Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Mun mies oli 5-vuotiaasta alkaen yksin öitä välillä kotona, kun leski-isänsä oli vuorotyössä.

(Sain) jo alle kouluikäisenä kuljeskella yksinään keskellä metsää sellaisissa paikoissa joissa en ollut koskaan käynyt. Olin usein itsekseen teillä tietymättömillä. Minulle suututtiin vain siitä että vaatteet olivat pihkassa.

6v. kävelin yksin perhepäivähoitajalle. Matkaa oli alle 2km.

Nykyiset lastensuojelijat saisivat paskahalvauksen jos lapset olisivat keskenään ilman valvontaa kuten me 70-luvun lapset olimme. Fillaroimme kaukana, uimme, kävimme soutamassa, pyörimme metsissä ja kallioilla, matkustimme isovanhempien luo keskenämme, jne. En muista yhtäkään vakavaa onnettomuutta mutta varmasti niitä oli.

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Luonnonvalinta.

Aloittajalle: tuskin sinä sitä kentokonetta itse lensit. Vanhemmat vei kentälle ja aulassa noutajat hakemassa, ihan normaali juttu jo fiksulle 10 vuotiaalle.

Isäni olisi tsemurhayrityksen jälkeen tarvinnut varmasti jotain muuta apua kuin minut, 10-vuotiaan kuuntelemaan sitä vuodatusta ja huolehtimaan että hän jaksoi elää. Huolehtimaan sairaalasta kotiutuminen ja se, ettei hän joisi liikaa, eikä ainakaan sekakäyttäisi.

Olen 7 vuotiaana hoitanut viikoittain 1-2h ajan alle vuoden ikäistä veljeäni kun vanhemmat ovat käyneet kaupassa. Toki 4v sisko meni siinä sivussa myös.

Olen tuota miettinyt jälkikäteen monesti. Vanhempani ovat olleet huolehtivia ja hyviä huoltajia, mutta mitä hittoa ovat kuvitelleet tuossa asiassa? Pikkuveli oli vauvasta lähtien sellainen koheltaja että useitakin tilanteita hänen kanssaan sattui, miten äiti on voinut kuvitella että minä olisin sen ikäisenä osannut toimia oikein jos vaikka veli olisi saanut jotain myrkyllistä suuhunsa. Kerran veli minun hoidossani tippui sohvalta pää edellä maahan.

Kohelsi niin että en saanut silloin n 3- vuotiasta enää siepattua kiinni kun jo mätkähti maahan.

Tuolloin 80- luvulla oli myös täysin normaalia että olin tuntikausia kavereiden kanssa rannalla jo ennen kuin osasin uida. Siellähän sitä oppi uimaan.

Vierailija kirjoitti:

Isäni olisi tsemurhayrityksen jälkeen tarvinnut varmasti jotain muuta apua kuin minut, 10-vuotiaan kuuntelemaan sitä vuodatusta ja huolehtimaan että hän jaksoi elää. Huolehtimaan sairaalasta kotiutuminen ja se, ettei hän joisi liikaa, eikä ainakaan sekakäyttäisi.

Olen pahoillani puolestasi, että tuollaiseen rakoon jouduit. Ei ole lapsen paikka toimia aikuisten vartijana ja huoltajana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyiset lastensuojelijat saisivat paskahalvauksen jos lapset olisivat keskenään ilman valvontaa kuten me 70-luvun lapset olimme. Fillaroimme kaukana, uimme, kävimme soutamassa, pyörimme metsissä ja kallioilla, matkustimme isovanhempien luo keskenämme, jne. En muista yhtäkään vakavaa onnettomuutta mutta varmasti niitä oli.

Tuo kuulostaa normaalilta aktiiviselta elämältä. Nykylapset on ihan pilalla - töissä saa kuunnella aamuisin kun kolkegat paimentaa puhelimitse iniseviä lapsiaan kouluun. Avuttomia lapsia. Lapset soittaa vanhemmilleen töihin pienimmistäkin asioista ja häiritsevät. Tyyliin saanko ottaa ruokaa jääkaapista, mitä teen kun en tiedä mitkä vaatteet laitan päälle tai mitä tehdä kun janottaa. Ihan aivokuollutta sakkia - lapset yli 10 vuotta ja kyselee tuollaisia....

