Lue keskustelun säännöt.
Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?
Minä lensin 13-vuotiaana lentokoneella yksin Lontooseen, jossa minua oltiin vastassa normaalissa vastaanottohallissa. Ei saattajaa. Vastaavia tapauksia oli paljon.
Kommentit (1616)
Synnyin 60-luvun puolivälissä, sain veljen vajaan vuoden ikäisenä. Asuimme keskisuuressa kaupungissa eikä rattailla päässyt kauppohin sisään, kun niihin oli portaat. Vauvaveli vaunuissa kaupan edessä, minä häntä siinä yksin 1-vuotiaana hyssyttelemässä "Älä itke, äiti tulee pian."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään lasten leikkipaikat suljetaan yöksi, mutta muistan noin 11vuotiaana olleeni keskellä yötä laivan pallomeressä ja sitten sinne tuli känninen pariskunta pussailemaan . Söin myös sikana karkkia tuolla risteilyllä, en kai kunnon ruokaa lainkaan. Äiti seurusteli tätini kanssa baarissa.
Jouduin 12-vuotiaana hoitamaan koko kesän 5-vuotiasta pikkuveljeäni, joka oli varsinainen riiviö. Teki kiusaa ja karkaili, jos annoin samalla mitalla takaisin niin kanteli vanhemmille ja sitten minä sain selkääni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika pienestä olen kokenut, että on pitänyt pärjätä omillaan. Ei meillä ollut alkoholiongelmia tai väkivaltaa, vanhemmat asiallisia ja mukavia työssäkäyviä ihmisiä. Mutta ei minusta juuri kyllä huolehdittu. En muista, että ikinä olisi vanhemmat kyselleet läksyjen teon perään, huolehtineet koulumatkojen kulkemisesta (asuimme maalla, kuljin kilometrien pimeän metsätaipaleen yksin ihan ekaluokkalaisesta asti), olleet kiinnostuneita harrastuksistani tai huolehtineet, että vaatteet ja välineet ovat oikeanlaisia, kyselleet koulupäivän kuulumisia tai olleet kiinnostuneita esim. että mitä syön välipalaksi koulun jälkeen... Olen joskus miettinyt oikein, että mistä tämä johtui: olivatko vanhemmat jotenkin väsyneitä, eivätkä enää jaksaneet kuopuksen asioista niin kiinnostua? Oliko ilmapiiri 80-luvulla jotenkin yleisesti tuollainen?
Vaatteet, harrastukset, läksyt, kuulumisten kyselyt, turvalliset koulumatkat... Nämä kaikki ovat asioita, joihin itse käytän aika paljon aikaa ja energiaa alakouluikäisten lasten äitinä.
Minäkin olen maalta kotoisin ja tuo pärjäämisen eetos on ollut tuttua lapsesta saakka. Minulla on itse asiassa hyvin vähän muistoja ennen kouluun lähtemistä ja todennäköisesti olen ainoana lapsena ollut yksin kaikki päivät. Jotain muistoja on yksin leikkimisestä, mutta menneisyyttä miettiessäni vastassa on melkeinpä täysi pimeys ja muistojen vähyys. Välillä mietin, että oliko minulla vain niin tylsää, että muistoja ei syntynyt vai onko jotain, mitä en halua muistaa?
Olen vasta aikuisena tajunnut sellaisen asian, että hammaslääkärikammoni juontaa juurensa muutamaan ikävään hammaslääkärikäyntiin ekalla luokalla. Silloin hammaslääkärissä käytiin yksin eli koululta käveltiin hammashoitolaan. Minäkin olen kävellyt lääkäriin ja joutunut kestämään puuduttamatta tapahtuneen paikkauksen, joka on sattunut aivan hirvittävästi. Tämän jälkeen - seuraavalla viikolla - olen taas kävellyt hammashoitolaan yksin ja minulta on porattu toinen reikä, taas ilman paikkausta ja muistan vieläkin, miten yritin kestää kivun tunnetta siirtämällä itseni ajatusten voimalla pois tuolista (kuvittelin olevani ratsastamassa). Mutta minä en ole kertonut asiasta kotona, en ole kieltäytynyt menemästä hammaslääkäriin, en ole pyytänyt äitiä tai isää mukaan, en ole purkanut surua ja kauhua kenellekään.
