Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Tässä tulee varmaan sellainen harha, että nykyään hössötetään liikaa, koska noista ajoista olemme kertomassa ainoastaan me, jotka selvisimme siitä hengissä.

Vähän niin kuin puun polton hiukkaspäästöt. Miksi niistä hössötetään? Onhan tulia pidetty vuosisatoja ja -tuhansia. Niin on, ja eletty 47 vuotiaiksi jos hyvin käy.

Keväisin leikittiin joen jään "alla", kun korkean veden ja laskeneen veden väliin oli jäätynyt luola. Sulista kohdista haettiin "maatilalle" jään päällä vettä. Kesäisin kyseistä jokea ylitettiin kapeista kohdista milloin minkäkin kaatuneen puun yli. Kaveri kerran tippui laholta puulta sen katkettua, sai pöllin niskaansa ja ajelehti jonkin matkaa kevättulvassa.

Myös raiteilla leikittiin. Kiivettiin talojen harjakatoille ja pelattiin polttopalloa maassa olevien kanssa.

Suojelusenkeli sai varmaan bööniksen tuosta kaikesta.

Ekaluokalla menin uimaan luokan mukana uimahallille. Altaan toisessa päässä oli hyppylaudat joten ei tosiaankaan ollut mikään lastenallas. En tiedä missä ope oli, ja meinasin hukkua, kun en tajunnut altaan olevan niin syvä. Olin lähes uimataidoton tuolloin.

Eikä ollut kellukkeita.

Olen syntynyt 1981. Koen että minua rakastettiin mutta  rahan tienaaminen pistettiin lapsen edelle. Kaatosade, paukkupakkanen, tornado.. kouluun ja sieltä kotiin oli käveltävä, pyöräiltävä, hiihdettävä tai ryömittävä  yhteensä noin  8km matka. Kun tulin kotiin molemmat vanhemmat olivat töissä. Keitin kahvia, söin muroja ja katselin vhs-nauhoilta isän leffoja jotka olivat joko kauhua tai pornoa. Äiti tuli viiden maissa, teki ruuan, meni suihkuun ja istui hetken sohvalla kunnes totesi että väsyttää.  Käy nyt eläkkeelläkin seitsemän pintaan nukkumaan. Isä taas tuli kotiin kahdeksan pintaan ja käskytti minut  nukkumaan. 

Miulla ei ollut ystäviä mutta se ei haitannut sillä viihdyin yksin. Olin aika introventti, pikkuvanha ja melankolinen lapsi. Vanhempien huomiota olisin kuitenkin kaivannut enemmän. Muistan kun matkustimme Espanjaan ja vanhemmat käskivät minut ulos hotellista, halusivat kai olla kaksin. Tosin kun poltin itseni pahoin ja sain auringonpistoksen kiinnittyi äidin kaikki huomio minuun mikä oli mukavaa.

Nykyään äiti muistelee miten kauhea murrosikä minulla oli, eivät ikinä tienneet missä olin! No mistäköhän johtui.. ei 14v jää enää istumaan telkan ääreen ja odottamaan iskää ja äippää kotiin, ei mie lähdin jonkun kaverin luo tai Essolle istuskelemaan.  Tulin kotiin  sitten kun huvitti.

T

5 vuotiaana läksin hoitopaikasta kotiin kävellen, koska en  tykännyt olla. Kukaan ei perään kysellyt. Siihen aikaan lapset olivat itsekseen kotona. Se oli ok. Koulun jälkeen myös kotona yksin, vanhempien tuloon asti, ei ollut iltapäiväkerhoja.

Vierailija kirjoitti:

Kamalia juttuja! Ja sitten nämä vähän vanhemmat ihmiset, jotka ovat omasta mielestään olleet täydellisiä vanhempia päivittelee jonkin lapsen hukkumiskuolema uutisen kommenttipalstalla, että voi voi kun nämä nykyajan vanhemmat vaan kyttäävät puhelintaan tätä se nykypäivänä on, lapsista ei pidetä huolta kun puhelin vie voiton ym. Meinaa verenpaine nousta kun niitä Pirkon, Eilan ja Tapanin marttyymaisia viestejä lukee. Sen ylemmyyden tunteen voi aistia vaikka omat lapsensa ovat varmaan säkällä eläneet aikuisuuteen asti.

Minäkin voin päivitellä nykyajan vanhempia monistakin asioista ja silti en ole koskaan jättänyt lapsiani yksin, kaksin tai millään tavalla yksin ilman aikuista. Mun lapset on ollut mun rakkaat aarteet aina. Olen syntynyt 60 luvulla ja kyllä meistä on suht hyvää huolta pidetty. Silloin lapset vaan sai liikkua paljon vapaammin ja kauemmas kuin nykyään. Ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Keväisin leikittiin joen jään "alla", kun korkean veden ja laskeneen veden väliin oli jäätynyt luola. Sulista kohdista haettiin "maatilalle" jään päällä vettä. Kesäisin kyseistä jokea ylitettiin kapeista kohdista milloin minkäkin kaatuneen puun yli. Kaveri kerran tippui laholta puulta sen katkettua, sai pöllin niskaansa ja ajelehti jonkin matkaa kevättulvassa.