Ei ole minun asiani ottaa kantaa siihen miten ihmiset kasvattavat lapsensa ja itselläni ei lapsia ole. Olen syntynyt vuonna 1970 ja väitän että olin 13-14 vuoden ikäisenä itsenäisempi kuin siskoni lapset kaksikymppisinä. En ole kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi ottaa tätä puheeksi siskoni kanssa.

90-luvulla toimin pienempien sisarusten lapsenvahtina paljonkin. Kun olin 12-vuotias äiti joutui sairaalaan ja meillä oli kotiapulaisia aamusta klo 21 asti, mutta yöt oli minun vastuulla useamman viikon. Ja tämä sovittu sosiaalitoimen kanssa eli tiedossa oli kyllä. Kyllä se ahdisti, onneksi kaikki meni hyvin.

Mutta juuri noin se meni niin kuin joku alussa hyvin kirjoittikin. Painokkaasti sanottiin että et sitten huku ja sitten sai mennä uimaan, katsoa siinä sivussa ne uimataidottomat sisaruksetkin. Tai että katso vauva-ja taaperoikäiset sillä aikaa kun vanhemmat käy pari tuntia kaupassa ja kun itsekin oli vielä leikki-ikäinen ja teki mieli leikkiä niin ei se helppoa ollut.

Vastuuntuntoinen aikuinen minusta tuli, mutta oma lapsi ei tuota ole "saanut" kokea vaan on hyvinkin suojattu enkä vielä tiedä milloin annan mennä esim yksin uimaan. Vaikea kuvitella omasta 11 vuotiaasta että esim. vuoden päästä sälyttäisin hänelle viikkokausien vastuun lastenhoidosta öisin.

Asuttiin junaradan lähellä ja lyhin reitti rannalle kulki kiskoja pitkin. En muista tiesikö äiti että siitä oikaistiin 1km matka, mutta tiesi kyllä että meillä oli tapana leikkiä lähellä rataa. Junia kulki parin tunnin välein, mutta ei silleen säännöllisesti että olisi tiennyt milloin niitä tulee.

Tavallaan, mutta jokaisen asian lasken kyllä sellaiseksi, ettei ollut vaarallisia ja nykyaika tuntuu pikemminkin hysteeriseltä.

Esimerkiksi: Hain pikkuveljeni päiväkodista, kun olin 9-10-vuotias, pikkuveli 5-6 -vuotias. En todellakaan hakenut taaperoa vaan jo fiksun ja rauhallisen pojan, joka osasi lukeakin jo. Olin itse vastuuntuntoinen ja pärjäävä lapsi. Päiväkoti oli lähellä maaseudulla ja vanhemmat tuli kotiin aina noin tunnin sisällä. Halusin hakea, koska en tykännyt olla yksin kotona... Veli taas tuli mielellään kotiin vähän aikaisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni olisi tsemurhayrityksen jälkeen tarvinnut varmasti jotain muuta apua kuin minut, 10-vuotiaan kuuntelemaan sitä vuodatusta ja huolehtimaan että hän jaksoi elää. Huolehtimaan sairaalasta kotiutuminen ja se, ettei hän joisi liikaa, eikä ainakaan sekakäyttäisi.

Olen pahoillani puolestasi, että tuollaiseen rakoon jouduit. Ei ole lapsen paikka toimia aikuisten vartijana ja huoltajana.

Kiitos! Sitä ei silloin ymmärtänyt, hoiti vain ”osansa” ja luuli että on pakko jaksaa.

Tämä tapahtui 90-luvun alkupuolella.

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.

Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.

Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.

Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.

Mä olen 4-vuotiaana kulkenut päiväkoti matkat 6-vuotiaan siskon kanssa keskenään. Matka ei ollut pitkä, mutta autotietä pitkin piti kulkea. 5-vuotiaana olin yksin kotona aamupäivät 8-12 kun isä lähti töihin, äiti ei ollut vielä tullut töistä kotiin ja sisko oli koulussa. Mä en enää halunnut mennä päiväkotiin, koska sisko ei ollut siellä. Se oli ihan ok, koska olin niin omatoiminen ja pärjäävä lapsi.

