Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Vierailija kirjoitti:

En käsitä, miksi väitetään, että lapsuus on lyhentynyt. Tämäkin ketju kertoo päinvastaista.

Ja toinen myytti on se, että ennen kasvatettiin lapsia jotenkin paremmin. Kyllä se kasvatus oli hyvin usein sitä, että komennettiin olemaan hiljaa ja poissa tieltä.

Jos joku kiusas, niin käskettiin korkeintaan lyödä takaisin,

Jos mitä vaarallista tai pahaa sattui, niin ei niistä vanhemmille kerrottu. Ymmärrettiin, että aina oli lapsen syy vaikka ymmärtämättömyyttäänsaattoi joutua vaaratilanteeseen.

Mä en nyt mikään tähtiäiti ole millään mittapuulla, mutta kyllä mä olen yrittänyt opastaa lapsia elämään ja suoriutumaan arkisista tilanteista, kertomaan tunteista ja tähdentämään, että en suutu vaikka mitä sattuisi,

Mun vanhemmat olivat vastuullisia sen ajan mittapuun mukaan, mutta kyllä lapset laitettiin silloin usein selviytymään kaikista asioista yksin. Yksin piti pärjätä ja sitä taakkaa minäkin kannan. Mähän muutan huonekaluja jne rappusissa yksin sen takia kun en oikein saa pyydettyä apua. Ihan tolloa. Miesystävä sitten huomauttaa, että se sohva on helppo kantaa kaksin, mutta yksin tietty aika raskas.

80-luvulla olin ekaluokkalainen. Koulumatkani oli tavallista pitempi, sillä kävin kielipainotteista koulua.

Aamulla kouluun meno oli ihan OK, koska jompi kumpi vanhemmista pystyi viemään kouluun.

Paluumatkat olikin sitten eri asia. Eihän vanhempien työpäivä päättynyt klo 12. En halunnut kulkea itse julkisilla, kun pelkäsin. Joten sukulaistäti haki minua syyslukukauden. Mutta kevään puolella se ei enää onnistunut, koska tästä oli hänelle (toki ymmärrettävästi) liian paljon vaivaa.

Ratkaisu: Vaikka miten pelotti, niin kuljin bussilla, toisella bussilla ja junalla kotiin. Kotona joskus puoli kahden maissa ja vanhemmat kotiutuivat siinä viiden korvilla. Jääkaapissa oli välipalaa. Ja läksyjähän voi tehdä, jos aika on pitkä.

Myöhemmin ajateltuna tuntuu hurjalle, että 7-vuotias kulki yksin tällaisen reissun, eihän silloin mitään kännyköitä ollut. 

Sen verran oli varoiteltu, että mitään ei saa ottaa keneltäkään. Karkin tarjoajia oli aina joskus, tuntuu jälkeen päin uskomattomalle, mutta niin vain oli Helsingin keskustassa keskellä kirkasta päivää. Kerran joku vanhempi setä kutsui katsomaan kissanpoikiaan. Pelästyin ja juoksin karkuun. Kotona en tietysti kertonut tällaisesta välikohtauksesta mitään.

Ei. Asuttiin saarella ja me saaren lapset remuttiin pari-kolmevuotiaasta keskenämme aamusta iltaan. Joku aikuinen aina sivusilmällä seurasi ikkunasta kun temmellettiin. Meistä kasvoi iloisia aktiivisia omatoimisia lapsia. Välillä olin kotona yksin koska halusin sitä itse. Siis joskus 5-6-vuotiaasta ylöspäin. Uimaan meidät opetettiin heti kun osattiin kävellä ja uimakouluun mentiin heti kun päästiin. Saatiin hiihtää ja luistella itseksemme heti kun vanhemmat olivat vakuuttuneita siitä, että osataan tarpeeksi hyvin eikä saatu mennä luistelemaan minnekään muualle kuin sovittuun paikkaan, joka oli todettu turvalliseksi (luisteltiin meren jäällä). Nykyäänhän kukaan ei päästä alle 10-vuotiasta lasta ulos leikkimään yksin kavereiden kanssa. Minä kyllä päästän kun on turvallinen asuinalue. Mulla oli tosi hyvä lapsuus ja ihanaa oli se vapauden tunne kun sain itse päättää kenen kanssa leikin ja missä kun saimme mennä ympäri saarta ihan vapaasti.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Asuttiin saarella ja me saaren lapset remuttiin pari-kolmevuotiaasta keskenämme aamusta iltaan. Joku aikuinen aina sivusilmällä seurasi ikkunasta kun temmellettiin. Meistä kasvoi iloisia aktiivisia omatoimisia lapsia. Välillä olin kotona yksin koska halusin sitä itse. Siis joskus 5-6-vuotiaasta ylöspäin. Uimaan meidät opetettiin heti kun osattiin kävellä ja uimakouluun mentiin heti kun päästiin. Saatiin hiihtää ja luistella itseksemme heti kun vanhemmat olivat vakuuttuneita siitä, että osataan tarpeeksi hyvin eikä saatu mennä luistelemaan minnekään muualle kuin sovittuun paikkaan, joka oli todettu turvalliseksi (luisteltiin meren jäällä). Nykyäänhän kukaan ei päästä alle 10-vuotiasta lasta ulos leikkimään yksin kavereiden kanssa. Minä kyllä päästän kun on turvallinen asuinalue. Mulla oli tosi hyvä lapsuus ja ihanaa oli se vapauden tunne kun sain itse päättää kenen kanssa leikin ja missä kun saimme mennä ympäri saarta ihan vapaasti.

