Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Yksin kulkeminen. Asun pikkukunnassa pienessä taajamassa, jonka läpi kulki useampi bussi. Niillä pääsi lähimpään kaupunkiin, jossa bussit kulkivat eri reittejä.

Muistankun kerrankin minut lähetettiin alle 10 vuotiaana yksin bussilla kaupunkiin uimahalliin(!). Äiti hakisi sielä työpäivän päätteeksi. Menin jostain syystä väärään bussiin enkä osannut jäädä oikealla pysäkillä pois, kun bussi ei kulkenut sieltä, mistä olin odottanut. Bussi meni linja päätepysäkille ja itkin bussissa. Kuljettaja antoi minun tulla kyydissä takaisin päin vaikka rahaa ei ollut ja neuvoi mistä pääsen uimahalliin.

Mitään kännyköitä ei tietenkään silloin ollut.

Rakennettiin kavereitten kanssa oma lautta, jolla ajeltiin pitkin järveä. Ei kenelläkään pelastusliivejä. Uintitaito heikosta kohtalaiseen.

Kukaan ei välittänyt punaisen puupennin vertaa.

Vierailija kirjoitti:

Matkustin junalla serkkuni luo viikonlopuksi toiselle paikkakunnalle. Elettiin 70-lukua. Olimme noin 11-12-vuotiaita.

Siinä perjantai-iltapäivän kuluessa serkkuni äiti (eli tätini) sanoi, että ”pärjäättehän te tytöt täällä kahdestaan, kun me Kalevin kanssa lähdetään kylään viikonlopuksi Lahteen”.

Olin vähän ällikällä lyöty, mutta ei auttanut muuta kuin sanoa, että ”joo, kyllä kai me pärjätään.”

Oikeasti oli epävarma ja vähän turvaton olo.

Mitäs me tytöt sitten teimmekään lauantai-iltana? Lähdimme kaupungille pyörimään ja pussailemaan poikien kanssa. Sitten tulimme kotiin noin klo 24. Kotimatkalla juoksimme karkuun paria poikaa, jotka jahtasivat meitä.

Ehdin lähteä takaisin kotiin sunnuntaina jo ennen kuin serkkuni vanhemmat palasivat. En voinut kertoa vanhemmilleni, että me tytöt olimme viettäneet viikonlopun kahdestaan. Vanhempani eivät ehkä olisi päästäneet minua sinne enää ja varmasti olisivat ainakin soittaneet kitkerän puhelun. Niinpä kerroin vain terveisiä ja että hyvin meni viikonloppu ja kivaa oli.

Myöhemmin serkkuni kysyi minulta, että ”mitä sinun vanhemmat sanoi, kun me oltiin se viikonloppu kahdestaan meillä? ”. Vastasin, että ei ne mitään sanoneet. :) Juu, eihän ne, kun en kertonut.

Näin jälkikäteen ajateltuna koen vastuuttomana, että meidät niin nuoret tytöt jätettiin kahdestaan, ilman aikuisten valvontaa, koko viikonlopuksi.

Minä ja serkkuni olimme kuusivuotiaina kaupungilla, seuranani mummo ja hänen siskonsa. Ostoskeskuksessa sovimme, että me lapset menemme toiseen kauppaan ja vanhemmat henkilöt toiseen, ja sen jälkeen odotamme aulassa, ja lähdemme yhdessä mummolaan. Sitten serkkuni kanssa kaupassa käynnin jälkeen odotettiin ja odotettiin, mutta mummoa ei näkynyt. Menimme paniikkiin. Lähdimme kävelemään tai juoksemaan mummolaa kohti, ja ajattelimme että pitää pyytää naapurilta apua, koska jotain on sattunut. Mummo olikin siskonsa kanssa kotipihassaan, eikä ollut yhtään huolissaan lapsenlapsistaan tai edes pahoillaan siitä, että oli tehnyt meille oharit jättämällä ilman aikuista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Matkustin junalla serkkuni luo viikonlopuksi toiselle paikkakunnalle. Elettiin 70-lukua. Olimme noin 11-12-vuotiaita.

Siinä perjantai-iltapäivän kuluessa serkkuni äiti (eli tätini) sanoi, että ”pärjäättehän te tytöt täällä kahdestaan, kun me Kalevin kanssa lähdetään kylään viikonlopuksi Lahteen”.

Olin vähän ällikällä lyöty, mutta ei auttanut muuta kuin sanoa, että ”joo, kyllä kai me pärjätään.”

Oikeasti oli epävarma ja vähän turvaton olo.

