Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Lapissa lapsuuden viettänyt 8-vuotias huolehti 5 pikkusisaresta koko äidin työpäivän valmistaen myös ruoan. Koko ajan sattui kaikille jotain, olimme niin hurjaa porukkaa keskenämme, ettei kodinhoitaja uskaltanut tulla meille toisena päivänä. Pikkusisaret olivat 1-5-vuotiaita. Päivittäisiin töihin kuului tiskiveden lämmittäminen, likasangon tyhjentäminen, veden veivaaminen kaivosta, lattioiden laukaiseminen jne. Kukaan muu kuin minä ei ollut huolissaan, illat vietin pois kotoa. Koulupäivinä äiti hoiti lapsia puolelle päivin ja minä lopun päivää. Joskus äiti oli lähettänyt pikkusisaren kouluun pyytämään, että pääsen pois ruokatunnin jälkeen, koska hänen työ alkoikin aiemmin. En ymmärrä hyvää koulumenestystäni, koska periaatteessa minulla ei ollut aikaa syventyä läksyihin. Toisaalta opettajat ymmärsivät tilanteeni ja kerran koulun terveyssisar tuli kotiin ojentamaan äitiä, ettei minulla, laihalla ja aneemisella tytöllä voi teetättää noin paljon työtä. Puolustin ahkeraa äitiäni koska hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa, valehtelin siis myöhemmin terveyssisarelle hänen tarkastaessaan tilannettani.

60-luvulla äiti otti navetalla käydessään taapero-ikäisen isoveljeni mukaan navettaan ja joutui jättämään vuotta nuoremman siskoni tupaan yksin. Äiti laittoi penkin tuvan eteen, ettei sisko saa ovea auki.

Navetalta tultuaan, sisko oli nukahtanut nalle kainalossa lattialle laitetulle täkille. 

Missäkö isä oli? Savotassa, niinkuin muutkin isät.

 Kesällä olikin jo helpompaa, penskat tarkenivat ulkona äidin kanssa. Mitä nyt kävivät keskenään naapurissa ja ylittivät puron yli vievän huteran lankkusillan. 

Lysoli-pullo älyttiin nostaa tiskikaapin alahyllyltä varmempaan piiloon vasta kun isoveli oli etsinyt itselleen ja siskolle mehua. 

Ja kun minä synnyin, nämä kaksi 7- 5-vuotiasta hoitivat minua, että äiti pääsi ulkotöilleen ja navetalle.

Tämä oli kyllä hyvinkin tavallista siihen aikaan maaseudulla mutta en tiedä mitä itse olisin tehnyt äitinä.

Ratkaisin sen asian jo aikoja sitten, enkä tehnyt lapsia.

Jouduin olemaan pikkuveljeni (0,5 v) lapsenvahtina kun olin itse 9-vuotias. Vanhempani lähtivät ravintolaan, se oli joku edustustilaisuus jonne avecit oli kutsuttu mukaan. He antoivat ravintolan puhelinnumerom että soitan jos tulee hätä.

No, veli rupesikin parin tunni njälkeen huutamaan kuin syötävä eikä auttanut vaikka vaihdoin vaipat ja tarjosin maitoa tuttipullosta, joten pakkohan minun oli lopulta soittaa hovimestarille. Vanhempani tulivatkin sitten puolen tunnin sisällä kotiin. Luulen että he seuraavina kertoina järjestivät jonkun aikuisen lapsenvahdiksi.

Hei, minäkin lensin 13-14 vuotiaana yksin Lontooseen että Lappiin.

Matkustin 11-vuotiaana yksin laivalla Tukholmaan. Äiti saattoi laivalle, siihen aikaan saattajat saivat tulla laivan sisälle, etsittiin hyttini joka oli siisti ikkunalline ykkösluokan hytti. Sitten tilattiin mulle päivällinen seisovasta pöydästä. Kun laiva oli lähtenyt kiertelin laivaa, olisin mennyt uimaan uima-altaaseen, mutta se oli kiinni silloin. Kävin syömässä ja sen jälkeen siistiydyin ja menin viettämään iltaa yökerhoon!