Olen vieläkin tästä ajatuksesta ihan häkeltynyt. Miksi en kertonut siitä vanhemmilleni? Miksi he eivät huomanneet mitään? Minkälainen varhaislapsuuteni on ollut, jos minulla ei ollut a) ymmärrystä, että tällainen lapsen kidutus ei ole oikein ja b) tunnetta siitä, että olisin ollut oikeutettu hakemaan asiaan ja tunteisiin apua?
70-luvulla oli ihan tavallista, ettei lasten hampaita paikattaessa puudutettu. Minullakin on useita hampaita paikattu puuduttamatta. Vasta seitsemännellä luokalla, kun menin hammaslääkäriin, kysyttiin ensimmäisen kerran, että puudutetaanko. Olin aivan yllättynyt, että niinkin voidaan siis tehdä. Ei minulle tullut hammaslääkärikammoa.
Vierailija kirjoitti:
Synnyin 60-luvun puolivälissä, sain veljen vajaan vuoden ikäisenä. Asuimme keskisuuressa kaupungissa eikä rattailla päässyt kauppohin sisään, kun niihin oli portaat. Vauvaveli vaunuissa kaupan edessä, minä häntä siinä yksin 1-vuotiaana hyssyttelemässä "Älä itke, äiti tulee pian."
Meneeköhän jo vähän liiotteluksi. Tuskin kukaan muistaa mitä on 1 vuotiaana tehnyt, saatikka että 1v puhuisi pitkiä lauseita vauvalle, jotain rajaa nyt näihin tarinoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monetkin asiat omassa lapsuudestani tuntuvat nykymittapuussa aika erikoisilta ja lapsilta on kyllä vaadittu kovin itsenäistä otetta pienestä pitäen.. Viisivuotiaasta asti päiväkodin ollessa kesäisin kiinni vietin päivät yksin kotona äitini ollessa töissä; kävi kyllä ruokatunnilla nopeasti kotona, mutta aika pitkältä se päivä silti tuntui vaikka pihassa ja lähimetsässä tulikin käytyä seikkalemassa. Alle kouluikäistä alkaen kävin toisinaan kaverini luona yökylässä ja hänen vanhempansa olivat aina yömyöhään jossain ryyppyreissuillaan, saattoivat kotiutua toisinaan vasta aamullakin. Haettiin sit (kuusi-seitsemänvuotiaat lapset!) keskellä yötä kolikoilla läheiseltä grilliltä ruokaa ja katseltiin k-18 - leffoja VHS-kaseteilta. Ja kun olin noin kolmetoistavuotias äitini sekä hänen miesystävänsä lähtivät kahdeksi viikoksi kaksin Kanarialle ja jäin yksikseni kotiin tuoksi ajaksi; ruokarahaa oli sentään jätetty sen verran et sain haettua pitsaa ja hampurilaisia joka päivä, oli kyl kivaa ja jännää.. Kolmetoistavuotiaana alettiin myös käymään ystävieni kanssa muutamien bändien keikoilla junalla/liftaamalla ympäri Suomea; nukuttiin rautatieasemilla ym. ja tämä oli äidilleni ihan ok.
Itselläni on nyt kolmetoistavuotias lapsi enkä vois kuvitellakaan että hän huitelis öitä rautatieasemilla nukkuen tai jäisi yökausiksi itsekseen kotiin. Itse olen siis viettänyt lapsuutta ja teini-ikää 90-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mut on jätetty kuulemma 70-80-luvun taitteessa vaunuissa yksin odottamaan kaupan eteen kun äiti kävi kaupassa. Onneksi kukaan ei kidnapannut.
Voin tunnustaa, että jätin 2001 syntyneen poikani vainuissa joskus lähiostarin kaupan eteen, kun nopeasti juoksin jotain kaupasta. Isompien ostosten ajaksi en olisi jättänyt. Pikkukahvilan ulkopuolelle jätin myös, kun näin vaunut näyteikkunan läpi koko ajan. 2007 syntynyttä poikaa nukutin ulkona rivarin etupihalla vaunuissa. Suomessa ei kyllä tuolloin eikä vieläkään tarvitse pelätä vauvan kidnappausta.
