Lue keskustelun säännöt.
Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?
Minä lensin 13-vuotiaana lentokoneella yksin Lontooseen, jossa minua oltiin vastassa normaalissa vastaanottohallissa. Ei saattajaa. Vastaavia tapauksia oli paljon.
Kommentit (1616)
Yksi opettajan "tempaus" muistui mieleen eka luokalta. Meillä oli keskellä päivää liikuntaa, ja mentiin hiihtämään. Minä olin hyvin epäliikunnallinen, joten äkkiä kaikki olivat minut ohittaneet, ja hiihtelin jonon viimeisenä. Jonkin ajan päästä olin jäänyt jälkeen sen verran, että en nähnyt muita. Lähimetsikössä oli latuja vähän ristiin rastiin, ja tajusin eksyneeni. Jonkin aikaa pyörittyäni osuin tuttuun kohtaan, mistä osasin kotiin ja sieltä tietenkin kouluun. Suoraan kouluun en siitä pisteestä osannut, joten piti tosiaan tehdä vähän ylimääräistä mutkaa. Menin sitten kuitenkin takaisin kouluun, mutta sen verran tuossa ehti kulua aikaa, että seuraava tunti oli jo alkanut. Astuin luokkaan ja selitin "eksyin ladulta". Opettaja ei kommentoinut sen enempää, vaan kehotti neutraalilla äänellä menemään paikalleni. Asiasta ei koskaan puhuttu mitään. Jälkeenpäin tuota olen kovasti miettinyt: siellä se opettaja tyynen rauhallisesti piti seuraavaa tuntia ilmeisesti välittämättä pätkääkään siitä, että pikku-"Marko" oli ollut hiihtämään lähdettäessä mukana, mutta palatessa ei ollutkaan, ja että alkaneella tunnilla "Markon" pulpetti oli tyhjä. Ei puhettakaan, että joku olisi sitä "Markoa" esimerkiksi lähtenyt etsimään. Monenkohan lehden lööppeihin tuollaisella nykyaikana pääsisi. Tapahtuma-aika oli 1970-luvun puoliväli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alle kouluikäisinä ja uimataidottomina pulikoitiin serkkujen kanssa kesät mökkirannassa ilman että kukaan valvoi, mökiltä ei edes ollut suoraa näköyhteyttä rantaan. Jossain vaiheessa tosin opittiin uimaan koko porukka. Vielä 90-luvun taisi lastenkasvatus olla aika erilaista kun nykyään.
Puhu omasta puolestasi. Useimmat ihmiset vahti lapsiaan vedessä.
Ai vahtivat missä? Meillä(kin) oli äiti ja isä töissä eivätkä joutaneet mukaan lasten uimaretkille. Tokko välttämättä edes tiesivät että penskat ovat uimassa.
Minut jätettiin ihan pienestä asti kotiin siskon kanssa iltaisin/öisin kun vanhemmat lähti baarin. Traumat jäi heidän toiminnasta. Nykyään en voi sietää humalanhakuista juomista enkä kyllä vanhempianikaan.
Nykymittapuulla kaikki on aivan liian vaarallista. Yhteiskunta on muuttumassa suorastaan sairaaksi ylisuojelevuuden suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.
No, en tiedä. Kyllä kai ne konnarit siihen aikaan piti huolta, että osasi jäädä oikealla asemalla pois yms.
Itse lensin Tukholmasta 12-vuotiaana Helsinkiin kaksi vuotta nuoremman serkun kanssa. Ei ollut saattajaa, vanhemmat oli sit terminaalissa vastassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt ihan vastaa sitä mitä ap kysyy, mutta mulle tulee päällimmäisenä mieleen turvavöittä autossa matkustaminen. Siitä oli aina kiista kenen vuoro oli seisoa etupenkkien välissä. Käytiin myös sukuloimassa toisella puolella Suomea isän vanhemmat kyydissä. Pienin sisarus matkusti äidin sylissä etupenkillä ja me muut mummin ja vaarin sylissä takapenkillä.
Onhan näitä. Mökillä serkkujen kanssa meidät vietiin uimaan siten, että takapenkillä istui muistaakseni ainakin 5 lasta ja itse etupenkillä pieni serkku sylissä ja toinen jalkatilassa.
