Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Kaksi kertaa olin vähällä hukkua kun yksin kuljeskelin rantoja mökillä. Ekalla kerralla olin taapero ja lähdin kulkemaan "laituria", joka oli yhden tai kahden lankun levynen. Vanhemmat olivat rakentamassa mökkiä 20 metrin  päässä mutta onneksi toinen heistä huomasi kun lähdein laiturille. Siellä sitten makasin silmät auki pohjassa kun tulivat nostamaan minut.

Toisella kertaa olin ehkä 5 ja silloin ei ollut ketään huutoetäisyydellä. Pääsin lopulta omin avuin ylös kivikosta vaikka olin jo melko paniikissa.

Samalla mökillä oli hyvin jyrkkä kallio, jossa (lapset) pystyi liikkumaan käyttämällä hyväksi kalliossa olevia ohuita halkeamia. Keskellä jyrkännettä oli pieni tasainen alue, jossa leikimme siskon ja serkun kanssa. Ala puolella oli vettä useita metrejä ja jos askel olisi livennyt, sinne olisi saman tien luisunut ja päästäkseen ylös olisi pitänyt osata uida 20 metriä. Itse es osannut juuri lainkaan. Vanhemmat pitivät hauskaa n. 30 metrin päässä mökin terassilla autuaan tietämättömiä meidän leikeistämme.

Nämä tapahtuivat 70-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Tuli míeleen esim. veitsistä keittiössä. Ihan niin pienestä asti kun ylsi suuriin teräviin veitsiin sai niitä käyttää. Isä näytti miten hapanleivästä leikataan ohuita siivuja. Alussa tuli paljon haavoja mutta sitten homma alkoi sujua.

Kun olin sairaana, piti aina olla yksin kotona koska vanhemmat ei voineet jäädä töistä pois. Isä tuli kahvitunnilla katsomaan, ollaanko vielä hengissä. En tykännyt olla yksin kotona sairaana, mutta minkäs teit.

Nykyajan lapset ovat jotensakin vastuuttomampia ja hölm ömpiä kuin mitä me olimme. Muutama vuosi sitten 7 v sukulaispoika sai mökillä käteensä veitsen ja alkoi sillä sohia ympäriinsä. Pienessä mökissä oli pieniä lapsia ja paljon aikuisia. Tarvittiin valtavavasti työtä ennenkuin veitsi saatiin pojalta pois.

Tässä ajassa heitteillejättö oli meille arkipäivän lapsuutta. Voisin kertoa useita tapauksia, mutta tässä yksi. 

Vahdin joskus 2000 luvun alussa (olin n. 8 vuotias) n. 5 vuotiasta pikkusiskoani yksin yöllä hotellissa ulkomailla. Vanhemmat lähti alakerran baariin viettämään iltaa. En saanut mennä nukkumaan, vaan minun piti vahtia siskoa, joten katsoin tv:tä. Jossain vaiheessa lähetys loppui ja kello oli puolen yön tietämillä. Menin parvekkeelle ja katselin sieltä alas. Huomasin vanhemmat istumassa baarissa ja heiluttelin heille. Äiti huomasi minut ja heilutti takaisin. Vartin kuluttua vanhemmat palasivat hotellihuoneeseen ja isä oli ihan hirveän vihainen. Kysyin että mitä tapahtuu ja vastaukseksi tuli, että piti lopettaa ilta kun sun äitis pelkää että sä putoat sieltä parvekkeelta, että kiitos vaan illan pilaamisesta ja loppuloman pysyt sisätiloissa, eikä parvekkeelle ole mitään asiaa. Äiti ei sanonut mitään ja sitten mentiin nukkumaan. 

Vierailija kirjoitti:

Isä veteli 70-luvulla tupakkaa kuin korsteeni, sisällä, lastenkin läsnäollessa. Ei ole vielä kellään perheessä keuhkosyöpää (eikä isäkään siihen kuollut), mikä on ihmeitten ihme. Eipä hän tiennyt asettaneensa ketään vaaraan, ajateltiin vain että "epämukavaa" mutta ei vaarallista.

Muistan että Meillä molemmat vanhemmat veti röökiä kahden huoneen asunnossa niin että 40 cm lattiasta leijui korkea ja koko huoneen peittävä savuverho. Tämä oli 70 lukua. Pian molemmat vanhemmat olivat ilman hampaita.

Itse en voi esim. sukeltaa kauaa enkä olla korkeassa maastossa, jossa on ohut ilmanala. Täytyy saada ilmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Itse asiassa tämä on ihan yleistä nykypäinäkin. Konduktööri on vastuussa aivan kuten lentokoneessa stuertti.