Perillä Tukholmassa tätini mies oli vastassa.

Mun vanhemmat olivat -70-luvulla tosi huolehtivaisia, emmekä saaneet yksin mennä paljon mihinkään muualle kuin olla omalla omakotitaloalueella muiden samanikäisten kanssa. Kotiin tultiin aikaisin ja vanhemmat todellakin pitivät huolta, että tietävät aina missä ollaan.

Sen sijaan mun omat lapset ovat 12-vuotiaasta lennelleet itse ja vaihtaneet konettakin. Ovat itsenäisiä ja tottuneet asumaan kahdessa maassa.  He ovat ihan eri kaliberia kuin itse olin aikoinani.

Vierailija kirjoitti:

Nehän ne Estonialta selvisi, jotka olivat yläkansilla ryyppäämässä ja hereillä.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti Estonia säikytti vanhemmat niin ettei enää istuta laivan baareissa kun jälkikasvu nukkuu hyteissä tai juoksentelee pitkin laivaa! Ryyppyreissut voi tehdä ilman lapsiakin. 

Ja lapset kuoli hytteihin, kun isit ja äidit kipitti baarista kannelle,

Ei liity suoranaisesti asiaan, mutta.

Olen itse alakouluikäisten lasten äiti. Asumme kaupungissa. Hyvä ystäväperhe, jossa suurin piirtein samanikäisiä lapsia, asuu parinsadan kilometrin päässä maatilalla.

Tunnen itseni ihan ylisuojelevaksi hysteerikoksi, mutta en halua päästää meidän lapsia yökylään yksikseen tuonne ystäväperheeseen. Syynä juuri se, että mun mielestä siellä lapset saavat tehdä tosi vaarallisia juttuja ja pyörivät keskenään siellä isolla maatilalla valtavien koneiden ja elukoiden keskellä. Esimerkkinä vaikka se, että perheessä 7-vuotiaat lapset saavat ajella mönkijöillä pelloilla ja rehukasojen päällä ihan keskenään, kukaan ei valvo.

Aika usein maatiloilta saa lukea näitä juttuja traktori- tai mönkijäonnettomuuksista, hevonsepotkuista ja muista kamalista onnettomuuksista ja aina silloin mietin, että vaikka se on niille aikuisille arkea, niin pitäisikö kyllä ymmärtää, millainen riski on, kun lapset juoksentelevat isojen eläinten seassa tai leikkivät vaikka samassa pihassa, missä ajellaan monen tonnin painoisilla, valtavilla koneilla.

Vierailija kirjoitti:

Aika pienestä olen kokenut, että on pitänyt pärjätä omillaan. Ei meillä ollut alkoholiongelmia tai väkivaltaa, vanhemmat asiallisia ja mukavia työssäkäyviä ihmisiä. Mutta ei minusta juuri kyllä huolehdittu. En muista, että ikinä olisi vanhemmat kyselleet läksyjen teon perään, huolehtineet koulumatkojen kulkemisesta (asuimme maalla, kuljin kilometrien pimeän metsätaipaleen yksin ihan ekaluokkalaisesta asti), olleet kiinnostuneita harrastuksistani tai huolehtineet, että vaatteet ja välineet ovat oikeanlaisia, kyselleet koulupäivän kuulumisia tai olleet kiinnostuneita esim. että mitä syön välipalaksi koulun jälkeen... Olen joskus miettinyt oikein, että mistä tämä johtui: olivatko vanhemmat jotenkin väsyneitä, eivätkä enää jaksaneet kuopuksen asioista niin kiinnostua? Oliko ilmapiiri 80-luvulla jotenkin yleisesti tuollainen? 

Vaatteet, harrastukset, läksyt, kuulumisten kyselyt, turvalliset koulumatkat... Nämä kaikki ovat asioita, joihin itse käytän aika paljon aikaa ja energiaa alakouluikäisten lasten äitinä. 