Onneksi matka oli lyhyt ja nopeusrajoitukset matalia.
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan, mutta jokaisen asian lasken kyllä sellaiseksi, ettei ollut vaarallisia ja nykyaika tuntuu pikemminkin hysteeriseltä.
Esimerkiksi: Hain pikkuveljeni päiväkodista, kun olin 9-10-vuotias, pikkuveli 5-6 -vuotias. En todellakaan hakenut taaperoa vaan jo fiksun ja rauhallisen pojan, joka osasi lukeakin jo. Olin itse vastuuntuntoinen ja pärjäävä lapsi. Päiväkoti oli lähellä maaseudulla ja vanhemmat tuli kotiin aina noin tunnin sisällä. Halusin hakea, koska en tykännyt olla yksin kotona... Veli taas tuli mielellään kotiin vähän aikaisemmin.
Meillä sama. Hain neljä vuotta nuoremman siskoni aina koulusta/iltapäiväkerhosta oman koulupäiväni jälkeen. Äiti teki normaalia 9-17 päivää, isä oli vuorotöissä. Toisinaan isä oli kotona kun tultiin koulusta, toisinaan oli jo mennyt töihin. Tuosta riippuen oltiin kahdestaan pari tuntia ennen kuin äiti tuli kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.
Totta. Mutta me jotka selvittiin ((eli enemmistö) saatiin kyllä elää paljon vapaampi ja kokemusrikkaampi lapsuus, kuin nykylapset.
Oliko se niiden kuolemien arvoista? Päästäisitkö omat lapsesi vastaavasti elämään vapaampaa ja kokemusrikkaampaa elämää silläkin riskillä, että hän voi joku päivä kuolla tai vielä pahempaa, kadota lopullisesti?
Älä tee lapsia jos pelkäät sitä että he elävät.
No tässäkin varmaa löytyy joku kultainen keskitie.
Antaa esim. lapsen pyöräillä, mutta pakottaa laittamaan kypärän. Antaa mennä yksin kaverille, ensin lähelle, sitten kauemmas.
Mutta yksi asia on mielestäni muuttunut. Ennen esimerkiksi oman kotikadun kaikki aikuiset piti vähän silmällä kaikkia lapsia, riippuen siitä kenen tontilla sattuivat milloinkin leikkimään. Nyt kuulostaa olevan toisin ja ihmiset on eristäytyneempiä. Leikkitreffit ja vierailut sovitaan etukäteen sen sijaan, että mentäisiin soittamaan ovikelloa ja kysymään, että "onko Liisa kotona"?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.
Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.
Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.
Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.
Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.
Mun lapsella on tuollaisia samanlaisia piirteitä. Hän on jo 18-vuotias, joten myöhäistä tehdä mitään.
En patistanut häntä oppimaan mitään liian aikaisin, vaan hänellä on lukihäiriö ja ongelmia oman toiminnan ohjauksessa.
Olen ilmeisesti pakottanut häntä liikaa normaaliin muottiin ja vaatinut ahkeraa koulunkäyntiä (kuten minä tein aikoinaan). En ole antanut hänen olla oma itsensä.
Tukeni avulla hän valmistui lukiosta, mutta minun ja hänen suhde on huono. (Lukiossa en enää auttanut häntä lainkaan. Sen lupasin jo yläkouluaikaan. Olisin tietty auttanut, jos olisi pyytänyt)
No, eikö tuo nyt ole ihan normaalia. Että ihmiseltä, myös lapselta ja nuorelta, vaaditaan asioita. Kun elämässä ei voi aina tehdä asioita just niin, kuin huvittaa. Meillä on myös vastuita ja velvoitteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun olimme veljen kanssa pieniä, tuli tilanne jossa nuori(17v) kotiapulainen otti hatkat ja lähti poikien kanssa ryyppäämään. Kun porukat eivät saaneet heti tilalle uutta kotiapulaista niin vietimme päivät päineen, minä oli 4-5v ja velipoika joka huolehti minusta oli 8 tai 9. Hän puki minut aamuisin ennen kuin lähti kouluun ja sitten menin yksin lähellä olevaan päiväkerhoon neljäksi tunniksi. Vanha vekkari kilisi varttia vaille yhdeksän, siitä tiesin lähteä. Kerho oli onneksi vain about 200m päässä. Tämä 70-luvun alussa.
