Lue keskustelun säännöt.
Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?
Minä lensin 13-vuotiaana lentokoneella yksin Lontooseen, jossa minua oltiin vastassa normaalissa vastaanottohallissa. Ei saattajaa. Vastaavia tapauksia oli paljon.
Kommentit (1616)
Vierailija kirjoitti:
No joo. Kymmen vuotiaana pyörillä kavereiden kaa 10 kilsan päähän uimaan ilman aikuista. Eikä ollut kännykkä aikaa ees. Omaani en päästäisi
11-vuotiaani on tänä kesänä pyöräillyt ikätoverin kanssa järvelle uimaan reilu 10 km matkan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pyöräiltiin kaveriporukalla uimaan eikä menty viralliselle uimarannalle, vaan tästä noin kilometrin päähän olevalle kalliolle josta laskeutuminen veteen oli jyrkkä ja pois päästiin kaislojen seassa kahlaten. Ei aurinkorasvaa kellään, ei edes hellehattuja( tytöillä ainakaan, pojilla nyt taisi olla lippikset). Eväinä sipsejä ja limsaa, jos niitäkään. Päänsärky ja palanut nahka vähän niinkuin kuului kesäfiilikseen!
Pyöräilykypäriä ei ollut kellään ja monesti pyörän päällä oli kolme niin että yksi istui satulassa, toinen tarakalla ja kolmas ohjaustangolla.
Kaupasta haettiin äidille tupakkaa, tämä nyt ei varsinaisesti asettanut ketään mihinkään vaaraan mutta katsottaisiin silti nykyään sopimattomaksi toiminnaksi.
Olen syntynyt 1980
Tyttäreni 12v on mennyt koko kesän kaverin kanssa uimaan junaradan yli, kilometri metsän läpi ja samaa reittiä takaisin. Eivätkä muuten ole ainoat, tuo on tunnettu epävirallinen reitti rannalle! Junaradan takia toki vaarallinen, mutta näkyvyys on hyvä eikä tyttäreni ole niin tyhmä että jäisi pelleilemään raiteille. Osaa myös uida, samoin kaverinsa ja heillä on kännykät. Uskon ja luotan, että pärjäävät. Tyttö on sen ikäinen jo muutenkin, etten voi koko ajan olla hengittämässä niskaan!
Maalaisjärki. Se monilta nykyvanhemmilta puuttuu.
Uimaan mentiin moneksi tunniksi, ei osattu uida. Parikin kertaa jouduin uppeluksiin ja panikoin pinnan alla ja jotenkin räpiköin pois. Vanhemmille en edes kertonut, ei heitä olisi kiinnostanut. Rakennettiin isoja lumitunneleita, jotka romahteli päälle. Vaellettiin metsissä, puroissa, kallioilla. Joka paikkaan piti mennä tutkimaan, esim. autiotaloihin. Juteltiin kelle vain, tuntemattomille ja kännisille. Ei osattu pelätä ketään. Juostiin karkuun, jos pelotti. Vanhemmat eivät olleet alkkiksia, mutta aikuisten juhlissa ihmiset olivat aina ympäripäissään. Muistan yhden puukko tappelun yhtenä juhannuksena. Miehet painivat verissäpäin niin että tanner jyski. Pelotti mennä nukkumaan, mutta ketään ei kiinnostanut. Lapset lakkasi olemasta huolenaihe kun ne olivat pois silmistä. Hengiteltiin tupakansavua asunnoissa. Saatoin olla ulkona sairaanakin. En omaa lastani pistäisi pihalle kuumeessa, mutta tuohon aikaan kai ei ollut niin vakavaa, jos lapsi oli sairas. Minut jätettiin yksin alle kouluikäisenä oksennustaudissa.
Vierailija kirjoitti:
Tyttäreni 12v on mennyt koko kesän kaverin kanssa uimaan junaradan yli, kilometri metsän läpi ja samaa reittiä takaisin. Eivätkä muuten ole ainoat, tuo on tunnettu epävirallinen reitti rannalle! Junaradan takia toki vaarallinen, mutta näkyvyys on hyvä eikä tyttäreni ole niin tyhmä että jäisi pelleilemään raiteille. Osaa myös uida, samoin kaverinsa ja heillä on kännykät. Uskon ja luotan, että pärjäävät. Tyttö on sen ikäinen jo muutenkin, etten voi koko ajan olla hengittämässä niskaan!
