Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Muutimme juuri valmistuneeseen kerrostaloon samana kesänä kun täytin kolme vuotta. Pääsin heti leikkimään ulos itsekseni, se olikin mukavaa, kunnes jossain kohtaa aloin väsymään ja muistin äidin.

Kaikki talot näyttivät silmissäni samalta, eikä minulla ollut mitään käsitystä mistä talosta ja alaovesta olin tullut ulos. 

Pihalla ollut mukava täti oli minut vienyt kotiin, muistaessaan minne uusi perhe oli muuttanut. Olin sanonut tädille nimekseni toisen nimeni (isäni kutsui minulla välillä sillä)

Tätä tarinaa on naurettu tähän päivään asti, kun niin hölmöilin ulkona etten kotiakaa osannut ja saati tiennyt nimeäni.

Näin vuonna 1981

Vierailija kirjoitti:

Nykyään ihan nössömeininki. Jos päiväkodin pihasta löytyy kuollut varpunen niin kahden viikon kriisiaika ja lapsille ja heidän vanhemmille terapiaa, jonka yhteiskunta maksaa.

Mielummin nössö kuin kuolleita lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Totta. Mutta me jotka selvittiin ((eli enemmistö) saatiin kyllä elää paljon vapaampi ja kokemusrikkaampi lapsuus, kuin nykylapset.

No kivat meille? Pidän kyllä tätä hintaa ”vapaammasta ja kokemusrikkaammasta” lapsuudesta liian kovana.

Minä en. Siinä kasvoi erilainen rohkeus elämään. Oppi liikkuessaan sosiaalisia taitoja, suunnistamaan ilman karttaa / Google Mapsia, erilaisia kädentaitoja. Ei aiemmista sukupolvista kasvanut sulkeutuneita uusavuttomia.

Enkä tässä nosta omaa sukupolveani (70-luvulla syntyneet) jalustalle, meitä aiemmat sukupolvet olivat näissä etevämpiä ja etenkin kekseliäämpiä kun oli puutetta ja vähemmän viihdykkeitä niin piti käyttää kekseliäisyyttä.

Nämä uusavuttomat ovat aikakautensa uhreja, usein syntyneet jompaakumpaan ääripäähän, joko köyhään tukien varassa sukupolvesta toiseen elävien kierteeseen taikka sitten uraohjuksien perheeseen jossa PlayStation ja iPad kilvan kasvattavat lasta vääristyneeseen todellisuuteen.

Minä en oppinut koskaan suunnistamaan. Olin helpottunut kun Google Maps tuli. Olin silloin jo pitkälle aikuinen.

Leikittiin alakouluikäisinä järven ja meren jäällä. Sinne mentiin heti kun ohut kuori tuli ja keväällä leikittiin ajelemalla jokainen omalla jäälautalla.

Oli kielletty hukkumasta ja muutenkin satuttamasta itseään. Vanhemmat olivat vihaisia, jos saivat tietää mistään onnettomuudesta. Siksipä en koskaan kotona kertonutkaan, kun olin pudonnut heikkoihin jäihin. Kuivattelin vaatteet salassa vintillä jne.

Tuohan se asenne oli joka asiaan. Sai kiipeillä kallioilla ja leikkiä vaikka junanraiteilla, ja sitten jos jotain sattui niin se oli oma vika, ja myös porukan muiden lasten vika. Hirvittää nyt kun on omia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Leikittiin alakouluikäisinä järven ja meren jäällä. Sinne mentiin heti kun ohut kuori tuli ja keväällä leikittiin ajelemalla jokainen omalla jäälautalla.

Oli kielletty hukkumasta ja muutenkin satuttamasta itseään. Vanhemmat olivat vihaisia, jos saivat tietää mistään onnettomuudesta. Siksipä en koskaan kotona kertonutkaan, kun olin pudonnut heikkoihin jäihin. Kuivattelin vaatteet salassa vintillä jne.

Tuohan se asenne oli joka asiaan. Sai kiipeillä kallioilla ja leikkiä vaikka junanraiteilla, ja sitten jos jotain sattui niin se oli oma vika, ja myös porukan muiden lasten vika. Hirvittää nyt kun on omia lapsia.

Eikö teitä edes kielletty menemästä heikoille jäille, kallioille, junanraiteille ym vaarallisille paikoille?

Eli saa mennä heikolle jäälle, mutta ei hukkua.

Vierailija kirjoitti:

Joo, vaikka mitä. Lapsuudessa homma toimi niin että sanottiin tiukasti vaikka  että "et sitten hukuta itseäsi sinne" kun alta kouluikäiset uimataidottomat lapset lähtivät keskenään rannalle. Jos kuitenkin hukkui niin oma vika, olihan lasta varoitettu ja varoituksen jälkeen lapsen katsottiin olevan itse vastuussa turvallisuudestaan. Omaa tyhmyyttään meni hukkumaan vaikka nimenomaan sanottiin!