Tunnistan tämän. Mä muistan ajatelleeni jo aika pienenä, että musta ei juurikaan huolehdita. Ehkä ajatus tuli siitä, että ei ollut kotiintuloaikoja tai ruoka-aikoja, eikä viety harrastuksiin tai oltu ylipäätään mitenkään kiinnostuneita esimerkiksi koulun sujumisesta. Olin vähän kateellinen kavereille, joiden piti olla viideltä syömässä joka päivä.

Saatiin ala-asteikäisenä ihan vapaasti kenellekään valvomatta soutaa ympäri mökkijärveä ja meille välillä annettiin verkkojen ja katiskoiden tarkistus. Ei ollut pelastusliivejä. Ei tullut edes mieleen, osattiinhan uida. Tämä 90-luvulla. Kenellekään ei koskaan edes meinannut sattua mitään mutta moniko antaa nykyään 7-12v lasten lähteä keskenään järvelle?

Itselläni on kaksijakoisia kokemuksia. Olen syntynyt 70-luvun puolivälissä. Asuttiin Tampereella ja jostain suunnilleen ~12 vuotiaasta saakka sain olla ulkona ihan niin myöhään kuin halusin. Monesti tultiin kavereiden kanssa y-vuoron bussilla kotikaupunginosaan joskus klo 01-02 aikoihin.

Mutta jostain ihmeen kumman syystä en koskaan jäänyt/saanut jäädä yöksi kotiin yksin. Olin 16-vuotias kun tuli tilanne, jolloin vanhempani olivat mökillä ja mun todellakin oli pakko jäädä kotiin 400km:n päähän, koska harrastukseni tiimoilta oli turnaus. Muistan miten äitini jankkasi moneen kertaan, että minkä vuoksi mun pitää mennä turnaukseen jne. (no öö, miksihän??). Aivan käsittämätön juttu, eihän mulla ollut minkäänlaista ongelmaa jäädä himaan 16-vuotiaana yksin yöksi, kun olin 13-vuotiaana tullut monta kertaa kotiin jostain bileistä vasta aamuviideltä.

En tänäkään päivänä ymmärrä tätä yhtälöä.. Mutta noin muutoin samat jutut kuin muillakin: ei kännyköitä, avain mukana, pyörällä pääsi niin pitkälle kuin jaksoi polkea jne.

Olen syntynyt ysärillä ja meidän sisarusparvi sai kyllä mennä aika vapaasti, mutta aina piti kertoa vanhemmille, jos mentiin vaikka metsään. Isän ja äidin lapsuus on ollut aika toisenlainen, ei heidän peräänsä ole kauheasti katsottu edes pieninä. Isältä on muunmuassa murtunut nenä keihäänheitossa ja äidin isoveli on kuollut 5-vuotiaana tapaturmaisesti, kun leikki itsekseen pihalla. Hän oli nostanut puutarhapöydälle tuolin ja kiivennyt sitomaan köyttä puunoksaan, että saisi siihen keinun. Tuoli olikin kaatunut ja äidin veli ilmeisesti kuristui siihen köyteen... Siihen nähden on ihan hyvä, että lasten perään katsotaan nykyään enemmän.

Koen että minulla oli hyvä lapsuus. Perheessä oli vanhempien lisäksi isoveljiä jotka melkein aikuisia jo ja isovanhemmatkin asuivat talon toisessa päässä.

Muta en ole laittanut omia lapsia ajamaan noin 4-5 vuotiaana traktoria (avomalli toki) heinäpellolle. Olin vielä tosi pienikokoinen joten en saanut traktorin kytkintä pohjaan vaikka koetin seisoa molemmilla jaloilla kytkimen päällä ja pidin vaan käsin ratista kiinni. No heinäpellolla isä tai joku veljistä laittoi traktorin ja kärryn liikkeelle ja hyppäsivät pois. Minä ohjasin ja kaasutin toisten huutojen mukaan. Ja kun päässä oleva iso vetooja oli lähellä huusin kovaa ja joku juoksi ja hyppäsi traktoriin ja käänsi sen seuraavalle saralle ja sain jatkaa.