Asuimme pikkukaupungissa, vanhassa puutalossa. Hyvin pärjättiin kahdestaan, mitään ikävää ei koskaan sattunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.
Itse asiassa tämä on ihan yleistä nykypäinäkin. Konduktööri on vastuussa aivan kuten lentokoneessa stuertti.
Ei todellakaan ole. Konduktööri ei ole lastenvahti.
Nän sanoo nykyihminen.
Olisi sanonut minkä tahansa aikakauden ihminen. Konduktöörien tehtävä ei ikinä ole ollut lastenvahdin rooli. Jos lapsi hyppää junasta väärällä asemalla tai ei muuten selviä junassa, ihan saa vanhemmat syyttää itseään.
Et sinä voi tietää koska et elänyt niillä muinaisilla vuosikymmenillä.
Tästäkin ketjusta käy ilmi, että lapset suorastaan "jätettiin heitteille" ja jossain määrin koko kylä kasvatti. Vanhemmat olivat pelloilla ja vuorotöissä, lapset saivat käydä keskenään leikkimässä kodin ulkopuolella raksoilla ja joen rannoilla sekä matkustaa yksin julkisilla. Kaikilla aikuisilla oli oikeus ja velvollisuus puuttua lasten tekemisiiin ja kattoa vähän perään.
Tuommoista ropagantaako teille siellä valtion rautateillä nykyään opetetaan? Kenelläkään ei ole tässä maassa enää sydäntä eikä varsinkaan vr:llä, siitä julma löytötavaratoimisto.
Pointtini ei ole se ketä syytettiin jos lapsi hukkui uintireissulla tai jäi pois väärällä asemalla, vaan juuri tuo asenne, että ei ole mun vastuulla, niinpä yhteiskunnastamme on tullut myös tämmöinen paikka jossa ei luoteta yhtä paljoa ventovieraisiin. En minäkään luota enää. Ja ei todellakaan tasan tarkkaan konnari ole lapsenvahti.
Mistä muinaisista vuosikymmenistä oikein puhut? Itse muistelen 70- ja 80-lukuja, jolloin bussiliikenteessä ja junaliikenteessä ei todellakaan yksinäisiä lapsia mitenkään hoivattu. Eikä kukaan odottanut, että junan läpi vaeltavat konduktöörit ehtisi paimentaa lapsia tai että heillä olisi vastuu siitä, jos lapset ei pärjää yksin.
Mitä tulee turvallisuuteen, nykyään lapsille sattuu paljon vähemmän tapaturmakuolemia kuin ennen.
Jaa, no kyllä mulle 90-luvulla bussikuski muistutti päätepysäkin lähestyessä, että seuraavalla pysäkillä pitää jäädä pois. Olin noin 10-vuotias matkustaessani serkun luo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Synnyin 60-luvun puolivälissä, sain veljen vajaan vuoden ikäisenä. Asuimme keskisuuressa kaupungissa eikä rattailla päässyt kauppohin sisään, kun niihin oli portaat. Vauvaveli vaunuissa kaupan edessä, minä häntä siinä yksin 1-vuotiaana hyssyttelemässä "Älä itke, äiti tulee pian."
Meneeköhän jo vähän liiotteluksi. Tuskin kukaan muistaa mitä on 1 vuotiaana tehnyt, saatikka että 1v puhuisi pitkiä lauseita vauvalle, jotain rajaa nyt näihin tarinoihin.
En tokikaan muista itse tuota, mutta minulle on kerrottu, että näin meneteltiin, ja on siitä kuvakin. Opin puhumaan 10 kk ikäisenä, ja kyllä puhuin 1½-vuotiaana jo useamman sanan lauseita.
Isäni muuten sanoo muistavansa, kun oppi 1-vuotiaana kävelemään.
Ei se isä kävelemään oppimista muista. Kyseessä on tyypillinen valemuisto.
Äläpäs sano! Minä muistan asioita jopa sikiöajalta. Lapsena ja nuorena vaivuin joskus tilaan, jota en ymmärtänyt, mitä se oli. Kunnes eräs asiantuntija myöhemmin selitti, että ne on selkeitä muistumia sikiöajalta. Silloin vasta tajusin asian olevan juuri niin. Tunsin kelluvani lämpimässä, painottomassa tilassa, silmäni olivat puoliksi auki, liikuttelin sormiani ja ainoa fyysinen tunne oli suussani eli ikenissä. Ne olivat hirveän herkat ja tunsin miten ikään kuin purin niillä sitä jotain, missä kelluin.