Kuulostaa uskomattomalta nykyvanhemman korvaan mutta oikeasti homma toimi esim 60 ja 70 -luvulla juuri noin. Lapsilla itsellään oli suurin vastuu omasta turvallisuudestaan. Vanhemman vastuulla oli muistuttaa kerran, ja sen jälkeen, herran huomaan.

Meillä oli aina ukaasi "saat selkään jos hukut" no ei uskallettu sitten hukkua. Onneksi ei osattu järkeillä silloin että ei se selkäsauna hukkuneena olisi missään tuntunut.

Ihme esimerkki aloittajalla. Saattajapalvelu on alle 12-vuotiaille.

Mummola oli vuolaasti virtaavan joen rannassa, joessa puljattiin ja rannalla leikittiin kesäkaudet. En muista että meitä olisi kukaan sina silmätarkkana ollut vieressä vahtimassa. Ainahan kaikki olivt ulkona, eli pihapiirissä oli koku aikuinen mutta mitä se olisi hyödyttänyt jos virta olis vieny sillon kun ei osannu ees uida vielä.

Toinen asia samassa paikassa oli se että me lapset poltettiin nuotiota usein muuripadan alla ja leikittiin ruoanlaittoa ym eikä kukan ollut vahtimassa. Muutaman kerran ku poltti näppinsä niin oppi olemaan menemättä liian lähelle, mutta olihan siinä toki muitakin vaaroja.

Minä olen kasvanut varmaan keskivertoa huolehtivammassa perheessä 90-luvulla (äiti oli sosiaalityöntekijä ja teki mm. lastensuojelutyötä, tämä ehkä osin selittää miksi vahti meitä hyvin tarkkaan). Mutta toki joitain juttuja tapahtui. Autossa tosiaan saatettiin matkustaa ilman turvavöitä tai siskon kanssa yhteisessä vyössä. Autoon myös joskus lastattiin ylikuormaa eli neljä lasta takapenkille, jos piti saada kavereita kyytiin. Asuttiin junaradan lähellä ja leikittiin siinä ratapenkoilla ja kuljettiin radan yli edestakaisin, ei kuitenkaan mitään uhkarohkeita leikkejä ikinä, kilttejä lapsia kun oltiin. Sitten joskus esiteininä ratsastettiin naapurin hevosella itse väsättyjä maastoesteitä keskenämme, siinä joskus jotain sattuikin, mutta ei vakavampaa. Tätä en missään nimessä antaisi omien lasteni tehdä, pitäisi olla kunnon huolella suunniteltu esterata ja valvontaa. En tosin tiedä tiesikö äiti ettei se naapuri yhtään katsonut perään...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, vaikka mitä. Lapsuudessa homma toimi niin että sanottiin tiukasti vaikka  että "et sitten hukuta itseäsi sinne" kun alta kouluikäiset uimataidottomat lapset lähtivät keskenään rannalle. Jos kuitenkin hukkui niin oma vika, olihan lasta varoitettu ja varoituksen jälkeen lapsen katsottiin olevan itse vastuussa turvallisuudestaan. Omaa tyhmyyttään meni hukkumaan vaikka nimenomaan sanottiin!

Kuulostaa uskomattomalta nykyvanhemman korvaan mutta oikeasti homma toimi esim 60 ja 70 -luvulla juuri noin. Lapsilla itsellään oli suurin vastuu omasta turvallisuudestaan. Vanhemman vastuulla oli muistuttaa kerran, ja sen jälkeen, herran huomaan.

Meillä oli aina ukaasi "saat selkään jos hukut" no ei uskallettu sitten hukkua. Onneksi ei osattu järkeillä silloin että ei se selkäsauna hukkuneena olisi missään tuntunut.

Minullekin sanottiin noin, mutta koska en koskaan ollut oikeasti selkäsaunaa saanut ja muutenkin, tajusin että kyseessä on tavallaan vitsi kun eihän sitä hukkuneena selkäänsä voi saada. Tai kalliolta pudonneena tai auton alle jääneenä tai mitä nyt voisi ollakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenkotini takapihalla kulki joki, eikä meidän leikkimistä joen rannassa mitenkään vahdittu. Muistan monta talvea, kun rikoimme keskellä jokea jäätä aina vähän kerrallaan ja kikattelimme, kun se alkoi lohkeilla.

Voisit olla lapsuuden naapurini Pitsitieltä, kolmistaan leikittiin joella, välillä nelistään ja talvisin oli just toi jään rikkomisleikki ja sit se voitti kuka uskalsi olla lähempänä sulaa vettä.

