Lue keskustelun säännöt.
Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?
Minä lensin 13-vuotiaana lentokoneella yksin Lontooseen, jossa minua oltiin vastassa normaalissa vastaanottohallissa. Ei saattajaa. Vastaavia tapauksia oli paljon.
Kommentit (1616)
Vanhempien ulkomaanmatkojen aikana oltiin ala-asteikäiset lapset keskenään. Soitettiin kyläkauppaan, josta kauppias toi ruuat, siihen aikaan kauppaan sai ostaa kuukausitilille, johon oli kattosumma asetettu ja joka maksettiin pois tai lyhennettin joka kuukausi. Pärjättiin hyvin ilman vanhempia, jotka muutenkin tekivät niin pitkiä työpäiviä pitkine työmatkoineen, ettei heitä juuri näkynyt kotona normaalistikkin.
Ilman valvontaa uitiin pienestä pitäen.
Kävin erikoishammaslääkärissä yksin Helsingin ydinkeskustassa 10 vuotiaana. Asuttiin pienessä maalaiskylässä. Koin, että pärjään ja pärjäsin yksin. Bussilla kuljin ja kävin aina Carollsissa syömässä.
70-luvun avainkaulassa lapsi, pärjättiin, koska oli pakko.
12-vuotiaana olin koko kesän vastuussa alle vuoden ikäisestä lapsesta päivät. Usein hoidin useampaakin lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika pienestä olen kokenut, että on pitänyt pärjätä omillaan. Ei meillä ollut alkoholiongelmia tai väkivaltaa, vanhemmat asiallisia ja mukavia työssäkäyviä ihmisiä. Mutta ei minusta juuri kyllä huolehdittu. En muista, että ikinä olisi vanhemmat kyselleet läksyjen teon perään, huolehtineet koulumatkojen kulkemisesta (asuimme maalla, kuljin kilometrien pimeän metsätaipaleen yksin ihan ekaluokkalaisesta asti), olleet kiinnostuneita harrastuksistani tai huolehtineet, että vaatteet ja välineet ovat oikeanlaisia, kyselleet koulupäivän kuulumisia tai olleet kiinnostuneita esim. että mitä syön välipalaksi koulun jälkeen... Olen joskus miettinyt oikein, että mistä tämä johtui: olivatko vanhemmat jotenkin väsyneitä, eivätkä enää jaksaneet kuopuksen asioista niin kiinnostua? Oliko ilmapiiri 80-luvulla jotenkin yleisesti tuollainen?
Vaatteet, harrastukset, läksyt, kuulumisten kyselyt, turvalliset koulumatkat... Nämä kaikki ovat asioita, joihin itse käytän aika paljon aikaa ja energiaa alakouluikäisten lasten äitinä.
Minäkin olen maalta kotoisin ja tuo pärjäämisen eetos on ollut tuttua lapsesta saakka. Minulla on itse asiassa hyvin vähän muistoja ennen kouluun lähtemistä ja todennäköisesti olen ainoana lapsena ollut yksin kaikki päivät. Jotain muistoja on yksin leikkimisestä, mutta menneisyyttä miettiessäni vastassa on melkeinpä täysi pimeys ja muistojen vähyys. Välillä mietin, että oliko minulla vain niin tylsää, että muistoja ei syntynyt vai onko jotain, mitä en halua muistaa?
Olen vasta aikuisena tajunnut sellaisen asian, että hammaslääkärikammoni juontaa juurensa muutamaan ikävään hammaslääkärikäyntiin ekalla luokalla. Silloin hammaslääkärissä käytiin yksin eli koululta käveltiin hammashoitolaan. Minäkin olen kävellyt lääkäriin ja joutunut kestämään puuduttamatta tapahtuneen paikkauksen, joka on sattunut aivan hirvittävästi. Tämän jälkeen - seuraavalla viikolla - olen taas kävellyt hammashoitolaan yksin ja minulta on porattu toinen reikä, taas ilman paikkausta ja muistan vieläkin, miten yritin kestää kivun tunnetta siirtämällä itseni ajatusten voimalla pois tuolista (kuvittelin olevani ratsastamassa). Mutta minä en ole kertonut asiasta kotona, en ole kieltäytynyt menemästä hammaslääkäriin, en ole pyytänyt äitiä tai isää mukaan, en ole purkanut surua ja kauhua kenellekään.