Myös raiteilla leikittiin. Kiivettiin talojen harjakatoille ja pelattiin polttopalloa maassa olevien kanssa.

Suojelusenkeli sai varmaan bööniksen tuosta kaikesta.

Maalla ennen penskat oli omillaan.  Harvasta asiasta varoiteltiin, oletus oli että on järkeä omasta takaa  tai muuten omaksunut  selviytymistaidot töissä ja touhuissa pyöriessään. Ei kyllä korvessa ollut sellaisia vaarojakaan kuin nyt on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse syntynyt -68, ja asunut lapsuuteni kerrostalossa, jossa meitä lapsia oli noin parikymmentä päätä. Kesät talvet keskenämme ulkona, isommat katsoivat pienempien perään. Järvi lähellä ja siellä uimme aamusta iltaan ilman aikusten valvontaa. Samoja kuin tuolla aikaisemmin kirjoitettiin, avain kaulaan roikkumaan ja heti ekaluokasta itsekseen selviytymään. Nimellisesti oli joku naapurin mamma, jolta kysyä apua, mutta eipä heitä paljon häiritty. Itse tulin nelivuotiaana mummolasta kaupunkiin linja-autossa yksin, mummo laittoi linjuriin ja äiti oli kaupungissa vastassa. Matka oli jotain 100 km. Ihan normaalia silloin.

Näin se meni. Se fiilis joka tulee kun muistelee noita aikoja on lämmin. Siis se tunne, että lapsen saattoi istuttaa lina-autoon yksin yli tunnin matkalle, koska yhteiskunta ja ilmapiiri ja asenteet olivat erilaisia. 

Sanopa muuta. Nyt ei uskalla edes teinityttöä päästää yksin bussiin, kun riski joutua ahdistelluksi on suuri täällä.

Ahdistelua oli myös menneinä vuosikymmeninä. Ennen niistä ahdisteluista ei vaan kehdannut puhua. Ja jos kertoi, aikuiset lähinnä naureskelivat.

Vaikka mun lapsuudessa oli paljon vaarallisia tilanteita, äiti ja mummo suojelivat kumpikin leijonaemon lailla mua sukulaismiesten ym. kaksmielisiltä jutuilta ja kähmimisyrityksiltä. Jos joskus yksinollessa joku äijä oli ahdistellut ja saivat tietää, he l v etti repesi ja tuttu äijä sai tuntea kahden hurjistuneen naisen vihan. Jos äijä oli tuntematon, mua neuvottiin välttämään kyseisiä paikkoja ja tilanteita. Ohis, 70-luvulla syntynyt ja muuten pazcan lapsuuden elänyt.

Näin minäkin muistan, olen työväenluokkaisesta perheestä. Oli suvussa muutama ärhäkkä nainen, joita nämä tietyt äijät pelkäsi. Mutta niistä äijistä tiesi, että heti jos silmä vältti, niin ne olivat lasten ja nuorten tyttöjen kimpussa. Ja näitä naisia pidettiin 'pirttihirmuina', 'nipottajina' ymv kun he uskalsivat arvostella miesten käytöstä, oi sitä naisvihamielisten 'vitsien' repertuaaria, mitä sai aina illanvietoissa kuulla.

Myöhemmin olen tajunnut, että osalla näistä naisista oli itsellä inhottavia kokemuksia äijänkuvatuksista ja he halusivat säästää meidät vastaavilta. Kiitollisena nyt heitä ajattelen! Olivat omalla käytännöllisellä tavalla niitä, jotka oikeasti muuttivat maailmaa, asenteita, eivätkä välittäneet siitä, että heitä pyrittiin vähättelemään, mitätöimään, halveksimaan, heidän naiseus kyseenalaistettiin, mitä tuollaisella akattelulla, tädittelyllä, nalkuttajilla pyrittiin tekemään.

Äiti oli töissä tarjoilijana ja jätti minut jo ihan pienenä yksin illaksi ja yöksi ja tuli kotiin puoli kolmelta yöllä. Muistan pelänneeni paljon, istuin verhon takana ikkunalaudalla, ettei rosvot löydä. Pelkäsin myös että äidille sattuu jotain pahaa, kun hän yöllä kävelee kotiin. Isosiskoni lähti aina pihalle, vaikka hänen piti vahtia minua. Jos äidillä oli vapaailta, tuntui kuin olisi ollut juhlat, olin niin helpottunut. 