En ikinä olisi omaani jättänyt, varsinkin kun ne vaunut saa helposti kauppaan mukaan. Suomessa on tapahtunut lasten sieppauksia, yleensä joku lapsi on päähänpistosta ottanut vauvan mukaansa ja vauva onneksi löytynyt pian. Karmeita tilanteita vanhemmille.
Olen sitten varmaan hysteerikko, mutta en jättäisi kaupan eteen odottamaan koiraanikaan, lapsesta nyt puhumattakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika moni kirjoittaa, ettei 70-luvulla saanut mitään kuumelääkettä. Aika rankalta kuulostaa. Meillä oli kaapissa aina vähintään aspiriinia ja yskänlääkettä, joten en tiedä, kuinka yleistä lääkkeettömyys mahtoi olla silloin.
Kuukautiskipujen takia äiti vei mut lääkäriin 70-luvulla ja sain reseptilääkkeen. Kerron tämän vain siksi, jotta nuoremmat eivät luulisi, ettei 70-luvulla olisi käytetty lääkkeitä lainkaan.
Meillä ainakaan ei 80-luvulla kovin vähästä lääkitty lapsia, koska "lääkkeet ovat myrkyllisiä"
Joskus 1960 luvun loppupuolella, kun olin noin 10-12 vuotias, meillä kävi keinosiementäjä. Keinosiementäjä oli joku kaukaisempi sukulainen ja hän otti minut mukaansa ja kierrettiin sitten saman pitäjän muut paikat. Ei sitä missään paikassa sen kummemmin ihmetelty ja autoinhan minä pesemällä sen hansikkaan.
Traktorin rattiin tietysti heti kun suinkin kykeni, ainoa jota en heti saanut ajaa oli fordson major. Majorin ohjaus oli oikeasti vaarallinen. Tarvitaan jo jonkin verran voimaa pitää ratista kiinni, tai ainakin sen verran älliä että ei vahingossakaan laita peukaloita ratin sisäpuolelle.
Ja tietysti syksyisin sen yhden sian teurastuksessa apuna, verta vatkasin niin että riitti.
Eihän nämä silloin mitään ihmejuttuja ollut, laittaisin kyllä omatkin lapseni ainakin joihinkin noista, mutta eipä niitä sitten tullut hankittua, poikamiehenä elellään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Synnyin 60-luvun puolivälissä, sain veljen vajaan vuoden ikäisenä. Asuimme keskisuuressa kaupungissa eikä rattailla päässyt kauppohin sisään, kun niihin oli portaat. Vauvaveli vaunuissa kaupan edessä, minä häntä siinä yksin 1-vuotiaana hyssyttelemässä "Älä itke, äiti tulee pian."
Meneeköhän jo vähän liiotteluksi. Tuskin kukaan muistaa mitä on 1 vuotiaana tehnyt, saatikka että 1v puhuisi pitkiä lauseita vauvalle, jotain rajaa nyt näihin tarinoihin.
Vanhimmilla lapsillani oli vain vuosi ikäeroa, tytöt ja nuorin oppi puhumaan ja laulamaan nopeasti. Ei ollut kahta vuotta, kun puhui lauseita ja lauloi nuotilleen. Vedin tyttöjä talviaamuna kelkalla päiväkotiin, ( silloin tarhaan) ja tyttö lauloi vaan. Hyvinkin verbaalisesti lahjakas nainen hänestä kasvoi ja väittelee tohtoriksi piakkoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Synnyin 60-luvun puolivälissä, sain veljen vajaan vuoden ikäisenä. Asuimme keskisuuressa kaupungissa eikä rattailla päässyt kauppohin sisään, kun niihin oli portaat. Vauvaveli vaunuissa kaupan edessä, minä häntä siinä yksin 1-vuotiaana hyssyttelemässä "Älä itke, äiti tulee pian."
Meneeköhän jo vähän liiotteluksi. Tuskin kukaan muistaa mitä on 1 vuotiaana tehnyt, saatikka että 1v puhuisi pitkiä lauseita vauvalle, jotain rajaa nyt näihin tarinoihin.