Noin 7v iässä jouduin vetämään samalla traktorilla auton käyntiin. Isä laittoi kaiken valmiiksi ja sain pidettyä kytkimen pohjassa kun isä laittoi sen sinne. Sitten isä juoksi autoon ja minun piti päästää kytkin hitaasti. No ei ollu oikein voimia kun hintelä noin 16 kg painava tyttö olin. Liian nopea nosto ja naru poikki. No kolmannella yrityksellä sain vedettyä auton käyntiin.

Lehmien seassa olen saanut kulkea aika vapaasti. Jo alle kouluikäisenä muistan leikkineeni navetassa kun aikuiset tekivät siellä töitä. Kiipeliin lehmien selkään istumaan ja siitä välipuulle ja seuraavan selkään jne. Olin myös alta kouluikäisestä mukana laittamassa lehmiä laitumelle ja laitumelta sisään. Riittävän iso keppi, huutoa ja hakkaamista jos eläimet meinas tulla päälle.

Kaikesta huolimatta koin lapsuuteni turvalliseksi. Ja aina lähettyvillä oli kuitenkin aikuisia jotka katsoivat sivusilmällä perääni. Mutta minusta nyt oli vaan aina mukava olla siellä missä tapahtuu jotain (navetalla, rehua tekemässä jne)

Mutta omiani en olisi ehkä päästänyt noihin töihin ihan noin nuorena. Vaikka onhan nuo olleet mukana metsätöissä kun minä kaadoin raivaussahalla ja mies moottorisahalla puita. Lapset oli noin 4-8 vuotiaita ja kulkivat lähistöllä tekemässä majoja ym. Ja aina me vanhemmat juteltiin lasten kanssa kun tankattiin tai näytti että heillä asiaa (huusivat rivissä seisoen kauempaa kovaa meille).

Vierailija kirjoitti:

Kasvoin vanhempieni työn vuoksi 70- ja 80-luvuilla erinäisissä vähän eksoottisemmissa kriisipesäkkeissä ja niiden jälkimainingeissa.

Eräässä paikassa maan valtionpäämies murhattiin, jonka jälkeen päälle tuli ulkonaliikkumiskielto pimeällä. Lapsuuden kuningasidea oli tietenkin kierrellä naapurustoamme pimeässä ja säikäytellä ulkonaliikkumiskieltoa valvovia sotilaspartioita. Yksi partio kuitenkin otti minut ja toisen suomalaispojan kiinni, jonka jälkeen tulikin sitten kunnolla avokämmenestä. Huulikin halkesi. Ellei meistä kumpikin olisi ollut täysi blondi, olisi varmaan tullut avokämmentä pahempaa. Kun partio sitten vei meidät kotiin ja selitti vanhemmille mitä olimme tehneet, vanhempani olivat haljeta raivosta ja oli viittä vaille, ettei kotonakin tullut avokämmenestä. Tuon jälkeen iskikin päälle perheensisäinen tarkasti valvottu ulkonaliikkumiskielto.

Noiden maiden eläimet toivat myös oman jännityksensä kokonaisuuteen. Toki krokotiileistä ja vastaavista ymmärsi ihan ohjeistamattakin pysyä erossa, mutta kaikista noista otuksista ei oikein samalla lailla tienyt. Tämä päti varsinkin meressä. Siis tyyliin, jokainen ymmärtää, ettei leijonaa mennä rapsuttamaan korvan takaa, mutta meressä rajanveto on vaikeampaa. Loppumattomiin kuulemani yleissääntö meressä snorklatessa ja uidessa oli se, että jos joku otus ei pakene ihmistä ja on tosi kaunis, siihen ei saa koskea, kun se on todennäköisesti myrkyllinen ja jos joku otus on tosi ruma, eikä sekään pakene ihmistä, siihenkään ei saa koskea, kun se todennäköisesti puree.

Sinänsä kasvuympäristö oli vähintäänkin mielenkiintoinen, joskaan ei ehkä kauhean lapsiturvallinen. Näin myöhemmin ajateltuna, vanhempani ja muidenkin suomalaisten vanhemmat antoivat antoivat meidän kuitenkin touhuta vapaudella, jota varmaan nykyään pidettäisiin äärimmäisen vastuuttomana.

