Lue keskustelun säännöt.
Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?
Minä lensin 13-vuotiaana lentokoneella yksin Lontooseen, jossa minua oltiin vastassa normaalissa vastaanottohallissa. Ei saattajaa. Vastaavia tapauksia oli paljon.
Kommentit (1616)
Omat vanhempani tekivät kumpikin pitkiä työmatkoja lapsuudessani. Välillä saattoivat olla kummatkin yhtä aikaa viikon poissa. Olin kolmasluokkalainen, kun vanhemmat totesivat etteivät enää hanki hoitajaa vaan saan olla itsekseni. Minulla on myös vuotta nuorempi pikkusisko, me sitten kahdestaan olimme useita päiviä keskenämme.
Ja ihan ok se oli, hyvin pärjättiin. Näitä reissuja oli tosiaan ehkä kerran kuukaudessa eli aika paljon lopulta tuli vietettyä aikaa ilman aikuisia jo alakouluikäisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin jo ihan alimmilta luokilta asti yksin aamut ja iltapäivät kotona, koska vanhemmat lähtivät töihin ennen kouluni alkua ja tulivat vasta minun jälkeeni. Itse hoidin kaikki aamutoimet, kävelin koulubussille ja koulun jälkeen menin joko kaverille tai tulin kotiin tekemään läksyt. Ei ollut mitään ongelmaa. Meillä oli pari koiraakin, joiden hoito oli minun vastuullani.
Viikonloppuisin vanhemmat saattoivat myös lähteä ulos juhlimaan. Ne olivat mieluisia hetkiä, koska sain pinon uusia kirjoja ja pari pussia karkkia. Sitten jäin keskenäni kotiin yöksi näiden aarteitteni kanssa, ei kutsuttu ketään lapsenvahtia tai muuta.
Ja samoin kuin edellä kerrottiin, mekin kävimme läheisellä uimarannalla alaluokilta asti ja ihan ilman valvontaa. Ylipäänsä vanhemmat harvoin tiesivät, missä menimme. Oli vain lankapuhelin.
Olen syntynyt 1979. Selvisin hengissä tänne asti.
Leila Koo kirjoitti:
Suhtautuminen lapsiin on muuttunut valtavasti sitten minun lapsuuteni. Sain vapaasti leikkiä jo 3-vuotiaana ulkona. Asuimme Töölönkadulla, vieressä oli vielä silloin kalliot, joilla eniten leikimme, mutta vaeltelimme myös Töölön torilla ja lähikaduilla. Oli liikennettä, autoja, busseja, raitiovaunuja.
Muutimme Töölöstä ja uuden kodin lähellä oli maauimala, jonne äiti päästi minut, 6-vuotiaan uimataidottoman, ja antoi myös 2-vuotiaan pikkusiskon mukaan rattaissa, että sai tauhassa tehdä töitään kotona.
Niin on. Onko teistä outoa, että puhutaan lapsuuden lyhenemisestä? Eikö se ole ennemminkin pidentynyt, kun aikuiset katsovat lasten perään paljon tarkemmin kuin ennen?
Tosi yksin jätettiin tunteiden kanssa, ja etenkin isoveljen rajun ja traumatisoivan kiusaamisen kanssa piti vaan yksin pärjätä, kukaan ei puuttunut. Tämä näiden perus yksinolemisten lisäksi, päivät pyörin metsissä ja ojien Pohjola leikkimässä, öiksi kotiin.
Vierailija kirjoitti:
2000-luvun alkupuolella olin laivalla siskoni ja hänen 7- ja 9-vuotiaitten lastensa kanssa. Lapsille annettiin hytin avainkortit ja sitten he saivat hortoilla yksinään ympäri laivaa. Hieman ihnettelin asiaa, mutta siskoni uskoi vapaaseen kasvatukseen.
No, ei tuo lasten laivalla liikkuminen minusta kovin kummallista ole. Niin esimerkiksi siskoni poikakin yhdeksänvuotiaana sai kulkea. Mukana sillä reissulla oli äitini eli lapsen mummo sekä minä. Tietenkin nukkumaan pitää mennä ajoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.
Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.
Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.
Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.
Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.
Tämä on mielenkiintoinen kysymys!
Itseni kasvatettiin reipasta alla, ja voin sanoa että ensimmäiseen 10 vuoteen minulla ei ollut mitään tunteita, paitsi ehkä kiukkua ja vihaa. Olin täysin emotionaalisesti yksin.