Olen vieläkin tästä ajatuksesta ihan häkeltynyt. Miksi en kertonut siitä vanhemmilleni? Miksi he eivät huomanneet mitään? Minkälainen varhaislapsuuteni on ollut, jos minulla ei ollut a) ymmärrystä, että tällainen lapsen kidutus ei ole oikein ja b) tunnetta siitä, että olisin ollut oikeutettu hakemaan asiaan ja tunteisiin apua?
Minä muistan kans tämän 80-luvun alusta, että hampaita paikattiin ilman puudutusta. Olen myös hammsalääkäripelkoinen.
Sama ja nyt 40-vuotiaana minulta puuttuu 7 hammasta.
Risteilyllä sain juosta pitkin laivaa yömyöhään yksin 6vuotiaana, ihme että edes löysin hyttiin takaisin! Oman lapsen annoin kierrellä yksin laivassa vasta 10vuotiaana, vain päiväsaikaan ja kännykkä mukana.
Kävimme usein risteilemässä ja vanhempien "rentoutuessa" olimme me lapset hytissä nukkumassa. Paitsi että eihän siellä ikkunattomassa hytissä, säkkipimeässä ja koneiden melussa nukuttanut ja pikkuveli itki usein äitiä. Sain varmaan jotkut traumat kun en tykkää nyt aikuisenakaan risteillä!
Olin useamman kerran äidin mukana Ruotsin risteilyillä, 6-11 vuotiaana. Äiti ryyppäsi laivan baarissa, minä kiertelin laivaa itsekseni, kaikki hyttikäytävät ja kannella katselin tähtitaivasta. Yöllä talutin känni-äidin hyttiin nukkumaan.
Muistan kerran kysyneeni äidiltä, että voisiko olla tällä kertaa juomatta niin paljon. Äiti hermostui ja sanoi olevansa nyt lomalla ja haluaa rentoutua. En ymmärrä miksi minut piti aina raahata mukaan :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti Estonia säikytti vanhemmat niin ettei enää istuta laivan baareissa kun jälkikasvu nukkuu hyteissä tai juoksentelee pitkin laivaa! Ryyppyreissut voi tehdä ilman lapsiakin.
Oltiin ekaa kertaa laskettelemassa kun olin ehkä 11-vuotias. Pari kertaa harjoiteltiin lastenmäessä ja sit isukki vei mut tuolihissillä johonkin korkeaan rinteeseen, sano et ei mennä isoon rinteeseen. sit päästiin huipulle ja hän lähti laskemaan alas, huikkas vaan perään et "lasket näin vaan. nähään alhaalla!" Lopputuloksena kaaduin aika pahasti, molemmat sukset jäi ties monenko metrin päähän ja polvet oli tosi pitkään kipeät. En oo aikuisiälläkään uskaltanu ku pari kertaa käydä kokeilemassa laskettelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minnuli123 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.
Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.
Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.
Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.
Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.
Mulla on just näin 11 v. poikani kanssa nyt. Sinä kirjoitit hienosti sen kaiken mitä tässä juurikin pohdin, että missä mennyt ns. vikaan oman lapsen kohdalla ja ihan kuin olisi omaa tekstiäni ollut.
Ei tämä välttämättä vain huono asia ole. Vanhemmilla, erityisesti äideillä, on tänä päivä hirveä tarve olla tarvittu lapsen puolelta. Itsenäinen lapsi saattaa olla se, jolla on parhaat valmiudet selviytyä elämän karikoista silloin, kun kaikki ei menekään hyvin. Pärjää silti, vaikka tarvittaessa yksinkin. Tämä on taito, joka monelta aikuiseltakin tuntuu puuttuvan.
Elämän karikoista selviää parhaiten se, joka on saanut läsnäoloa, tukea, huolehtimista ja kuuntelemista. Josta on välitetty, ei ole tarvinnut selvitä yksin.
Elin lapsuuteni korkeissa kerrostaloissa joiden takana oli kalliot, moni meistä lapsista tuupattiin selvimään omillaan kotiavaimet kaulassa ja kyllä sitten tehtiin tyhmiä ja vaarallisiakin juttuja.
- Kiivettiin talon katolle.
- Kiipeiltiin kallionseinämillä.
- Istuttiin parvekkeiden kaiteilla.
- Tungettiin pyykkkituvalla kiviä pesukoneeseen ja kone päälle.