Lapsena pelkäsin tuota tilaa, johon vaivuin, mutta mitä isommaksi tulin, niin sitä useammin yritin aina ihan tarkoituksella päästä siihen, koska se tuntui hauskalta. N. 10-vuotiaana se oli helpoimmillaan, ei tarvinnut kuin mennä jonnekin rauhalliseen paikkaan makuulle ja häivyttää mielestä kaikki ympärillä oleva. Murrosiän jälkeen en ole siihen enää pystynyt. Olen kyllä yrittänyt, mutta ei onnistu enää.
Muistan asioita ajalta, kun olin alle yksivuotias. Muistan ne vaunurämät, missä minua työnnettiin, ne oli tosiaan vanhat ja huonokuntoiset ja rämisevät. lähinnä ne olikin tarkoitettu minun nukuttamiseeni ulkona. Muistan kuinka makasin niissä vaunuissa, mitkä piti pientä ääntä kun tuuli osui niihin ja muistan kuusenlatvat, jotka heilui tuulessa. Yksivuotiaana minua ei enää niihin vaunuihin laitettu, koska ne oli niin huonot, että olisi vaikka kaatuneet, jos olisin niissä lähtenyt konttaamaan tai yrittänyt nousta ylös. Muistan senkin, kuinka isäni heitti ne vaunut lampeen ja itkin niiden perään.
Muutakin muistan, mutta riittäköön tuo. Älköön kukaan tulko minulle sanomaan, että muistamani asiat ovat valemuistoja. Ne ovat ihan yhtä selkeitä muistoja, kuin kaikki muutkin lapsuudesta jääneet muistot. Muistan ihmisten ulkonäöt ja nimet, jopa näiden äänet, vaikka kyseessä on siis jo ajat sitten kuolleita ihmisiä, jotka on vain käväisseet elämässäni joskus kymmeniä vuosia sitten. Valemuisto ei siis voi olla esim. muisto Keijo-nimisestä pojasta, joka asui meillä äitinsä kanssa hetken aikaa, minun ollessani alle vuoden vanha. Puhuin tästä Keijosta äitini kanssa vasta muutama vuosi sitten, eikä äitini ensin meinannut muistaa, kenestä puhuin. Sitten hän ihmetteli, miten saatan muistaa, kun ei hänkään enää muistanut. Kun kysyin, oliko Keijo kehitysvammainen, kun sillä oli vinot silmät, niin äiti muisti vasta silloin, että näin oli. Keijo nimittäin kiikutteli minua niissä rämävaunuissa, ja muistan sen aivan tarkasti, ja pojan ulkonäön myös.
Valemuistoko? Ei takuulla, koskaan en muista tästä Keijosta ja äidistään meillä edes puhutun, enkä minäkään koskaan puhunut, ennen kuin vasta vähän aikaa sitten äitini kanssa muisteltiin kunnolla oikein vanhoja asioita, 1950-luvulta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Synnyin 60-luvun puolivälissä, sain veljen vajaan vuoden ikäisenä. Asuimme keskisuuressa kaupungissa eikä rattailla päässyt kauppohin sisään, kun niihin oli portaat. Vauvaveli vaunuissa kaupan edessä, minä häntä siinä yksin 1-vuotiaana hyssyttelemässä "Älä itke, äiti tulee pian."
Meneeköhän jo vähän liiotteluksi. Tuskin kukaan muistaa mitä on 1 vuotiaana tehnyt, saatikka että 1v puhuisi pitkiä lauseita vauvalle, jotain rajaa nyt näihin tarinoihin.
En tokikaan muista itse tuota, mutta minulle on kerrottu, että näin meneteltiin, ja on siitä kuvakin. Opin puhumaan 10 kk ikäisenä, ja kyllä puhuin 1½-vuotiaana jo useamman sanan lauseita.
Isäni muuten sanoo muistavansa, kun oppi 1-vuotiaana kävelemään.