Oman lapseni kanssa olen panostanut juuri siihen, että lapsi saa paljon hellyyttä ja häntä kuunnellaan, sekä uskaltaa aina tulla syliin. Lapsi nyt 4 vuotias, ja ei ole ollut nopein oppimaan uusia kykyjä. Olenkin ihmetellyt tarhaa ym. siitä, että ovet todella huolestuneita lapsen kognitiivisesta etenemisestä. Tuntuu että tosi pieni ja haarukka, mihin toimintatavoiltaan jo 4 vuotiaan pitää mahtua.
Mielestäni ekan 4-5 vuoden aikana tärkeintä rakentaa juuri nuo emotionaaliset voimavarat lapselle. Ja olematta alan asiantuntija, epäilen että myöhemmin se on mahdotonta.
No, lapsi on iloinen, kaikkien kaveri ja sosiaalisesti lahjakas ja saa helposti uusia kavereita sekä uskaltaa kokeilla uusia juttuja. Sitten vuonna 2040 tänne vauva.fi tulee uusi thread, josta voimme lueskella, mikä kaikki meni vikaan :D
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Abt. 12v hytittömällä traktorilla rehuauman tallominen.
Heinäpellolle seipäiden levitys saman ikäisenänoikkuveljen kanssa, toinen ajaa traktoria, toinen kärrtltä syytää seipäitä pellolle.
No, kukaan paitsi maalla eivät ymmärrä miten vaarallista tuo on. Maalla asuvien vanhempieni naapurimies sai pariin otteeseen hytillisen traktorin kaatumaan juurikin rehuaumalla.
Ja tuo heinän seivästys... Raskasta, aikaa vievää ja ei nyt ihan alaikäisen hommaa.
Heinähommissa juuri tuo seipäiden vieminen pellolle oli se vaarallinen osuus. Toinen alaikäinen ajaa traktoria ja toinen seisoo kärryllä heitellen seipäät tyvi edellä(toisin päin seipään kärki katkeaa) maahan. Seivästys sekin toki on raskasta, mutta sitä tehtiin voimiemme mukaan, ei työsaavutusta mittailtu, kunhan teki.
Myös ajoharjoittelu hytittömällä traktorilla oli jotain, mitä en omien lasten antaisi vapaasti tehdä.
Kytkin oli jäykkä, piti hypätä polkimen päälle, ennen kuin se meni pohjaan. Tehostamattoman ohjauksen itsetehostuvuus liikkeessa teki ohjausominaisuuksista vaaralliset suuremmissa nopeuksissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen matkustanut lentokoneella paljon omin päin jo alle 10v, isän puolen suku on Espanjasta. Joku saattoi Suomessa koneeseen, Espanjassa joku oli vastassa. En kokenut mitenkään hankalana tai epätavallisena. Omatkin lapseni ovat käyneet isovanhempiaan Espanjassa tapaamassa ilman aikuista mukana.
Samoja kuin edellisillä (Ilman pyöräilykypärää ajaminen, koulun katoilta hyppiminen, pulkkamäet autotiellä ym.), mutta lisäksi serkuilla maatilan töissä heinätorni vai mikä se olikaan, heinien heittelijänä ja sieltä ei päässyt kuin yhtä reittiä pois (yläkautta) kun oli koneellinen se poisto sieltä. Ei varmaan nykyisin laitettaisi 7v:tä sinne :D
Troolikalastuksessa mukana oleminen tietenkin ilman pelastusliivejä ja yöllähän se taisi kalastus tapahtua..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.
Totta. Mutta me jotka selvittiin ((eli enemmistö) saatiin kyllä elää paljon vapaampi ja kokemusrikkaampi lapsuus, kuin nykylapset.
Oliko se niiden kuolemien arvoista? Päästäisitkö omat lapsesi vastaavasti elämään vapaampaa ja kokemusrikkaampaa elämää silläkin riskillä, että hän voi joku päivä kuolla tai vielä pahempaa, kadota lopullisesti?
Vierailija kirjoitti:
Samoja kuin edellisillä (Ilman pyöräilykypärää ajaminen, koulun katoilta hyppiminen, pulkkamäet autotiellä ym.), mutta lisäksi serkuilla maatilan töissä heinätorni vai mikä se olikaan, heinien heittelijänä ja sieltä ei päässyt kuin yhtä reittiä pois (yläkautta) kun oli koneellinen se poisto sieltä. Ei varmaan nykyisin laitettaisi 7v:tä sinne :D
Troolikalastuksessa mukana oleminen tietenkin ilman pelastusliivejä ja yöllähän se taisi kalastus tapahtua..