Vanhimmilla lapsillani oli vain vuosi ikäeroa, tytöt ja nuorin oppi puhumaan ja laulamaan nopeasti. Ei ollut kahta vuotta, kun puhui lauseita ja lauloi nuotilleen. Vedin tyttöjä talviaamuna kelkalla päiväkotiin, ( silloin tarhaan) ja tyttö lauloi vaan. Hyvinkin verbaalisesti lahjakas nainen hänestä kasvoi ja väittelee tohtoriksi piakkoin.
Mun lapsen lapsi puhui todella pitkiä lauseita noin vuoden ikäisenä. Ihmiset kyselivät, että minkä ikäinen tyttö on, kun on niin pieni, mutta puhuu kuin kolmevuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joskus 1960 luvun loppupuolella, kun olin noin 10-12 vuotias, meillä kävi keinosiementäjä. Keinosiementäjä oli joku kaukaisempi sukulainen ja hän otti minut mukaansa ja kierrettiin sitten saman pitäjän muut paikat. Ei sitä missään paikassa sen kummemmin ihmetelty ja autoinhan minä pesemällä sen hansikkaan.
Traktorin rattiin tietysti heti kun suinkin kykeni, ainoa jota en heti saanut ajaa oli fordson major. Majorin ohjaus oli oikeasti vaarallinen. Tarvitaan jo jonkin verran voimaa pitää ratista kiinni, tai ainakin sen verran älliä että ei vahingossakaan laita peukaloita ratin sisäpuolelle.
Ja tietysti syksyisin sen yhden sian teurastuksessa apuna, verta vatkasin niin että riitti.
Eihän nämä silloin mitään ihmejuttuja ollut, laittaisin kyllä omatkin lapseni ainakin joihinkin noista, mutta eipä niitä sitten tullut hankittua, poikamiehenä elellään.
Mä olen joutunut pitelemään lehmää aloillaan sieraimista, kun keinosiementäjä teki työtään.
Serkku ajeli 5-vuotiaana isänsä autolla postinhakuun. Ajoi seisten ja juuri ylettyi näkemään ulos ratin ja kojelaudan välistä.
Itselle on jäänyt mieleen kun n.11-12 vuotiaina oltiin kaverin kanssa laivalla hänen äitinsä kanssa. No äiti oli kovin alkoholisoitunut emmekä nähneet häntä koko Tukholman reissulla oikeastaan lainkaan. Tuohon aikaan laivoilla oli aika kova meininki, sisällä poltettiin tupakkaa ja itsekkin oltiin mukana tietysti. Tukholmassa käytiin metrolla pyörimässä ja eksyttiinkin, mitään kännyköitä ei ollut ja kotiin palasin sitten reissun jälkeen jossain kohti. Vanhempani eivät olleet koskaan tavanneet tätä äitiä, eikä oikeastaan kaverianikaan mutta heidän mukaansa sain lähteä päiväkausiksi risteilemään. Tuntuu jotenkin oudolta.
Vanhemmat lähtivät reissuille viikoiksi kesälomillaan kun olin 13-vuotias ja yksin kotona, myöhemmin tietysti järjestettiin kotibileitä- mikä oli aina yhtä suuri järkytys vanhemmilleni, vaikka tiesivät kyllä lähtiessään että 13-15 vuotias teini yksin kotona saattaisi tällaista ehkä keksiä.
Lapsuudessa ulkona oli aina pakko olla, siis pakko. Ulos mentiin aamulla ja illalla sai tulla sisään, oli siellä kyllä puuhaakin ja hauskaa kavereiden kanssa, mutta ketään ei kyllä kiinnostanut mitä tehtiin ja missä mentiin kunhan oltiin ulkona. Tämä ulkoilupakko tuntui jo silloin ärsyttävältä, varsinkin kun vanhemmat itse olivat aina sisällä.