Ei todellakaan ole. Konduktööri ei ole lastenvahti.

Nän sanoo nykyihminen. 

Olisi sanonut minkä tahansa aikakauden ihminen. Konduktöörien tehtävä ei ikinä ole ollut lastenvahdin rooli. Jos lapsi hyppää junasta väärällä asemalla tai ei muuten selviä junassa, ihan saa vanhemmat syyttää itseään.

Olin töissä-90-luvulla päiväkodissa. Siellä oli Pohjois-Savosta viikonloppuisin Helsinkiin matkustava 5 v. Lapsen isäpuoli käski tyttöä käymään päiväkodissa vessassa, sillä junassa työn piti istua 5 tunnin matka Helsinkiin. Tytön käskettiin vaikka pissiä housuunsa, mutta vaunusta ei saanut poistua. Isä oli vastassa Helsingissä ja tuli hakemaan tytön etukäteen sovitusta vaunusta. Entä jos olisi tullut vikaa tranformeriin ja matka keskeytyi? Pieni tyttö selvisi kuitenkin junamatkoista jotenkin. Huomasin myös, että tällä tytöllä oli repaleiset ja liian pienet vaatteet. Päiväkodissa oli muitakin huolenaiheita. -90-luvulla piiskaaminen oli kielletty, mutta moni lapsi kertoi hakkaamisesta. Samojen perheiden lapsilla oli myös liian kevyet talvivaatteet ja omituiset käytöstavat.

Meillä oli tosi suojeleva kasvatus ja koti mutta puissa kiipeiltiin tosi korkealla, kiipeiltiin salaa katoille, uitiin ja soudeltiin ilman pelareita sekä kaupalle juostiin tai pyöräiltiin parin km matka pullorahoilla ostamaan viiden pennin namuja alle kouluikäisessä porukassa 70-80-luvun taitteessa. Ei mitään poikkeavaa. Bussillakin kuljin yksin keskisuuressa kaupungissa alle kouluikäisenä mummolaan, joskus ajelin vahingossa pysäkkien ohi mutta sitten kävelin.

Oltiin kolmevuotiaita veljen kanssa v. 1966, kun isä osti farmari Ford Cortinan ilman takapenkkiä. Siinä oli joku ihme rahahyöty, kun teki niin. Äiti ompeli meille istuintyynyt Cortinan takaosaan enkä muista, että olisi mitenkään hankala istua siellä superlonpalasella ilman mitään turvavälineitä.

Matkusti aina mökille sylissä koululaiseksi asti, ei turvavöitä. Olin se neljäs lapsi ja tila-autoja ei kasarilla ollut. Välillä

muistan olleeni kyykyssä lattialla kun sisko ei jaksanut pitää sylissä. Toisella lattiapaikalla oli perheemme kissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.

Itse asiassa tämä on ihan yleistä nykypäinäkin. Konduktööri on vastuussa aivan kuten lentokoneessa stuertti.

Ei todellakaan ole. Konduktööri ei ole lastenvahti.

Nän sanoo nykyihminen. 

Olisi sanonut minkä tahansa aikakauden ihminen. Konduktöörien tehtävä ei ikinä ole ollut lastenvahdin rooli. Jos lapsi hyppää junasta väärällä asemalla tai ei muuten selviä junassa, ihan saa vanhemmat syyttää itseään.

Olin töissä-90-luvulla päiväkodissa. Siellä oli Pohjois-Savosta viikonloppuisin Helsinkiin matkustava 5 v. Lapsen isäpuoli käski tyttöä käymään päiväkodissa vessassa, sillä junassa työn piti istua 5 tunnin matka Helsinkiin. Tytön käskettiin vaikka pissiä housuunsa, mutta vaunusta ei saanut poistua. Isä oli vastassa Helsingissä ja tuli hakemaan tytön etukäteen sovitusta vaunusta. Entä jos olisi tullut vikaa tranformeriin ja matka keskeytyi? Pieni tyttö selvisi kuitenkin junamatkoista jotenkin. Huomasin myös, että tällä tytöllä oli repaleiset ja liian pienet vaatteet. Päiväkodissa oli muitakin huolenaiheita. -90-luvulla piiskaaminen oli kielletty, mutta moni lapsi kertoi hakkaamisesta. Samojen perheiden lapsilla oli myös liian kevyet talvivaatteet ja omituiset käytöstavat.