Ei se isä kävelemään oppimista muista. Kyseessä on tyypillinen valemuisto.
Äläpäs sano! Minä muistan asioita jopa sikiöajalta. Lapsena ja nuorena vaivuin joskus tilaan, jota en ymmärtänyt, mitä se oli. Kunnes eräs asiantuntija myöhemmin selitti, että ne on selkeitä muistumia sikiöajalta. Silloin vasta tajusin asian olevan juuri niin. Tunsin kelluvani lämpimässä, painottomassa tilassa, silmäni olivat puoliksi auki, liikuttelin sormiani ja ainoa fyysinen tunne oli suussani eli ikenissä. Ne olivat hirveän herkat ja tunsin miten ikään kuin purin niillä sitä jotain, missä kelluin.
Lapsena pelkäsin tuota tilaa, johon vaivuin, mutta mitä isommaksi tulin, niin sitä useammin yritin aina ihan tarkoituksella päästä siihen, koska se tuntui hauskalta. N. 10-vuotiaana se oli helpoimmillaan, ei tarvinnut kuin mennä jonnekin rauhalliseen paikkaan makuulle ja häivyttää mielestä kaikki ympärillä oleva. Murrosiän jälkeen en ole siihen enää pystynyt. Olen kyllä yrittänyt, mutta ei onnistu enää.
Muistan asioita ajalta, kun olin alle yksivuotias. Muistan ne vaunurämät, missä minua työnnettiin, ne oli tosiaan vanhat ja huonokuntoiset ja rämisevät. lähinnä ne olikin tarkoitettu minun nukuttamiseeni ulkona. Muistan kuinka makasin niissä vaunuissa, mitkä piti pientä ääntä kun tuuli osui niihin ja muistan kuusenlatvat, jotka heilui tuulessa. Yksivuotiaana minua ei enää niihin vaunuihin laitettu, koska ne oli niin huonot, että olisi vaikka kaatuneet, jos olisin niissä lähtenyt konttaamaan tai yrittänyt nousta ylös. Muistan senkin, kuinka isäni heitti ne vaunut lampeen ja itkin niiden perään.
Muutakin muistan, mutta riittäköön tuo. Älköön kukaan tulko minulle sanomaan, että muistamani asiat ovat valemuistoja. Ne ovat ihan yhtä selkeitä muistoja, kuin kaikki muutkin lapsuudesta jääneet muistot. Muistan ihmisten ulkonäöt ja nimet, jopa näiden äänet, vaikka kyseessä on siis jo ajat sitten kuolleita ihmisiä, jotka on vain käväisseet elämässäni joskus kymmeniä vuosia sitten. Valemuisto ei siis voi olla esim. muisto Keijo-nimisestä pojasta, joka asui meillä äitinsä kanssa hetken aikaa, minun ollessani alle vuoden vanha. Puhuin tästä Keijosta äitini kanssa vasta muutama vuosi sitten, eikä äitini ensin meinannut muistaa, kenestä puhuin. Sitten hän ihmetteli, miten saatan muistaa, kun ei hänkään enää muistanut. Kun kysyin, oliko Keijo kehitysvammainen, kun sillä oli vinot silmät, niin äiti muisti vasta silloin, että näin oli. Keijo nimittäin kiikutteli minua niissä rämävaunuissa, ja muistan sen aivan tarkasti, ja pojan ulkonäön myös.
Valemuistoko? Ei takuulla, koskaan en muista tästä Keijosta ja äidistään meillä edes puhutun, enkä minäkään koskaan puhunut, ennen kuin vasta vähän aikaa sitten äitini kanssa muisteltiin kunnolla oikein vanhoja asioita, 1950-luvulta.
Uskon sinua. Minulla on myös hyvin varhaisia flash tyyppisiä muistikuvia esim siitä kun on 1 v puettu ulos ja sen jälkeen lumihangesta. Sitten hajumuistoja ja makumuistoja myös. Ja näen sen kodin yksityiskohtia jossa asuimme kun olin pieni, isän ja äidin riidan johon heräsin, sohvan,Peyton Placen yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin moottoripyörän kyydissä vanhempieni välissä 1-vuotiaana. Eikä tietenkään kellään kypäriä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus 1960 luvun loppupuolella, kun olin noin 10-12 vuotias, meillä kävi keinosiementäjä. Keinosiementäjä oli joku kaukaisempi sukulainen ja hän otti minut mukaansa ja kierrettiin sitten saman pitäjän muut paikat. Ei sitä missään paikassa sen kummemmin ihmetelty ja autoinhan minä pesemällä sen hansikkaan.