Kouluun kuljettiin ekasta luokasta lähtien yksin, aina, ensin lähelle 1-3 luokille ja sitten kauemmas 6 kilometrin päähän pyörällä. Ei siinä ollut mitään ihmeellistä. Oli oikeastaan outoa jos joku tuotiin autolla kouluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
neronliemaus kirjoitti:
Jotenkin kummalliselta tuntui, että noin 15-vuotiaaksi asti sain riehua ja olla ulkona vaikka kuinka, kukaan ei puuttunut tekemisiini tai ollut niistä kiinnostunut, olivat ne vaarallisia tai ei, yhtäkkiä yläasteen jälkeen alkoi menemisten kuulustelu ja varoittelu siitä miten naisena pitää olla varuillaan, sen ja sen luo et mene ja helsinki on kaikkien suomen rikosten keskus, sinne et ikinä saa mennä.
Tämä! Siis minäkin sain elää vapaan lapsuuden ja olla ”poikatyttö” kuten tuolloin sanottiin, remusin pihalla poikien kanssa mutta teini-iässä alkoikin kauhea vaihkoilu ja kuulustelu siitä missä olen ja miten pärjään.
No hyvin, niin kuin siihenkin asti elämässä olin pärjännyt eikä ketään kyllä aiemmin kiinnostanut yhtään missä menin ja mitä tein. Teinistä tämä yllättävä holhoaminen tuntui naurettavalta, olinhan hoitanut aivan kaikki omat asiani ihan lapsesta lähtien itse. Kaikki taskurahatkin tienasin itse. Kapinahan siitä syntyi. Heräsivätkö vanhempani ollessani teini-ikäinen että pian muutan pois ja oikeasti itsenäistyn ja halusivat pitää minusta kiinni enemmän? Myöhäistä se siinä kohtaa oli.
Äiti laittoi minut ja veljeni vasikoiden kanssa samaan karsinaan aamu ja iltalypsyjen ajaksi.
Olisi siinä voinut tulla tallotuksi jos vasikat olisi innostuneet kisaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Äiti meni töihin muistaakseni, kun pikkuveli meni kolmannelle luokalle.
Olemme siis olleet ala-asteikäisinä (9-11v) iltapäivät koulun jälkeen kotona täysin ilman mitään valvontaa.
Nykyään tuosta varmaan joku tekisi lasun. Silloin se oli ihan normaalia.
Kyllähän nytkin jo 2-luokkalainen joutuu olemaan iltapäivän yksin koulun jälkeen, kun vanhemmat ovat töissä klo 16-17 asti.
Autolla käytiin postia ja mentiin kalaan jo 5 vuotiaina naapurin lasten kanssa. Samaten ajettiin traktorilla heinäkuormia. Kyllä siinä välillä intoutui luvattomia vauhteja ajelemaan pelto ja metsäteillä. Ihan tavallista tämä oli maaseudulla vielä - 80 luvulla.
Ihan pienenä olin enon hytittömän traktorin kyydissä peltohommissa. Istuin siellä penkin vieressä lattialla, eli akseliputken päällä. Eno oli joskus unohtanut minut kokonaan ja olin nukahtanut ja peittynyt heinänroskaan kokonaan.
Siitä olisi voinut helpolla tipahtaa huomaamatta. Ei käy nykyään semmoinen peli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika pienestä olen kokenut, että on pitänyt pärjätä omillaan. Ei meillä ollut alkoholiongelmia tai väkivaltaa, vanhemmat asiallisia ja mukavia työssäkäyviä ihmisiä. Mutta ei minusta juuri kyllä huolehdittu. En muista, että ikinä olisi vanhemmat kyselleet läksyjen teon perään, huolehtineet koulumatkojen kulkemisesta (asuimme maalla, kuljin kilometrien pimeän metsätaipaleen yksin ihan ekaluokkalaisesta asti), olleet kiinnostuneita harrastuksistani tai huolehtineet, että vaatteet ja välineet ovat oikeanlaisia, kyselleet koulupäivän kuulumisia tai olleet kiinnostuneita esim. että mitä syön välipalaksi koulun jälkeen... Olen joskus miettinyt oikein, että mistä tämä johtui: olivatko vanhemmat jotenkin väsyneitä, eivätkä enää jaksaneet kuopuksen asioista niin kiinnostua? Oliko ilmapiiri 80-luvulla jotenkin yleisesti tuollainen?