- Leikittiin metsässä murhaajahippaa oikean puukon kanssa.
- Kerran yksi poika kävi isänsä baarikaapilla ja löysi jotain mansikkalikööriä, meitä oli sitten joukko kymmenkesäisiä ihan räkäkännissä.
- Ja toinen poika ampui kerran ilotulitteen kellarikäytävässä, seinät meni mustiksi ja kaikilla soi korvat pitkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.
Näinhän se on. Ja kyllä se varhaisen itsenäistämisen kulttuuri on jäljet jättänyt meihin kaikkiin. Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi ilman kohtuutonta vastuuta itsestään. Itsestä pitää ottaa ikätason mukaan vastuuta, mutta monet näistä tarinoista on enemmän alakoululaisten (ja sielläkin yläpäästä) juttuja.
Valitettavasti huomaan itse jättäneeni myös jonkinlaisen varhaisen itsenäistämisen vaatimuksen omaan lapseeni. Olen antanut hänelle paljon varsinkin varhaislapsuudessa, mutta jotain sellaista tiedostamatonta vuorovaikutuksessamme on käynyt, sillä lapsi ei halua minulta läheisyyttä ja hellyyttä sekä ei kerro kaikista murheistaan. Lapsi myös yrittää aivan kohtuuttoman paljon kantaa itsestään vastuuta, eikä osaa oikein tukeutua aikuisen apuun. Lapsi tuntuu kiintyvän muihin enemmän kuin minuun. Ja nämä kaikki aloitti jo todella varhain, varmaan 2-3-vuotiaana. Lapsen on selvästi vaikeaa sietää pettymyksiä, ja muutenkin tunnesäätely ei ole ikätasoista. Aika kauan selitin tätä lapsen ominaispiirteillä, mutta nyt ajateltuna on selvää että olen itse myös jättänyt jäljen häneen.
Olen tätä psykologin kanssa miettinyt, ja tulimme siihen tulokseen että olen ehkä huomaamattani kannustanut lasta itsenäisyyteen ja reippauteen jo ihan siitä lähtien kun lapsi oppi kävelemään. Lapsi on saanut runsaasti kehuja uusista taidoista ja kaikesta siitä mihin ei pyydä minulta apua, mutta aika vähän oikeasti sitä että olisin napannut syliin ja pussanut poskelle ja kertonut että on ihana omana epätäydellisenä itsenään. Opetin myös aika paljon lapselle yli ikätason juttuisia asioita, koska koin todella suurta ylpeyttä kun lapsi osasi jotain aikaisin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän suurin osa lapsista oppii kun opettaa, mutta ehkä enemmän sitten kaiken muun kustannuksella. Nyt tuntuu järjettömältä se kuinka lapsen piti oppia aikaisin pyöräilemään tai kuivaksi, lopulta ehkä sen tunne-elämän kehityksen kustannuksella. Ja tajusin itsekin, että kun lapsi on vaikka itkenyt niin en ehkä ole sitä tunnetta vastaanottanut aidosti, vaan se on ollut enemmän sitä, että olen yrittänyt saada itkun loppumaan hyvin nopeasti keinolla millä hyvänsä. Lapsen kiukku on vaikeaa sietää ja en tavallaan pysty olemaan noissa tilanteissa oikeasti läsnä sille lapselle turvallisesti ja valmiina ottamaan syliin, vaan yritän aina saada vain mahdollisimman nopeasti lapsen lopettamaan.
Tämä nyt poikkeaa ketjun aiheesta, mutta mietin että onkohan muilla tällaisia kokemuksia vanhemmuudessa. Omalla lapsellani on selvästi jotenkin poikkeava kiintymyssuhde normaalista, vaikka en tavallaan häntä samalla tavalla kasvattanut kuin minua on kasvatettu. Kovasti yritän luoda yhteyttä lapseen, kun tuntuu että se on ollut kauan kadoksissa.
Tämä on mielenkiintoinen kysymys!
Itseni kasvatettiin reipasta alla, ja voin sanoa että ensimmäiseen 10 vuoteen minulla ei ollut mitään tunteita, paitsi ehkä kiukkua ja vihaa. Olin täysin emotionaalisesti yksin.