Tää oli aika hauska ja mielenkiintoinen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minnuli123 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.

Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.

Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.

Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.

Mulla on just näin 11 v. poikani kanssa nyt. Sinä kirjoitit hienosti sen kaiken mitä tässä juurikin pohdin, että missä mennyt ns. vikaan oman lapsen kohdalla ja ihan kuin olisi omaa tekstiäni ollut.

Ei tämä välttämättä vain huono asia ole. Vanhemmilla, erityisesti äideillä, on tänä päivä hirveä tarve olla tarvittu lapsen puolelta. Itsenäinen lapsi saattaa olla se, jolla on parhaat valmiudet selviytyä elämän karikoista silloin, kun kaikki ei menekään hyvin. Pärjää silti, vaikka tarvittaessa yksinkin. Tämä on taito, joka monelta aikuiseltakin tuntuu puuttuvan.

Elämän karikoista selviää parhaiten se, joka on saanut läsnäoloa, tukea, huolehtimista ja kuuntelemista. Josta on välitetty, ei ole tarvinnut selvitä yksin.

Meitä oli viisi sisarusta ja kyllä lapsuus meni ilman suurempaa kaitsentaa maalla, jossa isä oli talvisaikaan savotassa, tuli viikonlopuksi kotiin ja äiti hoiti lehmät ja pienkarjan. Vanhin meistä auttoi sitten lypsämisessä kun tuli ikää tarpeeksi.

Kaiken lisäksi asuimme joen rannalla, oli myös syviä puroja lähistöllä ja ojia, joissa oli vettä kunnolla sateiden jälkeen.

Kukaan ei ollut perässä katsomassa kun vietettiin aikaa joen rannalla ja vedessä.

Meistä tuli elämässä pärjääviä itsensä ja perheensä elättäjä, eli kunnon kansalaisia yhteiskuntaan.

Koulumatkat kuljettiin kävellen, noin pari kilometriä ja monet kaverit asuivat jopa viiden kilometrin päässä koulusta ja kävellen tai talvella suksilla hoitui heidän koulumatkat. Eikä valitettu mistään, eikä ollut koulukiusaamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äidin ollessa työmatkoilla, tai muuten vain päiviä poissa, isä joko häipyi omille teilleen, tai ryyppäsi itsensä kanveesiin jo viiden aikaan iltapäivällä ja minun, aikaisimmillani 10v, vastuulleni jäi 2- ja 4-vuotiaat pikkuveljet loppuillaksi. En ollut teidän muiden tavoin kovin huolehtiva, joten joskus häivyin pihalle kaverin kanssa ja tulin vasta yötä vasten kotiin (kaverilla ei ollut juurikaan kotiintuloaikoja), jolloin isä kuorsasi edelleen sohvalla ja taaperot oli olleet keskenään tuntikausia, usein he olivat nukahdelleet mihin sattuivat.

Välillä jompikumpi veljistä putosi kipeästi, sai palovamman, tai itki lohduttomasti äiti-ikävää. Isompi veli kiusasi ajoittain todella ilkeästi pienempää. Koitin siinä sitten lohduttaa ja auttaa niin hyvin, kuin 10-11-vuotias kykenee, mutta välillä itku saattoi kestää koko illan

Tähän vielä kaupanpäällisinä sekavia houraileva, hoiperteleva isä, joka aina ennen sammumistaan seurasi minua huomionkipeänä, kuin hai laivaa ja halusi höpistä harhaisia juttujaan

Kesäisin saatoin tulla kotiin hyvin myöhään ja usein löysin veljet taapertamasta puolialasti parkkipaikalla, isä oli taloyhtiön grillillä ryyppäämässä naapuruston spurgujen kanssa.

Naapurit kyllä tiesi, miten meillä on asiat, mutta kukaan ei ajatellut, että se olisi niin big deal ja isä niin hyvä jätkä, että varmasti tiesi, mitä teki

Voi teitä reppanoita :( miten sinulle on käynyt myöhemmässä elämässä, entä veljillesi?