Vaatteet, harrastukset, läksyt, kuulumisten kyselyt, turvalliset koulumatkat... Nämä kaikki ovat asioita, joihin itse käytän aika paljon aikaa ja energiaa alakouluikäisten lasten äitinä.
Minäkin olen maalta kotoisin ja tuo pärjäämisen eetos on ollut tuttua lapsesta saakka. Minulla on itse asiassa hyvin vähän muistoja ennen kouluun lähtemistä ja todennäköisesti olen ainoana lapsena ollut yksin kaikki päivät. Jotain muistoja on yksin leikkimisestä, mutta menneisyyttä miettiessäni vastassa on melkeinpä täysi pimeys ja muistojen vähyys. Välillä mietin, että oliko minulla vain niin tylsää, että muistoja ei syntynyt vai onko jotain, mitä en halua muistaa?
Olen vasta aikuisena tajunnut sellaisen asian, että hammaslääkärikammoni juontaa juurensa muutamaan ikävään hammaslääkärikäyntiin ekalla luokalla. Silloin hammaslääkärissä käytiin yksin eli koululta käveltiin hammashoitolaan. Minäkin olen kävellyt lääkäriin ja joutunut kestämään puuduttamatta tapahtuneen paikkauksen, joka on sattunut aivan hirvittävästi. Tämän jälkeen - seuraavalla viikolla - olen taas kävellyt hammashoitolaan yksin ja minulta on porattu toinen reikä, taas ilman paikkausta ja muistan vieläkin, miten yritin kestää kivun tunnetta siirtämällä itseni ajatusten voimalla pois tuolista (kuvittelin olevani ratsastamassa). Mutta minä en ole kertonut asiasta kotona, en ole kieltäytynyt menemästä hammaslääkäriin, en ole pyytänyt äitiä tai isää mukaan, en ole purkanut surua ja kauhua kenellekään.
Olen vieläkin tästä ajatuksesta ihan häkeltynyt. Miksi en kertonut siitä vanhemmilleni? Miksi he eivät huomanneet mitään? Minkälainen varhaislapsuuteni on ollut, jos minulla ei ollut a) ymmärrystä, että tällainen lapsen kidutus ei ole oikein ja b) tunnetta siitä, että olisin ollut oikeutettu hakemaan asiaan ja tunteisiin apua?
70-luvulla oli ihan tavallista, ettei lasten hampaita paikattaessa puudutettu. Minullakin on useita hampaita paikattu puuduttamatta. Vasta seitsemännellä luokalla, kun menin hammaslääkäriin, kysyttiin ensimmäisen kerran, että puudutetaanko. Olin aivan yllättynyt, että niinkin voidaan siis tehdä. Ei minulle tullut hammaslääkärikammoa.
Oli ihan tavallista vielä 2000-luvun alussa peruskoulun hammashoitolassa. Vasta aikuisena tajusin että hammaslääkärissä voidaan puuduttaakin. Pahimmat kauhut koin hammasrautojen kanssa, niiden laittaminen sattui niin paljon, että en ole vielä kokenut vastaavaa tuskaa ikinä sen jälkeen. Raudat otettiin lopulta pois kesken oikomishoidon, koska minua kiusattiin niiden takia niin paljon, sain myös jatkuvan migreenin niiden käyttämisestä. Hammaslääkäri repi raudat suustani niin vihaisena, että olin järkyttynyt todella kauan siitä kohtelusta. Oi mitä ihania muistoja....
Karsinassa kirjoitti:
Äiti laittoi minut ja veljeni vasikoiden kanssa samaan karsinaan aamu ja iltalypsyjen ajaksi.
Olisi siinä voinut tulla tallotuksi jos vasikat olisi innostuneet kisaamaan.
Itse sentään olin tyhjässä vasikkakarsinassa.
Muistikuvia ei ole asiasta jäänyt, mutta äitini muisteli näin tehneensä. Jotain muistikuvia on navetassa rimpuilusta kun vanhemmat olivat navettatöissä.
Isän ärähdys, kun näpelöin jotain risaa sähköroikkaa.
Joo, oli mennyt häkkivarastoon.