Oman lapseni kanssa olen panostanut juuri siihen, että lapsi saa paljon hellyyttä ja häntä kuunnellaan, sekä uskaltaa aina tulla syliin. Lapsi nyt 4 vuotias, ja ei ole ollut nopein oppimaan uusia kykyjä. Olenkin ihmetellyt tarhaa ym. siitä, että ovet todella huolestuneita lapsen kognitiivisesta etenemisestä. Tuntuu että tosi pieni ja haarukka, mihin toimintatavoiltaan jo 4 vuotiaan pitää mahtua.
Mielestäni ekan 4-5 vuoden aikana tärkeintä rakentaa juuri nuo emotionaaliset voimavarat lapselle. Ja olematta alan asiantuntija, epäilen että myöhemmin se on mahdotonta.
No, lapsi on iloinen, kaikkien kaveri ja sosiaalisesti lahjakas ja saa helposti uusia kavereita sekä uskaltaa kokeilla uusia juttuja. Sitten vuonna 2040 tänne vauva.fi tulee uusi thread, josta voimme lueskella, mikä kaikki meni vikaan :D
Tätä olen miettinyt, että Suomessa sekä vanhemmat että varhaiskasvatus edelleen vaativat lapselta paljon kognitiivisilta taidoiltaan alle kouluikäisenä. Ymmärrän kyllä esikoululaiselta, mutta leikki-ikäisen tärkein tehtävä on luoda hyviä ihmissuhteita ja oppia leikkimään mielikuvitusleikkejä. Noissa mielukuvitusleikeissäkin oma lapseni on "heikko". Ymmärtää kyllä siis niiden idean, mutta ei osaa niihin eläytyä ja se leikki oli vielä 4-5-vuotiaana samantyylistä kuin taaperoilla. Eli sellaista, teen hiekkakakun ja aikuinen maistaa. Muistan kun katsoin monesti kun toiset samanikäiset leikkivät todella mielenkiintoisia seikkaluleikkejä tuolloin. Eli olihan oma lapseni taitava ja etevä, mutta se olennaisin jäi kuitenkin vaillinaiseksi jotenkin. Ymmärsi kuitenkin leikin idean, joten ihan normaalisti kehittyi. Nyt kouluikäisenä onkin jo ongelmia esimerkiksi tarkkaavaisuuden kanssa. Usein olen miettinyt, että ehkä kaiken taitojen opettelun sijaan olisi pitänyt vain leikkiä ja olla lähellä fyysisesti, niin lapsi olisi saanut hyvät valmiudet kouluun ja elämään.
Eli sinulle sanoisin, että älä stressaa jos lapsi kuitenkin leikkii normaalisti ja teillä on hyvät välit lapseen. Teet varmaan juuri niin kuin pitääkin. Voihan se lapsi oppia kaikkea niin kuin minun lapseni oppi, mutta jos opetellaan asioita jotka eivät ole luonnollisia tuon ikäisille niin se voi tarkoittaa että lapsi ei sitten opi sellaisia asioita jotka hänen olisi luonnollista oppia tuossa iässä. Tällaista jälkiviisautta tämä vanhemmuus usein on. Kyllä varmasti hyvässä päiväkodissa myös ymmärretään, että se idea on oppia niitä sosiaalisia taitoja ja kehitetään mielikuvitusta. Numerot, aakkoset ym. tulevat siinä sitten leikin lomassa kun tulevat.
Mä sanoisin vielä, että aikuisten ei pitäisi leikkiä lasten kanssa paljoa. Edes sen ainoan lapsen kanssa.
Kun lapset leikkii aikuisten kanssa, siinä tapahtuu monia huonoja asioita lapsen sosiaalisuuden ja mielikuvituksen kannalta. Ensinnäkin lapsi oppii sen, että hän saa aina määrätä mitä leikissä tapahtuu. Koska eihän aikuisella ole asian kanssa mitään väliä. Mutta toisilla lapsilla on. Ja se on monille enimmäkseen vain aikuisten kanssa leikkineille vaikea paikka.
Samoin aikuisten kanssa leikitään aina " oikein". Muistan kun kaverin lapselle oli ihan raivarin paikka, kun mun lapset saattoi keittiöleikin lopulla heittää kattilan päähän, ja todeta, että nyt alkoi avaruussota, ja tämä toinen jäi vain jankkaamaan, että ei kun se on kattila, sillä keitetään perunoita... Eli sellainen lapsille ominainen spontaanius ja mielikuvitus oli täysin kateissa, ja leluilla leikittiin vain oikein jne.