Kesäisin käytiin lapset keskenään uimassa, vaikka uimataito oli kehno. Oltiin koko päivä ja mukana oli vähän rahaa, että sai ostettua nakin tai mehun. 

Olet ollut järkevä ja aikaasi edellä oleva vanhempi ja kasvattaja. 1960-, 1970- ja 1980-luku ovat olleet aika surullisia ja pimeitä vuosikymmeniä lapsille.

Lapsille on sattunut paljon kotitapaturmia, liikenneonnettomuuksia ja hukkumisia. Onnettomuuksista voi syyttää ainoastaan kehnoja, laiskoja ja välinpitämättömiä vanhempia, sukulaisia ja isovanhempia. Lapsia on hoidatettu usein sukulaisilla, kun vanhemmat eivät ole halunneet ja viitsineet hoitaa lapsiaan itse.

Jos nykyäiti tai nykyisä laittaa alle kouluikäisen lapsen yksin ulos, niin soitetaan 112 hätänumeroon. Kotiin tulee poliisit paikalle. Sitten tulee sosiaaliviranomaiset tarkastamaan lapsen kasvuolosuhteita ja lapset otetaan huostaan.

Aika moni tämänkin palstalla kirjoittaja kertoo kamalista kasvuolosuhteista ja kurjasta lapsuudenkodista. He olisivat hyötyneet lasten kiireellisestä huostaanotosta!

Vierailija kirjoitti:

Järkyttyneenä luin tämän ketjun menin ihan sanattomaksi.

Minun omat lapset ovat syntyneet 1976 ja -78. En koskaan, en ikinä jättänyt heitä yksin, enkä keskenään yksin. Ei olisi edes tullut mieleen!

Vierailija kirjoitti:

90-luvulla päiväkodissa eskari-ikäisenä saimme leikkiä pihalla nuorempien nukkuessa päiväunia. Ei meitä kukaan valvonut, joskus pysyttiin pihassa ja joskus juostiin pitkin lähimetsiä. Taidettiin joskus eksyä aika pitkällekin... Ei siitä ikinä mitään sanomista tullut, nykyään vastaavasta nousisi aivan valtava haloo. Myös aika pienestä saakka pyöräiltiin pitkin kyliä. Kotiin oli tultava ajallaan kyllä, mutta omaani en kyllä vielä sen ikäisenä päästänyt valvomatta mihinkään. 

Tämä valvomaton eskariulkoilu oli joidenkin päiväkotien tapa vielä joskus 90-luvulla ja ainakin eräässä espoolaisessa yksityispäiväkodissa edelleen vuonna 2022. Erikoista.

Ollaan asuttu 90-luvulla yksi kesä kahdestaan äidin kanssa keskellä korpea mökillä, jossa ei ollut sähköjä eikä juoksevaa vettä. Äidillä ei vielä tuossa vaiheessa ollut kännykkää, vaan lähin puhelin oli jossain ehkä kilometrin päässä naapuritalossa. Olin 6v.

Minua ei jätetty mökille yksin, mutta leikin kyllä itsekseni tai kaverin kanssa pihapiirissä, niin että äiti ei välttämättä ollut näköetäisyydellä. Pihapiirissä oli käärmeitä.

Nykyaikana tuo kuvio tuntuu tosi hullulta. Entä jos jotain olisi sattunut ja minun olisi yksin pitänyt lähteä hälyttämään apua naapurista?

Olin 6-7-vuotiaana avain kaulassa kesällä yksin,kun vanhemmat oli töissä 90-luvun lama. 

Ei.

Vierailija kirjoitti:

Oltiinko ennen tyhmiä vai eikö lapsia vain rakastettu?

Huokaus......

Eivät tietenkään olleet tyhmiä, 70-80 luvuilla elämäntyyli, lastenhoito- ja kasvatusmetodit oli vain erilaiset kuin nyt.

Tai ehkä kulttuuri oli vielä silloin se ettei lapsia varinaisesti kasvatettu millään muulla kun kurilla ja nuhteella eikä lapsia nostettu perheen keskipisteeksi ja kaikkien hemmoteltavaksi kuten nyt.

Lapsia tuli, niiden perustarpeista huolehdittiin mutta muutoin lapset oli esim jo yli 5-6 vuotiaista saakka keskenään ja vanhemmat myös luotti siihen että elämä koulii, ei ehkä myöskään pelätty joka naarmua siten kuin tänä päivänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oltiinko ennen tyhmiä vai eikö lapsia vain rakastettu?

Huokaus......

Eivät tietenkään olleet tyhmiä, 70-80 luvuilla elämäntyyli, lastenhoito- ja kasvatusmetodit oli vain erilaiset kuin nyt.