Traktorin rattiin tietysti heti kun suinkin kykeni, ainoa jota en heti saanut ajaa oli fordson major. Majorin ohjaus oli oikeasti vaarallinen. Tarvitaan jo jonkin verran voimaa pitää ratista kiinni, tai ainakin sen verran älliä että ei vahingossakaan laita peukaloita ratin sisäpuolelle.
Ja tietysti syksyisin sen yhden sian teurastuksessa apuna, verta vatkasin niin että riitti.
Eihän nämä silloin mitään ihmejuttuja ollut, laittaisin kyllä omatkin lapseni ainakin joihinkin noista, mutta eipä niitä sitten tullut hankittua, poikamiehenä elellään.
Mitä vaarallista oli keinosiementäjän apuna oleminen? Fordsonilla ajettiin heti kun jalat ylti polkimelle, tietysti. Kuka sitä traktoria olisi ajanut esim.sillä aikaa kun vanhemmat ja vahvemmat tyhjensivät heinäseipäiltä heinää peräkärriin? Ja silloin ajettiin sillä traktorilla hitaammin kuin kävelyvauhtia, äiti tai isoveli olisi hyvin kerennyt tulemaan hätiin, jos heinäladon seinä alkoi suureta.
Verta sekoittamaan on joutunut jokainen, se ei ole lapsen-hetteille jättöä.
Omat penskani voisin hyvin laittaa näihin hommiin tarvittaessa, niissä oli kuitenkin aina aikuinen lähellä.
Ei keinosiementäjän apulaisena oleminen tai teurastukseen osallistuminen sinänsä vaarallista ole. On kuitenkin näin että nykylapsi ja suurin osa aikuisistakin tarvitsee kuukausien terapian tai vähintään keskusteluapua jos noihin hommiin joutuisi.
Fordson Majorilla et ole ajanut jos et tiedä mikä sen tekee erityisen vaaralliseksi.
Vierailija kirjoitti:
Minä olin moottoripyörän kyydissä vanhempieni välissä 1-vuotiaana. Eikä tietenkään kellään kypäriä
Pikkuveli oli välissä, minä sain istua isän edessä tankin päällä.
Assburger kirjoitti:
Karsinassa kirjoitti:
Äiti laittoi minut ja veljeni vasikoiden kanssa samaan karsinaan aamu ja iltalypsyjen ajaksi.
Olisi siinä voinut tulla tallotuksi jos vasikat olisi innostuneet kisaamaan.
Itse sentään olin tyhjässä vasikkakarsinassa.
Muistikuvia ei ole asiasta jäänyt, mutta äitini muisteli näin tehneensä. Jotain muistikuvia on navetassa rimpuilusta kun vanhemmat olivat navettatöissä.
Isän ärähdys, kun näpelöin jotain risaa sähköroikkaa.
Kyllä jokainen lapsi pitäisi päiväksi laittaa vasikoiden kanssa samaan karsinaan. Kaikenmaailman allergiat katoaisivat siinä samalla :-)
13 vuotiaasta lähtien olin melkein joka viikonloppu keväsin ja syksyisin yksin kotona kun muu perhe lähti mökille. 15 vuotiaana olin sitte n 3kk yksin kotona kun en halunnut olla mökillä koko kesää. Tästä 10 vuotta aikaa.
Noista lapsuusmuistoista. Minusta on otettu 1-vuotiskuva, ja muistan vieläkin itse kuvaustilanteen. Äitini laittoi minut hienoksi, istutti sohvalle ja haki kameran. Samoin muistan nähneeni telkkarista pätkän piirrettyä, jossa oli mielettömän kauniit maisemat. Piirretty vainosi minua aikuisikään saakka, kunnes sain selville että se oli Naapurini Totoro- joka on näytetty Suomessa siihen aikaan telkkarissa, jolloin olen ollut vasta taapero. .
Ei se isä kävelemään oppimista muista. Kyseessä on tyypillinen valemuisto.