Äiti oli hyvä ja huolehtiva vanhempi, joten ihan järjissämme pysyttiin, jätti isän pari vuotta noiden aiemmassa viestissä mainitsemieni heitteillejättöjen jälkeen ja otti yksinhuoltajuuden. Pikkuveljet on nyt lukiossa ja armeijassa, minä yliopistossa ja mustalla huumorilla noista isän sekoiluista ollaan selvitty; isompi veli on avun piirissä, häneen taisi heitteillejättö vaikuttaa eniten. Isää nähdään pari kertaa vuodessa, täys spurgu nykyään ja pummii kylillä pikkurahaa viinaan. 

Minun annettiin alle kouluikäisenä leikkiä valvomatta kaupunkiolosuhteissa ja tunnistan kyllä tuon vapaudentunteen mikä silloin oli. Oman isäni perheessä on 50-luvulla saaneet pojat leikkiä ihan aseillakin ja ne tarinat mitä olen kuullut siitä hulivilimenosta on ihan älyttömiä nykymittapuulla. Itse en pidä tästä nykyajan tiukasta valvontayhteiskunnasta. Hieman pitäisi peruuttaa ja pipon naruja löysentää.

Vierailija kirjoitti:

Nehän ne Estonialta selvisi, jotka olivat yläkansilla ryyppäämässä ja hereillä.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti Estonia säikytti vanhemmat niin ettei enää istuta laivan baareissa kun jälkikasvu nukkuu hyteissä tai juoksentelee pitkin laivaa! Ryyppyreissut voi tehdä ilman lapsiakin. 

No sehän lohduttaa, kun hytissä nukkumassa olleet lapset jäivät uppoavaan laivaan, kunhan bailaavat vanhemmat selvisivät.

Ohis, mutta käyn kesäisin paljon rannalla ja kyllä siellä edelleen on 10-vuotiaat ihan kaveriporukalla, vain hyvin harvalla on äityliini vahtimassa kädet puuskassa vesirajassa. Tietysti kaikki välillä käy myös vanhempien kanssa rannalla, haluavathan vanhemmatkin uida, mutta luulen, että suurin osa isoista alakoululaisista saa liikkua aika paljon itsenäisesti. Sitäpaitsi, kellä vanhemmalla edes on aikaa pyöräillä kaveriporukoiden perässä päivittäin, varsinkin, jos lapsia on useampi?

Heinäkuussa näin rannalla yhden äidin, joka hysteerisesti vahti alakouluikäistä poikaa. Huuteli hänelle jatkuvasti ja pari kertaa säntäsi vaatteet päällä paniikissa vyötärönsyvyiseen veteen, jossa tämä poika siis ui. Ja kyllä muidenkin lähistöllä olevien ilmeistä huomasi, etteivät he pitäneet naisen käytöstä normaalina. Ja tämä parivaljakko oli siis ainoa laatuaan, mitä tänä kesänä näin.

Joten kyllä uskon, että Suomessa lapset saa suurimmaksi osaksi edelleen mennä ja tulla itsenäisesti kohtuun rajoissa ja esiteinien ylihysteerinen suojeleminen ja paapominen taitaa rajoittua harvoihin poikkeustapauksiin. Itse asiassa taitaa olla niin, että netti- ja peliriippuvuus on se, joka kytkee lapsen kotisohvalle turvaan, ei vanhempien pelot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nehän ne Estonialta selvisi, jotka olivat yläkansilla ryyppäämässä ja hereillä.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti Estonia säikytti vanhemmat niin ettei enää istuta laivan baareissa kun jälkikasvu nukkuu hyteissä tai juoksentelee pitkin laivaa! Ryyppyreissut voi tehdä ilman lapsiakin. 

No sehän lohduttaa, kun hytissä nukkumassa olleet lapset jäivät uppoavaan laivaan, kunhan bailaavat vanhemmat selvisivät.

Luultavasti bailaavat vanhemmat juoksi pelastusveneiden sijasta hyteilleen päin ja jäivät sille tielle. Tai tekivät, mitä tekivät, parikyt vuotta sitten kuolleille pienokaisille ei saada enää oikeutta, turha etsiä lohtua yhtään mistään