Eikä sitten tullut mieleen tehdä lastensuojeluilmoitusta, vaikka tiesitte kaltoinkohtelusta? Tuo pikkutytön tarina ei ollut millään mittapuulla normaalia 90-luvulla.

Oltiinko ennen tyhmiä vai eikö lapsia vain rakastettu?

Mun lapsuus on 80-luvulta maaseudulta. Olin ainoa lapsi, mutta tädin perhe asui muutaman kilometrin päässä ja taisin viettää siellä suurimman osan lapsuudestani. Vanhin serkku joutui sitten meitä vahtimaan, oli mua 4 vuotta vanhempi, toinen serkku samanikäinen kuin minä ja nuorin serkku pari vuotta nuorempi. Nelistään sitten pyörittiin pitkin ja poikin kylää, kesäisin käytiin uimassa vaikka vanhin serkku vain osasi uida ja nuorin oli ihan taapero.

Kotona piti osallistua maatilan töihin, mutta onneksi meillä ei ollut lehmätilaa, niiden lapset vasta töihin joutuivatkin. Muistan hyvin myös kun ajoin heinätöissä traktoria eikä edes jalat meinanneet yltää polkimille. Meillä oli vielä myös käsikäyttöinen puimuri (tappuri), johon kaadettu vilja syötettiin ja se sitten erotteli jyvät ja oljet. Minä pienenä sitten jouduin sinne kiipeämään jos joku kohta meni jumiin. Pelkäsin laitetta yli kaiken.

Myöhemmin kun kuljin kouluun taksilla, niin 5-hengen mersuun tungettiin 8 lasta. Kukaan ei käyttänyt turvavyötä ja isommat lapset pitivät pienempiä sylissä.

Vanhemmat lähti viihteelle ja jätti isoveljeni vahtimaan minua. Olimme molemmat alaikäisiä. Veljeni ala-asteella. Nykyään otettaisiin varmasti huostaan. Tämä tapahtui 70-luvulla.

Minut hylättiin sillä tavalla erikoisesti, että vanhempani olivat yleensä fyysisesti läsnä, mutta eivät vain reagoineet vaaratilanteisiin. Katsoivat vain vierestä, eivätkä tehneet tai sanoneet mitään. Kukaan ei välittänyt.

Olimme alle kouluikäisenä järven rannalla uimakoulussa, ja äiti istui rannalla "vahtimassa" meitä. Olimme siis todella nuoria, ja vasta opettelimme uimaan. Uimakoulun tauolla yksi todella inhottava poika, sellainen riehakas, tuhoava ja päättömästi rymyävä, sattui kuulemaan kun juttelin oman kaverini kanssa. Kun kehuskelin kaverilleni, että minäpä osaan sukeltaa, niin poika tuli yllättäen taakseni,  sanoi jotain että "no katsotaanpa" tai "sehän nähdään", tarttui takaraivooni ja painoi pääni veden alle. Kaaduin hänen yllättävän hyökkäyksensä voimasta eteenpäin, enkä saanut enää uutta tasapainoa. Viuhdoin käsilläni ja jaloillani tyhjää vettä ja yritin työntää päätäni takaisin pinnalle, mutta eihän se onnistunut kun toinen seisoi tukevasti jalat maassa ja painoi alas minua, joka vain kelluin vedessä. Happi oli loppumassa, ja juuri sillä hetkellä kun tunsin, että nyt tulen vetämään keuhkoni hallitsemattomasti täyteen vettä, niin poika päästikin minut takaisin ylös. "No näköjään osaat sukeltaa". Juoksin itkien äitini luokse, mutta hän ei reagoinut mitenkään, ei edes katsonut minuun. Hän ei ollut edes huomannut, että olin juuri vähällä päästä hengestäni, vaikka istui kahdenkymmenen metrin päässä kasvot rantavettä päin, eikä häntä kiinnostanut kuulla, kun yritin itkuissani selittää tapahtumia hänelle. Sitten hän vain sanoi, että "mene nyt takaisin uimaan siitä, tauko loppuu". Sitten piti uida loppu koulu sen hirveän, väkivaltaisen penskan kanssa.

