, vaikka noille tytöille ei käsittääkseni koskaan mitään pahaa siellä tapahtunutkaan. En päästäisi omia lapsiani vastaavalle pyörälenkille.

Jäin yksin kotiin nukkumaan, kun äiti ja isä lähtivät viikonloppuiltaisin ravintolaan juomaan ja tanssimaan. Olin alle kouluikäinen.

Leikin mökillä 4 v yksin laiturilla, äiti siivosi sisällä. Tipuin veteen, äiti sai viime hetkellä nostettua mut, kun makasin kasvot vedessä. Olin haukonut happea pitkään.

Autossa matkustettiin pitkät reissut aina niin, että takapenkit oli kaadettu ja leikittiin siinä veljen kanssa. Ei ollut turvavöistä huolta.

Mutta toisaalta. Oma pappani myyntiin 3-vuotiaana huutolaispoikana eniten tarjoavaan taloon 1930- luvulla. Työtä piti tehdä heti, kun jotain vain pystyi ja ruuaksi talonväki antoi tähteitä. Lopulta jopa sen ajan sosiaalitoimi oli puuttunut asiaan. Että on lasten olot muuttuneet aika radikaalisti viimeisen 100 vuoden aikana tässäkin maassa.

Kolmetoistakesäisenä koulupoikana vietin viikon mökillä kahdestaan vuotta vanhemman serkkupojan kanssa. Uitiin, seikkailtiin päältä ajettavalla ruohonleikkurilla pitkin kyliä ja tehtiin kaikkea muuta, mistä ei vanhemmille kerrottu. Ehkä elämäni ikimuistoisin viikko.

Ja nykyään kukkahattutädit kauhistelee bussissa jos äiti katsoo hetken kännykkää. Kun silloin heidän aikanaan äidit 24/7 x18vuotta katsoi vaan sitä lasta heidän kultaisissa muistoissaan.

No minut on ihan omaa lastaan samalla katsonut sukulainen päästänyt vaaran paikkaan, jolloin toisen sukulaisen kaukaa sen huomanneena ja juoksujalkaa pelastamaan rynnänneenä meni niiltä sitten välit. Tai siis suunnilleen kaikilta välit tähän.

Ja oli ihan sekunneista kiinni etten kuollut.

Mietin oliko tuo jotenkin geeneissä. Antaa sukulaislapsen kuolla niin oma pääsee paremmille "paikoille", lahjoille jne.

Vierailija kirjoitti:

Jäin yksin kotiin nukkumaan, kun äiti ja isä lähtivät viikonloppuiltaisin ravintolaan juomaan ja tanssimaan. Olin alle kouluikäinen.

Leikin mökillä 4 v yksin laiturilla, äiti siivosi sisällä. Tipuin veteen, äiti sai viime hetkellä nostettua mut, kun makasin kasvot vedessä. Olin haukonut happea pitkään.

Autossa matkustettiin pitkät reissut aina niin, että takapenkit oli kaadettu ja leikittiin siinä veljen kanssa. Ei ollut turvavöistä huolta.

Mutta toisaalta. Oma pappani myyntiin 3-vuotiaana huutolaispoikana eniten tarjoavaan taloon 1930- luvulla. Työtä piti tehdä heti, kun jotain vain pystyi ja ruuaksi talonväki antoi tähteitä. Lopulta jopa sen ajan sosiaalitoimi oli puuttunut asiaan. Että on lasten olot muuttuneet aika radikaalisti viimeisen 100 vuoden aikana tässäkin maassa.

Ei ehkä eniten tarjoamaan. Vaan vähiten. Koska kunta maksoi eli se joka otti vähiten oli kunnalle edullisin.