Maalaisjärki. Se monilta nykyvanhemmilta puuttuu.
Olet huono äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sain liikkua lapsiporukalla ihan vapaasti ilman valvontaa 3 -vuotiaasta asti. Paikkana oli Kontula.
Voi kuule tämä on täysin tavallista ihan nykypäivänäkin.
Paljon erilaisia juttuja. Tässä pari.
Yksinhuoltajaisäni tapaili muutamia kertoja yhtä yksinhuoltajaäitiä (meidän ex-naapuri). Olivat meillä kylässä ja ainakin isäni oli kännissä ja yritti vokotella naista kanssaan sänkyyn. Me lapset kurkimme makuuhuoneen ikkunan takana. Naisen lapset itkivät ja vieraat lähtivät pois. Nainen varasti isältä kotona säilössä olleita rahoja. En muista summaa, mutta ilmeisesti kohtuullinen, kun niitä isäni meni jälkikäteen takaisin pyytämään. Minut hän tietysti otti mukaan.
Toisen kerran oltiin saaressa, jossa isä myös kännissä yritti vokotella jotain naista. Siitä tuli riitaa jonkun toisen miehen kanssa ja minä sitä itkien selvittelemään. Seuraavana päivänä jatkettiin veneilyä pienellä veneellämme. Isää ei haitannut, vaikka oli edelleen tuhdissa humalassa.
Edelleenkin nämä jutut hävettävät, enkä ole näistä kertonut edes miehelleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olin n. 11v kun olin kipeänä talvella ja kurkku oli niin kipeä etten pystynyt puhumaan. siihen aikaan, elettiin 70 luvun alkua, lääkäri toimi erään kerrostalon alakerrassa ja sinne olin. 2km matka. terkkarikin oli mutta kun rahaa ei ollut äiti sanoi että mene sinne ei se lapselta rahaa ota. kävelin sinne yksinäni pakkasessa ja istuin odottamaan. siellä oli hoitaja joka vain tuijotti eikä kysynyt mitään. enkä minä pystynyt puhumaan. istuin aikani siinä ja kävelin takaisin kotiin kun kukaan ei noteerannut mitenkään.
Missu kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No joo. Kymmen vuotiaana pyörillä kavereiden kaa 10 kilsan päähän uimaan ilman aikuista. Eikä ollut kännykkä aikaa ees. Omaani en päästäisi
11-vuotiaani on tänä kesänä pyöräillyt ikätoverin kanssa järvelle uimaan reilu 10 km matkan.
11vuotiaana olin kesätöissä lapsia hoitamassa. Vanhon kolmen vanha. Oli raskaita pitkiä päiviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Maalla asuttiin ja alle kouluikäisinä pyörittiin lähimetsissä, joskus kilometrienkin päässä ilman mitään valvontaa. Hyvin opittiin tuntemaan maastot, eikä koskaan käynyt mitään.
Isäni (40-luvulla syntynyt) sanoi usein kävelleensä mummolaan (linnuntietä vajaa 10km.) metsäpolkua ja pitkospuita ollessaan jotain 7v. Ei ollut puhelimia millä ilmoittaa saapuiko koskaan perille. Niin vaan luotettiin matkaan molemmista suunnista.. Hurjalta kuulostaa.
Tilanne ei ollut vaarallinen, mutta jännitin niin, että muistan sen vaisanväänteen vieläkin. Olin yhdeksän vanha, kun muutimme samassa kaupungissa aivan kaupungin toiselle laidalle. Se oli kesäkuun puolivälissä. Vanhat kaverit jäivät, en mitenkään voinut enää tavata heitä, eikä meillä ollut puhelinta. Vanhemmillani ei ollut mitään intressejä kuljettaa minua enää tapamaan heitä, eikä heitä enää käynyt meillä.
Olin hiljainen ja arka lapsi, en saanut kovin nopeasti uusia kavereita.
Se kauhun paikka tuli, kun minun piti aivan yksin sitten selviytyä uuteen kouluuni. Ei ollut tutustumista etukäteen, ei ollut kukaan viemässä sinne kouluun. Ei ollut kaveria, kenen kanssa mennä. En tiennyt mistä ovesta mennä sisään, koulu oli suuri ja ovia oli useita. En tiennyt mihin luokkaan mennä, kun 4. luokkia olikin viisi luokkahuonetta.