Mitäs me tytöt sitten teimmekään lauantai-iltana? Lähdimme kaupungille pyörimään ja pussailemaan poikien kanssa. Sitten tulimme kotiin noin klo 24. Kotimatkalla juoksimme karkuun paria poikaa, jotka jahtasivat meitä.

Ehdin lähteä takaisin kotiin sunnuntaina jo ennen kuin serkkuni vanhemmat palasivat. En voinut kertoa vanhemmilleni, että me tytöt olimme viettäneet viikonlopun kahdestaan. Vanhempani eivät ehkä olisi päästäneet minua sinne enää ja varmasti olisivat ainakin soittaneet kitkerän puhelun. Niinpä kerroin vain terveisiä ja että hyvin meni viikonloppu ja kivaa oli.

Myöhemmin serkkuni kysyi minulta, että ”mitä sinun vanhemmat sanoi, kun me oltiin se viikonloppu kahdestaan meillä? ”. Vastasin, että ei ne mitään sanoneet. :) Juu, eihän ne, kun en kertonut.

Näin jälkikäteen ajateltuna koen vastuuttomana, että meidät niin nuoret tytöt jätettiin kahdestaan, ilman aikuisten valvontaa, koko viikonlopuksi.

Minä ja serkkuni olimme kuusivuotiaina kaupungilla, seuranani mummo ja hänen siskonsa. Ostoskeskuksessa sovimme, että me lapset menemme toiseen kauppaan ja vanhemmat henkilöt toiseen, ja sen jälkeen odotamme aulassa, ja lähdemme yhdessä mummolaan. Sitten serkkuni kanssa kaupassa käynnin jälkeen odotettiin ja odotettiin, mutta mummoa ei näkynyt. Menimme paniikkiin. Lähdimme kävelemään tai juoksemaan mummolaa kohti, ja ajattelimme että pitää pyytää naapurilta apua, koska jotain on sattunut. Mummo olikin siskonsa kanssa kotipihassaan, eikä ollut yhtään huolissaan lapsenlapsistaan tai edes pahoillaan siitä, että oli tehnyt meille oharit jättämällä ilman aikuista.

Ihan järkyttävää.

Olen tämän ketjun ja omien lapsuuskokemuksieni perusteella alkanut tulla siihen tulokseen, että hyvin monen vanhemmat (ylipäätään tuon ajan ihmiset?) ovat olleet paitsi vastuuttomia myös jotenkin vajaaälyisiä. Miten muuten on mahdollista olla huomaamatta ilmeisiä riskejä?

Olen syntynyt -85 keskiluokkaiseen perheeseen vanhimpana (tyttö)lapsena. Jo alle kouluikäisenä "sain" paljon vastuuta pikkuveljestäni. Mm. kävin hänen kanssaan kahdestaan lähikaupassa ostamassa ruokatarvikkeita niin, että hän oli vielä rattaissa. Lähikauppa ei ollut heti naapurissa. Myöhemmin myös pikkusiskoni oli paljon vastuullani, vaikka olin vasta ala-asteella. Molemmat sisarukseni ovatkin turvautuneet enemmän minuun kuin vanhempiimme.

Jostain syystä päiväkodissa vielä ainakin 90-luvun alussa vanhemmat lapset (5-6-vuotiaat) jätettiin leikkimään keskenään pienempien päiväunien ajaksi. Kohtuutonta vastuunkaatoa kuusivuotiaalle!! muista, minua vain muutamia kuukausia nuoremmista, vieraista lapsista. Kerran jotain melko vakavaa sattuikin. Hoidin kyllä tilanteen hyvin, mutta pahalta tuntui, ja tuntuu yhä, että koskaan kukaan henkilökunnasta ei siitä mitään minulle puhunut tai edes kiittänyt (varmaan pelästyivät pahasti, mutta niin pelästyin minäkin). Vanhemmilleni en asiasta edes uskaltanut sanoa, olisivat vain arvostelleet minua, vaikka tiedän toimineeni oikein.

Vanhempani pakottivat kipeänä kouluun monta kertaa. Matkaa oli pyörällä 5 km, talvisin ja todella huonolla säällä onneksi sai käyttää bussia. Jos ei ollut kuumetta, ei ollut heidän mielestään kipeä – ikävä kyllä minulla oli/on harvoin kuumetta vaikka olisin puolikuollut. Kerran tiukka, oikea vanhanajan opettajani jopa sanoi tästä äidilleni, mutta äitini ei vain tajunnut. Jopa myöhemmin varsinkin äitini ei yhtään ymmärtänyt kun en mennyt kipeänä töihin. Vasta koronapandemia on muuttanut hänen näkemyksiään.