90 luvulla tuli tehtyä paljon vaarallisia asioita ikään nähden. Juurikin tota, että ekaluokkalaisesta asti vietti päivät rannalla yms. paljon, mitä täällä on mainittu. Oon aina ajatellut, että mulla oli tosi rakastavat vanhemmat, mutta muutama juttu varsinkin rangaistukset isän toimesta kyllä on alkanut mietityttämään. Esim joskus iskä sulki mut tammikuussa parvekkeelle pelkässä yöpuvussa ilman sukkia tai kenkiä ties kuinka pitkäksi aikaa ja muistan sen hämmennyksen, kun en edes tiennyt mistä se suuttu ja oli tosi ahdistunut olo. Siskon isä sulki rangaistuksena semmoseen vanhan puisen sängyn laatikkoon ja istui päälle, sisko on nyt 37v ja edelleen älytön ahtaa paikan kammo,kappas. Ton kaltaisia rangaistuksia oli muitakin, mut lyömistä ei sentään ollut. Kuitenkin tukistettiin välillä niin lujaa, että hyvä ku pää ei irronnut. Meni tosi pitkään, ennenku tajusin, että noihsn kaikki on väkivaltaa ja että väkivalta ei oo pelkkää lyömistä. Mä myös oon tosi herkkä ollut aina, niin tuntu, että aina jotenkin mun tunteita vähäteltiin ja pidettiin ruikuttamisena, vaikka tuntu oikeesti pahalta, aina piti vaan pärjätä ja kasvattaa paksumpi nahka. Muutin myös 16vuotiaana usean sadan kilometrin päähän toiseen kaupunkiin, missä sen aikainen poikaystävä asui, eikä mulla ollut mitään virallista asuntoa, vaan majaili kaverilla ja poikaystävän luona. Hain sitten kouluun ja vanhemmat laitteli rahaa tilille, kun tarvi 🙄 matkustelin myös ympäri Suomea jo 14 vuotiaasta lähtien ja saatoin olla pitkäänkin pois kotoa, tää kaikki ihan luvan kanssa, mut en Herran jumala päästäisi omaa lastani tolleen. Koen myös, että tästä kaikesta "huolettomuudesta" koitui mulle tosi paljon negatiivista, kun pohjimmiltaan oli tunne, että kukaan ei välittää, vaikka sen ikäsenä se olikin siistiä. Ajauduin myös vähän väärin porukoihin ja tuli testailtua kaikkia päihteitä ja ne oli ongelma hyvän aikaa. Kai ne päihteet jotenkin turrutti sitä tyhjyyttä ja turvattomuutta ehkä. En kuitenkaan halua vanhempia syyttää tästä täysin, koska äiti vaan halus luottaa muhun ja jälkeenpäin se on sanonut monta kertaa, että on yks isoin asia mitä katuu elämässä, että päästi mut niin nuorena pois kotoa, vaikka ei päihdemenneisyydestäni tiedäkään. No hyppäs vähän raiteilta tää viesti osassa kohtaa 😄

Lapsuudessani 70-luvulla kävin yksin kirjastossa sekä lähikaupassa muutaman sadan metrin päässä jo 5-vuotiaasta alkaen. Yleensä ostoksina oli toki vain muutama asia, jotka jaksoin kantaa. Vaikka en osannut lukea oli ostokset kirjoitettu lapulle silta varalta, etten muistaisi kaikkea. Piti siis rohkeasti kysyä kaupantädiltä apua, että sai ostokset toimitettua. Alle kouluikäinen kelpasi myös käymään postissa ostamassa postmerkkejä tai lähettämässä kortin. Tupakkiakin käytiin ostamassa vanhemmille kioskilta, ennen kuin tuli 16-v:n ostoikäraja.

Olen myös vahtinut yksin pienempiä jo 10-vuotiaasta koko päivän. Itse en olisi jättänyt tuon ikäiselle vastuuta 1-vuotiaasta tai 12-vuotiaalle vastuuta vauvasta ja 3-vuotiaasta koko päiväksi tai illaksi ja yöksi.