Itse ajattelen, että tottakai siis lasten kanssa pitää välillä leikkiäkin, heille antaa huomiota, lukea, pelailla jne yhdessä. Mutta pitää olla myös sitä, että lapsi/lapset leikkii enimmäkseen keskenään, vaikka aikuien olisikin paikalla.
Mä olen aina leikkinyt lapseni kanssa paljon, ja saanut kovasti päiväkodista kiitosta kuinka loistava mielikuvitus heillä ja on ja ovat tosi hyviä leikkikavereita. Eivät jätä ketään ulkopuoliseksi ja joustavat leikeissä tuoden siihen itse myös paljon.
Kyllähän niihin leikkitaitoihin vaikuttaa myös se, miten leikit lapsen kanssa. Jos se vanhempi opettaa jotenkin mekaanisesti yhtä ja samaa leikkiä, niin kenties ei leikkitaidot kehity. Samoin jos ei ole sisaruksia. Ja jos vanhemmalla on huono mielikuvitus, niin ehkä on parempi jättää lasten leikitys päiväkotiin.
Muistan kyllä, että meilläkin vanhemmat leikkivät paljon mukana spontaanisti (hetken aikaa, ei koko leikkiä) ja hyvä minusta tuli. Kylläpä nuo päiväkodissakin leikkivät lasten kanssa ja hyvä niin, eihän esimerkiksi 3- ja 5-vuotiaat ole keskenään tasavertaisesia.
Luulo ei ole tiedon väärtti. Sisaruksettomalla voi kehittyä sosiaaliset taidot ja empatiakyky muita jopa paremmin, koska joutuu pienestä pitäen miettimään monin verroin enemmän leikkitovereiden tunteita ja vuorovaikutusta. Myöskin suuntautuu herkemmin muiden ihmisten seuraan, kun ei voi kotona kökörtää sisaruksen kanssa.
Sisaruksen kanssa leikit ja vuorovaikutustaidot voivat muuttua myös vaarallisen yksipuolisiksi: sisarta voi sortaa, määrätä, kiusata, kohdella epäoikeudenmukaisesti, kadehtia, lyödäkin, ja silti pysyy sisarena. Tässä aikuisen mukanaolo, jos se on oijeanlaista, onkin tärkeää. Muutoin sama leikkityyli ja ihmissuhdetaitdot siirtyy myös kaverisuhteisiin.
Ainokainen oppii miettimään, miltä toisesta tuntuu ja miten voisi toista ymmärtää ja kohdella paremmin, myös niitä ihan erilaisia, omasta perheestä eroavia ihmisiä. Kaveri ei pysy, jos ei osaa kohdella hyvin, eikä kotona ole sisaruksia leikkikavereina valmiina, jos leikki muiden kanssa ei sujukaan.
Kannattaisi joskus perehtyä enemmän asioihin, joista ei ole todellista tietoa. Vain luulo ja esihistoriallisen kirjoitusten vieläkin joissakin oppikirjoissa elävä asenne. Jokainen ansaitsee tulla ymmärretyksi oikein.
Avainkaulalapsena 4-vuotiaasta lähtien, kun äidin piti tehdä töitä ja lastenhoitoavun ostaminen olisi ollut hänelle liian kallista. Saatoin olla itsekseni jopa 12 tuntia. Nykyäänhän tuollainen olisi lasun paikka. Mutta musta muovautui tosi itsenäinen jo varhain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttavaperheen lapsi oli ala-asteikäisenä osallisena onnettomuudessa jossa kuoli hänen serkkunsa. Olivat olleet ajelemassa ihan luvan kanssa kauhakuormaajalla. Toinen lapsi putosi kauhakuormaan kauhasta ja toinen ajoi yli. Tämän jälkeen meillä ei enää saanut lapset ajaa traktoria.
14-vuotiaana saatiin kaverin kanssa ajella tämän kotona moottorikelkoilla talvet läpeensä. Muistan, että ajettiin kilpaa jäällä ja minä voitin, kun uskalsin ajaa yli 120km/h. Ihan hullua touhua.
Kaikilla oli myös peltoautoja. Toki siinä oppi käsittelemään autoa, mutta ihan tavallisilla vanhoilla Ladoilla ja muilla ruppanoilla ajeltiin välillä katon kautta ympäri. Mitään kypäriä tai turvavarusteita ei ollut.