Mitään emotionaalista tukea tai oppeja elämään ts. kasvatusta ei myöskään saanut kotoa. Vanhempani eivät juuri puhuneet lapsilleen muusta kuin läksyistä ja käytännön asioista. Oikeaa keskustelua ei ollut. Olin älykäs ja huumorintajuinen, taiteellinen, vaikkakin rauhallinen lapsi, ja opin hyvin varhain olemaan hiljaa ajatuksistani ja murheistani. Yhä vieläkään vanhemmilleni ei kannata näistä puhua.

Vaikka minulle kasattiin paljon ikätasoni ylittävää vastuuta, mitään vapautta ei ollut. En saanut koulussa juurikaan kavereita, sillä vanhempani eivät antaneet minun mennä kenenkään luo leikkimään ilman etukäteen sopimista. Siihen aikaan tällaisia ei sovittu vaan meno oli spontaanimpaa. Vaikka jopa sain soittaa koulukaverin kotoa äidilleni, lupaa ei tullut vaan hän oli vihainen, että olin mennyt luvatta toisen kotiin. Jopa yläasteella sain huudot jos olin viisi minuuttia myöhässä kotiintuloajasta. Neljä vuotta nuorempi veljeni sen sijaan sai olla vaikka kaksi tuntia myöhässä. Vanhempani myös arvostelivat kavereitani minulle, vaikka ihan normaaleita lapsia olivat.

Paradoksaalisesti minäkin sain kuitenkin laivalla kulkea yksin esim. hakemaan hytistä jotain, jopa parivuotias pikkusisko mukanani. Laivalla riskit olivat ja ovat taatusti suuremmat kuin samalla luokalla olevan koulukaverin kotona leikkiessä.

Kaiken tämän seurauksena minusta kehittyi ylivastuuntuntoinen ja se ei ole ollut hyväksi tai helppoa. Omia lapsia en missään nimessä halua, olen kuitenkin pitkälti kasvattanut jo kaksi. Onneksi löysin paikan maailmassa ja erinomaisen puolison, jonka kanssa jaamme ilot ja surut ja elämme unelmiemme elämää.

Minut laitettiin koko ala-asteen ajan ajamaan 2,5 kilometrin matka kouluun polkupyörällä, mitä nykyään ei kukaan vastuullinen vanhempi tekisi. Meillä ollaan viety tuo meodän yläkoululainenkin vielä autolla kouluun turvallisuussyistä, vaikka matkaa onkin vain kilometri. Ei se ennen ollut niin tarkkaa ja välillä miettiikin, että. liten sitä on hengissä selvitty.

Minun annettiin harrastaa extremeurheilua jonka takia vammauduin teininä ja kärsin vieläkin seurauksista.

En voi toki katsoa 24/7 missä lapset/teinit menevät, mutta en kyllä tukisi rahallisesti tai mitenkään näiden extremeharrastuksia ja yrittäisin puhua näille järkeä päähän

On ihan hyvä ja tärkeää muistaa ja perspektiivittää, että näitten juttujen muistelijoiden omat vanhemmat ovat suurelta osin syntyneet ja eläneet lapsuuttaan 1940- ja/tai 1950-luvulla. Heidän lapsuutensa on sotien aikaisessa ja jälkeisessä Suomessa ollut lievästi sanottuna karu aineellisesti, kokemuksellisesti ja tunneilmastoltaan. Heitä ovat kasvattaneet parhaan kykynsä mukaan sodan traumatisoivat vanhemmat ja isovanhemmat silloisissa olosuhteissa. Lapsuus on varmasti jättänyt heihin omat jälkensä.

Olen itsekin 1970-luvun lapsi ja kasarinuori. Minusta oma lapsuuteni oli ihana, vaikka tunnistan kyllä näistä jutuista samat, nykymittapuulla mitattuna, "heitteillejättökokemukset". Toisaalta en tiedä koinko sen silloin heitteillejättönä vai "vapautena". Joka tapauksessa "vapaus" on minulle aikuisiälläkin ollut yksi tärkeimmistä arvoista ja ehkä sen takia en ole esim. perustanut omaa perhettä. Toisesta näkökulmasta ajateltuna olen ehkä sitten ollut se heitteille jätetty lapsirukka...  

Kullakin ajalla on omat murheensa. Mitä sanoo jotkut tämän päivän lapset vuosikymmenien kuluttua. Ehkä näin:

Mikset vahtinut somen käyttöä. Jo ala-asteikäisenä jouduin seksuaalisen häirinnän kohteesi. Jouduin aikuisten maailmaan liian varhain. Mikset äiti vahtinut kun laitoin alastonkuvia nettiin ja ne levisi kaikkien nähtäviksi.