Muistan kun läksin yksin kotoa, muistan tiilisen koulurakennuksen, jota kiersin ympäri.
Ja sitten.
En muista mitään siitä päivästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tyttäreni 12v on mennyt koko kesän kaverin kanssa uimaan junaradan yli, kilometri metsän läpi ja samaa reittiä takaisin. Eivätkä muuten ole ainoat, tuo on tunnettu epävirallinen reitti rannalle! Junaradan takia toki vaarallinen, mutta näkyvyys on hyvä eikä tyttäreni ole niin tyhmä että jäisi pelleilemään raiteille. Osaa myös uida, samoin kaverinsa ja heillä on kännykät. Uskon ja luotan, että pärjäävät. Tyttö on sen ikäinen jo muutenkin, etten voi koko ajan olla hengittämässä niskaan!
Maalaisjärki. Se monilta nykyvanhemmilta puuttuu.
Syksyllä pimenee äkisti. Mihin aikaa junia menee siitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika pienestä olen kokenut, että on pitänyt pärjätä omillaan. Ei meillä ollut alkoholiongelmia tai väkivaltaa, vanhemmat asiallisia ja mukavia työssäkäyviä ihmisiä. Mutta ei minusta juuri kyllä huolehdittu. En muista, että ikinä olisi vanhemmat kyselleet läksyjen teon perään, huolehtineet koulumatkojen kulkemisesta (asuimme maalla, kuljin kilometrien pimeän metsätaipaleen yksin ihan ekaluokkalaisesta asti), olleet kiinnostuneita harrastuksistani tai huolehtineet, että vaatteet ja välineet ovat oikeanlaisia, kyselleet koulupäivän kuulumisia tai olleet kiinnostuneita esim. että mitä syön välipalaksi koulun jälkeen... Olen joskus miettinyt oikein, että mistä tämä johtui: olivatko vanhemmat jotenkin väsyneitä, eivätkä enää jaksaneet kuopuksen asioista niin kiinnostua? Oliko ilmapiiri 80-luvulla jotenkin yleisesti tuollainen?
Vaatteet, harrastukset, läksyt, kuulumisten kyselyt, turvalliset koulumatkat... Nämä kaikki ovat asioita, joihin itse käytän aika paljon aikaa ja energiaa alakouluikäisten lasten äitinä.
Minäkin olen maalta kotoisin ja tuo pärjäämisen eetos on ollut tuttua lapsesta saakka. Minulla on itse asiassa hyvin vähän muistoja ennen kouluun lähtemistä ja todennäköisesti olen ainoana lapsena ollut yksin kaikki päivät. Jotain muistoja on yksin leikkimisestä, mutta menneisyyttä miettiessäni vastassa on melkeinpä täysi pimeys ja muistojen vähyys. Välillä mietin, että oliko minulla vain niin tylsää, että muistoja ei syntynyt vai onko jotain, mitä en halua muistaa?
Olen vasta aikuisena tajunnut sellaisen asian, että hammaslääkärikammoni juontaa juurensa muutamaan ikävään hammaslääkärikäyntiin ekalla luokalla. Silloin hammaslääkärissä käytiin yksin eli koululta käveltiin hammashoitolaan. Minäkin olen kävellyt lääkäriin ja joutunut kestämään puuduttamatta tapahtuneen paikkauksen, joka on sattunut aivan hirvittävästi. Tämän jälkeen - seuraavalla viikolla - olen taas kävellyt hammashoitolaan yksin ja minulta on porattu toinen reikä, taas ilman paikkausta ja muistan vieläkin, miten yritin kestää kivun tunnetta siirtämällä itseni ajatusten voimalla pois tuolista (kuvittelin olevani ratsastamassa). Mutta minä en ole kertonut asiasta kotona, en ole kieltäytynyt menemästä hammaslääkäriin, en ole pyytänyt äitiä tai isää mukaan, en ole purkanut surua ja kauhua kenellekään.
Olen vieläkin tästä ajatuksesta ihan häkeltynyt. Miksi en kertonut siitä vanhemmilleni? Miksi he eivät huomanneet mitään? Minkälainen varhaislapsuuteni on ollut, jos minulla ei ollut a) ymmärrystä, että tällainen lapsen kidutus ei ole oikein ja b) tunnetta siitä, että olisin ollut oikeutettu hakemaan asiaan ja tunteisiin apua?