Vierailija kirjoitti:
80-luvun lopulla 8-vuotiaina kierreltiin sporilla ympäri stadia ja käytiin frendien kanssa stadikalla uimassa. Perusmenoa. Siitä parin vuoden päästä jengi peesas sporilla eli roikku sporan takana kovissakin vauhdeissa, ihme et ollaan hengissä. Pyörittiin raunioissa ja hypittiin jäänmurtajilta mereen. Tehtiin notskeja rantsuun iteksemme.
Sellasta Stand by me leffameininkiä.
Kyllä ennen skidit oli hurjempia ku nää nykyiset luurintuijottajat.
Tuli ikävä poikavuosien kavereita, ne oli parhaimpia frendejä mitä mulla on ollu.
Onneks pari niistä jäljellä.T. Skattan skidi vm.1981
Tässä pitäisi olla käännös mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen syntynyt vuonna 1987 ja minä jo n. 10-11-vuotiaana matkustin bussilla 300km päähän sukulaisten luokseen siten, että piti välillä vaihtaa bussia. Sitten taasen pikkusiskoni on syntynyt vuonna 1995 ja vanhemmat eivät edes antaneet hänen 17-vuotiaana matkustaa yksin 150km matkaa bussilla, jossa ei edes ollut vaihtoja välillä.
No, ei nyt mihinkään huippuvaarallisiin - mutta kun olin lapsi, kaupunkimme Prismassa oli leikkihuone, johon lapsen sai jättää siksi aikaa, kun vanhemmat kävivät ostoksilla. Siellä oli korkea liukumäki, pallomeri ja telkkari, josta näkyi piirrettyjä. Sinänsä kiva ajatus, mutta siellä ei ollut minkäänlaista valvontaa. Me lapset riekuimme siellä oman onnemme nojassa. Muistan, että minut on jätetty sinne ehkä jo nelivuotiaana. Ja kun olin siellä hiukan vanhempana, siellä oli usein vain parivuotiaitakin lapsia.
Tämä siis vielä ysärillä. Tulisikohan tuollainen enää nykyisin kuuloonkaan?
Vierailija kirjoitti:
70- luvulla kotona muokkasin kesantopellot traktorilla kymmenvuotiaasta lähtien ja tein muitakin konehommia. Tapa oli maaseudulla aivan yleinen, niin teki kaikki naapureinkin pojat.
Ei sitä vaaralliseksi katsottu silloin, enkä katso vieläkään. Jos nuorella ihmisenalulla on halua töitä tehdä, niin siitä vaan, tietysti hyvät neuvot pitää ensin antaa.
Mutta tämän nykyisen ylisuojelevan tavan katson haitalliseksi, kun ei anneta lapsen tehdä mitään, ei anneta vastuuta, vaan vähän niin kuin "katkaistaan" ne lapsen siivet vaikka halua olisi jotakin tehdä itse.
Itse sain tehdä suurpiirteisempiä peltotöitä kunhan katottiin että jaksan painaa kytkimen pohjaan ja vaihteet vaihdettua. Ikää varmaan se kymmenen vuotta, traktori oli MF35 ja hallintalaitteisto tosiaan 50-luvulta...
Minut laitettiin 4 vuotiaasta alkaen hoitamaan pari vuotta nuorempaa siskoani. Sisko meinasi välillä kuollakin, minä tietenkin sain siitä haukut päälleni eli olin syypää kaikkiin tapahtumiin.Traumoja kyllä jäi.
Nehän ne Estonialta selvisi, jotka olivat yläkansilla ryyppäämässä ja hereillä.
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti Estonia säikytti vanhemmat niin ettei enää istuta laivan baareissa kun jälkikasvu nukkuu hyteissä tai juoksentelee pitkin laivaa! Ryyppyreissut voi tehdä ilman lapsiakin.
On. 13-vuotiaana jätettiin yksin sen kokemuksen kanssa että samassa reissuporukassa ollut mies lähenteli minua. Kun taas minua 3 v vanhempi tyttö kertoi samasta asiasta, hän sai lohdutusta ja ymmärrystä, mutta kun minä kerroin että niin minuakin, sain mulkoilua ja sihahduksia että älä siinä valehtele!
En tiedä miksi näin oli, mutta omaa tytärtäni en ikinä olisi jättänyt tuollaiseen tilanteteseen yksin.
Wtf