Ja sitten näitä toinen toistaan hölmömpiä tiktok-haasteita pidetään jotenkin uutena ilmiönä. Vaikka ainahan lapset ovat keksineet kaikkea älytöntä ja vaarallistakin, tuommoista "kuka uskaltaa"-kisailua.

Olin lapsi 70 luvulla ja siitä saakka kun muistan lapsuuttani minulla on sellainen mielikuva että ei meitä maalla vahdittu kokoaikaa. Aikuiset teki omia töitään, ehkä sitä nyt suurinpiirtein, ainakin alle kouluikäisenä, samassa pihapiirissä ja kuuloetäisyydellä oltiin ja tietyistä vaaroista varoitettiin mutta ei sillon lapsia pidetty sillä tapaa pumpulissa ja suojeltu joka naarmulta kuin nykyään. Omat ja naapuriston tai suvun kakarat oli keskenään, ainakin valoisan aikaan aina ulkona ja itse piti selviytyä.

No...itsenäisesti olen selviytynyt koko elämäni tyyliin ei tartte auttaa!

Olin n.5-6v., kun äiti lähetti minut apteekkiin ostamaan lääkettä, kun sisarukset olivat kipeinä eikä muita, joilta apua pyytää, ollut. Menin ja toin lääkkeet. Lappu ja rahat mukana. 

No melko pienenä mökillä 1980-luvulla olin usein yksin pihalla, vaikka siellä oli järvi melko lähellä, ehkä noin 100 metrin päässä, siellä oli myös kaivo jonka kansi tosin oli yleensä kiinni ja liiteri, jossa oli erilaisia työkaluja, kuten puukkoja, kirves, vesuri jne. Siellä oli myös puolitäysiä maalipurkkeja ja kaikenlaisia isän purkkeja, joissa oli erilaisia lapselle vaarallisia aineita. Myös grillihiilten sytysnestepullojakin oli siellä ja tulitikkujakin oli minun ulottuvillani. Liiterin ovi oli auki, eli olisin helposti päässyt sinne. Metsäänkin olisin päässyt ja olisin siis päässyt käsiksi helposti lapselle vaarallisiin aineisiin ja erilaisiin vaarallisiin työkaluihin. Minulla oli jopa oma puukko melko pienenä, ehkä jo 4-5 vuotiaana. Ei varmasti nykyaikana saisi olla niin, että lapsi on ilman vahtia tuollaisessa ympäristössä.

En tiedä tuosta 'jätetty', 60-luvun lapsuus oli vain niin erilaista tämänpäivän lapsuuteen verrattuna. Sain esim. 5-6 vuotiaana mennä  kilometrin päähän naapuriin leikkimään. Jouduin myös useinmiten ottamaan kolme vuotta nuoremman siskoni mukaan. Äiti sanoi vain että 'kato kans että sisko on mukana kun tulet takaisin.' Jo kolmivuotiaana minut jätettiin aamuisin vauvan vahdiksi kun vanhemmat oli navetassa. Sisko makasi kehdossa jota piti heiluttaa. Äiti kertoi että kerran olin tullut juosten ja itkien navettaan ja sanonut että vauva huutaa koko ajan ja isä oli sanonut että älä paru, nyt menet takaisin ja heilutat sitä kehtoa ja niin olin ilmeisesti tehnyt. Olin myös myöhemmin kysyt äidiltä että voidaanko jättää se vauva takaisin,, hahaaa

Itse en päästänyt omia alle kouluikäisiä, uimataidottomia lapsia uimaan viiden kilometrin päässä sijaitsevalle uimarannalle, jonne piti ajaa vilkkaan maantien pientareella.

Voi sentään, ihme että omasta sukupolvestani yksikään kasvoi aikuiseksi asti, niin vaarallisesti elettiin nykymittapuun mukaan. Ja kieltämättä, olihan niitä oikeasti kyseenalaisiakin asioita joihin omia lapsiani en päästäisi.

Esim. se kun minut laitettiin 3-vuotiaana isompien sisarusten kanssa uimarannalle. Veli oli 9 ja sisko 7.

Olin vielä kova menemään veteen, en pelännyt ollenkaan ja sisarukset on sanoneet että oli kova vahtiminen.  Rattaissa työnsivät minua, oli sen verran matkaa rantaan. Muistan myös että veljen pyörän päällä olisi kuljetettu joskus.

Kesäisin päivät aamusta iltaan juostiin ulkona kenenkään vahtimatta. Metsät koluttiin ja kallioilla kiipeiltiin sekä puissa. Sisko putosikin kerran ja minua puri käärme. Emme silti pelänneet koskaan.