Tai ehkä kulttuuri oli vielä silloin se ettei lapsia varinaisesti kasvatettu millään muulla kun kurilla ja nuhteella eikä lapsia nostettu perheen keskipisteeksi ja kaikkien hemmoteltavaksi kuten nyt.

Lapsia tuli, niiden perustarpeista huolehdittiin mutta muutoin lapset oli esim jo yli 5-6 vuotiaista saakka keskenään ja vanhemmat myös luotti siihen että elämä koulii, ei ehkä myöskään pelätty joka naarmua siten kuin tänä päivänä.

Jep. Tällaisella ei-kasvatuksella on myös yksi erittäin hyvä puoli: Kasvurauha. Lapsirauha. 

Moni sanoo, että ennen ei kasvatettu minäminäminä-itsekeskeisyyksiä, mutta itse en tähän usko. Narsistiset persoonat hakevat polttoaineensa mistä tahansa. Mutta se, että ennen lapset saivat olla enemmän rauhassa, heidän joka inahdukseensa ei reagoitu, joka asiasta ei tehty numeroa ja spektaakkelia. Ehkä ennen se suhteellisuudentaju pääsi lapsilla kehittymään nopeammin ja samalla jäi sille kuuluisalle luovuudelle aikaa. Se luovuus kun viihtyy tekemättömyydessä, notkuilussa, löhöämisessä, siinä että saa olla yksin ajatustensa kanssa. Ehkä lapsille ja nuorille tuli myös yksinolemisen ja -tekemisen myötä itsevarmuutta siitä, että pystyy/kykenee/voi pärjätä.

Poljin 8 vuotiaana äitini polkupyörällä seisten, koska muutoin en olisi ylettänyt polkimille..tuolla tavoin pyöräilin vaikka minne ei tietenkään kypärää ollut kellään.

Uimaan saatiin mennä pienestä pitäen, vaikkei osannu edes uida. 

Kaikkea hullua tehtiin lapsena kuten kiivettiin talomme katolle huutelemaan mutta alastulo sai melkein pyörtymään. 

Kapuilimme kallioille jyrkkiin kohtiin.

Mentiin 12-vuotiaina kaverin kanssa kahdestaan laivalla Tukholmaan. Tämä ihan 2000-luvun alussa. Onnistuisikohan tänä päivänä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oltiinko ennen tyhmiä vai eikö lapsia vain rakastettu?

Huokaus......

Eivät tietenkään olleet tyhmiä, 70-80 luvuilla elämäntyyli, lastenhoito- ja kasvatusmetodit oli vain erilaiset kuin nyt.

Tai ehkä kulttuuri oli vielä silloin se ettei lapsia varinaisesti kasvatettu millään muulla kun kurilla ja nuhteella eikä lapsia nostettu perheen keskipisteeksi ja kaikkien hemmoteltavaksi kuten nyt.

Lapsia tuli, niiden perustarpeista huolehdittiin mutta muutoin lapset oli esim jo yli 5-6 vuotiaista saakka keskenään ja vanhemmat myös luotti siihen että elämä koulii, ei ehkä myöskään pelätty joka naarmua siten kuin tänä päivänä.

Missään normaalissa perheessä ei toimittu 70-luvulla noin.

Tämä asia on vähän tabu mutta sanon silti: usein oli kyse myös siitä että vanhemmat ei rakastaneet tai arvostaneet lastaan. Ainakin omat laiminlyövät ja kaltoinkohtelevat vanhemmat ei rakastaneet tipan vertaa lapsian ja kohtelivat siksi huonosti ja olivat välinpitämättömät. Mulla on kanssa ollut tuota että 5-v iässä olin vastuussa vauvasta (sisarus) koko kesän, olin yksin öitä 4-5v iässä kotona kun vanhemmat tansseissa tai baarissa, meinasin hukkua useamman kerran, meinasin kuristus leikkitelineessä, kerran jäin sellaisella rakennuskaatopaikalla moneksi tunniksi jumiin putken sisään ja kukaan ei tiennyt missä olen.

Tähän sitten päälle jatkuva piiskaaminen ja lyöminen usein ihan syyttä. Tuli siis selkään ilman syytä kun vanhempia joku vaan stressasi. Isä raivostui ja kävi kimmppuun kun sitä itseään joku kiukutti.

Olen ollut täysin tietoinen että heillä ei ole rakkauden tunteita minua kohtaan. Se sitten vaan vahvistui kun vanhemmat hylkäsi mut kokonaan kun tulin täysi-ikään. En saanut enää kotiin mennä edes jouluna sen jälkeen ja loppui soittelu ja yhteydenpito. Näin menty vuosikymmeniä jo eli ei olla tekemisissä.

Mä olisin halunnut lämpimät suhteet. Mutta kun sitä toista osapuolta ei kiinnosta, niin mitäpä voit tehdä asialle? Niin, et mitään.