Tuosta hampaiden paikkaamisesta ilman puudutusta sen verran, että minä aikuisena en anna paikata ilman puudutusta. Mutta Suomi on semmoinen kivun ihastelija yhteiskunta. Naiset joutuvat synnyttämään hirveällä tuskalla, vaikka synnytys pystyttäisiin hoitamaan täysin kivuttomasti tapahtumaksi. Paksunsuolentähystys on kamala, tuskainen toimenpide, mutta ei voida suoda sitä,vettä potilas kevytnukutettaisiin. Kamala on myös vatsalaukuntähystys, kun letkua työnnetään kurkun kautta mahaan ja tietysti ilman kivunlievitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Espanjan aurinkorannikolla vuonna -89. Äiti ja isäpuoli jättivät minut 9v. ja siskoni 8v. kahdeksitoista tunniksi itsekseen pyörimään hotellin liepeille, kun itse ryyppäilivät kaupungin yössä.
Tämä on vain yksi traumamuisto muiden joukossa. Omia lapsia ei minulla ole.
N41
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.
Totta. Mutta me jotka selvittiin ((eli enemmistö) saatiin kyllä elää paljon vapaampi ja kokemusrikkaampi lapsuus, kuin nykylapset.
Oliko se niiden kuolemien arvoista? Päästäisitkö omat lapsesi vastaavasti elämään vapaampaa ja kokemusrikkaampaa elämää silläkin riskillä, että hän voi joku päivä kuolla tai vielä pahempaa, kadota lopullisesti?
Kysymys on hyvä.
Luulen, että oikea tapa on jossain nykyisen pumpulissa kasvattamisen ja heitteillejätön tyyppisen toiminnan välissä.
Minä en ikinä ollu päivähoidossa. Äiti oli töissä kotimme naapurissa olevassa koulussa. Koulun ja kodin väliä hengailtiin sisarusten kanssa päivät 😄
Vapaalla 80-luvulla lapsuuteni ja varhaisnuoruuden eläneenä vastaan, että antaisin omille (kuvitteellisille) lapsileni mahdollisuuden samaan. Aika pitkälti omat kokemukseni tästä ketjusta löytyykin, sisarusten hoitamisesta pitkiin uimareissuihin polkupyörällä. Teini-ikäisenä liftasin myös paljon. Ehkä se on asia, jota en antaisi lapseni tehdä, sen verran maailma ja kulttuuri on muuttunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.
Totta. Mutta me jotka selvittiin ((eli enemmistö) saatiin kyllä elää paljon vapaampi ja kokemusrikkaampi lapsuus, kuin nykylapset.
Oliko se oikeasti kokemusrikkaampi? Moni sanoo olleensa pihalla/kallioilla/järvellä kaikki päivät. Sehän on vain yhdentyyppinen kokemus. Nykylapsilla on erilaisia leikki- ja urheilupaikkoja, elokuvia ja konsertteja, ulkomaanmatkoja ja vaikka mitä. Luulisi että on huomattavasti kokemusrikkaampaa kuin joku järvellä uiminen 24/7.
Vierailija kirjoitti:
Vapaalla 80-luvulla lapsuuteni ja varhaisnuoruuden eläneenä vastaan, että antaisin omille (kuvitteellisille) lapsileni mahdollisuuden samaan. Aika pitkälti omat kokemukseni tästä ketjusta löytyykin, sisarusten hoitamisesta pitkiin uimareissuihin polkupyörällä. Teini-ikäisenä liftasin myös paljon. Ehkä se on asia, jota en antaisi lapseni tehdä, sen verran maailma ja kulttuuri on muuttunut.
Olit jo silloin onnekas, ettei kukaan kidnapannut sinua. On niitä pedofiilejä ja murhaajia ollut aina, en tiedä onko nykyään sen enempää, helpompi vain löytää netin avulla.
No 80/90-luvulla lapsuuteni maatalossa viettäneenä ei kyllä tulisi mieleenkään, että antaisin lasten olla yömyöhään asti ilman puhelinta ties missä. Tulee paniikki jo, jos 13v on kotona yksin, eikä vastaa puhelimeen.