Oli myös leikkipuisto missä härveleitä jotka nykyään ei saa enää käyttää. Mukuloita oli pilvin pimein, kai sitä aina jotain sattuikin mutta elossa selvittiin kaikki.

Hiukan myöhemmin kiinnostuin hevosista ja se innostus vei mukanaan. Tässä harrastuksessa tuli monta selästä putoamista, solisluun murtuma, olkapää sijoiltaan yms. joka ei intoa pysäyttänyt. Hevonen on iso ja voimakas eläin, äkkiä siinä pieni tyttö tai poika itsensä teloo vaikka hevoset eivät pahaa ihmiselle tarkoita. 

Totta kai järki pitää olla, mutta pumpuliin kääriminen on kyllä liikaa. Omat lapseni ovat saaneet hartrastaa ja liikkua, tyttö vuorostaan innostui hevosharrastuksesta poika amerikkalaisesta jalkapallosta.  En olisi heitä keskenään päästänyt uimarantaan samoin kuin itse olen päässyt, mutta elää ja liikkua ovat saaneet ja siihen kannustettu.

Vaaran paikkoja ollut koko lapsuus täynnä.Heti kun oppinut kävelemään,sai mennä minne halusi.Irsenäinen kouluiässä,miten sitä on selvinnyt esim liikenne.Nyt on myöskin lapsia pieniä joiden koulutie vaarallinen pitää selvitä bussille kilometrien kävely..pimeä,talvi tulee liukkaus.Siinnä tarvitaan suojelusenkeliä.Mieheni hiihtelu yksin kolmevuotiaana jonkun lammen rantamilla.Sen hän muistaa kertoa.Kyllä joku suojelusenkeli on ollut vaaroja oli paljon ja on.Myös willielämiä ollut,ja on.Kyllä meidän isommat muksut joutui nytkin kävelemään pitkän matkan bussipysäkille,vanhemmat maksoi bussimatkat kouluun..On nääs katsottu 4-5km,pikkumuksutkin, alakoululaiset pystyy liikkumaan.Miten kun ei monikaan aikuinen.Itse liikun paljon pitkiä matkoja.

Suuret ikäluokat ovat olleet yleensä surkeita äitejä ja isiä! Vanhemmat ovat hoitaneet ja valvoneet alle kouluikäisiä ja koululaisia - siis alaikäisiä - lapsiaan huonosti. Vanhemmat eivät ole edes tienneet, missä omat lapset kulkevat ja mitä tekevät. Nuoret ja terveet vanhemmat ovat hoidattaneet lapsiaan usein ja pitkiä aikoja sukulaisilla. Sukulaispaikoissa lasten hoito ja valvonta valvonta on ollut myös retuperällä. Poikkeus vahvistaa säännön.

Lastensuojeluilmoitus ja kiireellinen huostaanotto olisi pelastanut monta entisajan lasta vakavilta onnettomuuksilta, tapaturmilta, vammautumisilta ja jopa hengenlähdöltä!

https://yle.fi/uutiset/3-8023563

"Lakien, säädösten ja yleisen turvallisuuskulttuurin, kuten asenteiden ja tuoteturvallisuuden kehittyminen ovat vähentäneet pienten lasten tapaturmaisia kuolemia merkittävästi.

Vuonna 1969 kuoli 340 lasta tapaturmaisesti tai väkivallan seurauksena, kun vuonna 2013 vastaava luku oli enää vain 20. Hukkumiskuolemat ja kuolemaan johtaneet tapaturmat liikenteessä ovat harvinaisia."

Olen ysärilapsi, ja olin ekaluokalta alkaen yksin kotona tuntikausia. Äitini teki vuorotyötä hoitoalalla ja isäni oli reissutyössä. Saatoin olla päivässä jopa 8-9h yksin. Usein oli niin, että näin äitini pikaisesti koulusta tullessani kun hän teki lähtöä töihin, ja sitten olin yksin kotona kunnes hän palasi iltakymmeneltä päättyvästä vuorostaan. Asuimme maaseudulla jossa ei ollut mitään tekemistä lapsille, ei mitään iltapäiväkerhoja, nuorisotaloa tai ohjattuja harrastuksia. Lähin kaverikin asui yli viiden kilometrin päässä. Joskus naapurintäti vahti minua, mutta ei hänkään aina voinut. 

Joitain suoranaisia vaaratilanteitakin tämä aiheutti. Olen esimerkiksi päätynyt istumaan ulkona pakkasessa tuntikausia kun ulko-oven lukko jäätyi talvella kiinni eivätkä naapuritkaan olleet kotona. 

Nykyään tällainen meininki olisi varmaankin heitteillejättöä. Vaikka oletan, että tänä päivänä lapsille on myös enemmän iltapäivätoimintaa tarjolla, ehkä myös siellä maalaiskylässä.