Kuivaheinääkö tornissa oli, vai tuoretta(AIV)?
Jos jälkimmäistä, tuo oli oikeasti vaarallinen paika, jäivät pois pian käytöstä, kun niihin tukehtui ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.
Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.
Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.
Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.
Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.
Tämä on mielenkiintoinen kysymys!
Itseni kasvatettiin reipasta alla, ja voin sanoa että ensimmäiseen 10 vuoteen minulla ei ollut mitään tunteita, paitsi ehkä kiukkua ja vihaa. Olin täysin emotionaalisesti yksin.
Oman lapseni kanssa olen panostanut juuri siihen, että lapsi saa paljon hellyyttä ja häntä kuunnellaan, sekä uskaltaa aina tulla syliin. Lapsi nyt 4 vuotias, ja ei ole ollut nopein oppimaan uusia kykyjä. Olenkin ihmetellyt tarhaa ym. siitä, että ovet todella huolestuneita lapsen kognitiivisesta etenemisestä. Tuntuu että tosi pieni ja haarukka, mihin toimintatavoiltaan jo 4 vuotiaan pitää mahtua.
Mielestäni ekan 4-5 vuoden aikana tärkeintä rakentaa juuri nuo emotionaaliset voimavarat lapselle. Ja olematta alan asiantuntija, epäilen että myöhemmin se on mahdotonta.
No, lapsi on iloinen, kaikkien kaveri ja sosiaalisesti lahjakas ja saa helposti uusia kavereita sekä uskaltaa kokeilla uusia juttuja. Sitten vuonna 2040 tänne vauva.fi tulee uusi thread, josta voimme lueskella, mikä kaikki meni vikaan :D
Tätä olen miettinyt, että Suomessa sekä vanhemmat että varhaiskasvatus edelleen vaativat lapselta paljon kognitiivisilta taidoiltaan alle kouluikäisenä. Ymmärrän kyllä esikoululaiselta, mutta leikki-ikäisen tärkein tehtävä on luoda hyviä ihmissuhteita ja oppia leikkimään mielikuvitusleikkejä. Noissa mielukuvitusleikeissäkin oma lapseni on "heikko". Ymmärtää kyllä siis niiden idean, mutta ei osaa niihin eläytyä ja se leikki oli vielä 4-5-vuotiaana samantyylistä kuin taaperoilla. Eli sellaista, teen hiekkakakun ja aikuinen maistaa. Muistan kun katsoin monesti kun toiset samanikäiset leikkivät todella mielenkiintoisia seikkaluleikkejä tuolloin. Eli olihan oma lapseni taitava ja etevä, mutta se olennaisin jäi kuitenkin vaillinaiseksi jotenkin. Ymmärsi kuitenkin leikin idean, joten ihan normaalisti kehittyi. Nyt kouluikäisenä onkin jo ongelmia esimerkiksi tarkkaavaisuuden kanssa. Usein olen miettinyt, että ehkä kaiken taitojen opettelun sijaan olisi pitänyt vain leikkiä ja olla lähellä fyysisesti, niin lapsi olisi saanut hyvät valmiudet kouluun ja elämään.
Eli sinulle sanoisin, että älä stressaa jos lapsi kuitenkin leikkii normaalisti ja teillä on hyvät välit lapseen. Teet varmaan juuri niin kuin pitääkin. Voihan se lapsi oppia kaikkea niin kuin minun lapseni oppi, mutta jos opetellaan asioita jotka eivät ole luonnollisia tuon ikäisille niin se voi tarkoittaa että lapsi ei sitten opi sellaisia asioita jotka hänen olisi luonnollista oppia tuossa iässä. Tällaista jälkiviisautta tämä vanhemmuus usein on. Kyllä varmasti hyvässä päiväkodissa myös ymmärretään, että se idea on oppia niitä sosiaalisia taitoja ja kehitetään mielikuvitusta. Numerot, aakkoset ym. tulevat siinä sitten leikin lomassa kun tulevat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.
Totta. Mutta me jotka selvittiin ((eli enemmistö) saatiin kyllä elää paljon vapaampi ja kokemusrikkaampi lapsuus, kuin nykylapset.
Oliko se niiden kuolemien arvoista? Päästäisitkö omat lapsesi vastaavasti elämään vapaampaa ja kokemusrikkaampaa elämää silläkin riskillä, että hän voi joku päivä kuolla tai vielä pahempaa, kadota lopullisesti?