No mulla on kouluikäiset lapset ja ainakin täällä Helsingissä kouluikäiset leikkivät keskenään ulkona.

Erinäisistä syistä johtuen olin usein tilanteessa, että minun piti kulkea kotikaupungissani paikkoihin, joita en tuntenut, enkä oikein tiennyt, miten sinne meni. Kun bussiaikataulujakaan ei ollut netissä, niin vanhemmat oli kyllä periaatteessa katsonut mulle bussiyhteydet valmiiksi, mutta usein vanhentuneesta aikataulusta tms. ja siinä sitten seisoin tienvarressa vaikka tunnin ja mietin, että mitä pitäisi tehdä. Ei ollut puhelinta, jolla soittaa neuvoja.

Välillä jouduin iltamyöhällä kävelemään kotiin ja soittamaan sukulaisille itkuisen, kun bussi ei tullut. (piti varmaan mennä niille yöksi, kun vanhemmat oli matkolla tms. En muista tarkasti syytä)

Kerran piti koulu aamuna mennä eri koululle, oli siellä esitys. Vanhemmat oli vaan olettaneet, että mikä koulu on kyseessä, ja neuvoneet reitin. Kävelin sinne, ja huomasin koulun seinästä, että väärä koulun nimi. Mietin, että mihin ihmeeseen lähtisin.

Lentokoneella matkustin myös ykisn, mutta se oli helpompi juttu, siinä ei voinut eksyä.

Ajelin autoa pikkukylällä jo 10-vuotiaana. Hädin tuskin yletin kaasu- ja jarrupolkimille. Eno opetti ajamaan.

Ei ollut turvavöitä siinä autossa. Kyllä monet tiesi, että minä siellä ajan, mutta ei siitä kukaan välittänyt. Joskus vähän kaasuttelin raskaalla jalalla, mutta enimmäkseen ihan rauhallisesti ajoin.

Tällainen ei ollut mitenkään tavatonta varsinkaan maaseudulla monta vuosikymmentä sitten. En tiedä mikä on tilanne nykyään, asun kaupungissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei. Asuttiin saarella ja me saaren lapset remuttiin pari-kolmevuotiaasta keskenämme aamusta iltaan. Joku aikuinen aina sivusilmällä seurasi ikkunasta kun temmellettiin. Meistä kasvoi iloisia aktiivisia omatoimisia lapsia. Välillä olin kotona yksin koska halusin sitä itse. Siis joskus 5-6-vuotiaasta ylöspäin. Uimaan meidät opetettiin heti kun osattiin kävellä ja uimakouluun mentiin heti kun päästiin. Saatiin hiihtää ja luistella itseksemme heti kun vanhemmat olivat vakuuttuneita siitä, että osataan tarpeeksi hyvin eikä saatu mennä luistelemaan minnekään muualle kuin sovittuun paikkaan, joka oli todettu turvalliseksi (luisteltiin meren jäällä). Nykyäänhän kukaan ei päästä alle 10-vuotiasta lasta ulos leikkimään yksin kavereiden kanssa. Minä kyllä päästän kun on turvallinen asuinalue. Mulla oli tosi hyvä lapsuus ja ihanaa oli se vapauden tunne kun sain itse päättää kenen kanssa leikin ja missä kun saimme mennä ympäri saarta ihan vapaasti.

No mulla on kouluikäiset lapset ja ainakin täällä Helsingissä kouluikäiset leikkivät keskenään ulkona.

Keskisuuri kaupunki, omakotitaloalue. Täällä leikkii muksut naapureiden pihoilla keskenään 3-4 vuotiaasta alkaen. Toki on sovittu, että mihin asti on lupa mennä, ja ovat tottelevaisia eivätkä lähde sovittua kauemmas.