Rannassa leikittiin tietenkin ilman valvontaa ja uimassa saatiin käydä myös heti kun opittiin uimaan. Muutenkin huudeltiin pitkin kyliä. Jätettiin vaan pöydälle lappu, että ollaan joko siellä tai täällä tai tuolla ja nuolia lisäksi joka suuntaan, että vanhemmat osasivat etsiä oikeasta suunnasta :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Totta. Mutta me jotka selvittiin ((eli enemmistö) saatiin kyllä elää paljon vapaampi ja kokemusrikkaampi lapsuus, kuin nykylapset.

No enpä sanoisi. Olen omiani suojellut sopivasti, mutta silti he ovat nähneet maailmaa paljon enemmän ikäisenään kuin minä.

Ehkä on ihan hyvä, että nykyvanhemmuudella on tiukemmat kriteerit, vaikka joskus tälläkin palstalla haikaillaan huolettomia aikoja...

Niinhän se on, että Suomessa on pitkään vallinnut ja vallitsee osittain vieläkin pärjäämisen kulttuuri, johon lapset kasvatetaan pienestä pitäen. Pitää olla ”reipas” ja ”vastuuntuntoinen” ja pärjätä tilanteissa, joissa ei lapsen tarvitse ja kuulu pärjätä itse. Aivan järkyttyneenä olen lukenut tätä ketjua, eritoten kun isommat sisarukset on jätetty vastuuseen pienemmistään jo alle kouluikäisinä.

Itse olen 70-luvun lapsi, mutta vanhempani olivat aika huolehtivaisia. Leikimme kyllä naapurin lasten kanssa aika vapaasti oivalla kun minä olin n. 5-tai 6-vuotias. Meiltä näki kotoa tuohon pihaan. Uimassa aloin käydä kavereiden kanssa ehkä yläkouluiässä, siis luonnonvesissä. Uimahalliin pääsin kaksin kaverin kanssa kun olin ehkä n. 11-12-vuotias.

Sen sijaan yksin vietin iltapäiviä ja aamuja kun vanhemmat olivat töissä ja minulla ei ollut vielä koulua tai olin jo päässyt kotiin. Muistan kun ekaluokkalaiselle minua pelotti ja ja joskus jouduin menemään ulos kun en uskaltanut olla kotona. Nykyään on onneksi aamu-ja iltapäiväkerhot, mutta 3-luokkalaisen on pärjättävä monesti jo yksin. Ei vielä niinkään nuoren oikeasti tarvitsisi joutua. Meillä on mieheni kanssa työ, jota voi tehdä etänä aina kun haluaa, joten olemmekin olleet iloisia kun olemme voineet lähettää lapset kouluun ja olla vastassa kun he tulevat koriin. Vaikuttaa lapsen turvallisuudentunteeseen.

Sen sijaan emotionaalista hylkäämistä koin lapsena. Minut jätettiin aivan liian yksin monien asioiden kanssa (koulukiusaaminen esimerkiksi). Oltiin näennäisesti tukena mutta oikeasti ei vaan itse jouduin pärjäämään. Tämä on vaikuttanut itsentuntooni ja mielenterveyteni koko elämän.

80- ja 90-luvuilla arjessa yleensä erittäin huolehtivat vanhemmat jättivät meidät laivaristeilyllä hyttiin nukkumaan keskenään kun lähtivät laivan tanssiravintolaan (olimme heränneet ja lähteneet etsimään heitä yöpuvut päällä, 3 v. ja 7 v.) ja Kanariansaarilla meidät jätettiin serkkujen kanssa hotellihuoneeseen, kun vanhemmat lähtivät yhdessä illanviettoon ravintolaan. Pienimmät olivat varmaan 3-vuotiaita ja isoimmat 10 - 12-vuotiaita. Ei ollut vielä kännyköitä eli soittaa ei voinut hädän tullen. Mitään ei sattunut, mutta en uskaltaisi itse jättää vastaavasti omiani hotellihuoneeseen tai laivan hyttiin.

Olin noin 11v saakka yksin viikonloput kotona. Vanhemmat mökkeilivät ja itse en mukaan halunnut. Laitoin ruuat, hoidin harrastukset, tein myös keikkatyötä hevostallilla (ruokin hevoset päivisin viikonloppuina). Olen syntynyt 1978.