Se jätti pysyvät traumat.

Mikset vahtinut minua uimarannalla vaan tuijotit vaan kännykkää, onneksi uimavalvoja pelasti minut hukkumasta.

Valvoit aina läksyjäni ja vaistosin, että minun tulevaisuuteni on siitä kiinni miten hyvin opiskelussa pärjään. Sitten vaan en enää jaksanut vaan ahdistuin.

Jne.

Terveysongelmat laiminlyötiin meillä täysin. Särkylääkettä ei saanut ottaa "turhaan", eli ei edes invalidisoiviin kuukautiskipuihin, hammassärkyyn tai migreeniin. Edes leikkauskipuun ei saanut ottaa lääkärin määräämää annosta vaan se piti vähintään puolittaa, koska isä niin päätti.

Kuumeeseenkaan ei annettu lääkettä kuin vasta sitten kun alkoi nousta vaarallisiin lukemiin. No eihän se siinä vaiheessa enää ehtinyt vaikuttaa. Muistan kerrankin, kun kuumemittari oli 40,5 asteessa ja äiti pakotti jääkylmään suihkuun. Kylmäshokki sattui kuumehorkassa niin että huusin täyttä kurkkua. Olin 8-vuotias. Vieläkin puistattaa. Lääkäriin ei menty mistään hinnasta ikinä, turhaa hienostelua semmoinen. Tämä 2000-luvun alkua.

Vasta aikuisena diagnosoitiin astma, joka aiheutti noita rankkoja sairastumisia kun joka nuha meni keuhkokuumeeksi. Yhä nykyäänkin vanhemmat pitävät lääkärissä käymistä turhantarkkuutena ja jonkinlaisena itsensä numeroksi tekemisenä. Sairas ajatusmaailma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin nähtyä ja koettua kirjoitti:

Suuret ikäluokat (1940-ja 1950-luvulla syntyneet) ovat itsekkäimpiä ja surkeimpia vanhempia ikinä! Ja isovanhempina nämä suuret ikäluokat ovat vähintään yhtä itsekkäitä ja surkeita!

Allekirjoitan ylläolevan täysin. He ovat itsekin jääneet lapsena vaille hoivaa, joten siirsivät sitä myös omille lapsilleen. Ja nyt, kun he ovat vanhuksia niin ovat tosi itsekeskeisiä ja vaativat, että lastensa koko elämän pitäisi pyöriä heidän ympärillään.

Olen tosi onnellinen, että omat vanhempani olivat suuria ikäluokkia. Sai elää lapsuuden vapaana holhouksesta ja kasvaa itsenäiseksi ja aikaansaavaksi nuoreksi ja aikuiseksi. Omat vanhempani eivät todellakaan vaadi, että lasten ja lastenlasten elämä pyörisi heidän ympärillään. Päinvastoin, he ovat toimeliaita ja aktiivisia vanhuksia, itsenäisiä ja aikaansaavia kuten koko ikänsä. 

Suurten ikäluokkien lapset on viimeinen vapaa sukupolvi. Sen jälkeen lasten elämästä (varmaan hyvää tarkoittaen) on tullut hyvin rajattua ja ohjattua. Itsekin haluaisin kasvattaa lapsia vapaammin, mutta todennäköisesti lasu-ilmoitus tehtäisiin alle viikossa jos niin tekisin.

Sama täällä!

En nyt ihan allekirjoita tätä.

Asumme alueella, jossa 70-luvulla syntyneitä lapsia oli paljon ja olivat kyllä hyvin vanhdituja ja suojeltuja kuten omani, jotka nyt aikuisna sanovat, etteuvät saaneetlapsian tehdä mitään kivaa🙄.

Omassa lapsuudessani 59-luvulla asuimme joen rannassa ja vanhempani kävivät rakentamassa omakotitaloa 40 km päässä.

Me lapset , minä 3 v, veli 5 v ja sisko 7 v jäimme kolmestaan päiväkausiksi kotiin.

Siskoni häipy jonnekin kavereittensa kanssa ja minä veljen kanssa riekuin joen rannan laitureilla ym.

Kerran pantiin meidän kissa uuniin ja alettiin sytyttämään tulta hellaan. Naapurissa oli mummo kotona ja se kuuli, että meillä vedettiin peltiä auki( sekin kyllä osattiin).

Hän tuli kiireesti meille ja päästi kissan vapaaksi.

Illantullen olivat vaan naureskelleet meidän toilailullemme.

Näistä kokemuksista johtuen olen ollut aina tarkka omien lasten ja nyt lastenlasten touhuista.