Riippuu paljo alueesta ja lasten luonteesta ja leikki seurasta.

Olen kyllä päästänyt 10-vuotiaan lapseni kavereidensa kanssa uimahalliin ilman aikuista. Lapseni on todella taitava uimaan ja kaverinsa myös. En näe tässä mitään isoa vaaraa. 10 vuotta kuitenkin olen tähän asti kulkenut lasten mukana, mutta nyt olen arvioinut, että osaavat jo sen verran ettei siihen aikuista tarvitse viereen. 

Eri asia jos ollaan menossa luonnon vesille. sinne lähen aina edelleen vielä mukaan. 

Mulle on jäänyt eräs vähän pelottava tilanne mieleen kouluajoilta.

Meidän perhe asui noin kolmen kilometrin päässä koulusta.

Joskus naapuruston asukkaat ohi ajaessaan tarjosivat kyydin koululle tai kotiinpäin.

Yhtenä päivänä eräs puolituttu mies otti koulupäivän jälkeen minut ja kaverini kyytiin, kun kotiin oli vielä noin kaksi kilometriä. Tämä mies alkoi kohta puhua, että entäs jos hän ei päästäkään meitä autosta vaan vie vaikka kotiinsa tai jonnekin muualle. Nauroi vielä oikein inhottavaan tyyliin.

Me yritettiin vaan olla ihan ”cooleina” ja sanottiin, että no höpö höpö.

Kyllä hän jätti meidät oikeaan tienhaaraan, mutta kumpikaan ei enää halunnut mennä sen miehen kyytiin. Sanottiin vaan, että ei tartte, me voidaan kävellä.

Joskus tein niin, että jos kaukaa näin sen auton lähestyvän, niin pujahdin piiloon, pois näkyvistä kunnes auto oli ajanut ohi.

Asuimme maalla 60 -luvulla Pohjois-Karjalassa. Kouluun mentiin itsekseen jo ekalla luokalla kävellen neljä kilometriä ja hiihtäen talvella kolme. Pimeää oli, mutta talvella hanget valaisivat. Susia ei pelätty, koska niitä ei ollut. 

Me kaupunkilaislapset saatiin mummolassa maalla aina olla vedessä keskenämme. Todella harvoin oli aikuinen mukana.

Nuorin oli 5 v uimataidoton veljeni, joka pelkäs vettä. Ehkä se riitti vanhemmille, ettei ole pelkoa, että menee veteen. Seisoi laiturin päässä, kun muut temmelsi. Toisinaan sitä kyllä reppuselässä vietiin pidemmälle veteen. Sitten olin mä 7 vuotta, 8 vuotiaat serkut ja naapuri mökkien mukuloita 7-10 vuotiaita. Siitä sitten vanhettiin yhdessä... vuosittain sama tapahtui teini-ikään saakka.

Lisäksi yksi serkuista liftasi (!!!) kesäisin mummolaan, kun me muut oltiin sinne jo tultu. Hän oli silloin 7-10 vuotias. Välimatkaa oli n. sata kilsaa. Aina se kyydin sai ja toivat perille saakka ja kuski pullakahvitettiin. Serkku oli supliikki seuramies jo pienenä, jos ei juttua lentänyt, niin sitten viihdytti laulamalla.

Näitähän löytyy varmasti enemmän, mutta nuo tuli mieleen ekana. Kasarilla elettiin aivan toisenlaista elämää. Kaikki ollaan kuitenkin hengissä, eikä mitään tapaturmia tapahtunut. Siltikään en sallisi omille lapsilleni. :D

Ei meitä koskaan jätetty riskialtteisiin tilanteisiin tai paikkoihin. Me hankkiuduttiin niihin ihan itse, kielloista huolimatta. Parasta oli että kännyköitä ei ollut. Jollakin saattoi olla kello, mutta nekin yleensä hajosivat leikeissä. Joten vanhemmilla ei ollut aavistustakaan missä lapset seikkailivat. Kotiintuloaika oli ja se toimi koska nälkä ajoi kotiin illalla.

Juostiin serkkulikan kanssa tukkinipuilla, kun vanhemmat ottivat puhutteluun. Iso mummo osallistui keskusteluun, jotta "siellähän ne pojatkin juoksentelee kaiket päivät".

70-lukulaiseen tasa-arvoon nojaten, enää ei tultu kielteleen!