Tietenkin pyöräiltiin ympäriinsä varsin vapaasti (eikä kevyen liikenteen väyliä ollut mssään), käytiin uimassa kavereiden kanssa ilman aikuisia jo alle 10-vuotiaasta. 7-vuotias oli jo osaava keittämään ruokaa niin sähkö- kuin puuhellallakin ja kaatelemaan perunoista keitinvedet lavuaariin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsi 60-luvulla ja 70-luvun alussa. Ainoa asia minkä tekisin toisin on auton turvavöiden käyttö. Minun lapsuudessa niitä ei ollut, mutta nykyään en antaisi kenenkään matkustaa autossa ilman niitä. Tosin minun lapsuudessa oli vähemmän liikennettä ja nopeudet alhaisempia.

Minä synnyin siinä vaiheessa, kun meidän senhetkisessä autossa sentään oli jo turvavyöt etupenkillä. Takapenkillä ei ollut. Siellä sitten pitkillä kesälomamatkoilla ilmastoimattomassa Ladassa pompin ja kiipeilin pitkin penkkiä paljain jaloin, kunnes käskettiin alas. Ja kuolleisuus kolareissa oli mitä oli.

Tämä kyllästyneenä takapenkillä kiipeily oli ehkä näin jälkikäteen ajatellen kaikkein hyytävintä siinä ilman turvavöitä lapsena matkustamisessa. Sitä alkoi välillä tehdä ilman että itse edes huomasi. Kun oli polvillaan penkillä maha selkänojaa vasten ja katseli takaikkunasta, niin ei tietenkään voinut nähdä minne se auto on menossa, eikä siten varautua jarrutuksiin ja äkkipysähdyksiin. Välillä tuli sitten lennettyä selkä edellä sinne jalkatilaan.

Olipa paljon kirjoitusvirheitä, kun kävellessä näpyttelin viestin, mutta ehkä saatte selvää 😄

Jäin 13-vuotiaana viikoksi yksin kotiin kun muu perhe lähti etelään (en halunnut mukaan). Omia lapsia ei ole, mutta olen ikäisiltäni vanhemmilta kuullut sellaista mielipidettä, että tuon ikäinen ei voi jäädä yksin kotiin edes yön yli.

Vuonna 2003 kun olin 11v vanhempani menivät kerran vironreissulle (isän pomo kutsui mukaansa ja kustansi matkan) ja minä jäin viikonlopuksi yksin kotiin.

Muistan nauttineeni siitä ihanasta yksinolosta, koko omakotitalo pelkästään minun käytössäni.

Lämmitin mikrossa ruokaa jota äiti oli ennen matkaa tehnyt jääkaappiin ja kävin pyörällä kaupassa ostamassa herkkuja viikkorahasta ja valvoin tosi myöhään ja herkuttelin.

Omaa lastani en ikipäivänä jättäisi.

10-vuotiaana (80-luvulla) olin kerran 2 päivää yksin kotona kun äidillä oli joku tärkeä meno, ja sen päätteeksi lähdin vielä sovitusti bussilla mummolaan jonne oli 4 tunnin matka. Äiti jätti mulle rahaa, kävin sitten kaupasta ruokaa ja lämmitin makaronilaatikkoa paistinpannulla. Aamulla heräsin tietenkin kouluun. Mummolaan lähdössä piti vielä vältellä erästä kiusaajaa joka saattoi koulun jälkeen hiippailla lähistöllä, ja olisi saattanut aiheuttaa bussista myöhästymisen, joten menin asemalle jo tuntia ennen lähtöä ja sain olla siellä rauhassa.

Erään kerran nukuin aamulla pommiin ja koulutaksi oli jo mennyt, ja rimputtelin sitten naapurien ovikelloa että voisko joku viedä mut autolla kouluun. No joku mulle tuntematon mies sitten tarjoutui viemään ja ehdin kouluun juuri ajoissa, eikä kyydin aikana tapahtunut mitään sopimatonta. 10-vuotiaana en varmaan ollut edes kuullut sanaa "pedofiili" eikä siihen aikaan lapsia varoiteltu lainkaan tällaisista. Vähän sen jälkeen alkoi sitten Jammu-sedän jutut levitä lehdissä laajemmin, josta on pikkuhiljaa tultu tämän päivän hysteriaan.