Eipä meitä suuria ikäluokkia kyllä kukaan vahtinut ja ymmärrän sen, koska äitini joutui lähtemään 8 v piiaksi ja isä 10 v ajamaan hevosta metsätöihin.

Ei heillä ollut mitään näkemystä lasten vahtimisesta.

Olen syntynyt 70-luvulla, eli mistähän aloittaisi.. Ei turvavöitä takapenkillä lastenistuimista puhumattakaan. Pyöräilykypärää kokeilin ensimmäisen kerran aikuisena. Asuimme ja mökkeilimme merenrannassa. Kiipeilimme kalliolla, uimme milloin missäkin. Noin kymmenvuotiaasta sain ajella pienellä moottoriveneellä vapaasti. Soutaminen ja kanootilla melominen olivat myös asioita, joita lapset tekivät keskenään.

Paria vuotta nuoremmasta siskosta olin usein vastuussa vanhempana sisaruksena. 12-vuotiaana hoidin usein yksin vauvaa ja tämän kolmevuotiasta sisarusta kun lasten vanhemmat olivat illan ja yön pois kotoa.

Muistan, että meillä kotona oli aika tiukat ja huolestuneet vanhemmat. Piti jättää keittiönpöydälle lappu siitä, missä on. En esimerkiksi ollut öitä yksin kotona kuin vasta reilusti kymmenvuotiaana eikä siskoani jätetty vaunuihin kaupan ulkopuolelle.

Minut jätettiin vauvana kotiin 5-vuotiaan sisaren kanssa, kun äidilläni oli jälkitarkastus neuvolassa synnytyksen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Minut jätettiin vauvana kotiin 5-vuotiaan sisaren kanssa, kun äidilläni oli jälkitarkastus neuvolassa synnytyksen jälkeen.

Äiti kertoi ettei tuolloin ollut niin tarkkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minut jätettiin vauvana kotiin 5-vuotiaan sisaren kanssa, kun äidilläni oli jälkitarkastus neuvolassa synnytyksen jälkeen.

Äiti kertoi ettei tuolloin ollut niin tarkkaa.

Myöhemmin minulta murtui molemmat jalat, kun tipuin pöydältä, 5-vuotias sisar oli jälleen vahtijana.

Luistelemassa yksin alkutalven järven jäällä. Joskus kuului vaan ritinä alta. Huh!

Junamatkat mummilaan yksin 4v alkaen pelottivat aina, 2 kertaa vuodessa. Matka kesti koko päivän, hgistä Pohjois-pohjanmaalle, junanvaihto Ylivieskassa. Kaupassa käynti alle kouluikäisenä oli myös omituista jälkikäteen ajatellen, kun piti ostaa isälle tupakkaa, joskus kaljaakin, muiden ostosten lisäksi. Kun pikkuveli ei ollut enää rattaissa, hänet iskettiin aina ulos mukaani, hänestä joutui aina pitämään huolta.

Koulukaveri asui 6.-luokkalaiseni yksin jonkin aikaa. Vanhemmat muutti muualle ja kaveri myöhemmin perässä. Tää 80-luvun lopussa.

Nykyään lapsia valitettavsti hyysätään liian pitkään, eikä anneta niiden itse oppia ja yrittää. Enkä tarkoita, että alle 10v tarvii mennä yksin linkulla/junalla tai lentokoneella. Mutta kyllä tämä aika on tehnyt sen, että lapsen itsenäistymiseen menee tolkuttoman paljon enemmän aikaa , kun kaikki tehdään valmiiksi.

Olis ihan kiva, kun osaisivat hoitaa asiansa ennen ku muuttavat kotoa.  Tietäis miten niitä laskuja maksetaan, miten hommataan asunto, kelahommat, rahankäyttö ym.

Maksuhäiriöitä on ihan hirveesti nuorilla , koska eivät ole joutuneet itse koskaan tekemään mitään. Isi /äiti hoitaa. 

Ite yritän nyt pikku hiljaa saada 16v. hoitamaan asioitaan itse. En vaan tee valmiiksi, vaan neuvon. Monesti asiat jää roikkumaan mutta jankkaan niin kauan, että asia tulee hoidetuksi.

Olen lukenut pienen osan mutta tuskin oli ainoatakaan jota en olisi kokenut. Hoidin vauvoja jo kuusivuotiaana ja sain ankarat rangaistukset jo siitä jos jotain ikävää oli vähällä tapahtua, vaikka ei tapahtunut. Yksi näistä entisistä vauvoista on minua kohtaan kostoreissulla edelleen, en tiedä mistä, mutta varmaan tein asioita väärin kun mitään neuvoja ei edes annettu.