Kerran olimme kylässä paikassa, jossa isäntäperheellä oli joku minikokoinen auto, jota lapsetkin saivat ajaa. Siinä mahtui istumaan kolme lasta tai kaksi aikuista. Isäntäperheen omat lapset ajoivat miniautolla maastopolkuja pitkin, ja minusta se näytti niin kivalta, että halusin itsekin päästä sen kyytiin. Paikalla oli neljä aikuista, minun vanhempani ja isäntäperheen vanhemmat, mutta kun pyysin jotakuta heistä ajelemaan että pääsisin kyytiin, he vain käskivät minua ajamaan itse. No, siinä pelissä oli sitten ärhäkkä kaasu, enkä osannut yhtään ohjata sitä. Rysäytin suoraan seinään nopeammin, kuin edes ehdin tajuta, mitä tapahtui. Raivostuttaa, kun anelin ketä tahansa aikuista avukseni, ja kaikki neljä paikallaolevaa aikuista vain käskivät minua tekemään itse ja pärjäämään yksin, vaikka sanoin, etten osaa enkä uskalla. Tämän tapauksen vuoksi minulla kesti niin monta vuotta saada oikea ajokortti, kun rattiin istuminen ja liikenteeseen lähteminen ahdistivat minua niin kovasti, etten yksinkertaisesti pystynyt varaamaan niitä ajotunteja, joista olin jo maksanut.

Ala-asteikäisenä äiti yleensä hylkäsi meidät lapset kotiin umpihumalaisen isän kanssa mennäkseen vahtimaan ja hoitamaan toisten ihmisten lapsia. Sen aikaa isä vain nukkui kännissä. Elämässäni ei ikinä ollut ainoatakaan turvallista aikuista, jolta olisin voinut saada apua, tai joka olisi huolehtinut pärjäämisestäni ongelmatilanteissa. Opettajani olisi ehkä muuten ollut turvallinen aikuinen, mutten uskaltanut luottaa häneen, kun pelkäsin, että hän kertoisi ongelmistani vanhemmilleni.

Vuonna 2005 kun olin 12-vuotias, olimme kaverini mökillä ja menimme kaksin soutelemaan saimaalle ilman pelastusliivejä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Totta. Mutta me jotka selvittiin ((eli enemmistö) saatiin kyllä elää paljon vapaampi ja kokemusrikkaampi lapsuus, kuin nykylapset.

Ristiriitaista, että menneisyyden lasten vapautta ihannoidaan, mutta auta armias, jos nykypäivän lapselle tapahtuu jotain tai esim. karkaa, huudetaan, että lapset on jätetty heitteille.

Useasti ja se päättyi vasta kun minut huostaanotettiin. Mutta siihen aikaan sai tapahtua paljon, ennekuin mihinkään reagoitiin.

Mun vanhemmat jätti mut nukkumaan yksin kotiin kun olin n.2v. Eivät menneet mihinkään pubiin, tyyliin kävelylle. Järkytyin kun kuulin.

Monesti myös lapsena "karkasin" pihalta jopa tuntemattomien mukaan. Onneksi rehdit ihmiset toi minut kotiin. Ilmeisesti valvonta oli tyyliä hällä väliä ja silti minua syyllistettiin että miten lähdin.

Kyllä oli erilainen maailma! Ja nää tapahtu vielä 90-luvulla

Olin lapsi 90-luvulla Keski-Suomessa, pikkukaupungissa. Sain kesäisin pyöräillä 10km päähän uimarannalle koko päiväksi yksin kaverini kanssa 9-vuotiaana, vaikken osannut uida. Sain olla parin viikon pätkiä kaverini kanssa kahdestaan saarimökillä 14-vuotiaana. Mökillä mm. soudimme kahdestaan kauppaan useiden kilometrien matkan, ilman pelastusliivejä, pikkuruisella veneellä. Soutelimme joskus yölläkin huviksemme, ilman mitään valoja.

Muistan että kotona piti olla ennenkuin alaovi menee lukkoon.

Eivät vanhemmat tienneet missä pyörimme ja mitä teimme! Kesälomalla ainut ohje oli ottaa mukaan vesipullo, ettei ala pyörryttää.

Se vesi vaan maistui ihan muovilta niin tehokkaampaa oli kaataa se päähän 😁

Aurinkorasvaa ei käytetty ja kyllä oltiin ruskeita tai punaisia .

Toinen vanhemmista teki päivystysluonteista työtä ja toinen vanhemmista oli 300km päässä vuorotöissä. Ajoittain kun nämä menivät päällekäin, niin minut on jätetty yöllä nukkumaan yksin kotiin. Koskaan en herännyt ja olisin ollut niin nuori, että puhelimella en olisi saanut ketään kiinni.

Ei tuosta traumoja jäänyt kun en sitä silloin tiennyt, mutta kova luotto on ollut siihen, että en herää.