Olin 4-vuotiaana yksin kotona n. tunnin, kun vanhemmat olivat vuorotöissä ja vuoronvaihtoon ei ollut hoitajaa.  Opin uimaan ennen kouluikää, joten sain mennä jo 6-vuotiaana itsekseni rannalle reilun kilometrin päähän.  Olin 13-vuotiaana yksin kotona reilun viikon, kun äiti lähti uuden heilan kanssa lomareissulle. Äiti kyllä jätti ruokarahaa ja soitti kerran päivässä. Muutin kotoa pois toiselle paikkakunnalle opiskelemaan 15-vuotiaana. Ei ole jäänyt traumoja. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Totta. Mutta me jotka selvittiin ((eli enemmistö) saatiin kyllä elää paljon vapaampi ja kokemusrikkaampi lapsuus, kuin nykylapset.

Joillekin tosin jäi traumoja kuten turvattomuudentunne tietyissä tilanteissa. Kyllä lapsen kuuluu saada kasvaa niin että aikuinen on tarvittaessa lähellä.

Olen syntynyt vuonna 1995, enkä ole koskaan ajatellut lapsuuteni olleen mitenkään hurja tai vaarallinen, mutta kyllä nykyään esim. siskonlapsiani suojellaan enemmän kuin minua aikoinaan. Omat vanhempani ovat syntyneet 50-luvun lopulla.

- Olen jo 8-vuotiaana käynyt kavereiden kanssa rannalla uimassa ilman valvovaa aikuista. Olin uimataitoinen kyllä, opin uimaan muistaakseni 5-6 -vuotiaana. Ohjeeksi annettiin, että pitää olla varovainen, jalkojen pitää ylettää pohjaan ja rantaan päin. Kyllä näitä ohjeita noudatettiin. Nykyään 10-vuotias siskontyttöni ei saa uida edes mökkirannassa ilman, että aikuinen vahtii lähellä.

- 6-vuotiaana en saanut mennä uimaan yksin, mutta tuon ikäisenä ja nuorempanakin leikittiin yksin kavereiden kanssa lähialueella, mm. metsässä ja uimarannalla, ilman että oltiin näköetäisyydellä aikuisista. Muistan leikkineeni 4-vuotiaan kaverin kanssa siellä hiekkaleikkejä, aikuista ei ollut mukana. Aikuiset luottivat siihen, että lapset eivät mene uimaan yksin jos kielletään, ja kyllä me toteltiin.

- Ylipäätään liikuttiin hyvin vapaasti siinä 6-8 -vuotiaana lähialueella ja kavereiden luona, kännykkää mulla ei ollut ennen ala-asteen loppua. Muistan kerran kun sain huudot kun tulin kotiin vasta kymmeneltä, kaverin luona oli ollut juhlat ja kukaan ei tajunnut, ettei mun vanhemmat olleet antaneet lupaa olla niin myöhään.

- Vanhemmilla oli perhetuttujen kanssa illanistujaisia, jossa kaikki aikuiset joivat alkoholia ja lapset riehuivat keskenään. Kukaan ei juonut mihinkään kaatokänniin (yleensä), mutta jos jotain olisi meille lapsille sattunut, ei olisi ollut ketään aikuista selvinpäin auttamassa. Paitsi naapurit.

70-luvulla matkustin yksin 14-vuotiaana lentokoneella Lontooseen, vaihdoin metroon ja sillä juna-asemalle, josta sitten junalla toiseen kaupunkiin. Ja sama toisin päin. Uusi maa minulle, ja kielitaitokin ikäni mukaista. Vuotta myöhemmin interrailasin yksin ympäri Eurooppaa, kun kukaan kavereista ei saanut lupaa tulla mukaan.

Rättisitikan takapenkillä me lapset saimme matkustaa seisoaltaan niin, että pää pilkisti rullatun katon läpi viimassa - oli sitten kyseessä lyhyt tai pidempi matka.

Onhan näitä. Omatoimiseksi on opittu, mutta tuota rättisitikan matkustustapaa ihmettelen vieläkin. Onneakin ollut matkassa.

Sanna Marin nillittää lapsuudestaan vaikka koulu vieressä ja asui Treen arvostetuimmalla alueella ja rivarikolmiossa kolmisin naisten kanssa.

No saimme olla pihassa ulkona leikkimässä jotain 3-4 vuotiaina. Eskarista pääsi kotiin ilman vanhempia. Ala-asteikäisenä oli ihan normaalia olla illat ja yöt yksin jos vanhemmat olivat vuorotöissä. Olin myös sairaana yksin kotona siinä 7-vuotiaana. Vähän kyllä ahdisti, sen muistan.

Nykyään ihan nössömeininki. Jos päiväkodin pihasta löytyy kuollut varpunen niin kahden viikon kriisiaika ja lapsille ja heidän vanhemmille terapiaa, jonka yhteiskunta maksaa.