Älä tee lapsia jos pelkäät sitä että he elävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eräs koulukaveri oli ekaluokkalaisena pari vuotta nuoremman pikkusiskoksi kanssa pari viikkoa kahdestaan illat ja yöt kotona, kun heidän yh-äitinsä oli poliisimiesystävänsä kanssa etelänlomalla. Päivällä pikkusiskoa vahti joku naapurin täti.
Vierailija kirjoitti:
Leila Koo kirjoitti:
Suhtautuminen lapsiin on muuttunut valtavasti sitten minun lapsuuteni. Sain vapaasti leikkiä jo 3-vuotiaana ulkona. Asuimme Töölönkadulla, vieressä oli vielä silloin kalliot, joilla eniten leikimme, mutta vaeltelimme myös Töölön torilla ja lähikaduilla. Oli liikennettä, autoja, busseja, raitiovaunuja.
Muutimme Töölöstä ja uuden kodin lähellä oli maauimala, jonne äiti päästi minut, 6-vuotiaan uimataidottoman, ja antoi myös 2-vuotiaan pikkusiskon mukaan rattaissa, että sai tauhassa tehdä töitään kotona.
Niin on. Onko teistä outoa, että puhutaan lapsuuden lyhenemisestä? Eikö se ole ennemminkin pidentynyt, kun aikuiset katsovat lasten perään paljon tarkemmin kuin ennen?
Lapsuus on kaikinpuolin pidentynyt. Isovanhemmat olivat jo toisellakymmenellä töissä ja vanhemmat hortoilevat päivät ilman valvontaa.
Menimme kaverin kanssa 12-vuotiaina muka Kesätöihin, saimme vastuullemme 6kk lapsen! En ollut ikinä hoitanut vauvaa. Retuutimme sitä suurinpiirtein pyöräntarakalla.. viikko hoidettiin kun vanhemmat oli kylpylässä ja pelaamassa tennistä.. voi luoja ihme että säily hengissä se vauva. Mutta oli se hauskaakin!
En käynyt koskaan uimakoulua, en osannut uida kunnolla mutta rannalle pääsi keskenään kavereiden kanssa jo pikku koululaisena. Sanomattakin selvää, että läheltä piti tilanteita tuli paljon. Muistan monta kertaa sen kauhun tuntee kun en meinaa päästä pinnan alta pois. Omia lapsia olen vienyt hyvin vähän uimaan, suhde veteen ja uimiseen on hyvin negatiivinen.
Tämä 90-luvulla.
Autossa ei ollut turvavöitä, hypittiin siskon kanssa pitkin takapenkkiä ja joskus ihan pieninä ängettiin vuorotellen hattuhyllylle makaamaan.
Uimaan mentiin kaveriporukalla pyörillä keskenään, uimapaikka oli kalliolla jossa usein istuskeli ukkoja ryyppäämässä ja huutelemassa meille jotain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leila Koo kirjoitti:
Suhtautuminen lapsiin on muuttunut valtavasti sitten minun lapsuuteni. Sain vapaasti leikkiä jo 3-vuotiaana ulkona. Asuimme Töölönkadulla, vieressä oli vielä silloin kalliot, joilla eniten leikimme, mutta vaeltelimme myös Töölön torilla ja lähikaduilla. Oli liikennettä, autoja, busseja, raitiovaunuja.
Muutimme Töölöstä ja uuden kodin lähellä oli maauimala, jonne äiti päästi minut, 6-vuotiaan uimataidottoman, ja antoi myös 2-vuotiaan pikkusiskon mukaan rattaissa, että sai tauhassa tehdä töitään kotona.
Niin on. Onko teistä outoa, että puhutaan lapsuuden lyhenemisestä? Eikö se ole ennemminkin pidentynyt, kun aikuiset katsovat lasten perään paljon tarkemmin kuin ennen?
Lapsuus on kaikinpuolin pidentynyt. Isovanhemmat olivat jo toisellakymmenellä töissä ja vanhemmat hortoilevat päivät ilman valvontaa.
Niin on minustakin pidentynyt. Kuitenkin, kun kirjoitin Googleen "pidentynyt lapsuus", niin ei löytynyt asiaa käsitteleviä sivuja. Kun kirjoitin "pidentynyt lapsuus", olikin tietoa sivutolkulla. Mistä nämä puheet lapsuuden lyhenemisestä tulevat?
2000-luvun alkupuolella olin laivalla siskoni ja hänen 7- ja 9-vuotiaitten lastensa kanssa. Lapsille annettiin hytin avainkortit ja sitten he saivat hortoilla yksinään ympäri laivaa. Hieman ihnettelin asiaa, mutta siskoni uskoi vapaaseen kasvatukseen.